Ilkka Remes: Ylösnousemus. WSOY 2012. 482 s.
Ilkka Remes: Teräsleijona. WSOY 2011. 468 s.
Ilkka Remes: Isku ytimeen. WSOY 2009. 516 s.
Ilkka Remes: Pyörre. WSOY 2008. 460 s.
Ilkka Remes: Pahan perimä. WSOY 2007. 539 s.
Ilkka Remes: 6/12. WSOY 2006. 471 s.
Ilkka Remes: Nimessä ja veressä. WSOY 2005. 463 s.
Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä. WSOY 1997. 455 s.
Ilkka Remeksen (s. 1962) teokset ovat monena vuonna kohonneet vuoden myydyimpien joukkoon Suomessa. Teknotrilleristinä Remes painii Suomessa omassa sarjassaan, jossa ei kilpailijoita näy. Kesään 2008 mennessä Remeksen trillereitä oli myyty yli miljoona kappaletta. Remeksen teoksista ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta. Toimivat jännitysjuonet selittävät suuret myyntiluvut. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia Remeksen romaaneissa on vähän. Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta, jopa amerikkalaiskirjailijoilta kopioidulta. Antisankareita ja pelkureita riittää. Karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.
Ilkka Remeksen romaaneista löytyy muualle siirrettäviä sanomia verraten vähän. Romaanit ovat ainutlaatuisia Suomessa, muualla taas ei. Hyvin myyvät amerikkalaiset vastineet ja esikuvat ovat kenties estäneet Remeksen romaanien kääntämisen muille kielille. Remeksen tuotantoa on käännetty lähinnä saksaksi ja viroksi. Käyn seuraavassa läpi joitakin Remeksen romaaneja ja erittelen niiden kautta kirjailijan tuotannon ominaispiirteitä.
Remeksen Ylösnousemus ilmestyi kirjakauppoihin 27.9.2012. Vanhojen Remesten tavoin uutukainen jännittävää ja letkeää viihdettä, jossa rauhallisiin oloihin tottunut ajatus saa kyytiä kerran jos toisenkin.
”Jokainen vaunun kulkema metri vei häntä kauemmas sillalla seisovasta miehestä, ja jokainen sekunti vei hänen tytärtään lähemmäksi kuolemaa. Harry veti syvään henkeä lihakset vapisten. Hänen oli ryhdyttävä tekoon, jota hän oli pitänyt mahdottomana kahdenkymmenenkolmen vuoden ajan.”
Sukelluksia kuuden kilometrin syvyyksiin. Kahdenkymmenen vuoden takainen sukellusveneonnettomuus. Kuollut sukeltaja löytyy elävien kirjoista pakenemassa vieraan maan agentteja henkensä kaupalla. Sujuvan alun jälkeen Ylösnousemus virittää jännityselementin nopeasti ääriasentoon. Romaanikertoja liikkuu tottuneesti Italiassa, Suomessa ja Venäjällä. Toisinaan liikutaan pitkiä matkoja merillä, varsinkin pinnan alla hyökkäyssukellusveneiden matkassa.
200 sivun tarina on venytetty lähes 500 sivuun lyömällä tarinan höysteeksi sepitettä henkilöiden sukulaisuussuhteista ja Suomen ja suurvaltojen salaisista yhteistyösopimuksista. Romaanista löytyy kosolti historiallisia tietoja sekä teknisiä yksityiskohtia muun muassa ohjustutkajärjestelmistä, sukellusvenetekniikasta ja uudenaikaisista viestintämenetelmistä. Kun normaalisti Remeksen trilleri päättyy kiivastahtiseen laukaustenvaihtoon hyvisten ja pahisten välillä, käydään tämänkertaisessa loppukohtauksessa tapaamassa erikoisia ihmisiä amerikkalaisessa sukellusveneessä.
Teräsleijona ilmestyi kauppoihin 6.10.11. Romaani on taattua kirjailijantyötä: jännittävä lukuromaani, jossa on loppuun asti vetävä juoni. Päähenkilö on Shokkiaallosta (2010) tuttu huumepoliisi Riku Tanner, joka on saanut potkut Keskusrikospoliisista. Hän on saanut muutenkin siipeensä: avioero venäläissyntyisestä Katjasta on johtanut katkeraan huoltajuusriitaan Leo-pojasta. Romaanin alussa Katja aikoo viedä Leon Venäjälle venäläisen lapsiasiamiehen avustuksella. Riku huomaa kohta olevansa pelinappulana lapsikaappausvyyhdessä, jossa ei kaihdeta likaisiakaan keinoja. Sitten lapsiasiamies yritetään murhata keskellä kirkasta päivää, ja yhden perheen skisma laajenee nopeasti kansainvälisiin terroristikuvioihin. Nopeiden tapahtumasarjojen jälkeen Helsingin keskustassa riehuu väkijoukkoja, jotka saavat vastaansa riuskaotteisia mellakkapoliiseja. Kun polttopullot alkavat lennellä pääkaupungin kaduilla, Ylen nettisivut kaatuvat ja maan hallituksella on totiset paikat. Kahden rintaman taistelua käyvä Riku on välillä ahtaalla myös konkreettisesti:
”Riku makasi sikiöasennossa pimeässä ja tunsi vatsanpohjassaan, kuinka auto sukelsi alamäkeen. He ajoivat tällä hetkellä ilmeisesti luolastossa, joka voimisti äänet hänen ympärillään epätodelliseksi kakofoniaksi.”
Ilkka Remeksellä on taito yhdistellä sujuvaa jännitysjuonta, aatemaailman ristiriitoja ja kansainvälisten rikollis- ja poliisijärjestöjen toimintoja. Tämän varjolla hän jättää pois halpahintaisia viihde-elementtejä, kuten roisin seksin tai hyytävän raa’an väkivallan. Teräsleijona ei tee poikkeamaa kirjailijan muusta tuotannosta. Antisankarillisena päähenkilönä Riku Tanner istuu oivallisesti terroristiromaanin keskiöön. Viihdekerronnan lomassa Remes leikittelee tottuneesti yksilöihmisen, instituutioiden ja valtioiden julkisuuskuvilla.
Isku ytimeen –romaani(2009) kertoo ydinjätelaivan harhailusta Itämerellä. Risto Isomäen uutuus Jumalan pikkusormi puolestaan tähyää aurinkotuulivoimalan rakennustyöhön ja sen tuhoamiseen tähtääviin terroritekoihin. Romaani liikkuu kirjailijan aikaisemman tuotannon tavoin monella rintamalla yhtaikaa. Historialliset näkökulmat tosin ovat tällä kertaa jääneet sivummalle. Yhtäältä päähenkilöinä ovat ydinvoimayhtiöstä lähtöpassit saanut geologi Patrik Vasama sekä rikkaan belgialaisperheen kasvatti Sandrine Denaux. Huomattuaan ruotsalaista ydinjätettä kuljettavan laivan joutuneen häikäilemättömien terroristien käsiin he ajautuvat kissa-hiiri-leikkiin säälimättömien tappajien kanssa.
”Patrik retkotti kasvot asvalttia vasten, kädet selän taakse nippusiteillä sidottuna. Dominik makasi hänen vierellään samassa asennossa, kommandomiesten ympäröimänä. He olivat amerikkalaisia, eikä havainto ihmeemmin yllättänyt Patrikia.”
Tärkeiksi sivuhenkilöiksi nousevat toisaalla Remeksen aikaisemmista romaaneista tuttu Antti Korpi sekä hänen suorasukainen brittikollegansa Kathy Chandler, jotka häärivät väsymättömän tarmokkaasti päähenkilöitä huomattavasti laajemmalla areenalla. Antille selviää amerikkalaisten kasvava antipatia Itämerelle rakennettavaa kaasuputkea kohtaan, mikä toimii lähtölaukauksena traagisille tapahtumasarjoille. Laaja kansainvälinen henkilörepertuaari paljastuu vähitellen. Mukaan on otettu mm. amerikkalaisia SEAL-kommandoja, venäläisiä terroristimesenaatteja, taleban-sissejä sekä useiden eri maiden agentteja ja luontoaktivisteja. Pesunkestäviä taviksia on vähän Remeksen henkilögalleriassa.
Suomalaiset henkilöt selviävät kansainvälisissä ympyröissä kuin kalat vedessä. Kukaan ei pysäytä liikettään eikä kenelläkään mene sormi suuhun ulkomaalaisen kanssa. Antti Korven sanoin: suomalaisia ei tarvitse muiden kansallisuuksien ymmärtää, sillä riittää, että heitä ihaillaan. Lukuromaanina Isku ytimeen kasvattaa jännitysmomenttiaan pitkänsitkeän rauhallisesti. Onneksi Remes ei ole koskaan tinkinyt selväkielisyydestään. Romaanissa riittää säännöllisin väliajoin sekä kaiken muuttavia yllätyksiä että ruumiita. Taannoinen uutisointi Arctic Sea –aluksen ympärillä saa uutta ilmettä Remeksen trillerifiktion kautta.
Pyörre–romaani (2008)sivuaa mm. Estonia-onnettomuuden tutkimusta ja onnettomuuteen liittyviä salaisuuksia. Romaani alkaa vauhdikkaasti formularadan reunalta, jossa keski-ikäinen ajovalmentaja Tero Airas jännittää 19-vuotiaan poikansa Ronin näytönpaikkaa. Tulevaisuuden suunnitelmat formularadoilla muuttuvat kuitenkin tyystin, kun poika joutuu epäillyksi tyttöystävänsä Julian murhasta. Sitten murhatulta tytöltä löytyy useita tuhansia euroja rahaa, joiden alkuperästä kiinnostuu Airasten lisäksi myös poliisi.
Roni ja Tero joutuvat selvittämään Julian kuoleman syitä ja rahojen alkuperää lähes ypöyksin. Matkalla salaisuuksien ytimeen he joutuvat tekemisiin jos jonkinlaisten rikollisten ainesten kanssa niin Suomessa kuin ulkomailla. Samalla Roni huomaa isänsä muuttuvan aivan vieraaksi mieheksi. Jännitys kasvaa yhdessä kuolemanpelon kanssa:
”Ronin suuta kuivasi eivätkä jalat halunneet totella, tuntui kuin voimat olisivat äkkiä kadonneet koko ruumiista. Hän tiesi mitä se oli: kuolemanpelkoa. Sitä samaa, mitä hän oli tuntenut ruotsalaismiehen otteessa laivan kaidetta vasten.”
Pyörteen tapahtumat liikkuvat vauhdikkaasti eri puolilla Itämerta. Välillä romaanihenkilöt tutkailevat Estonia-onnettomuuden todellisia syitä, välillä liikutaan lähellä ruotsalaisia sotilaslentokonevalmistajia. Kun romanttinen rakkaus ei kuki, isä ja poika Airas lähenevät toisiaan. Kirjailija on nimennyt tällä kertaa poliisitutkijoiden kärkeen nuoren rikosylikonstaapelin Sami Rahnaston, joka kuitenkin jää Airasten taakse romaanin sivuhenkilöksi. Kun Airasten vastapooliksi Remes marssittaa virolaismafiosoja ja likaiseen peliin eksyneitä ruotsalaisia, kissa ja hiiri –leikki on valmis pelattavaksi. Vauhtia kiihdytetään 400 sivua, ja räväkkä loppuhuipennus ratkaisee ongelmat kerralla kuin lottovoitto rahahuolet.
Ilkka Remes kirjoittaa tyylilleen uskollisena jännittävästi ja puoleensavetävästi. Pyörre on vetävän dialogin juhlaa, jossa ristiriitoihin monesti kärjistyvät vuoropuhelut ohjaavat kerrontaa vielä enemmän kuin sujuvasanainen ja tiiviskielinen romaanikertoja. Edellisen romaaninsa Pahan perimä (2007) tapaan kirjailija on sijoittanut uutuusromaanin loppuun sivukaupalla liitteitä romaanin taustalla olevista dokumenteista.
Pahan perimä on Remeksen 15. kaunokirjallinen teos. Kyseessä on räväkkä löytöretki rodunjalostuksen ja atomifysiikan maailmaan. Remeksen aikaisempien teosten tapaan Pahan perimästä ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta.
”Ovi kolahti auki ja Rolf säpsähti. Hän oli miltei helpottunut, kun Hoffmann palasi huoneeseen ja katkaisi hänen mietteensä. Helpottuneisuus hävisi kuitenkin nopeasti, kun hän näki Hoffmannin ilmeen ja kuuli tämän ivalliset sanat: ‘No niin, arvoisa tutkija Narva. Jos on valmis kehittämään natseille pommia, niin täytyy olla valmis myös kantamaan seuraukset. Ylös!’”.
Romaanin päähenkilöillä on kosolti luurankoja kaapeissaan. Geenitutkija Erik Narva huolestuu iäkkäästä fyysikkoisästään Rolfista, joka häviää mystisesti Saksan-matkallaan. Kun Rolfin tausta Hitlerin atomipommitutkijana tulee päivän valoon, Erik saa tietää hätkähdyttäviä faktoja myös äidistään Ingridistä. Hänenkin menneisyytensä on kaikkea muuta kuin puhdas. Remeksen romaani lähtee täyteen laukkaan heti alkusivuilta. Kun Erik rientää kaupungista ja maasta toiseen isänsä salaisuuksien perässä, hän tyrmistyy läntisten suurvaltojen salaisista rodunjalostusohjelmista sekä kadonneesta uraaniannoksesta, joka olisi väärissä käsissä tuhoisa ase.
Remeksen trillereille tuttuun tapaan autot ajavat lujaa ja ahdistuneet kysymykset sinkoilevat ruudinkäryisessä ilmapiirissä. Pahan perimässä on entistä runsaammin laveita harhapolkuja. Remes nostaa säännöllisesti esiin takaumia vuosikymmenten takaa. Monipolvinen kerronta ei helpota lukemista, päinvastoin. Kirjailija sepittää varsinaisen trillerijuonen höysteeksi myös laajoja sukutarinoita. Lisäksi löytyy useita kymmeniä sivuja sota-ajan kuvausta, mm. Berliinin pommituksista 1945. Menneisyyden salaisuuksien penkominen alkaa romaanin loppua kohti tuntua kyllästyttävältä.
Pahan perimän ydinaihe on atomitutkimuksen ohella eugeniikka eli rodunjalostusoppi. Useimmat romaanihenkilöistä ovat alojensa huippututkijoita, jotka jännittävien ja ahdistavien tapahtumien lomassa pohdiskelevat varsinkin perinnöllisyystieteeseen ja ihmiskokeisiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Romaanissa tulee vastaan monia historiallisia henkilöitä saksalaisista ydinfyysikoista lähtien. Esiintyypä Matti Vanhanenkin tutussa pääministerin roolissaan! Pahan perimän suuri ansio on se, että kirjailija on koonnut romaanin loppuun paitsi laajan lähdeluettelon, myös mittavat dokumenttiliitteet Hitlerin atomipommiohjelmasta, amerikkalaisten kuurakettiohjelmasta, rodunjalostusopin pioneereista ja avaruuslääketieteen historiasta.
Riihimäen vankilasta käynnistyvä serbirikollisten takaa-ajo aloittaa romaanin 6/12 (2006). Päähenkilö on Vasa Jankovic –niminen serbimies, jonka eversti-isä on vangittuna Suomessa. Sotarikoksista epäilty isä-Jankovic yritetään romaanissa vapauttaa väkivalloin. Vasa ajautuu epätoivoisten ratkaisujen tielle ja houkuttelee joukon kyynisiä maanmiehiään ja sukulaisiaan mukaan vuosisadan terroritekoon. Romaanin avainsanaksi osoittautuu NATO, jonka pommituksiin entisessä Jugoslaviassa Vasa on perehtynyt ruotsalaisessa yliopistossa. 6/12-romaanin edetessä Pohjois-Atlantin liitto alkaa näytellä tapahtumissa yhä tärkeämpää osaa.
Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Ruotsiin ja Venäjälle. Romaanin nimike viittaa osittain Suomen itsenäisyyspäiväjuhlaan, johon serbit suunnittelevat näyttävän panttivankidraaman. He aikovat kidnapata yhdellä kertaa Suomen koko poliittisen johdon ja kiristää näin suomalaisviranomaisia vapauttamaan isä-Jankovic tutkintavankeudesta. Romaanin hyvät tyypit ovat tutut Remeksen aikaisemmista teoksista. Nimessä ja veressä –romaanin päähenkilöt, rikoskomisario Johanna Vahtera ja tiedusteluagentti Antti Korpi, ovat mukana ratkaisevissa välienselvittelyissä. Heidän alituinen keskinäinen vääntönsä alkaa tuntua yhä näennäisemmältä ja muuttua läheisyydeksi. Toisin kuin aikaisemmin, molempien perhe-elämän kirjailija kuittaa hyvin nopeasti keskittyen isompiin ympyröihin.
Hienosti Remes kutoo kokoon kansainvälisen rikosvyyhtien sarjan. Kirjailija taitaa kokea missiokseen kertoa sujuvia tarinoita pienten ihmisten teoista suurempiensa puristuksessa. Viihteellisen jännityselementin katkaisee säännöllisesti kertojan pinnan alle kurottuva havainto tai oivallus:
”Johanna oli mykistynyt siitä henkisestä tuhosta, jota sodasta fyysisesti selvinneet ihmiset kantoivat sisällään. Se oli hiljaista hävitystä, joka jatkui vielä ja vuosikymmeniä sodan jälkeen, repi ihmisiä sisältäpäin.”
Varsinaisia teknotrillerin aineksia 6/12 sisältää vähän. Vastaan tulee kranaattikonekivääriä, salaperäistä sikimihappoa ja venäläinen helvetinkone, jonka toimivuutta testataan Helsingin keskustan lähisaarilla. Lukuromaanina 6/12 on tyypillistä Remestä: vauhdikasta, jännittävää, yllätyksellistä ja jouhevaa luettavaa. Jännitysjuoni toimii jälleen hyvin, vaikka lukuisat erikieliset erisnimet haittaavat tapahtumien seuraamista. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia romaanista ei löydy.
Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta. Kirjailija on luonut romaanihenkilöiksi hyvin karikatyyrimäisiä presidenttejä, ministereitä ja kansanedustajia, jotka ällöttävät teennäisyydellään. Kun sankarihahmot ovat vähissä, antisankareita ja pelkureita sitä vastoin riittää lähes joka sivulle. Todellista karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.
Perjantaina 30.9.2005 julkistettu romaani Nimessä ja veressä vie ajatukset paitsi lestadiolaisiin ympyröihin Koillismaalle myös Lähi-idän kiihkeille kuohuntapaikoille Irakiin ja Israeliin. Teos on taattua kirjailijantyötä: sujuvakielinen, jännittävä, rakenteeltaan viimeistelty ja kerronnaltaan toimiva kokonaisuus. Romaanin alussa löydetään Pudasjärvellä murhattu lestadiolainen nainen. Helsinkiläinen rikospoliisi saapuu ryhmineen tutkimaan tapausta ja huomaa vähitellen raa’an murhan liittyvän jotenkin Lähi-idästä hiljattain löydettyihin salaperäisiin kirjakääröihin ja kahden kansallisen tiedustelupalvelun juonitteluihin. Hetken päästä murhataan toinen maalaisnainen ja kotvan kuluttua kolmas. Vyyhti vaatii purkautuakseen maallikoiden aktiivisuutta ammattipoliisien jouduttua umpikujaan. Romaanihenkilöt lähtevät nopeasti maailman ääriin, kiertelevät hetken ympyrää ja palaavat takaisin Koillismaalle.
Hiroshiman portista (2004)ja Ikiyöstä (2003) tuttu poliisi Antti Korpi on mukana myös tässä romaanissa, tosin sivuroolissa. Päärooli mystisten murhien tutkimuksissa on varattu Johanna Vahteralle, joka on siirtynyt tällä kertaa Ruttokellojen (2000) poliisipsykologin tehtävistä rikoskomisarioksi KRP:iin. Kun kirjailija tutkailee Hiroshiman portissa ihmisen riippuvuutta tekniikasta, uutuusromaanissa ovat esillä toisenlaiset kohteet. Lestadiolaishenkilöiden ja –ympyröiden kautta Remes luo verraten yksitotisia pohdiskeluja uskonnollisista sidonnaisuuksista ja periaatteista.
Remeksen romaanihenkilöistä ei löydy riittävästi syvällisyyttä, jotta teoksen viihteellinen elementti jäisi hengellisyyden varjoon. Nimessä ja veressä on uskonnollisesta miljööstä ja problematiikasta aineksensa ammentava jännitysromaani, joka ei anna vastauksia syviin kysymyksiin eikä edes herättele niitä. Uskonnollinen viihde-elementti on lainassa nykyisiltä kirjallisilta menestyjiltä. Uskonnollisten miljöiden ja mysteerien viihteellisenä kuvaajana Remes ei minusta yllä lähellekään Dan Brownia (s. 1964), jonka Da Vinci –koodi (suom. 2004) ja Enkelit ja demonit (suom. 2005) osoittivat reseptin mahdollisuudet. Sitä vastoin jännityskirjailijana Remes vetää tälläkin kertaa vertoja amerikkalaiselle kollegalleen.
Nimessä ja veressä -romaanissa kerronta kulkee tasaista latua eteenpäin reippaalla otteella, johon kuuluvat mm. alituiset nopeat miljöönvaihdot, tuskaisat oivallukset toisten petoksesta ja muista konnuuksista sekä ampuma-aseiden arvokas merkitys konfliktitilanteiden selvittelyissä. Lukuromaanina romaani ei aluksi meinaa lähteä käyntiin, kun kertoja vatvoo teoksen alkupuolella yhtaikaa kolmen eri näyttämön tapahtumia. Lukijaa näet perehdytetään pudasjärveläisten salakaatajien pimitysyritykseen samalla, kun Irakissa kuljetetaan vauhdilla kidnapattuja raamatuntutkijoita ja Johanna Vahtera pohdiskelee pääkaupunkiseudulla urakysymyksiään.
Yllättävää on se, että uskonnolliset kysymykset ovat kirjailijan uutuusromaanissa vieneet melkein koko elintilan niiltä teknisiltä hienouksilta ja vempaimilta, joilla kirjailija on edennyt aikaisemmissa teoksissaan. Tässä Remes eroaa selvästi Dan Brownista, jolle viimeistä huutoa oleva tekniikka on erityinen kuvauskohde myös uskontokeskeisissä romaaneissa. Lestadiolaisista Remeksen uutuusteos antaa melko karikatyyrimaisen ja pelkistetyn kuvan. Romaanikertoja kuvaa heitä tiukkapipoisina ja tyhminä elämänkieltäjinä, joilla ei ole oikeastaan mitään annettavaa pakanataustaisille poliiseille, jotka saapuvat ruuhka-Suomesta Pudasjärvelle. Se, että romaanin keskushenkilö puhkuu uhkaa ja murhaa lestadiolaisia kohtaan eikä epäröi tilaisuuden tullen, vahvistaa vaikutelmaa romaanikertojan stereotyyppisestä ja sieluttomasta suhtautumisesta lestadiolaishenkilöihin. Nämä elävät ja kuolevat täysin jännityskertojan ehdoilla, osana väkivaltaista peliä, jota ammattikirjailija virittää lukijansa mielihyväksi.
Remeksen esikoisromaani Pääkallonkehrääjä (1997) on debyytiksi tyylillisesti harvinaisen yhtenäinen kaunokirja. Pääkallonkehrääjä on viihdekirja alusta loppuun. Tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen, pääosin loppuvuoteen 1986. Teoksen lähtöasetelmaksi kirjailija on luonut fiktiivisen miljöön, jossa Suomi on miehitetty venäläisten toimesta 1944, ja maata ovat siitä saakka hallinneet kommunistit. Puna-Suomi on rapistunut pahasti ja sadattuhannet suomalaiset paenneet maasta. Ruotsin vastaiselle rajalle on luotu Berliinin muurin kaltainen tiukasti vartioitu vyöhyke.
Joukko suomalaisia nationalisteja kehittää hurjan suunnitelman lopettaa venäläisten miehitys Suomessa. He varastavat kolme ydinpommia, kaappaavat Englannista ammatti-ihmiset purkamaan pommien salakoodeja ja pakottavat lopuksi Kremliä vetämään joukkonsa Suomesta. Teoksen loppua kohti tapahtumat etenevät eri puolilla Eurooppaa yhä kiihtyvällä vauhdilla amerikkalaisten teknojännärien tapaan. Pienestä maasta alkava selkkaus paisuu lopulta suurvaltojen väliseksi kiistakysymykseksi. Suomalaisaktivisten kovat otteet saavat niin länsimaiden kuin itäblokin erikoisjoukot liikkeelle.
Amerikkalaisia esikuviaan seuraten Remes ei ole luonut henkilöistään kovinkaan syvällisiä keskittäessään huomionsa räjähtävään toimintaan. Suomalaiset päähenkilöt, jotka aloittavat kovan pelin maansa olojen parantumisen puolesta, jäävät kerronnassa toistuvasti isojen julkkisten eli nimekkäiden suurvaltajohtajien varjoon. Remes onnistuu kuitenkin piirtämään varsin todentuntuisen vision siitä, mitä olisi voinut maassamme seurata neuvostojoukkojen miehityksestä. Esikuvaa vision toteutumisesta ei tietenkään ole tarvinnut kaukaa hakea. Jos Remeksen teos oli sijoittunut Suomen sijasta Viroon, sen fiktiivinen aines olisi käynyt merkittävin osin dokumenttikuvauksesta.
Remeksen vahva esikoinen antoi luvan odottaa kirjoittajaltaan jatkossa mielenkiintoisia lukuelämyksiä. Remes onnistui tekemään aluevaltauksen, sillä Pääkallonkehrääjän kanssa samanlaista teknotrilleriä ei kotimaisen tuotannon puolelta ollut löytynyt. Kirjallinen Suomi ei saanut Ilkka Remeksestä omaa kansallista Tom Clancya tai Jack Higginsiään. Remeksen anglosaksisilla esikuvilla oli Suomessa omat varmat lukijakuntansa, joille suomalainen debytantti ei ollut uhka. Sitä vastoin Suomi sai 1997 oman Ilkka Remeksensä, jolle näytti viihdyttämisen lisäksi olevan tärkeää pohtia kansallisten itsestäänselvyyksiemme perustaa. Moni Pääkallonkehrääjän lukenut saattoi hätkähtäen todeta, että Suomen säästyminen neuvostojoukkojen miehitykseltä oli hyvin kallisarvoinen asia.
– – – – – – – – – –
Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.
Jonathan Rabb 2016.
