VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: book article

Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta

11 lauantai Hel 2023

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book article, pakopelit, Roope Lipasti, Turku

KIRJALLISEN maailman moninaisuutta kuvaa se, että muihin käyttötarkoituksiin tehdyt systeemit saattavat muuttua kirjan näköiseksi – tai jopa päinvastoin.

Miltä näyttäisi esimerkiksi nykyaikana niin muodikas pakohuone kirjan sivuilla? Tammikuussa 2023 ilmestynyt Roope Lipastin parisataasivuinen Pakoretki mestauslavalta (WSOY) on ensimmäinen pakopelikirja, jonka olen saanut käsiini.

Lipastin pakopelikirjassa interaktiivisuus on viety astetta pitemmälle kuin muissa interaktiivisissa kirjoissa. Kirjan liepeistä löytyvät irti leikattavat kirjanmerkit. Samoin kirjan takana on muistiinpanosivu. Kirjan lopussa olevaan ratkaisutaulukkoon lukija joutuu kurkistamaan useammankin kerran.

Kirjan lukeminen etenee siten, että ensin luetaan jonkun aikaa tapahtumien ja henkilöiden kuvausta. Sen jälkeen tehdään joku tehtävä, jonka ratkaisusta riippuu, mihin päin kirjassa siirrytään seuraavaksi. Kun kirjan juonen kannalta kaikkein tärkeimmät tapahtumat on käyty läpi ja tehty harjoitukset, kirja (ja sen lukeminen) päättyy Turkuun. Ah, vanhaa kotiseutua!

Kirjassa on vinkkilistoja, joita käytetään hyväksi taittamalla kirjan sivuja. Kun kurkkasin tehtäviä, ne vaikuttivat yllättävän haastavilta. Jos kirjan tekstit lukisi läpi muutamassa tunnissa, tehtävien tekemiseen saattaisi mennä vähintään toinen mokoma.

Kirjailija Roope Lipasti. Kuva: Riikka Kantinkoski.

LEHTIEN elokuva-analyyseja lukiessa olen joskus törmännyt tilanteeseen, että elokuvan juoni on tuttu katsojille jostakin tietokonepelistä, joka on saattanut ilmestyä aikaisemmin. Pakopelisysteemit ovat tähän nähden huomattavasti yksinkertaisempia.

Toimintatavaltaan ne ovat kuitenkin täysin samanlaisia kuin tietokonepelit, joissa aktiivinen toimija, tässä tapauksessa lukija etenee toisen muotoilemassa ympäristössä omien valintojensa mukaan.

Valinnan mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole kovin paljon. Yleensä peli on rakennettu siten, että reitistä riippumatta henkilö päättyy samaan paikkaan muiden kanssa. Omista valinnoista riippuu eniten se, kuinka kauan aikaa pelin kanssa joutuu viettämään.

Omaa aikaani Lipastin pakopelikirjan kanssa en mitannut. Ja vaikka tietäisin, en välttämättä kertoisi.

Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli

07 perjantai Huh 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book article, John Steinbeck, Kiiltomato.net, Mäkelän piiri, Pulitzer-palkinto, Raimo Salminen, USA, Vihan hedelmät

circa 1954: American author John Ernest Steinbeck (1902 - 1968). (Photo by Keystone/Getty Images)
circa 1954: American author John Ernest Steinbeck (1902 – 1968). (Photo by Keystone/Getty Images)
the-grapes-of-wrath

John Steinbeck: Vihan hedelmät. Alkuteos The Grapes of Wrath (USA 1939). Suom. Raimo Salminen. Tammi 2016. 635 s.

Vihan hedelmät (engl. The Grapes of Wrath) on amerikkalaisen John Steinbeckin (1902–1968) vuonna 1939 ilmestynyt klassikkoromaani. Kirja voitti seuraavana vuonna sekä National Book Award – että Pulitzer-palkinnon. Romaani siivitti Steinbeckiä myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi 1962. 75 vuoden aikana romaania on myyty maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta.

”Ihmiset pakenevat takanaan olevaa kauhua – ja heille tapahtuu outoja asioita, joista toiset ovat äärimmäisen julmia ja toiset niin kauniita, että usko syttyy uudelleen ikuisiksi ajoiksi.” (s. 170)

Vihan hedelmien tapahtumien taustalla on 1930-luvun suuri lamakausi USA:ssa. Köyhä, Oklahomassa asuva Joadin vuokraviljelijäperhe joutuu lähtemään kodistaan autorämällä kohti Kalifornian Keskuslaaksoa, jossa appelsiiniviljelmät odottavat työttömiä maatyöläisiä. Vaiherikkaan matkan jälkeen Joadit pääsevät perille, mutta odotettu onnela osoittautuu tyystin erilaiseksi. Oklahomalaisia odottavat ankeat olot valtion leireissä, joissa nälkä ja viranomaisten pelko vaivaavat siirtolaisia päivittäin.

Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla.

Kirja alkaa ja etenee varsin verkkaisesti. Päähenkilö on juuri vankilasta vapautunut Tom Joad jr., joka on istunut neljä vuotta vankilassa miehen taposta. Kotimatkallaan nuorukainen tapaa saarnaaja Jim Casyn, lapsuusaikojensa tutun pastorin, joka on jättänyt saarnahommat muille. He löytävät Tomin lapsuudenkodin tyhjillään ja perheen sukulaisten luota. Joadin perheen viljelykset ovat joutuneet massiivisten tomumyrskyjen riepottelemiksi. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet viljelykelvottomat maat ja häätäneet asukkaat matkoihinsa.

Sitten Joadit lukevat lentolehtisestä, että Kaliforniassa olisi mahdollisuus parempaan elämään. Lähdettyään matkaan kohti länttä he huomaavat satojentuhansien kohtalontoverien tehneen saman ratkaisun ja todistavat aitiopaikalta USA:n suurinta sisäistä muuttoliikettä valtatien 66 varrella.

Risuja ja ruusuja

Pulitzer-palkittu kirjailija Arthur Miller kirjoitti Vihan hedelmien ilmestyttyä Steinbeckista: ”En voi ajatella toista amerikkalaista kirjailijaa, mahdollisesti lukuun ottamatta Mark Twainia, joka olisi yhtä syvästi tunkeutunut USA:n poliittiseen elämään.” Seuraavana vuonna John Ford ohjasi romaanista Henry Fondan tähdittämän elokuvaversion. Kirja ja elokuva poikkeavat kuitenkin toisistaan huomattavasti loppuratkaisujensa osalta.

Vihan hedelmät sai aikaan yllättävän primitiivisiä reaktioita. Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla. Se kiellettiin monissa kouluissa ja kirjastoissa muka yliampuvan seksuaalisuutensa vuoksi. Romaania vastaan hyökättiin jopa USA:n kongressissa. Vaikka Steinbeckin merkitystä korostettiin yleisesti, häntä kutsuttiin myös lehdistössä valehtelijaksi, kommunistiksi ja ”juutalaiseksi, joka hoitaa sionistien kommunismin etuja”. Kirjailija sai sen verran paljon uhkaavaa postia, että hän hankki itselleen revolverin.

Edes Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia.

Julkisesta vastustuksesta huolimatta kirjasta tuli kuitenkin valtavan suosittu. Ilmestymisvuotenaan 1939 Vihan hedelmät oli USA:n myyntitilaston myydyin kaunokirja. Teokselle oli selvä sosiaalinen tilaus. Se, että yli puoli miljoonaa amerikkalaista siirtyi länteen vuosina 1934–1935, tarvitsi yhteiskunnallisena murrostekijänä välttämättä myös kaunokirjallista kerrontaa ja tulkintaa, jota Steinbeck tarjosi romaanissaan yllin kyllin.

Painosten kuningas ei kelvannut kirjallisuuskriitikoille. USA:n pääkaupunkiseudun kaunokirjalliset makutuomarit ampuivat armotta Steinbeckiä alas kirjallisuuden kaapin päältä. Kirjailijan syvällisiä oivalluksia ei nähty muka puutteellisen estetiikan takaa. Ironista kyllä, edes kirjailijan vuonna 1962 pokkaama Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia, päinvastoin. Esimerkiksi The New York Times kirjoitti seuraavasti päivää ennen kuin Steinbeck voitti Nobelin:
”Ruotsalaiset ovat tehneet vakavan virheen antamalla palkinnon kirjailijalle, jonka parhaita kirjoja vesittää kymmenenvuotiaalle tarkoitettu filosofointi.”

Kansankynttilät pimeässä huoneessa

Vihan hedelmien henkilökuvaus vaihtelee jonkin verran sukupuolen mukaan. Steinbeckin miehet ovat räväköitä ja temperamenttisia toiminnan miehiä, jotka ärsyynnyttyään riittävästi nousevat yksissä tuumin riistäjiään vastaan. Miehet kuitenkin murtuvat menetettyään maat ja mantunsa, eikä heistä sen jälkeen tunnu olevan mihinkään.

Järkipuhe ja tulevaisuuden suunnittelu onnistuvat paremmin Steinbeckin naisilta, jotka nousevat kärsimysten keskellä perheidensä pelastajiksi. Esimerkiksi Joadien äiti muuttuu matkalla hyväntahtoisesta matriarkasta naarasleijonaksi, joka on valmis puolustamaan perheenjäseniään jopa asein. Äidin muuttunut luonto herättää ihmetystä eniten nuoressa Tomissa, joka ei ole aikaisemmin nähnyt äitiään yhtä kiivaana.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa. Juurettomat ihmiset menettävät myös ison määrän persoonallisuuden piirteistään ja rohkeudestaan eivätkä kykene taistelemaan riistäjiä vastaan. Tehokeinona Steinbeck vaihtaa välillä vuoropuhelut repliikittömiksi. Kun oklahomalaiset maalaiset ja heitä vainoavat rikkaat puhuvat romaanikertojan suulla, tuskaiset ja julmat repliikit lyövät lukijaa silmille kuin ruoska.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa.

Jotkut (lähinnä naishenkilöt) nousevat vastustamaan perheiden hajoamisprosessia. Tämä havainnollistuu esimerkiksi romaanin loppukappaleessa, jossa Joadin perheen vanhin tytär Saaronin Ruusu tekee tuntemattomalle saman kuin omalle lapselleen: hän antaa rintaruokintaa nälkiintyneelle, tuikituntemattomalle miehelle. Laupias teko loistaa lukijaa vastaan kuin kynttilä pimeässä huoneessa.

Steinbeckin mieskuvat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta synkkiä ja toivottomia. Kun vuokraviljelijöiden omaisuus on kiikutettu romukauppaan, he unelmoivat hetken uudesta alusta Kaliforniassa. Unelma kuitenkin sammuu kuin loppuun palanut kynttilä viljelijöiden tajutessa, ettei heillä itsellään ole toivoa paremmasta huomisesta. Parhaassa tapauksessa heidän lapsensa saavat jonkinlaisen alun uuteen elämään.

Joadit huomaavat olevansa kasvottomien kohtalonvoimien armoilla kuin lastut laineilla tai sotilaat taistelukentällä, kun kuolema ja muut karmeat kohtalot lähestyvät säännöllisesti nurkan takaa. Ensin vaari kohtaa matkansa pään pysähdyspaikalla, ja kumppaninsa menettänyt isoäitikin menettää elämänhalunsa. Joadien mukana kulkeva entinen pastori Casy kuolee apulaisseriffin ryhdyttyä väkivaltaiseksi. Jotkut nuorista henkilöistä karkaavat matkoihinsa ilman ennakkovaroitusta tai jäähyväiskirjeitä.

Vankilassa nuori Tom Joad on menettänyt idealisminsa ja oppinut olemaan hermostumatta pienistä. Sitten hän törmää lapsuutensa saarnaajaan eikä pysty kohtaamaan tämän silmistä huokuvaa ”alastonta rehellisyyttä”. Pää painuu alas, henkinen voittaja on löytynyt. Romaanin lopussa Tom huomaa oppineensa saarnaajalta kaikenlaista, jopa sen, minkä vuoksi ihminen voi uhrata oman henkensä.

Romaanin temaattinen huippukohta on, kun Tom käy äitinsä kanssa keskustelua vihan synnystä ihmisen mielessä. Äiti kertoo tunteneensa kuuluisan pankkirosvon Pretty Boy Floydin. Sitten äiti purkaa Tomille käsityksensä prosessista, joka teki kunnon perheen pojasta vaarallisen rikollisen. Lopuksi äiti kysyy, istutettiinko Tomin mieleen vankilassa samanlainen viha. Kun poika vastaa kieltävästi, äiti huokaisee kiitoksen taivaan suuntaan.

Kaikin keinoin julkisuutta karkuun

John Ernst Steinbeck, Jr. syntyi Salinasissa Kaliforniassa 27. helmikuuta 1902. Hänen isänsä työskenteli läänin rahastonhoitajana ja äitinsä opettajana. Nuoren Steinbeckin kirjallisuuden opinnot Stanfordin yliopistossa jäivät kesken. Hän työskenteli nuorena muun muassa kalifornialaisilla maatiloilla ja tutustui paikallisiin ihmisiin. Köyhistä, työväenluokkaisista kalifornialaisista tuli Steinbeckin proosan päähenkilöitä.

Kirjailijan ensimmäiset romaanit eivät saaneet paljoa huomiota. Vasta romaani Ystävyyden talo (Tortilla Flat; 1935) sai kiittäviä arvioita. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt pienoisromaani Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men; 1937) on tragedia, jossa yksinkertainen työläismies elää terävämmän toverinsa kanssa kiertolaisina.

Steinbeck omisti Vihan hedelmät ”vaimolleen Carolille joka tahdonvoimallaan sai aikaan tämä kirjan ja Tomille joka koki kaiken”. Steinbeck oli naimisissa kolmesti, ja omistus viittaa kirjailijan ensimmäiseen vaimoon Carol Steinbeckiin. Kolmessa avioliitossa Steinbeckille syntyi kaksi poikaa.

Omistuksessa mainittu Tom on Thomas Collins, Weedpatchin työleirin johtaja Etelä-Kaliforniassa. Steinbeck vietti Collinsin johtamalla valtion leirillä useita kuukausia vuonna 1937 ystävystyen johtajan kanssa.

Tom Collins esiintyy Vihan hedelmien luvuissa 22–26 Jim Rawleyn hahmossa, sympaattisena johtajana, joka hallinnoi tarmokkaasti fiktiivistä Weedpatchin leiriä ja jonka kautta köyhät oklahomalaiset saavat takaisin uskoaan ihmisessä asuvasta hyvyyteen. Jim Rawley on romaanin moraalinen keskiö, jota vasten romaanin muita henkilöitä voidaan tarkastella.

Toisen maailmansodan aikana Steinbeck toimi sensaatiolehti New York Herald Tribunen kirjeenvaihtajana. Vihan hedelmien jälkeen Steinbeck keskittyi aiempaa enemmän luonnontieteisiin ja kirjojen kirjoittamiseen. Kirjailijan suuri tavoite oli löytää kiistattomia yhteyksiä näkyvän luonnon, historian myyttien ja uskonnollisen mystiikan välillä.

”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe.”

Vaikka Vihan hedelmät voitti Pulitzer-palkinnon, Steinbeckin kunnianhimoisin työ ja pääteos oli historiallinen eepos Eedenistä itään (East of Eden; 1952). Siinä kirjailijan painopiste oli vaihtunut sosiaalisten epäkohtien analyysista perheensisäisen psykologian kuvaamiseen.

Vuonna 1962 Nobel-komitea kutsui Vihan hedelmiä ”suureksi työksi” ja viittasi siihen yhtenä tärkeimmistä syistä, miksi komitea päätti myöntää Steinbeckille Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Steinbeck vastasi kriitikoilleen juhlapuheessaan Tukholmassa:
”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe. Kirjallisuus on saanut alkunsa ihmisen tarpeesta, joka on muuttunut entistä suuremmaksi.”

John Steinbeck julkaisi elämänsä aikana kuusitoista romaania ja kuusi novellikokoelmaa. Kirjailija karttoi julkisuutta aina kun pystyi. Hän menehtyi sydänsairauteen 66-vuotiaana New Yorkissa vuonna 1968.

Vihan hedelmät on suomennettu kahdesti. Alex Matsonin alkuperäinen suomennos ilmestyi Tammen kautta 1944. Tammen Keltaisen Kirjaston uutuussuomennoksen tekijä on hänkin Tampereelta. Raimo Salmisen teksti on jouhevaa, selväkielistä ja havainnollista. Salmisen suomentamissa vuoropuheluissa kukkii suomen kieli parhaimmillaan murteita myöten. Vaikka tekstiä on tiiliskiven verran, kielellisiä kömmähdyksiä ei ole, kielivirheistä ja sisällöllisistä huolimattomuuksista puhumattakaan. Myös Steinbeckin monipolviset virkkeet ja piilomerkitykselliset kappaleet löysivät Salmisesta oivallisen tulkkinsa.

Vallankumouksellista tyyliä?

Vihan hedelmiä on hankala sijoittaa tyylillisesti tietyn kaunokirjallisen suuntauksen alle. Romaania on mainittu jopa modernistisen kirjallisuuden liikkeen perusteoksena, vaikka sen tyylille keskeistä ovat naturalistinen realismi ja symbolismi. Vihan hedelmät lienee ollut kaunokirjallinen tyylikokeilu, jossa kirjailija yhdisteli rankkaa realismia modernistisiin kerrontakokeiluihin.

1900-luvun alkupuolen amerikkalaiskirjailijat alkoivat etsiä vaihtoehtoja realistiselle kerronnalle. Älykkyyden ja vapaa tahdon kuvauksen, ihmisen tietoisuuden tutkimuksen ja perinteisten arvojen kyseenalaistamisen kautta modernistinen kerrontatapa haki paikkansa realistisen rinnalle. Modernin amerikkalaisproosan piirteitä olivat muun muassa juonellisen muodon hajoaminen, kerronnan keskittyminen mieleen ja tunteisiin, kerronnan sisäinen monologi ja tajunnanvirtatekniikka.

Modernistiset tyylivalinnat olivat Steinbeckille tietoista kapinaa realismin konservatiivisille periaatteille. Voimakas tendenssi ajoi kirjailijan uusien tyylien kokeilijaksi, ja Steinbeck valitsi mielestään parhaan tyylin kuvaamaan itse näkemiään sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia. Lopputulos saattoi yllättää jopa kirjailijan itsensäkin. Steinbeck ylsi niin voimakkaisiin kuviin, että häntä syytettiin jopa vallankumoukselliseksi.

Vihan hedelmien intohimoinen köyhien ahdingon kuvaus tuntui joistakin lukijoista liian painostavalta. Vastahyökkäyksistä voimakkain tuli yllättäen Kalifornian maanviljelijäyhdistykseltä: he olivat tyytymättömiä romaanin kuvaukseen kalifornialaisten viljelijöiden asenteista ja käytöksestä siirtotyöläisiä kohtaan. He tuomitsivat kirjan valhekokoelmaksi ja nimittivät sitä ”kommunistiseksi propagandaksi”.

Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita.

Vaikka Steinbeckia syytettiin leiriolojen kurjuuden liioittelusta, hän oli todellisuudessa toiminut juuri päinvastoin. Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita, joiden hän tiesi varsin hyvin olleen romaanin kuvailua pahempia. Hänen mielestään tarkka kuvaus olisi nimittäin tullut varsinaisen tarinankerronnan tielle.

Samoin kuin monet modernistiset amerikkalaiskirjailijat 1920-luvulla, Steinbeck tavoitteli yhtenäistä inhimillistä kokemusta. Vihan hedelmät lyö karkealla tavalla poskelle amerikkalaista unelmaa, tuomalla havainnollisesti näkyviin unelman kääntöpuolen: jokaista onnistujaa, voittajaa ja menestyjää kohti löytyy ainakin sama määrä menettäjiä, häviäjiä ja luusereita, joiden osa on surkeaakin surkeampi. Enemmän kuin politiikkaa, kirjailijaa kiinnosti tavattomasti tutkia psykologiaa, etenkin inhimillisen vihan ja pelon syntymekanismeja, kasvua ja purkautumistapoja.

John Steinbeck teki Vihan hedelmissä tavallaan saman kuin Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn 1970-luvulla Vankileirien saaristossaan: molemmat teokset paljastivat, kuinka kasvoton yhteiskunnallinen koneisto jauhoi muruiksi pieniä ihmisiä unelmineen ja polki ihmisarvoa alas. Marx ja Lenin ovat seurauksia, eivät syitä, toteaa Steinbeckin kertoja kuvatessaan Kalifornian työläisten järjestäytymistä riistäjiään vastaan. Ankeat olot käynnistävät vääjäämättömiä prosesseja.

1930- ja 1940-luvulla Steinbeck joutui USA:ssa vaikeuksiin vasemmistolaisuutensa vuoksi. Sosialistisissa maissa Vihan hedelmiä tulkittiin tuolloin jopa sosialistisen realismin perusteokseksi. Steinbeckin lopullinen pesäero kommunismiin tuli kuitenkin kesällä 1947, kun hän matkusti valokuvaaja Robert Capan kanssa Neuvostoliittoon. Steinbeck ja Capa kertovat teoksessaan Matkalla Neuvostoliitossa (2002), kuinka hämmentävältä matka oli tuntunut. Neuvostoliiton onnela oli paljastunut aivan toisenlaiseksi kuin amerikkalaiset vieraat olivat uumoilleet.

Vihan hedelmissä kuvataan, miten kilpailu ja maailmanlaajuinen talouslama painavat maatyöläisten palkat niin alas, etteivät ne riitä edes ravintoon. Lakot murretaan rikkurityövoimalla ja siirtotyöläisten järjestäytyminen estetään väkivalloin.

Kuten Olli Mäkinen on huomauttanut, tilanne USA:ssa on tänään samanlainen kuin 1930-luvulla. Vuonna 2008 alkaneen talouslaman hedelmät ovat kypsyneet poimittaviksi. Kun Steinbeck oli närkästynyt amerikkalaisten maatyöläisten kilpaillessa Kalifornian työpaikoista kiinalaisten ja muiden ulkomaalaisten siirtotyöläisten kanssa, tänään työpaikoista kilpailevat valtaväestön kanssa Latinalaisesta Amerikasta tulleet siirtotyöläiset ja palkat on jälleen puristettu hyvin alas. Kun amerikkalainen yhteiskunta on pyörähtänyt täysympyrän, Vihan hedelmät on aiheiltaan pelottavan ajankohtainen.

Tappava aavikko, eloisa preeria

Steinbeckin ympäristökuvaus on mieliinpainuvan värikylläistä ja tenhoavaa. Romaanin alkupuolella punainen multapöly on tuhon ja kuoleman symboli, kaikkialle työntyvä pilvi, joka vie vuokraviljelijöiltä elämisen mahdollisuudet Oklahomassa ja saattelee heitä kolmentuhannen kilometrin matkalle Kaliforniaan. Hylätyt talot rapistuvat nopeasti ja muuttuvat ympäröivän luonnon osiksi:
”Talot olivat autioina, ja autio talo hajoaa nopeasti. Vuorilaudoituksessa alkoi ruostuneiden naulojen kohdalta levitä halkeamia. Lattioille kerääntyi pölykerros, ja sen koskemattomuuden rikkoivat vain hiirten, kärppien ja kissojen jäljet. Eräänä yönä irrotti tuuli kattopäreen ja huiskautti sen maahan. Seuraava tuuli tunkeutui päreen jättämään aukkoon ja irrotti kolme pärettä, ja sitä seuraava irrotti niitä kymmenen. Keskipäivän aurinko paistoi sisään aukosta ja heitti hehkuvan pisteen lattialle. Villikissat hiipivät taloon pelloilta illalla, mutta enää ne eivät naukuneet rapulla. Kun ne menivät huoneisiin pyydystämään hiiriä, ne liikkuivat kuin kuun poikki lipuvat pilvien varjot.” (s. 163)

Romaanista on kulunut 160 sivua eli neljäsosa, kun Joadin pitkä matka Kaliforniaan alkaa. Kun Joadit pääsevät viimein maantielle, romaani muuttuu matkakirjaksi, tie-romaaniksi, jossa maisemat eivät häikäise myönteisyydellään. Satatuhatta kohtalotoveria ruuhkauttavat valtatien 66 länteen kerran jos toisenkin. Matka täyteen ahdetussa kuorma-autossa kestää viikkoja.

Steinbeck kuvaa valtatietä 66 ”teiden äitinä”, jota pitkin viisikymmentä tuhatta autoa raahustaa kuin haavoittuneiden eläinten lauma, läähättäen ja ponnistellen. Autonkorit rämisevät, moottorit ylikuumentuvat, liitokset löystyvät ja kiertokanget väljähtyvät, ennen kuin matkailu kuuman aavikon ja vaarallisen vuoriston läpi loppuu äkisti kesken. Kun matkanteko päättyy esimerkiksi moottoririkkoon, autot hylätään teiden varsille. Sen jälkeen matkustajat katoavat teille tietymättömille kuin tuhka tuuleen.

Kirjailija sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo.

Steinbeckin kuvaama preeria kuhisee monenlaista elämää. Eläin- ja kasvilajeja tulee vastaan kymmenittäin. Monimuotoiset luontokuvat lyövät poskelle tekniikan jyrinää avaran luonnon keskellä. Ristiriita kärjistyy romaanin alussa raivaustraktorien puskiessa vuokraviljelijöiden talonrähjiä mataliksi. Sitten tulevat toiset koneet, jotka kyntävät maan, kylvävät siemenet ja myöhemmin leikkaavat viljan:
”Ajaja istui rautaistuimellaan ja oli ylpeä suorista viivoista, jotka eivät olleet syntyneet hänen tahtonsa voimalla, ylpeä traktorista jota hän ei omistanut eikä rakastanut, ylpeä voimasta jota hän ei voinut hallita. Ja kun sato kypsyi ja korjattiin, ei yksikään mies ollut murentanut kuumaan kokkaretta kädessään ja antanut mullan siivilöityä sormiensa välistä. Yksikään mies ei ollut koskenut siemeneen eikä ollut himoinnut nähdä sen kasvavan. Miehet söivät mitä eivät olleet viljelleet, eikä heillä ollut yhteyttä leipäänsä. Maa synnytti raudan alla, ja raudan alle se vähitellen kuoli, sillä sitä ei rakastettu eikä vihattu, se ei saanut osakseen rukouksia eikä kirouksia.” (s. 53)

Steinbeck ottaa kerrontansa kohteeksi useita kertoja epäsovinnaisia ja yllätyksellisiä kohteita. Romaanin alussa hän seuraa jopa sivukaupalla yksinäisen kilpikonnan seikkailuja maantien varrella, kun sen tie sattuu yksiin vankilasta kotiinsa palaavan Tom Joadin kanssa. Kirjailija tavallaan sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo näkyvästi ja näkymättömästi.

Kun kerronta vaihtuu tiekuviksi, auton osien ja ominaisuuksien esittely on kuin suoraan tekniikan oppikirjasta. Ihmisten selviytyminen tukalasta ja vaarallisesta matkasta riippuu lopulta kokonaan siitä, miten autot toimivat tai miten niihin tulleet viat pystytään korjaamaan. Tällöin sankaritekoihin yltävät ne nuoret miehet, jotka osaavat korjata autot takaisin liikennekelpoisiksi tai ajaa autoa niin, etteivät osat rikkoudu pitkien ajomatkojen aikana.

Tiekertomusten kautta Vihan hedelmien henkilömäärä kasvaa nopeasti kymmeniin ellei satoihin. Tietynlaisia karikatyyrejäkin kirjailija tulee sepittäneeksi kuin puolihuolimattomasti. Esimerkiksi käytettyjen autojen kauppiaita romaanikertoja esittelee tunnottomina maantierosvoina, jotka myyvät ryöstöhinnoilla rikkinäisiä autoja sinisilmäisille ja autoista tietämättömille ihmisparoille. Suurten lupausten uskominen johtaa myöhemmin katkeriin pettymyksiin.

Raamatulliset kerrontaelementit

Vihan hedelmissä raamatulliset symbolit havainnollistavat Steinbeckin roolia tendenssikirjailijana. Vaikka Steinbeck ei ollut vakaumuksellinen kristitty, hän käytti raamatullisia vertauskuvia hyväkseen kerrontaa siivittävinä elementteinä ja assosiaatiokoukkuina. Raamatullinen symboliikka oli kirjailijalle pitkälti yritys liittää romaanin kammottavat tapahtumasarjat sellaiseen viitekehykseen, joka aukeaisi ilman vastuksia amerikkalaiselle keskivertolukijalle. Eli tutun kautta tuntemattoman sisälle.

Raamattu tulee Vihan hedelmissä vastaan vuorosanoissa, henkilökuvissa, juonenkehittelyssä, miljöönkuvauksessa jne. Joadien pitkä vaellus muistuttaa monin tavoin israelilaisten exodusta kohti Luvattua maata. Lieneekö puhdasta sattumaa, että matkalaisia on juuri kaksitoista, yhtä paljon kuin israelilaisten sukukuntia exoduksella? Joadien omin käsin kokoama autorumilus seilaa pitkin valtatietä 66 kuin Nooan arkki aavalla merellä. Ai niin – autosta löytyy kuin löytyykin Noah-niminen henkilö!

Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita.

Steinbeckin potentiaalinen lukija oli pyhäkoulunsa käynyt, uskonnolliset oppinsa lapsuuden kodistaan ammentanut keskiluokkainen amerikkalainen, joka tunnistaisi vaivatta romaanin lukuisat uskonnolliset vuoropuhelut. Uskonnolliset kuvat saattoivat olla myös yritys luoda romaaniin sellaista eeppistä otetta, joka tasoittaisi tietä kirjailijan poliittisille sanomille ja mielipiteille:
”Pelätkää aikaa, jolloin ihminen ei ole valmis kärsimään ja kuolemaan aatteensa puolesta, sillä tämä nimenomainen piirre on ihmisyyden perusta, ja tämä nimenomainen piirre on yhtä kuin ihminen ja se on maailmankaikkeudessa ainoa laatuaan.” (s. 209)

Pelko ja viha ovat Vihan hedelmien tunneilmaston perusta. Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita. Kalifornialaiset suhtautuvat nälkäisiin siirtolaisiin pelokkaasti ja kohtelevat heitä tylysti ja julmasti. Näin vihan hedelmät kasvavat ja kypsyvät siirtolaisten mielissä kuin Ilmestyskirjan näyssä.

Suhtautuminen asetettuihin lakeihin on yksi romaanin kiintopisteistä. Lakia täytyy joskus valikoida, sanoo vanhempi Tom Joad, kun perheellä ei ole varaa haudata vaaria lakisääteisin kuluin. Kun puutostaudit (kuten kammottava pellagra) alkavat vainota oklahomalaisia, nämä joutuvat pohtimaan ahdinkoonsa varastamista ja muita rikollisuuteen liittyviä ratkaisuja.

Jo pelkästään Oklahoman osavaltiosta lähteminen tarkoittaa Tomille ehdonalaissääntöjen rikkomista. Tom kuitenkin päättää ottaa riskin. Kun matkan varrella sattuu kaikenlaista, Tom syyllistyy uudelleen laittomuuksiin ja joutuu jättämään perheensä oman onnensa nojaan viranomaisten pelossa.

John-sedän kertomukset lapsille

Steinbeck vie Vihan hedelmien kerronnan toiselle tasolle luomalla romaanin sisälle metakertomusten jatkumon. Viihdykkeiden etsintä vie matkalaiset tarinoiden äärelle:
”Mailtaan lähteneet ihmiset, työnsä perässä vilistävät ja toimeentulonsa eteen ponnistelevat muuttajat, kaipasivat alinomaa iloa, etsivät iloa, loivat iloa, ja he janosivat viihdykettä. Toisinaan viihdyke saatiin puheista, ja arjesta selvittiin eteenpäin sukkeluuksilla. Ja tapahtui niin, että tienvarsien leireissä, jokien töyräillä, plataanipuitten alla, syntyi tarinankertojia, ja niinpä väki kokoontui heikossa nuotionvalossa kuuntelemaan näitä armoitettuja. Ja he kuuntelivat tarinoitten kertomista, ja heidän eläytymisensä teki tarinoista suuria. Ja ihmiset kuuntelivat, ja nuotiossa hiipuva tuli heijastui heidän tyhjistä silmistään.” (s. 452)

Siinä vaiheessa kun kertoja vaihtaa näkökulman ihmettelevän lapsen katsantokantaan, kynnetään jo syvissä vesissä. Perheen pienimmät Ruth ja Winfield ihmettelevät monet kerrat silmät ymmyrkäisinä seikkailumatkan sattumuksia ja aikuisten keskusteluja. USA:n sisäinen politiikka tai maailmanlaajuinen lama eivät tuota heille päänvaivaa; enemmän lapset aprikoivat matkantekoa sään armoilla, nälkäisiä vatsojaan ja perheen hyvinvointia vihamielisten kalifornialaisten keskellä.

Joadin suvun erikoisimpia jäseniä on John-setä, ydinperheen sivulla elelevä ja oman perheensä aikoinaan menettänyt leskimies. Romaanin alussa nuori Tom esittelee Johnin Casylle yksinäisenä piruna ja aikamoisena kahelina. John-setä on varjo entisestään:
”John-sedän näkee milloin missäkin – joskus Shawneessa juovuksissa, joskus kyläilemässä jonkun lesken tykönä kymmenien kilometrien päässä täältä tai kuokkimassa maataan lyhdyn valossa. Pähkähullu. Kaikki luuli, ettei se eläisi vanhaksi. Semmoiset yksinäiset miehet eivät elä pitkään. Mutta John-setä on isäukkoa vanhempi. Se on vuosi vuodelta vaan luisevampi ja pahansisuisempi. Vielä pahansisuisempi kuin meidän vaari.” (s. 97)

Lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka miettivät juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa.

En usko, että John-setä on sattumalta kirjailijan kaima. Vaikkei olisi kirjailijan alter ego, John-setä on romaanin tärkeimpiä sivuhenkilöitä, patriarkkamainen sivustakatsoja, joka tallentaa omat ja naapureiden kokemukset muistiinsa kertoakseen ne eteenpäin – kenelle? Niille lapsille, uusille sukupolville, jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Vihan hedelmät on täynnä John-sedän (Uncle John) kaameita kertomuksia lapsille. Kriitikoiden aikoinaan halveksima lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu Al Joadin kaltaisille 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka amerikkalaislukion kirjallisuuskurssilla miettivät aikuisuutensa kynnyksellä juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa, tai Saaronin Ruusun kaltaiset nuorille tytöille, jotka etsivät humaania suhtautumistapaa lähimmäisiinsä.

Vaikutukset suomalaiseen kirjallisuuteen

Vihan hedelmien vaikutus suomalaiseen kaunokirjallisuuteen saattaa olla arvaamattoman suuri. Romaanin suomentanut Alex Matson ihaili teosta avoimesti ja piti sitä Steinbeckin pääteoksena. Romaani lienee vaikuttanut merkittävästi Matsonin 1940-luvulla muotoilemaan romaaniteoriaan, joka puolestaan siivitti ns. Mäkelän piirin kirjoitustyötä Tampereella 1940–1950-luvuilla. Romaaniteoria oli esillä Matsonin pääteoksessa Romaanitaide (1949) oli erityisen tärkeä Väinö Linnalle tämän luonnostellessa Tuntematonta sotilasta 1950-luvulla.

Matson kirjoitti Steinbeckistä pienoistutkielman John Steinbeck, joka julkaistiin 1948 ja uusittuna laitoksena 1962 Steinbeckin saatua Nobelin. Steinbeck-tutkielmassaan Matson selittää ja arvottaa Vihan hedelmiä sivukaupalla. Matsonille Vihan hedelmät oli paras ja rikkain sosiaalinen romaani, joka USA:ssa oli siihen mennessä kirjoitettu. Teos edusti esimerkillisellä tavalla sosiaalisella kentällä liikkuvaa romaania.

Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit.

Matsonia kiehtoi valtavasti ajatus sellaisesta romaanimuodosta, jota Steinbeck oli luonnostellut Cervantesin, Defoen ja Tolstoin jalanjäljissä: Kun perinteinen juoniromaani ei riittänyt nostamaan riittävän väkevästi yhteiskunnallisten ongelmien syyseuraussuhteita, luotiin romaanimuoto, jolla korvattiin todellisuuden realistinen kuvaus. Antamalla aiheen määrätä romaanin muotoa, Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit. Tämä teki Steinbeckistä Matsonin silmissä mestarin kaunokirjallisten oppipoikien eteen.

Vihan hedelmissä Steinbeck pyrki Matsonin mukaan luomaan taiteen kielellä todellisuuden vastineen, moniulotteisen kuvan, jossa esteettinen ja taiteellinen elementti oli ”arkkitektonisessa rakenteessa” eikä juonen kehittelyssä tai konfliktin ratkaisussa. Vihan hedelmät edusti Matsonille puhtainta ja alkuperäisintä romaanitaidetta, jonka taiteellinen kasvannainen oli tavanomainen juoniromaani.

Matson näki Vihan hedelmien ja Sodan ja rauhan rakenteissa niin paljon samaa, ettei hänen mielestään voinut olla kyse sattumasta. Hän lienee opettanut edellä mainitut rakenneasiat kädestä pitäen muun muassa Lauri Viidalle ja Väinö Linnalle Mäkelän piirissä. Viidan pääteoksiin kuuluva työläisromaani Moreeni (1950) sai Vihan hedelmistä ilmiselviä vaikutteita jopa henkilökuviin ja sosiaalisten ongelmien erittelyyn. Linnan läpimurtoteoksen Tuntematon sotilaan historiakuvaus puolestaan onnistui haastamaan ”virallisen” historiankirjoituksen uskottavasti, aivan kuten Vihan hedelmät USA:ssa.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 2.4.2017.

Vihan hedelmien suullinen esittely Archive-palvelussa.

Matkamiehestä ei tullut sosialistia

19 maanantai syys 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book article, Lewi Pethrus, Lewis resa, Per Olof Enquist, religion, Sven Lidman

p-o-enquist
lewipethrus

Per Olof Enquist: Matkamies. Alkuteos Lewis resa (Ruotsi 2001). Suom. Antero Tiusanen. Gummerus 2003. 630 s.

Ruotsalainen menestyskirjailija Per Olov Enquist (s. 1934) julkaisi vuonna 2001 kohutun romaanin Ruotsin helluntailiikkeen perustajasta Lewi Pethruksesta (1884–1974). Puolifiktiivinen Lewis resa saavutti Ruotsissa laajan huomion: teosta myytiin nopeasti 100 000 kappaletta. Teos ilmestyi suomeksi nimellä Matkamies vuonna 2003 Gummeruksen kustantamana.

Matkamies on jylhä monumentti ruotsalaisen helluntailiikkeen perustajien muistolle. Teoksesta käyvät hyvin ilmi pohjoismaisen helluntailiikkeen syntyvaiheet ja tausta. Pethruksen lisäksi kirjan päähenkilöksi kohoaa kirjailija Sven Lidman (1882–1960), joka toimi pitkään seurakuntatyössä Pethruksen työtoverina.

1900-luvun alussa lähinnä Ruotsin baptistiyhteisön piirissä syntynyt epäyhtenäinen karismaattinen liike alkoi vähitellen vuosikymmenien kuluessa saada organisoidumpaa muotoa. Helluntailiike henkilöityi Ruotsissa alusta asti juuri Pethrukseen. Hänen vaikutuksensa ulottui paitsi helluntailiikkeen kaikille toiminta-aloille myös laajalti yhteiskunnalliseen kehitykseen Ruotsissa. Pethrus painoi lähtemättömiä jälkiä myös Suomen helluntailiikkeeseen.

Ruotsalaiskirjailija kutoo yhteen Pethruksen ja Lidmanin elämänlangat kiintoisalla tavalla. Runoilijana kuuluisuuteen nousseesta Lidmanista tuli helluntaipastori 1921. Hän julisti Pethruksen kanssa rinta rinnan vuosikymmeniä.

II maailmansodan jälkeen Lidman ja monet muut johtavat helluntailaiset irtautuivat Pethruksesta. Helluntaiseurakuntien itsenäisyyden näennäisyydestä kertoo se, että Pethrus oli käytännössä Ruotsin helluntailiikkeen ehdoton yksinvaltias. Hänen sanansa painoi eniten kaikkialla.

Tästä esimerkkinä on päivälehti Dagen, jonka Pethrus perusti 1940-luvulla vastoin Tukholman Filadelfian vanhimmiston mielipidettä. Vaikka poliittiset kiistat veivät herätyssaarnaajan ja sielunhoitajan mennessään, Pethruksen asema helluntailiikkeessä säilyi vankkumattomana.

Työläispastori

Lewi Pethrus oli alusta asti mukana muun muassa Ruotsin kristillisdemokraattien toiminnassa. Kun Matkamiehessä Pethruksen fiktiivinen ystävä Efraim Markström toteaa tälle, että hänestä olisi voinut tulla oiva sosiaalidemokraattinen poliitikko, Pethrus vastaa ykskantaan:

– Ei sosiaalidemokratian piirissä ole sijaa minun kaltaiselleni.

Kun Pethrus aloitti Tukholmassa seurakuntatyön 1910, kaupungin työläisperheistä puolet oli yksinhuoltajaperheitä. Köyhyys ja lapsikuolleisuus olivat tuolloin Euroopan korkeimpia. Proletariaatin hätätila vei nuorta seurakuntapastoria milloin ruokkimaan asunnottomia miehiä, milloin toimimaan näiden asuntolan portsarina.

Enquist kuvaa uskonnollisia kokemuksia samaan tapaan ruumiin kautta kuin Mika Waltari (1908–1979) klassikkoromaaneissaan Valtakunnan salaisuus tai Turms kuolematon. Missä ihmiset joutuivat hurmoksiin Hengen koskettamina, siellä Waltarin mukaan romanttiset jännitteet olivat aina voimakkaita.

Enquistin näkemys helluntailaisten “pälpättäjien“ kokouksista viittaa selvästi samaan suuntaan; joskin hänelle uskon ulottuvuus on auennut selvemmin ja pidemmälle kuin suomalaiskirjailijalla. Jumalakin saa puheenvuoron muutaman kerran.

Helluntailaissuvun vesana Enquistilla oli suora yhteys Pethruksen perustamaan herätysliikkeeseen, vaikka hän oli aikuisena vieraantunut siitä. Enquist kohtelee bestsellerissään niin Pethrusta kuin Lidmania hyvin sympaattisesti näiden ristiriitaisista luonteista huolimatta.

 

Jumalan kasvot tavaramerkkinä

02 perjantai syys 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book article, Marc-Antoine Mathieu, religion, sarjakuvat, Ville Keynäs

2447370-marc_antoine_mathieu_olivier_foller
jumala_itse

Miltäköhän Jumala näyttäisi kasvotusten? Jos meille aukeaisi mahdollisuus tavata kristittyjen Jumala keskellä kirkasta päivää, juoksisimmeko tilannetta karkuun vai ryntäisimmekö kohti? 

Kirjakevät 2011 antoi vastauksia näihin kysymyksiin. Kerronpa yhdestä lukukokemuksestani. Keväällä 2011 avasin Liken hiljattain julkaiseman sarjakuvasuomennoksen. Ranskalaisen piirtäjän Marc–Antoine Mathieun (s. 1959) mustavalkoisessa sarjakuvassa Jumala itse (suom. Ville Keynäs) Taivaan isä ilmestyy yhtäkkiä ihmisten joukkoon tavallisennäköisenä vanhuksena, esittäytyy ja aloittaa ihmetekojen sarjan.

Ihmisten ensityrmistyksen mentyä ohitse Jumalaa vastaan aletaan nostaa oikeussyytteitä. Tiedotusvälineet välittävät kuvaa näyttävistä oikeudenkäynneistä isoille yleisöille. Näin kuuluisat pääsiäistapahtumat toistuvat dramaattisesti TV-kameroiden äärellä.

Minua alkoi mietityttää, näyttääkö Mathieu Jumalan kasvot oikeasti lukijalle. Vaikka albumin sarjakuvahenkilöt näkevät Jumalan kasvoista kasvoihin, lukija seuraa Taivaan isän ainoastaan niskapuolelta. Tämän kasvot rekisteröidään tavaramerkiksi, jonka saavat nähdä vain harvat. Jumalan kasvoja ei lopulta näytetä lukijalle kuin suttuisen näyteikkunan läpi.

Vaikka ranskalaispiirtäjän kärjistykset hymyilyttivät monta kertaa, albumi alkoi kylmätä loppua kohti. Mathieun maailma näet osoittautuu läpikotaisin maallistuneeksi. Synkkä yhteiskunta on rappioitunut ja ihmiset vieraantuneet Jumalasta. Kirkkoja tai pappeja ei tule vastaan lainkaan.

Hämmennyin kahdesta huomiosta. Ensinnäkin Mathieun sarjakuvahenkilöiden elämä ei olennaisesti muutu, vaikka he tapaavat Jumalan henkilökohtaisesti. Heidän päällimmäinen tunteensa on pettymys: hän olikin vain tällainen.

Toiseksi Mathieun Jumala ei näyttäydy ihmisten henkilökohtaisena ystävänä tai Vapahtajana, niin kuin Raamatun evankeliumeissa. Piirtäjä taitaa havainnollistaa kuvillaan ulkokohtaisesta Jumalasta vahvaa epäilyään raamatullisen Kaikkivaltiaan olemassaolosta.

Summa summarum: Jos Raamatun Jeesus tulisi meitä vastaan tänään, varmaan hämmentyisimme keskustelukumppaneiksi, joiden ääni olisi hiljainen ja mielipiteet vähäisiä. Keskustelumme ei liiku välttämättä ollenkaan siinä, miksi maailmasta tuli niin paha kuin tuli, vaan muissa kysymyksissä. Kenties saatamme itsekin hylätä sen iänikuisen tuomarin asenteen.

Opettaako suru mitään?

15 keskiviikko Kes 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, book article, Jukka Kemppinen, Martti Lindqvist, surutyö

surun tie
Anna-Leena Härkönen Loppuunkäsitelty • Paljas, suorasukainen raportti ajasta läheisen kuoleman jälkeen ”En näe sinua enää koskaan, mutta sitä minä en vielä tiedä. Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni. Olet väsyneen näköinen ja kalpea mutta kaunis kuten aina, kävelet vierelläni, hyvin lähellä, melkein kiinni minussa.” Kaksi poliisia soittaa Anna-Leena Härkösen ovikelloa. ”Oletteko Kirsti Härkösen sisar? Meillä on ikäviä uutisia.” Kirjailijan sisar on tehnyt itsemurhan. Uutinen ei tule täytenä yllätyksenä. Lopullisuudessaan se kuitenkin tyrmää, lamauttaa. Ja syyllistää. Kysymykset eivät jätä rauhaan, niihin ei ole vastauksia. Toisaalta on pakko toimia, ajatella hautajaisia, tyhjentää Kirstin asunto, huolehtia kaikesta. Pitää jatkaa omaa elämäänsä, pysyä järjissään, muistaa läheisiään. Ja pitää yrittää käsitellä tapahtunutta. Suostua siihen että kaikkea ei ymmärrä, ei kerralla, ei ehkä koskaan. Anna-Leena Härkönen (s. 1965 Limingassa) on kuulunut parikymmentä vuotta kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Noin 200 sivua / 128 x 185 mm / 84.2 / ISBN 951-1-20003-8 / Elokuu
Anna-Leena Härkönen Loppuunkäsitelty • Paljas, suorasukainen raportti ajasta läheisen kuoleman jälkeen ”En näe sinua enää koskaan, mutta sitä minä en vielä tiedä. Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni. Olet väsyneen näköinen ja kalpea mutta kaunis kuten aina, kävelet vierelläni, hyvin lähellä, melkein kiinni minussa.” Kaksi poliisia soittaa Anna-Leena Härkösen ovikelloa. ”Oletteko Kirsti Härkösen sisar? Meillä on ikäviä uutisia.” Kirjailijan sisar on tehnyt itsemurhan. Uutinen ei tule täytenä yllätyksenä. Lopullisuudessaan se kuitenkin tyrmää, lamauttaa. Ja syyllistää. Kysymykset eivät jätä rauhaan, niihin ei ole vastauksia. Toisaalta on pakko toimia, ajatella hautajaisia, tyhjentää Kirstin asunto, huolehtia kaikesta. Pitää jatkaa omaa elämäänsä, pysyä järjissään, muistaa läheisiään. Ja pitää yrittää käsitellä tapahtunutta. Suostua siihen että kaikkea ei ymmärrä, ei kerralla, ei ehkä koskaan. Anna-Leena Härkönen (s. 1965 Limingassa) on kuulunut parikymmentä vuotta kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Noin 200 sivua / 128 x 185 mm / 84.2 / ISBN 951-1-20003-8 / Elokuu
elämän varjo

Edesmennyt teologi Martti Lindqvist (1945–2004) koulutti vuosia lääkäreitä lohduttamaan kuolevia potilaitaan ja näiden omaisia. Väisteltyään harvoin vaikeita kysymyksiä hän ohjautui Suomen johtavaksi elämän ja kuoleman etiikan pohdiskelijaksi.

Lindqvistin elämä muuttui kuitenkin kertaheitolla 1990-luvun alussa, kun hänen vaimonsa Hannele menehtyi äkillisesti. Nimekäs teologi ahdistui oivallettuaan elämänsä pohjan murentuneen täysin.

Tilanteen irvokkuutta lisäsi se, että hänelle, joka oli opettanut ammattilohduttajia, ei tahtonut löytyä ketään vierellä kulkijaa. Lindqvist tunsi jääneensä yksin surunsa kanssa peruuttamattomasti ja lohduttomasti.

Kirjoittaminen selviytymiskeinona

Lindqvist turvautui ainoaan tuntemaansa selviytymiskeinoon: kirjoittamiseen. Tuskaisten pohdiskelujen ensimmäisenä versiona syntyi tajunnanvirtamainen Kuolemaa väkevämpi (1994). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Näkymättömän painossa suru oli esillä jo huomattavasti jäsentyneemmässä muodossa. Lindqvistin viimeinen surukirja oli Surun tie (1999), jonka analyyttinen ote kertoi kirjoittajan löytyneestä tasapainosta. Tiedemies oli astunut esiin leskimiehen takaa.

Kirjoittaminen on osoittautunut selviytymiskeinoksi monelle muullekin surevalle, kuten Anna-Leena Härköselle (s. 1965). Kuultuaan syksyllä 2003 sisarensa Kirstin itsemurhasta kirjailija istuutui lähes saman tien tietokoneelleen ja avasi uuden tiedoston. ”Jos en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun”, hän tilittää kirjassaan Loppuunkäsitelty (2005).

Härkönen tuo kirpeästi esille nykyihmisen pelkoja surua ja surullisuutta kohtaan. Surullinen ihminen menettää helposti ystävänsä, koska näille saattaa olla ylivoimaisen vaikeaa kohdata muita kuin voittajia. Jos joku tipahtaa kelkasta, katsotaan parhaaksi paeta paikalta.

Vahva todellisuuden elämys

Lindqvistin ikätoveri Jukka Kemppinen (s. 1944) on toinen leskeydestään kirjoittanut kirjailija. Hänen kirjansa Elämän varjo (1996) osoittaa paitsi jumalallisen tuen merkityksen surutyössä myös tärkeitä myyttejä suruun liittyen.

”Kun asiat ovat kunnossa ja elämme normaalia arkea, elämän todellisuus saattaa olla varjomaisen epämääräinen. Mutta kun satuttaa itsensä, ei ole pienintäkään epäilyä siitä, etteikö olisi hengissä ja etteikö juuri tämä ole elämää. Vakavassa kohtaloniskussa, kun menettää läheisensä, todellisuuden elämys on tuskallisen selvä ja varma.”

Kemppisen mielestä kärsimys ei itsessään jalosta ihmistä paremmaksi. Ihminen on professorin mukaan aivan yhtä tyhmä, mitättömistä asioista pelästyvä ja huolestuva kuin ennenkin. ”Toisaalta kokemuksen turvin pystyy ehkä hiukan paremmin kohtaamaan loppuelämänsä”, Kemppinen sanoo.

Suru opettaa ennen kaikkea itsensä, eli sen, miten surun kanssa eletään. Surun omakohtaisuuden tunteva henkilö ei häkelly toisenkaan surun edessä. Oppimisen kautta voidaan välttää Härkösen havainnollistama surukammo. Suruun oppineina emme tulkitse surullisuutta pelottavaksi ja hämmentäväksi säädyttömyydeksi.

Älykäs suunnittelijako kaiken takana?

27 sunnuntai Maa 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book article, Kari Enqvist, kosmologia, physics

galaxy_universe-normal
enqvist

Fyysikko Kari Enqvistin (s. 1954) tietoteos Ensimmäinen sekunti (WSOY 2014) tähyää kauas menneisyyteen, maailmankaikkeuden syntyhetkiin. Teoreettisen fyysikon koulutuksen aikoinaan hankkinut kosmologi havainnollistaa jälleen nautittavalla tavalla fysikaalisia päättelyketjujaan ja luonnontieteellisen maailmankäsityksen peruskiviä.

Alkuräjähdysaihe on ollut näkyvästi esillä fyysikon aikaisemmassakin tuotannossa, varsinkin teoksessa Kosmoksen hahmo (2003). Uutuudessa Enqvist luo tarinaa maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin tapahtumista kuin todellinen dekkarikirjailija. Kaikki lähtee liikkeelle kosmisesta mikroaaltoteoriasta ja sen määrittelystä:

”Kosminen mikroaaltotausta on nykykosmologian tärkein tiedon lähde ja koko alkuräjähdysteorian kivijalka. Se on myös ainoa avain oveen, jonka takaa aukeaa näkymä universumin ensimmäiseen sekuntiin.”

Kaikkialla samanlaisena esiintyvä mikroaaltosäteily on hiukkasfyysikoille kiistaton todiste siitä, että 45 miljardin valovuoden kokoinen näkyvä maailmankaikkeus on ollut kerran yhteen puristuneena kokonaisuutena. Alkuräjähdyksen jäljiltä avaruus on yhä täynnä kolmen kelvinasteen lämpöistä mikroaaltosäteilyä. Kosminen mikroaaltotausta on kuin valokuva maailmankaikkeuden alkuhetkistä. Se havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1964, kun amerikkalaiset tutkijat olivat testaamassa käytöstä poistettua tietoliikenneantennia.

Tutkijankammioissa lasketut ja avaruusluotaimilla varmistetut mittaustulokset toteavat näkyvän maailmankaikkeuden iäksi 13,7 miljardia vuotta, ei enempää eikä vähempää. Yhden sekunnin ikäisenä maailmankaikkeus oli kymmenen miljardin asteen lämpöinen tulimeri, joka oli tuhansia aurinkoja kirkkaampi. Mutta mitä oli ennen alkuräjähdystä kosmologien mukaan?

”Ääretön on käsite, joka panee pääkopan humisemaan. Sitä mietiskellessä nyrjähtää helposti notkeimmatkin aivot. Ennen alkuräjähdystä ei suhteellisuusteorian mukaan ollut mitään, ei edes ’ei mitään’, sillä sana ’ennen’ edellyttää aikaa, jota ei ollut olemassa. Menneisyyteen kuljettaessa aika loppuu alkuräjähdykseen samassa mielessä kuin pohjoisuus loppuu pohjoisnavalla.”

Enqvist heittää toisinaan ajatusleikin ”Älykkäästä suunnittelijasta”, joka olisi saattanut kaiken alulle pitkälle mietityn suunnitelman mukaisesti. Tällaisen suunnittelijan olemassaolon hän kuitenkin tyrmää toistuvasti. Enqvistin mukaan kaikki tapahtui kuten tapahtui – sattumalta.

Hyvin kiintoisa on hiukkasfyysikoiden havainto erilaisista alkeishiukkasista. Näistä monien pitäisi kaiken järjen mukaan paeta toisiaan, eikä yhdistyä atomeiksi tai molekyyleiksi. Jokin ihmeellinen voima tai lainalaisuus kuitenkin pitää ultrakevyitä neutriinoja tai epästabiileja neutroneita koossa niin, että maailmankaikkeudessa syntyy ainetta – tai ylipäänsä mitään havaitsemisen arvoista.

”Luonto pyrkii aina kohti matalinta energiatilaa. Siksi atomiytimiin sitoutuneet neutronit eivät hajoa. Maailma on siis olemassa, koska se tottelee sekä kvanttifysiikkaa että suhteellisuusteoriaa.”

Hiukkasfyysikoilla ja kosmologeilla on yhä paljon selvittämättä maailmankaikkeuden alkuhetkistä ja syntyprosessista. Se, ettei älykkääseen suunnittelijaan uskota tiedepiireissä, riippuu pitkälti myös yleisestä asenteesta näkymättömiä voimia tai ilmiöitä kohtaan. Uskonto saattaa antaa arvokkaan avun myös pitkälle erikoistuneelle tiedemiehelle, kun vastaan tulee epäselviä fysikaalisia ilmiöitä tai syyseuraussuhteita.

 

George R. R. Martin – eeppinen fantasiakertoja

19 perjantai Hel 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book article, fantasiakirjallisuus, Game of Thrones, George R. R. Martin, religion, Satu Hlinovsky, Tulen ja jään laulu

George R.R. Martin

(AP Photo/The Canadian Press, Nathan Denette)

Amerikkalaiskirjailija George R. R. Martin (s. 1948) on tullut maailmanlaajuiselle lukijakunnalle tutuksi eeppisenä fantasiakirjailijana. Martinin tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta. Tutkija Jukka Halme kiteyttää Martinin sarjan merkityksen:

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Tulen ja jään laulu koostuu paksuista tiiliskiviromaaneista. Suomalainen bibliofiili ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on oikeastaan tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi. Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija tuskin aavisti 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan.

Martin toteaa esipuheessaan Bryan Cogmanin teokseen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Kirjava

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky on tehnyt käännöstyötä sarjan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti jo 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 58 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut tähänastisilla romaaneillaan neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Awardin. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo viisi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja tosin oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

snow1-e1434299165356-1940x1093

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä. Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventamaan henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti varsin lavealle. Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin.

Monelle fantasiafriikille Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

lannisters

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa. Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää. Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja, syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä. Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla).  Martinille yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä. Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Bran_Stark_Season_3

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen. Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen ulottuvuus

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on paljon niitäkin henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis.

Kuvaavasti Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen valtapelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia. Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista. Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi. Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

cersei-chooses-to-lock-the-high-septon-in

 

K i r j a l l i s u u s :

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

 

Kristilliset symbolit koettavat näyttää näkymättömän

26 tiistai Tam 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book article, kristilliset symbolit, Liisa Väisänen, religion

2735-Liisa_Vaisanen

Fil. tri Liisa Väisäsen elokuussa 2011 julkaisema tutkimus Kristilliset symbolit – Ikkuna pyhään (Kirjapaja) tuo arvokkaalla tavalla esille niitä symboleja, jotka ovat värittäneet kristillistä taidetta vuosisatojen tai -tuhansien ajan. Uskonnolliseen taiteeseen erikoistuneen taidefilosofin lähtökohtana on johdattaa lukijansa kristillisten symbolien kiehtovaan maailmaan. Löytöretken taustalla on huoli symbolien vähittäisestä katoamisesta nykyihmisen tajunnasta:

”Nykyihmisen kyky lukea uskonnollisia symboleja on jatkuvasti maallistuvissa länsimaissa heikentynyt. Samoin monien taiteilijoiden kyky ja halu käyttää vanhoja symboleja taiteessaan on vähentynyt. Symbolikielitaito on häviämässä.”

Symbolit muodostavat oman kielensä tietyn kulttuurisen kehyksen sisällä. Symbolien avulla voidaan tunnistaa ja määritellä syvempiä ulottuvuuksia kristillisistä opeista. Symbolit pitäisi kuitenkin Väisäsen mukaan tulkita omaa aikaansa ja kulttuuritaustaansa vasten; vasta silloin niiden oikeat tulkinnat aukeavat.

Tutkija sanoo kristillisen symboliikan taustan olevan erilaisen kuin muissa uskonnoissa. Kun muissa uskonnoissa kuvilla kuvataan uskonnon konkreettista sisältöä, kristilliset symbolit kertovat uskonnollisista kokemuksista, pyhän kosketuksesta ja kristinuskon henkisestä puolesta. Keskeisenä pyrkimyksenä on näyttää näkymätön näkyvällä tavalla.

Kristillisen perinteen äärellä

Väisäsen teos avaa näköaloja paitsi eurooppalaisiin kulttuureihin, myös kristilliseen perinteeseen. Eri aikakaudet ovat vaikuttaneet sekä symboleihin itseensä että niiden tulkintaan. Esimerkiksi ristin merkitys on nykyisin tyystin erilainen kuin Jeesuksen päivinä:

”Risti tai krusifiksi ei kerro nykyihmiselle sitä täydellistä häpeää ja nöyryytystä, jonka Kristus kuollessaan koki. [–] Jeesuksen rististä on tullut meidän aikanamme voiton symboli ja puhtaasti positiivinen merkki. Krusifiksin tekeminen sellaisenaan ei enää nykyihmiselle korosta sitä, kuinka alas Jeesus tuli, kuinka matalalle hän asettui, vaikka oli kaikkivaltiaan Jumalan poika.”

Väisänen esittelee kiintoisasti kristillisten symbolien historiaa viime vuosisadoilla. Esimerkiksi reformaation aikaa 1500- ja 1600-luvuilla leimasi kuvien pelko (ikonofobia), minkä vuoksi kirkkorakennuksista saatettiin hävittää kaikki kuvat pois. Uskonnollinen taide ei silti kokonaan hävinnyt. Taide symboleineen nähtiin tuolloin ennen kaikkea opetusmenetelmänä, jolla kirkko pyrki ohjaamaan ihmisiä parempaan moraalielämään.

Kun 1700-luvulla kristillisissä symboleissa palattiin lopulta klassisiin ihanteisiin, 1800-luvun romanttisen tyylisuunnan myötä Neitsyt Mariaan liittyvät symbolit yleistyivät länsimaisessa kristillisessä taiteessa. 1900-luvun taiteilijat puolestaan lähtivät mieluusti käyttämään tuttuja symboleja omalaatuisella, persoonallisella tavalla.

Esimerkiksi suomalaisen Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon maalaamista teoksista löytyy tutkijan mukaan yhdistelmä vanhaa kristillistä symboliikkaa, taiteilijan henkilökohtaisia näkemyksiä että Suomen ja Pirkanmaan seudun omaa kulttuuria.

Tärkeä on Väisäsen huomio, että nykytaiteilijat eivät tunne kovin hyvin vanhoja symboleja ja niiden mahdollisuuksia. Jotkut lähtevät keksimään ikiomaa symbolikieltään, jonka tulkinta on erikseen työläästi ”opetettava” katsojille. Toiset taiteilijat halajavat takaisin alkukirkon perinteiden äärelle etsien yhteisiä, alkukirkollisia symboleja.

– – – – – – – – – – –

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa elokuussa 2011.

Ensio Lehtosen Äidin rukous osui aikanaan suoraan ydinhermoon

27 perjantai Maa 2015

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Äidin rukous, book article, Ensio Lehtonen, uskonnollinen kirjallisuus

äidin rukous

Millainen on Suomen kaikkien aikojen myydyin uskonnollinen romaani? Kertooko kyseinen teos jotain olennaista uskonnollisesta fiktiosta? Miten kirjailija Ensio Lehtonen rakensi menestysromaaninsa Äidin rukous kerronnan? Miten sota-aika vaikutti uskonnolliseen kirjallisuuteen?

Kirjailija Ensio Lehtosen (1906–1971) pienoisromaani Äidin rukous ilmestyi vuonna 1937 Ristin Voiton julkaisemana. Teos on uskonnollisessa fiktiossa kaikkien aikojen eniten myyty teos Suomessa. Äidin rukousta painettiin vuoteen 1958 mennessä yhteensä noin 100 000 kappaletta. 69-sivuinen ja helppolukuinen teos levisi hyvin nopeasti. 1960-luvulla teoksen suosio hiipui vähitellen.

Äidin rukouksesta otettiin juhlapainos Kuva ja Sanan 50-vuotisjuhlavuonna 1992. Painos oli järjestyksessä kahdeskymmenes. Painoksista 8 on ilmestynyt ruotsinkielisenä. Äidin rukous on käännetty myös eestiksi, norjaksi, tanskaksi, englanniksi ja venäjäksi.

Sodan vaikutus teoksen leviämiseen

Äidin rukouksen voimakkaan leviämisen tärkeimpänä syynä voidaan pitää toisen maailmansodan syventämää kollektiivista rukousasennetta, joka heijastui Lehtosen teoksen keskeisen teeman kautta. Kun miehistä valtaosa oli rintamalla vihollista vastassa, kotirintama katsoi yhteiseksi velvollisuudekseen rukoilla rintamamiesten puolesta.

Sodan vaikutus Lehtosen teoksen leviämiseen on ilmeinen. Jos teos olisi ilmestynyt jonakin muuna aikana, se tuskin olisi saavuttanut samanlaista menestystä. Näin kommentoi suomalaisten suosikkikirjoja vuosia tutkinut professori Juhani Niemi.

Huomionarvoista on se, että Lehtosen teos ei liity aiheiltaan varsinaisesti sotaan millään lailla; edes kansalaissotaan ei viitata. Toinen huomionarvoinen seikka on se, ettei Äidin rukousta markkinoitu mitenkään erikoisesti.

Teosta on jatkosodan syttymisen jälkeen luettu laajalti myös helluntailiikkeen ulkopuolella. Lehtosen siirtyessä evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi 1943 Kuva ja Sana -kustantamon ottamat uudet painokset levisivät lukijoille kirkon kirjamyyntien kautta.

Lahjakas kirjailija ja monitoiminen toimitusjohtaja

Helluntaisaarnaajana aloittanut Ensio Lehtonen toimi 1930-luvulla aktiivisesti helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Lehtonen oli samaan aikaan sekä Ristin Voitto-lehden päätoimittaja että kustannusliikkeen toimitusjohtaja. Lehtosen aikana kustantamo kehittyi huomattavasti. Esim. Ristin Voitto-lehden tilaajamäärä kolminkertaistui 1930-luvulla.

Toisen maailmansodan aikana Lehtonen siirtyi helluntaiseurakunnasta luterilaisen kirkon jäseneksi. Lehtonen lähti 1943 pois Ristin Voitosta jouduttuaan voimakkaiden ristipaineiden kohteeksi. Helluntailiike oli hajoamassa kahtia lähinnä asekysymyksen takia. Liityttyään kirkon jäseneksi kirjailija ei voinut jatkaa enää Ristin Voiton johdossa.

Ennen eroaan Ristin Voitosta Lehtonen oli perustanut 1942 oman kustannusliikkeen (Kuva ja Sana). Monitoiminen mies oli toiminut kolmen muunkin kustannusliikkeen tehtävissä ja mm. Koti ja kasarmi-lehden toimitussihteerinä.

Ensio Lehtonen oli erittäin tuottelias kirjailija. Hän kirjoitti tai toimitti elämänsä aikana yli 70 teosta. Lehtosen teoksia on painettu seitsemällä kielellä yli 700000 kappaletta.

Lehtonen oli myös merkittävä lastenkirjailija. Kirjailija tuli tunnetuksi Ensio-setänä Hyvän Paimenen kautta 1930-luvulla. Vuonna 1937 ilmestyneessä Lasten pienessä joulukirjassa hän esiintyi samalla nimimerkillä ensimmäisen kerran lastenkirjallisuudessa. Siirryttyään pois Ristin Voitosta Lehtonen kirjoitti Ensio-setänä Lasten Kuvalehteen kuolemaansa asti.

Äidin rukous kansankuvauksena

Maanviljelijöistä kertova Äidin rukous koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa kerrotaan erään talonpoikaissuvun vaiheista pitkällä aikavälillä. Fiktiivisenä kansankuvauksena teos avaa oven herätyskristillisen talonpoikaiskansan elämänmenoon.

Romaanin keskushahmo on vanha isoäiti, jonka rukoukset kantavat ensin omia lapsia ja sitten lastenlapsia. Kyseessä lienee tosipohjainen kertomus Lehtosen oman suvun vaiheista. Aidot tilanteet ovat olleet kuvauksen lähtökohtana.

Keskeiseksi teemaksi romaanissa nousee hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvien ja pahojen henkivaltojen kamppailu tulee havainnolliseksi varsinkin teoksen alussa kuvatussa kirjailijan enkeli-ilmestyksessä.

Vanhan isoäidin rukoukset suuntautuvat juuri tähän taisteluun: hän uskoo rukouksillaan kääntävänsä hengellisen kamppailun hyvän voitoksi. Kertoja kuvaa ”hiljaisesta kammiosta lähtevän liikkeelle meren myrskyjäkin väkevämmät voimat!”

Kun 1900-luvun alussa suomalaisen kansankuvauksen klassikot Joel Lehtosesta Ilmari Kiantoon loivat teoksiinsa yhteiskuntakriittisiä painotuksia ja sanomia, Äidin rukous on painotuksiltaan toisenlainen. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen sijasta Lehtonen tähdentää rukouksen merkitystä: Jumala on ainoa, joka voi auttaa köyhiä ja apua tarvitsevia ihmisiä.

Kiinteiden henkilöhahmojen sijasta Lehtonen keskittyy kuvaamaan rukousta ilmiönä useilta eri puolilta. Kirjailija näkee isoäitinsä sukunsa tärkeänä esirukoilijana, jonka toiminnan kautta näkymättömät voimat saavat sijansa pienten ihmisten elämässä.

Iankaikkisuusnäkökulma on teoksen henkilöille tärkeä. Vaikka tämänpuoleinen elämä päättyisi suuren vaivaan ja ahdistukseen, kuoleman toisella puolella odottavat ikuinen onni ja autuus. Rukous on voima, joka ylittää sukupolvien väliset rajat ja sisältää tuonpuoleisen ulottuvuuden. Rukous tekee isoäidistä kuolemattoman niin sielultaan kuin muistoltaankin.

Kirjallisuus:

Lauri Ahonen, Suomen helluntaiherätyksen historia. Vapaan teologisen seuran julkaisuja. Hämeenlinna: Päivä 1994.

Lea Kärnä, Palavan pensaan äärellä. Eino I. Mannisen persoona ja elämäntyö. Vantaa: Ristin Voitto 1988.

Ensio Lehtonen, Äidin rukous. Ristin Voitto 1937.

Juhani Niemi, Suomalaisten suosikkikirjat. 2. uusittu laitos. Hämeenlinna: Karisto 1997.

– – – – – – – – – –

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa 30/2006 (26.7.2006).

Kirjailijoiden mukana koulun penkille

22 lauantai Maa 2014

Posted by Jari Olavi Hiltunen in literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Aino Kontula, Anja Lampela, book article, koulu, Terhi Rannela

vaisaarenkoulu

Aino Kontula: Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! Oppilaan päiväkirja. Ajatus Kirjat 2007.

Anja Lampela: Älä koske ope. Myllylahti 2006.

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin. Otava 2007.

Koulu-uhkaukset tulivat lähelle suomalaisten arkea 2000-luvun puolessavälissä. Myös kirjailijat tarttuivat ongelmaan ja toivat teoksillaan yläasteen arkea lähemmäksi kansalaisia. Koulun maailma oli fiktiossa melko julma.

Erityisesti Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien myötä median ja yhteiskunnan huomio keskittyi entistä tiiviimmin oppilaiden peruskoulussa ja toisella asteella kokemaan pahoinvointiin. Tässä artikkelissa käsitellään kolmea vuosina 2006–2007 ilmestynyttä, koulumaailmasta kertovaa romaania. Kaikki kolme kirjailijaa ovat toimineet eripituisia aikoja opettajina.

Pedofiili opettajana

Romaanin Älä koske ope (2006) kirjoittaja on eläkkeellä oleva vieraiden kielten opettaja Anja Lampela (s. 1943). Hän on toiminut opettajana muun muassa Rovaniemellä ja Oulussa. Koulumaailmaan sijoittuva dekkari on Lampelan esikoisteos, jota hän alkoi työstää jäätyään eläkkeelle elokuussa 2003.

Lampelan romaani kertoo lähinnä pedofiliasta ja läheisen menettämisestä. Tyylillisesti hieman epäyhtenäinen teos antaa uskottavan kuvan pohjoissuomalaisen maalaisyläasteen maailmasta ja henkilöistä. Romaani sisältää joitain raakoja ja karmivia jaksoja, joissa irvokkaat perversiot korostuvat. Lampela käsittelee seikkaperäisesti erityisesti opettajien poikkeavaa seksuaalisuutta.

Havainnolliseen henkilökuvaukseen kykenevä Lampela varustaa kuvaamansa maalaisyläasteen innokkailla ja innottomilla opettajilla, määrätietoisella rehtorilla, persoonallisella opiskelijajoukolla ja ristiriitaisilla vanhemmilla. Kerronta synkkenee loppua kohti kuin kellarin portaissa.

Nimekkeen mukaisesti Lampelan romaanissa on keskeisellä sijalla opettajan oppilaaseen kohdistava sukupuolinen ahdistelu. Iäkäs miesopettaja ahdistelee yläastepoikaa ja kokee kuin kohtalon rangaistuksena läheisiä järkyttävän kuoleman. Raskaiden aiheidensa ja käsittelytapojensa vuoksi romaani ei sovi lasten luettavaksi.

Terroristi idolina

Äitejä ei osteta supermarketeista niin kuin kaurahiutaleita ja teepusseja. On väärin nauraa, koska äiti on kuollut. On väärin olla iloinen.

Otava julkaisi alkuvuodesta 2007 monenlaisia kerrontatapoja kokeilevan tyylikkään romaanin koululaisten pahoinvoinnista. Terhi Rannelan (s. 1980) kolmas romaani Taivaan tuuliin (2007) kertoo selkäpiitä karmivan tarinan koulukiusatuksi joutuvasta Aura-tytöstä. Tilanteen surullisuutta ja kauheutta korostaa ala-asteikäisen tytön äidin tapaturmainen menehtyminen, minkä vuoksi Aura joutuu uuteen kouluun ja jää ahdistuksineen yksin.

Kun Auran isä purkaa surunsa väitöskirjan puurtamiseen ja alkoholiin, tyttö etsii turvaa erilaisista sankarihahmoista. Peppi Pitkätossun ja kreikkalaisten jumaltarujen jälkeen hän omaksuu idolikseen saksalaisen terroristin Ulrike Meinhofin, josta tulee tytölle äidin korvike. Lukioikäisenä Aura päättää julistaa yhden tytön sodan kiusaajiaan vastaan eikä pääse asenteestaan eroon edes aikuisena.

Romaanin nimi viittaa auto-onnettomuuteen, jossa Auran äiti menehtyy palovammoihin ja ”hänen sielunsa lentää taivaan tuuliin”. Koulukiusatusta tytöstä kovettuu raaka naarassusi, joka kostaa kiusaajiensa teot karmeilla tavoilla.

Taivaan tuuliin seuraa Auran elämää useita vuosia. Hän tapaa itseään vanhemman miehen, joka alkaa käyttää naiivia tyttöä hyväksi. WTC-tornien tuho havainnollistaa molemmille terrorismin mahdollisuuksia, ja he alkavat suunnitella vuosisadan terroritekoa.

Koulu ei yllä nuoren romaanihenkilön arvoasteikossa korkealle. Rannelan romaanin tapahtumat heittävät toisinaan taiteellisen vapauden tuolle puolen. Kirjailija tavoittaa kohtalaisen hyvin nuoren päähenkilönsä kielteisen kasvukertomuksen kipupisteet ja traagiset seuraukset.

Yläaste hirmuliskona

Räväkällä esikoiskirjallaan Rexi on homo ja opettajat hullui! (2005) säväyttänyt raisiolainen opettaja-kirjailija Aino Kontula julkaisi 2007 romaanin Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! yläasteesta oppilaan näkökulmasta katsottuna.

Älä hikuta, älä esitä superpirteää, älä hymyile, älä ole neiti, opettele lyömään, kamppaamaan ja heittään rajua läppää, rupee tykittään körssiä huuleen ja nölliä ikeneen, älä myönnä ikinä, älä ole ruskeakielinen.

Näin valistaa isoveli 13-vuotiasta Nikoa tämän aloittaessa yläasteen. Ulkoapäin pelottavalta hirmuliskolta vaikuttava betonilaatikko sieppaa Nikon tovereineen arkiseen syleilyynsä. Pientä mokkeria kampataan, syljetään ja pilkataan säännöllisesti.

Pamfletinomaisuudestaan huolimatta Kontulan päiväkirjaromaani on autenttisen tuntuinen koulukuvaus. Pitkään yläasteella opettanut eläkeläiskirjailija kuvaa yläasteen arkea harmaana mutta eteenpäin kulkevana.

Romaanissa sekava kouluympäristö saa jäsennystä mutta ei ryhtiä. Nikon yläasteelta puuttuvat täysin karismaattiset opettajat. Muutama vuoden mittaan tapahtuva räväkkä tapaus ei mietitytä kovin kauan nuorta romaanihenkilöä, sitä vastoin enemmän epilogin puolifiktiivistä opettajaa.

Koulukielteisyyden kasvupohja

Edellä käsitellyt teokset osoittavat jotain koulukielteisyyden potentiaalisesta kasvupohjasta. Teosten ilmeisen tietoinen aikuispainotus lienee seurausta kirjoittajien omista kokemuksista koulutyöstä.

Jos fiktiivinen opettaja on oppilaasta huono mutta vanhemmat kelvollisia – tai päinvastoin –, oppilaan tilanne näyttää kohtuulliselta. Mutta jos oppilaan aikuiset sekä kotona että koulussa eivät ymmärrä vastuutaan ja tehtäviään, nuori on selvästi vaarassa syrjäytyä ja joutua väärille teille myös fiktiivisessä koulussa.

← Older posts

Blogin tilastot

  • 95 202 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa
  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota

  • Jari Olavi Hiltunen
kesäkuu 2023
ma ti ke to pe la su
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  
« Tou    

Arkistot

  • kesäkuu 2023 (1)
  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa
  • Leila Tuuren Elämä kerrassaan -romaani avaa porilaista historiaa toisen maailmansodan aattohetkinä
  • Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snow’n nuoruudesta
  • Aino Kontula - Takaisin yläasteen sisälle
  • Älykäs suunnittelijako kaiken takana?
  • Joel Lehtonen - uusromanttinen runoilija
  • Brändi nimeltä Jyrki Lehtola
  • Siperian massiivinen pakkolaitos
  • Juha Seppälän parhaat kolumnit

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 95 202 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...