Ruususen unet ja viikatetanssit

Avainsanat

dekkari, Eveliina Talvitie, Pori, romaanit, Satakunnan Kansa

Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.

”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)

Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.

Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.

Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.

TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.

Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.

Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.

Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.

Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.

SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.

”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)

Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.

Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.

Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.

POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.

Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.

Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,

Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.

Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.

Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.

VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.

Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:

”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)

Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.

Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.

Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?

Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.

Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.

Lars Levi Laestadius dekkarina

Avainsanat

dekkari, Jaana Nikula, Lappi, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuus, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Sana-lehti, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Arttu Tuominen – suomalaisen dekkarin kiintotähti

Avainsanat

Arttu Tuominen, dekkari, Pori, Satakunnan Kansa

Arttu Tuominen: Leipuri. Murhamylly nro 172. Myllylahti 2018. 352 s.

”Vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan.”

Ironisella Pori-kuvalla alkaa Porin näkyvimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin jännitysromaani Leipuri.

Teos on neljäs ja viimeinen osa Myllylahden kustantamassa Labyrintti-sarjassa, jonka edelliset romaanit ovat Muistilabyrintti (2015), Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017).
Suurin osa Leipurin romaanihenkilöistä on pyörinyt sarjassa alusta asti.

PÄÄHUOMION saa pedofiilien perässä juokseva sarjamurhaaja, joka on nimetty lastenlorun mukaan Leipuriksi. Hän on tehnyt kolme murhaa vuonna 2002 ja painunut sen jälkeen maan alle.

Leipurin tapahtumat alkavat keväällä 2015, jolloin sarjamurhaaja alkaa toimia uudelleen.

Kiinniottamiseen hälytetään Tuomisen tutut dekkarit Janne Rautakorpi, Liisa Sarasoja, Tero Vähäsavo, Mikko Metsänen ja Ilari Strand. Kun joku näyttää salailevan Leipurin tietoja, viisikolle herää epäilys, että sarjanmurhien takana saattaa olla jopa poliisi.
Vetävästi kirjoittavan Tuomisen kerronta imaisee mukaansa. Jännittävät jaksot seuraavat toistaan ilman seisahduksia.

Tuominen on kehittynyt myös henkilökuvaajana. Välillä kertoja tosin liioittelee henkilöiden ahdistuksia tai antisankarillisuutta pienoiseen koomisuuteen asti.
Romaanihenkilöt näkevät ja kokevat todella kovia juttuja.

Leipurin kovaksikeitetyt poliisit ovat karskeja kuin sotajermut ja puheliaita kuin populistipoliitikot. Näyt leikellyistä ja poltetuista ruumiista käyvät väistämättä poliisien mielenterveyden päälle.

Välillä palataan hellekesään 2002, jolloin Rautakorpi kumppaneineen törmäsi Leipuriin ensimmäisen kerran.

Rumuuden kavalkadi salpaa toisinaan lukijankin hengityksen. Lähes joka sivulla pursuaa synkkiä miljöitä, ahdistavia lähtötilanteita, rankkoja tapahtumia ja raadollisia luonteenpiirteitä.

Puhumattakaan Janne Rautakorven karmeista painajaisunista, joissa hänen rakkaansa palavat hengiltä.

Myös humoristisia tuokiokuvia satelee silloin tällöin vastapainoksi kuin syksyn lehtiä piinkovan savimaan päälle.

Leipuri antaa Porista kaksijakoisen kuvan. Runsaat yksityiskohdat alleviivaavat kirjailijan rakkautta kotiseutuunsa. Ankeiksi väritetyt miljöökuvat puolestaan korostavat kaupungin varjopuolia.

VIIMEISTÄÄN nyt Arttu Tuominen on lunastanut paikkansa suomalaisen dekkarin kiintotähtenä.

Kirjailijan omaperäisin sepite on Janne Rautakorven muistilabyrintti, jossa kaikenkarvaiset yllätykset odottavat löytäjäänsä ja johon voi jäädä loukkuun.
Katarttinen epilogi päättää kauniisti Tuomisen romaanin ja Labyrintti-sarjan. Samalla Janne Rautakorven arvoitus saa komean päätöksen.

Kertojan katse tähyää kuoleman toiselle puolelle aikaan ja paikkaan, jossa monenlaista kärsineet vainajat hengittävät rennosti, kauhuista vapaina.

Arttu Tuominen. – Kuva: Heikki Westergård

Pertti Koskinen lähti Kullaalta jännityskirjailijaksi Harjavaltaan

Avainsanat

dekkari, Kullaa, Pertti Koskinen, Ulvilan Seutu

Pertti Koskinen.

PERTTI KOSKINEN (s. 1957) on Harjavallassa asuva tuottelias jännityskirjailija, joka on tehnyt romaaneja myös nuorille. Esikoisteos, romaani Salaisuuksien kylä, ilmestyi 2011.

Koskisen ns. Maija Miilunkorpi –sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi jännitysromaania.

Sarjan romaanikertoja on keskittynyt tulkitsemaan erityisesti maalaisihmisten ahdasmielisiä tuntoja ja asenteita. Romaanisarjan päähenkilönä on ollut miesmäisesti käyttäytyvä ja neuroottisuuteen taipuvainen yksityisetsivä Maija Miilunkorpi.

Pertti Koskinen muutti Kullaalle yhdeksänvuotiaana isäpuolen kotiseudulle. Hän aloitti kansakoulun kolmannen luokan Levanpellon koulussa, joka sijaitsi siinä parin sadan metrin päässä Koskisten kotoa.

– Aluksi en saanut lukukirjaa, sillä opettaja ei ollut tiennyt uudesta oppilaasta. Seuraavalla viikolla sain kirjan. Tuo viivytys ei ole haitannut myöhempää elämääni. Asuin Kullaalla lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni.

Maija Miilunkorpi -sarjan toisen romaanin Kaunis mies katoaa tapahtumat sijoittuvat Kullaan Levanpeltoon, vaikka paikannimiä ei mainita.

KOSKINEN ON syntynyt Uudessakaupungissa. Ensimmäinen asuinpaikka Laitilassa oli keskellä metsää.

– Äidin avioiduttua muutimme Kalannin Palsan kylään. Siellä ratkaisin myös oudon mysteerin: kissa jätettiin ulos, kun lähdimme kylään, mutta palatessamme se oli sisällä ja katseli meitä ikkunasta. Selvitin, että kissa meni kivijalkaan ja kiipesi sieltä seinän sisällä vintille, josta se pääsi asuinhuoneisiin. Melko huonot sahanpurueristeet siinä talossa.

Koskinen on asunut Turussa, Porissa, Helsingissä ja Ulvilan Harjunpäässä, josta hän muutti Harjavaltaan.

– Kaikki teokseni ovat minulle tärkeitä. Niissä on eri teemat ja ne käsittelevät asioita, joita olen halunnut tuoda esiin. Maija Miilunkorpi -sarja on laajin. Viisi teosta on jo julkaistu, ja kuudes ilmestyy tämän vuoden keväällä. Silloin ja sinä yönä -kirjan päähenkilö Juhani Kotkasuo tulee vielä esiintymään uusissa kirjoissani, mikäli Luoja ja kustantaja suovat.

Koskisella on jatkosuunnitelmia myös Vilho ja Jari -nuortenkirjasarjaan, josta on nyt julkaistu kaksi osaa.

KOSKISEN KIRJOJA on luonnehdittu psykologisiksi jännäreiksi. Hän jatkaa toistaiseksi samalla linjalla, vaikka ei kiellä mahdollisuutta, että kirjoittaisi joskus ”tavallisen” romaanin.

– Se vaatisi kuitenkin muutamien kuukausien kypsyttelyn asennemuutokseen.

Koskinen haaveili jo nuorena kirjailijan urasta. Hän pyöräili lapsena yksin ja kavereiden kanssa Kullaan kirjastoon, joka oli siihen aikaan kesäisin auki vain yhtenä iltana viikossa.

– Vastassa oli arvokkaasti ja hyvin ystävällisesti käyttäytyvä kirjastonhoitaja Evely Hietikko. Hän ei koskaan kieltänyt, vaikka usein saatoin jämähtää puoleksikin tunniksi seisomaan paikoilleen lukemaan jotakin seksiopasta. Minulle oli melkoinen järkytys, kun paljon myöhemmin ymmärsin, että jotkut kirjastonhoitajat sensuroivat nuorten lukemista.

ILTAISIN POIKIEN seikkailukirjat avasivat Koskiselle portit aivan toiseen, jännittävään maailmaan.

– Se olikin tarpeen, sillä lapsuuteni todellisuus ei ollut usein niin hyvää. Kaiken lisäksi kaksivuotias sisareni kuoli, kun olin yhdentoista.

Koskinen siirtyi aika varhain lukemaan aikuisten kirjoja.

– Ensimmäinen oli John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, joka vaikutti minuun syvästi. Steinbeckin jälkeen tuli Ernest Hemingway, josta pidin myös paljon.

Dekkareita Koskinen alkoi lukea sairaalassa, jossa hän oli kolmisen viikkoa umpilisäkkeen puhkeamisen vuoksi. Hän löysi sairaalan kirjastosta George Simenonin Maigret-sarjan, ja samana kesänä myös Mauri Sariolan kirjat.

Miten kirjoitusharrastus aikoinaan virisi?

– Aloin kirjoittaa heti, kun huomasin osaavani lukea. Elämässäni olen aina välillä jotenkin palannut kirjoittamiseen.

HARJAVALLASSA KOSKINEN on asunut pian 30 vuotta.

– Olen viihtynyt täällä hyvin. Sadan metrin päästä kotoamme alkaa metsä, joka jatkuu Kullaan Levanpeltoon asti ja myös siitä eteenpäin.  Käymme toki usein Ulvilassa, jossa asuu paljon tuttuja. Myös siskoni hauta on Kullaalla. Samaa seutukuntaa tämä koko alue on loppujen lopuksi.

Kullaan Levanpeltoa.

– – – – – – – – – – – – – – – – –

PERTTI JUHANI KOSKINEN

• S. 1957 Laitilassa
• asuu Harjavallassa
• siviiliammatiltaan rakennusmestari

Julkaistut teokset:

• Suhteita ja suhteettomuuksia, novellikokoelma Nordbooks, 2008
• Silloin ja sinä yönä, romaani KVALITI, 2016

Maija Miilunkorpi -sarja

•     Tulipalo KVALITI 2018 (ilmestyy keväällä)
•     Rasmus, KVALITI, 2017
•     Vinttikamaripoika, KVALITI, 2015
•     Manipulaattori, KVALITI, 2015
•     Kaunis mies katoaa, Myllylahti, 2012
•     Salaisuuksien kylä, Myllylahti, 2011

Vilho ja Jari -nuortenkirjasarja

•     Pedon jäljillä, KVALITI, 2015
•     Testamentti, KVALITI, 2017

 

 

Dekkaristi J. P. Pulkkinen palasi lapsuutensa Vantaalle

Avainsanat

dekkari, J. P. Pulkkinen, suomalainen kaunokirjallisuus, Suomen Kuvalehti, Vantaa

J. P. Pulkkinen. Kuva: Antti Yrjönen.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi. Vantaa I. Teos 2018. 334 s.

KUKA MUISTAA, ETTÄ Vantaan eli Helsingin maalaiskunnan historia on pitempi kuin varsinaisen Helsingin?

Pitkän linjan toimittaja ja kirjailija J. P. Pulkkinen (s. 1959) vaihtoi viihteelle ja ryhtyi dekkaristiksi. Uutuusromaani Sinisiipi aloittaa Vantaata kuvaavan rikosromaanitrilogian.

Pulkkisen romaanissa Vantaa on totisesti läsnä.

Pulkkinen on itse asunut Vantaalla 16 vuotta. Kirjailijan lapsuudessa Vantaa oli isompansa varjoon jäänyt pikkuveli. Vantaa ei ole jättänyt Pulkkista rauhaa, vaikka hän on asunut Helsingin puolella jo yli 35 vuotta.

Sinisiipi-perhoslaji ei ole valikoitunut romaanin nimeksi sattumalta. Sinisiipi etsii toukilleen muurahaispesän, jossa muurahaiset ruokkivat niitä. Toisin kuin käenpoika, sinisiipitoukka syö pesän alkuperäiset toukat.

Sinisiiven alussa ollaan 1970-luvulla, jolloin suuri osa Vantaasta suurten teiden halkomaa metsää. Kertoja esittelee Leon ja Timon, kaupunkilaispojat, jotka seuraavat torninostureiden liikkeitä uudisasutustyömailla ja rata-ajoharjoituksia Keimolassa. Romaanin alussa nähty kauhea auto-onnettomuus syöpyy poikien takaraivoon vuosikymmeniksi.

 

ROMAANIN NYKYAIKA ON vuosi 2010, jonka syksyssä viivytään noin kuuden viikon jakso. Timo ja Leo ovat viisikymppisinä kaukana toisistaan kuin maa ja taivas. Silti ystävyyden juuret löytyvät vuosikymmenien takaa.

Vantaa näyttäytyy Sinisiivessä juurettoman sukupolven ikonina.

Isona Timosta on tullut talousrikostutkijana epäonnistunut ylikonstaapeli. Leo taas on toiminut vuosia pomona isossa rakennusliikkeessä, joka on rakentanut Vantaata lähiökaupalla.

Sitten Timo saa tutkittavakseen purkutalon perustuksista löytyneen naisen ruumiin. Tutkimuksissa avustava nuorempi työpari Liina Vahtera kantaa erikoisen menneisyytensä painolastia ja ajautuu Timon perheen kanssa läheisiin väleihin.

Romaanissa löytyy ruumiita yllättävistä paikoista pitkin matkaa.

Pulkkinen sepittää dekkaria valtapeleistä, joilla Vantaa luotiin nykymuotoonsa. Helsinki on imenyt maalaispitäjästään parhaimmat mehut ja palauttanut tilalle valtavan määrän jätteitä. Kuten Myllypurossa, jätteistä tehdään lähiöiden alusmaata, jonka päälle kerrostalot pystytetään.

Pulkkisen romaanissa Vantaa on totisesti läsnä. Kaupunkiin liittyviä yksityiskohtia ja maamerkkejä satelee lähes joka sivulla.

Vantaa näyttäytyy Sinisiivessä juurettoman sukupolven ikonina, josta Vesa Haapalakin aikoinaan runoili näyttävästi. Todellisten paikkojen rinnalle Pulkkinen on sepittänyt Kalliston kaupunginosan. Sille löytyi sopivasti tyhjä kohta kartalta Ruskeasannan pohjoispuolelta.

Sinisiipi osoittaa, että Pulkkinen osaa kirjoittaa myös dekkareita.

VANTAAN JOHDON KORRUPTIOSYYTÖKSET ovat romaanissa tärkeitä. Yhdenkään romaanihenkilön takaa ei löydy todellista ihmistä.

Vantaan historia on ollut ainaista remonttia, uudisasutusta ja laajenemista. Kirkonkylien paikkakunta muutettiin moderniksi asutuskeskukseksi.

Miltä tuntuu asua paikassa, joka on tuomittu kasvuun ja muuttuu koko ajan? Muuallekaan ei voi lähteä, sillä syntyperäiselle vantaalaiselle muualla ei ole elämää.

Yksityiskohtia muun muassa populaarikulttuurista satelee koko ajan jatkuvalla syötöllä.

Pulkkisen sinänsä toimiva dekkarikerronta kangistuu loppua kohti yksioikoiseksi ja hurmeiseksi väkivaltanäytösten sarjaksi. Kirjailijan tuotannossa romaani on monimuotoisuuden indikaattori: tämänkin lajin hän näyttää osaavan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Dekkari Berliinin kohtalonajasta

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, dekkari, Jonathan Rabb, Lotta Toivanen, Rosa Luxemburg, Saksa, Satakunnan Kansa

Rosa Luxemburg 1900-luvun alkuvuosina.

Jonathan Rabb: Rosa. Alkuteos Rosa (USA 2005). Suom. Lotta Toivanen. Like 2006. 473 s.

Amerikkalaisen Jonathan Rabbin (s. 1964) romaanissa Rosa (2005) selvitetään vanhojen naisten sarjamurhaa I maailmansodan jälkeisessä Berliinissä.

Kesäkuussa 2006 suomeksi ilmestyneen dekkarin päähenkilö on omaperäinen rikoskomisario Nikolai Hoffner, jonka venäläisjuuret eivät ole työyhteisön ja naapuruston mieleen. Päähenkilön perhe-elämä on sekaisin, kun mies juoksee nuorten naisten perässä ja alentuu lyömään vaimoaan.

Karmean sarjamurhan mysteerit vaihtuvat järjestelmäongelmiksi Hoffnerin huomatessa johtolankojen osoittavan armeijan suuntaan.

Kun kuuluisa vallankumousjohtaja Rosa Luxemburg joutuu viilletyksi, suuri julkisuus kiihdyttää murhaajan etsintää.  Vihatun suojelupoliisin sanottua painavan sanansa rikoskomisarion aika alkaa käydä vähiin.

Jännittävästi ja yllätyksellisesti kirjoittavan Rabbin kerronnassa tapauskuvaus tummenee pikkuhiljaa. Elintarvikkeista ja muista hyödykkeistä on Saksassa huutava pula, nuoria miehiä on vähän ja kurjuutta riittää.

Romaanin varsinaiset tapahtumat alkavat oikeastaan vasta sarjamurhaajan henkilöllisyyden selvittyä lukijalle.

Kertoja siirtää huomionsa tällöin poliisiorganisaation sisälle ja alkaa kuvata Hoffnerin kipuilujen ohella historiallista valtakunnanpolitiikkaa. Samalla juuri päättyneen maailmansodan kumu hiipuu olemattomiin.

Rosa Luxemburg puhujapaikalla 1905.

New Yorkissa asuva Rabb osaa rakentaa moneen suuntaan osoittavan dekkarijuonen. Rosa oli hänen kolmas romaaninsa. Kirjailijan muita teoksia ovat The Overseer (1998; suom. Valvoja 1999) ja The Book of Q (2001). Ns. Berliini-trilogiaan tulivat Rosan lisäksi romaanit Shadow and Light (2009) ja The Second Son (2011).

Ansiokkaasti Rosa ei tarjoa peruskysymyksiinsä helposti arvattavia ratkaisuja.

Jännitettä nostetaan kuin portaikon askelmilla. Myös romaanin loppu lyö ällikällä. Työlleen antautuvan rikospoliisin työ paljastuu antisankarilliseksi ja yksinäiseksi taisteluksi tuulimyllyjä vastaan.

Weimarin tasavallan lähtölaukaukset keisarillisen Saksan romahdettua 1918 saavat politiikan teoriaan perehtyneeltä Rabbilta melkoisesti huomiota, samoin pääkaupungin sosiaaliset ja taloudelliset olot.

Tässä mielessä Rabb kirjoittaa saksalaisista samaan tapaan kuin Leo Tolstoi oman aikansa venäläisistä: kuvaten yksilöprosesseja alituinen yhteiskunnallinen näkökulma silmiensä edessä.

Rabbin esittelemä Berliini on yhtä rakennusmaata keisarillisen kaupunginkorjausprojektin vuoksi.

Kaupunkiin rakennetaan muun muassa metroa. Sen asemapaikat kiinnittävät rikospoliisien huomion, kun murhatut naiset löytyvät asemien läheisyydestä.

Berliini on Rosassa lukuisten ihmeiden kaupunki, urbaanien ihmisten Mekka. Välillä Hoffner tosin poikkeaa Münchenissä, mutta ”harharetki” ei kestä monta sivua.

Rabb lisää romaaninsa lopun jännitettä juutalaiskysymyksellä, mikä ei tunnu kaukaa haetulta. Kiintoisasti kirjailija havainnollistaa dekkarijuonen ohella kansallissosialismin siementen leviämistä maailmansodassa kärsineiden työläisten joukkoon.

Hieman enemmän oudoksuttaa se, että kirjailija käyttää teoksen loppua kohti yhä enemmän todellisia henkilöitä romaanihenkilöinä.

Lotta Toivasen toimivasta suomennoksesta huolimatta Rosa jää historiallisena romaanina kevyeksi.

Romaanin poliisiasetelma kokeneesta veteraanista nuoren oppipojan kouluttajana kolisee kliseisyyttään. Romaani on tarinaltaan mutkikas ja ylipitkä. Värikäs ja kiintoisa taustahistoria jää pitkälti viihteen kaikupohjaksi.

Kuriositeetti on, että romaanissa murhataan ihmisiä tasaisin väliajoin aina loppusivuille asti.

Jonathan Rabb 2016.

 

 

Virpi Hämeen-Anttila ja oopperan kummitukset

Avainsanat

dekkari, suomalainen kaunokirjallisuus, Suomen Kuvalehti, Virpi Hämeen-Anttila

Kuva: Tiina Örn

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat. Otava 2017. 338 s.

”Todellinen elämä ei ollut oopperaa. Todellisessa elämässä kannatti käyttää järkeään ja tukahduttaa mustat ajatukset.”

Virpi Hämeen-Anttilan (s. 1958) neljäs Karl Axel Björk -dekkari ampaisee oopperan kummitusten perään.

Koston kukkien alussa Kalle Björk ajautuu puolivahingossa oopperaesitykseen, jossa naisnäyttelijä ammutaan kuoliaaksi. Tapausta vanhojen poliisituttujensa kanssa tutkiva Björk saa tuta, kuinka aikaisemmista romaaneista tutut roistot suojeluskuntalaiset eli Valaveljet ilmaantuvat hänen tielleen katkerien kostoajatusten kera.

Romaanin laajemmalla tasolla itäkarjalaiset rupeavat samaan aikaan taistelemaan asein bolsevikkihallintoa vastaan ja pyytävät apua Suomesta. Tästä seuraavien jännitteiden kanssa joutuu tekemisiin Björk yhdessä esimiehensä, rohkean sisäministeri Heikki Ritavuoren kanssa.

Tiheään ilmestyneissä Björk-dekkareissa kirjailija kuvaa yksityiskohtaisesti 1920-luvun alkuvuosien Suomea, joka kuohuu tämän tästä ääriliikkeiden ja maltillisten voimien taistellessa vallasta. Suurin osa romaanihenkilöistä on tuttuja Björk-sarjan aiemmista osista.

Letkeä lukuromaani jättää sekavan jälkimaun. Kirjailija yrittää tehdä monta asiaa yhtä aikaa, onnistuen harvassa.

Kirjailijan kunnianhimona on heittää samaan keittoon salapoliisitutkimuksia, 1920-luvun esineitä ja muita yksityiskohtia, Suomen poliittista historiaa sadan vuoden takaa ja toimivaa sukudraamaa. Kaikkea löytyy vähäsen, eikä mikään nouse pinnalle.

Lukuromaanina Koston kukat on erittäin toimiva. Kerronta on kepeää ja ilmavaa, varsinainen dekkarijuoni ansiokkaan monimutkainen.

Jännittävää Hämeen-Anttilan kerronta ei ole kuin hetkittäin. Tämä johtunee siitä, että Hämeen-Anttilan dekkarista puuttuvat todelliset kovikset. Edes Valaveljet eivät sellaisiksi osoittaudu.

Jännitysmomentin virittelyn sijasta kirjailija on kiinnostunut historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumasarjoista. Esimerkiksi 1920-luvun alun poliittista ilmastoa ja arjen yksityiskohtia Hämeen-Anttila kuvaa innostuneesti ja tarkistetuilla taustatiedoilla.

Hämeen-Anttilan koko tuotannon läpäisee pyrkimys kuvata erikoisia perhekuvioita.

Tämä pyrkimys näkyy Koston kukissakin: Kalle Björk alkaa romaanin alussa haaveilla avioliitosta ja perhe-elämästä ja joutuu tämän vuoksi kahden määrätietoisen naisen pyöritykseen. Naisiahan hänen ympärillään on tungeksinut koko sarjan läpi.

Kuten sanottua, kaikkea ei voi saavuttaa. Virpi Hämeen-Anttilalle, joka loistavin kertojanlahjoin hallitsee mennen tullen historiallisen romaanin ja värikylläisen perhe- ja sukukuvauksen, toivoisin hartaasti dekkareista irtautumista ja keskittymistä ydinosaamiseensa.

Dekkarit toki myyvät paremmin kuin sukusaagat, historiakirjat tai historialliset romaanit.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Kolme teosta Henning Mankellin vuosikymmeniltä

Avainsanat

book review, dekkari, Henning Mankell, Kari Koski, Laura Jänisniemi, ruotsalainen kaunokirjallisuus

Henning Mankell: Panokset. Alkuteos Bergsprängaren (Ruotsi 1973). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2009. 271 s.

Henning Mankell: Savuna ilmaan. Alkuteos Labyrinten (Ruotsi 2000). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2010. 320 s.

Henning Mankell: Isidorin tarina. Alkuteos Sagan om Isidor (Ruotsi 1984). Suom. Kari Koski. Otava 2011. 432 s.

Vuonna 2009 Henning Mankellin (1948-2015) Suomen-kustantaja Otava suomennutti ensi kertaa ruotsalaisen menestyskirjailijan esikoisromaanin Bergsprängaren, joka on vuodelta 1973. Mankellin esikoinen on lavea kertomus siitä, miten ruotsalainen kansankoti aikoinaan syntyi ja millaisia uhrauksia tämä projekti oikein vaati. Toinen taso syntyy vanhuuteen ehtineen päähenkilön henkilökohtaisen kertomuksen myötä. Vaikka Panoksien kerronta etenee sujuvasti ja nopeasti, teos on kaukana viihteestä. Mankell kertoo modernisoituvasta Ruotsista rautateiden rakentamisen näkökulmasta.

Romaanin alussa eletään vuotta 1911, jolloin romaanin päähenkilö Oskar Johansson on nuori panostaja rautatien räjäytystyömaalla. Tapahtuu onnettomuus, mutta nuori panostaja jää eloon – ja jatkaa vaarallista työtään vuosikymmeniä. Oskar löytää elämänsä naisen entisen morsiamensa sisaresta, joka huomaa silmäpuolessa panostajassa sydämellisen ja mukavan miehen.

Romaanin toiset tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin vanha Johansson jää eläkkeelle katkeran pettyneenä siihen osaan, jonka valtio antaa 50 työvuotta tehneelle miehelle. Kun suuret ikäluokat lähtevät pontevasti kapinoimaan valtaapitäviä vastaan, Johansson yhtyy kapinaan täysin rinnoin.

25-vuotiaan Mankellin esikoisteoksessa loistavat moninaiset ja tyylikkäästi vuorottelevat kertojanäänet. Oskarin mielestä työläinen tekee työtä eikä vaikuta yhteiskunnan murrokseen mitenkään muuten. Romaanikertoja puolestaan ajattelee täysin päinvastoin.

Panokset-nimike viittaa hienosti moneen suuntaan. Yhtäältä nimike kertoo päähenkilön elämäntyöstä, jota kauhea onnettomuuskaan ei lopeta. Ironisesti ikänsä kallioita räjäytellyt Oskar pelästyy Japanin atomipommeja niin paljon, että eroaa sosiaalidemokraattisesta puolueesta.

Toisaalta romaanissa käydään pitkällinen vuoropuhelu Ruotsin lähihistorian kanssa, jossa isien ja äitien suuret panokset hyvinvointivaltion puolesta jäävät ilman kiitosta tai palkkaa.

Tätä kirjailija havainnollistaa lähettämällä eläkeikäisen Oskarin vaimoineen Itävallan-matkalle. Retkellä ei ole ketään muuta työläistaustaista, koska ruotsalaisen työläisen palkka riittää vain ruokaan ja vaatteisiin, ei muuhun. Kirjailijan tendenssi työläisten äänitorvena on vahva.

Tendenssiromaani kadonneen miehen jäljistä

Henning Mankell teki 1990-luvun lopulla käsikirjoituksen 5-osaiseen TV-sarjaan Labyrinten, jonka ohjasi kirjailijan vaimon veli Daniel Bergman. Jännityssarjan jälkeen Mankell kirjoitti samasta aiheesta vielä samannimisen romaanin, joka suomennettiin 2010.

Smoolantilaiseen pikkukaupungin rahoja on hävinnyt 1980-luvun keinotteluissa 80 miljoonaa kruunua. Kaupungin syyttäjänvirastosta löytyy romaanin päähenkilö, vasta aloittanut syyttäjä Louise Rehnström. Kun kaksi vuotta aiemmin kadonneen talousrikollisen Bengt Ingemarssonin pääkallo löydetään lintuluodolta, Louise aloittaa asiaa koskevat tutkimukset ja pohtii samalla menneitä talousrikoksia.

Kun vanhoja tunkioita aletaan pöyhiä, pikkukaupungissa alkaa tapahtua kummia. Syyttäjävirastoon tulee murtovarkaita. Louisen ystävän mökki poltetaan maan tasalle. Kuolleeksi luullun miehen vaimo tulee näpäyttämään Louisea poskelle keskellä katua. Ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Kirjailija myöntää Labyrinten-romaanin esipuheessaan vahvan tendenssin kirjoittaa niistä kontrolloimattomista miljardikaupoista, joita Ruotsissa tehtiin 1980-luvulla. Mankell päätti syventyä asiaan tapauskuvauksen kautta, romaanihenkilön sanoin:

”Koko oikeusjärjestelmä perustuu sille ajatukselle, että ihmiset ovat kutakuinkin kunnollisia. Talousrikolliset käyttävät sitä hyväkseen. He noudattavat sääntöjä ja lakeja tiettyyn pisteeseen asti. Sitten he vaihtavat suuntaa.”

Louise on romaanihenkilönä hyvin haavoittuva. Hän taistelee yhtä aikaa valtavaa työmäärää, tylsistymistä ja alkoholismia vastaan. Tilannetta ei helpota dementoitunut äiti, joka ei pysy paikoillaan vaan joudutaan siirtämään lopulta laitoshoitoon.

Romaanissa ruoditaan Ruotsin talouden alamäkeä lähinnä mikrotasolla, vaikka kerronnan lomaan mahtuu mahtipontisia heittoja makrotason ilmiöihinkin (esim. rahamarkkinoita sääteleviin lakeihin ja järkeviin tilintarkastuskäytäntöihin). Harmaisiin pukeutuneet kunnallispoliitikot käyvät hattu kourassa kerjuuretkillä valtiovarainministeriössä, kun 1980-luvun lainat lankeavat maksettaviksi.

Laura Jänisniemen selväkielisesti suomentamassa romaanissa kohtaukset ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä ja sirpaleisia, lyhyimmät luvut jopa kahden virkkeen mittaisia. Kerronta on pintaliitoa alati vaihtuvien miljöiden välillä. Taitava jännitysmomentti säilyy kuitenkin viimeiselle sivulle saakka.

Kuparikaivoksen nousu ja tuho

Mankellin seuraava suomennos Isidorin tarina julkaistiin tammikuussa 2011. Kyseessä on ruotsalaiskirjailijan varhaistuotantoon kuuluva satu, jossa hän leikittelee Ruotsin historialla kohtalouskoisten ihmisten ja yhteiskunnallisesti heränneiden yksilöiden mittaillessa toisiaan.

Romaani kertoo kierosilmäisestä Isidorista, joka raivaa itselleen maatilaa karulle kallioluodolle Ruotsin rannikolla. Ennen uudisraivaustaan nuorukainen tutustuu Ranskan vallankumouksen kokeneeseen Kapteeniin, joka sytyttää hänen mieleensä uusia ajatuksia yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kun Isidor on tehnyt saarellaan ankaraa raivaus- ja rakennustyötä viisi vuotta, hänet häädetään häikäilemättä pois kuparikaivoksen tieltä. Mies ei jätä asiaa tähän vaan aloittaa epätoivoisen taistelun riistäjiään vastaan. Isidor oppii Kapteenilta, että elämässä on pantava tarpeen tullen kova kovaa vastaan.

”Hän ei lähtisi vapaaehtoisesti, heidän pitäisi ampua hänet tai räjäyttää koko luoto taivaan tuuliin päästäkseen hänestä eroon. Näin häntä ei sittenkään ajettaisi pois. Jos hänen ei annettaisi muuttaa tätä luotoa elinkelpoiseksi maaksi, siitä saisi sitten tulla hänen hautansa.”

Mankellin 1850-luvulle sijoittuva tuotos on osoitus kehittyneestä kirjailijantaidosta ja tyylitajusta. Isidorin tarina ei ole lukuromaanina kovin kummoinen. Sinänsä kiintoisa tarina etenee varsin sekavasti ja jännitteettömästi varsinkin teoksen alkupuolella. Myöhemmin tarina lähtee lentoon paremmin.

Henkilökuvauksessa Mankell on terävimmillään. Isidorin, Kapteenin ja työnjohtaja Granbergin hahmot kehittyvät syvällisiksi. Ruotsin tuulisen saariston sekä vähitellen syntyvän kaivosyhdyskunnan kuvaus on elävää ja havainnollista. Kirjailija esittelee synkkää historiankuvaa Ruotsista laajana rangaistussiirtolana, jossa ahneet herrat hallitsevat köyhiä ihmisparkoja miten mielivät, kruunun ajatuksista piittaamatta.

Pedofiilien pyöveli

Avainsanat

dekkari, Mikko Karppi, poliisi, suomalainen kaunokirjallisuus, Tampere

Mikko Karppi: Sateen varjo. Tammi 2009. 178 s.

Pirkanmaalaisen Mikko Karpin (s. 1978) kolmas kaunokirjallinen teos Sateen varjo on sysimusta rikosromaani. Karpin aikaisemmat romaanit ovat Väinämöisen vyö (2007) ja Unkarilainen taulu (2008).

Romaanin päähenkilö Tor kärsii pitkäaikaisesta masennuksesta. Hän päättää ryhtyä pedofiilien pyöveliksi ja tekeytyy netissä alaikäiseksi tytöksi. Tapaamisesta aikuisen miehen kanssa seuraa julma veriteko, josta Tor ei koe omantunnontuskia.

”Tunnen olevani tuo korsi, joka katkaisee kamelin selän. Työni on vasta alussa, ja loppu kaukana. Toki loppukin tulee. Sitten kun kaikki saasta maan päältä on siivottu. Ihmiskunnan ei tule sulattaa enää yhtään lapsiuhria, viattoman ihmisen kellarikidutusta tai järjestelmällistä sortoa.”

Sitten Tor saa kutsun poliisin kuulusteluun. Tuttu naistutkija näyttää toteen Torin rikoksen. Lopuksi poliisi tekee hämmentävän ehdotuksen. Mihin Tor on sotkeutunut?

Tamperelaiset ympyrät

Sujuvasti etenevän romaanin tapahtumat on sijoitettu kirjailijan kotikulmille Tampereelle. Lisäksi romaanikertoja tuo esille ahdistavia unikuvia ja hallusinaatioita, joita päähenkilön nurkkaan ajettu mielikuvitus loihtii tämän tästä.

Lapsuuden traumasta ja masennuksesta kärsivä Tor on sellainen antisankari, jolle heruu sympatiaa jopa poliisiviranomaisina työskenteleviltä romaanihenkilöiltä. Toisiaan seuraavat raa’at surmatyöt kuitenkin vieraannuttavat Torin arkitodellisuudesta. Hän huomaa perässään synkän varjon, joka heijastanee omantunnon ääntä.

Kujanjuoksu oman mielenterveyden ympärillä kiihtyy kohti skitsofrenian puhkeamista. Tor tajuaa tekojensa kauheuden mutta pitää niitä välttämättöminä. Kirjailija sekoittaa antisankarilliseen henkilökuvaan traagisen menetyksen perhepiirissä, jonka moniulotteisuus koskettaa pintaa syvemmältä.

Mikko Karpin varsinainen leipätyö on rikostutkijana. Ero muihin suomalaisiin poliisi-kirjailijoihin, esim. Marko Kilpeen tai M. Y. Joensuuhun, näkyy kerronnan tasoissa. Karpin synkkään rikosmaailmaan ei toivon aurinko paista miltään puolelta. Karpilla on paljon myös fantastisia aineksia kerronnan vieraannuttajana.

Kirjailija luo synkän kuvan myös rikostutkijan työstä, joka ei saa kiitosta eikä vaikuta mihinkään. Sekä poliisi että sarjamurhaaja vaikuttavat henkilöinä tyhjiltä kuorilta, joiden on tehtävä velvollisuutensa keinoja kaihtamatta.

Tyylillisesti Sateen varjo on melko yhtenäinen antidekkari. Romaanin karu loppu vie yllättävyydessään jalat alta.

 

Dekkari poliisityön reunaehdoista (2009)

Avainsanat

book review, dekkari, Kadotetut, Marko Kilpi, poliisi

Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus 2009. 396 s.

Dekkarikirjallisuutemme nousevia kykyjä on kuopiolainen Marko Kilpi (s. 1969). Viimevuotinen esikoisromaani Jäätyneitä ruusuja voitti Vuoden johtolanka –palkinnon. Kilven uutuusromaanissa Kadotetut tyylilaji ja päähenkilö ovat säilyneet samoina.

Kilven esikoisesta tuttu Olli Repo kouluttaa poliisityönsä ohella poliisikokelaita. Yhden kokelaan pahoinpideltyä perverssin miehen sairaalakuntoon Olli joutuu kutsumuskriisin äärelle. Synkän kaappaustapauksen myötä aukeaa kammottavia näköaloja myös poliisikollegojen elämiin.

Kadotetuissa on vahvoja naisnäkökulmia. Rikosylikonstaapeli Minna Boman saa kaappaustutkimuksissa tärkeän roolin, ja Ollin partiokaveriksi nimetty nuori Päivi Laakso selviää vastaantulevista kovistakin tilanteista paremmin kuin hyvin. Jäätyneissä ruusuissa Ollille syntynyt kaunis koti uhkaa hajota uutuudessa, kun päättäväinen Anna-vaimo tulee miestä vastaan avioeropaperien kanssa.

Levottomat miehet

Vaikka Kadotetuissa on selviä viihdekirjan piirteitä, kirjailija pohtii havainnollisesti ja syvällisestikin esim. poliisityön mielekkyyttä ja reunaehtoja. Rikoskirjailijana Marko Kilpi käy tavallaan sisäistä vuoropuhelua itsensä kanssa tehtyään itsekin vuosia poliisin työtä.

Romaanikertoja pohtii paljon myös ihmisen kehitystä rikolliseksi. Nuoriso- ja kasvatusnäkökulmat ovat vahvoja:

”Ympäristö alkaa muokata kasvavaa lasta ja viattomuus saa väistyä. Toisilla se väistyy jopa siinä määrin, että poliisista tulee vihollinen. Oudointa asetelmassa on se, että läheskään kaikki, joille poliisi muuttuu viholliseksi, eivät ole paatuneita rikollisia vaan tuiki tavallisia kansalaisia.

Antisankarilliset (mies)henkilöt käyvät jatkuvaa painia itsensä ja toistensa kanssa, naiset sitä vastoin on tasapainoisempia. Poliisien perässä paikasta toiseen rientävä toimittaja Saastamoinen on vahtikoirajournalistin irvikuva.

Kadotettujen rikostutkijat käyvät epäiltyjen kanssa kovaäänisiä ja –naamaisia keskusteluja, joissa äänilajit pingottuvat ylikorostuneen kireiksi. Poliisihenkilöt joutuvat säännöllisin väliajoin väkivaltaisiin kohtauksiin, joiden rajuus yllättää.

Erikoinen kuriositeetti on se, että osa romaanihenkilöistä tulee vastaan etunimellään (Olli, Heikki, Päivi) ja toinen osa sukunimellään (Boman, Tolonen, Saastamoinen). Nimien avulla kirjailija heijastanee henkilöiden luonteenlaatuja ja heidän omaksumiaan läheisyyttä luovia tai toisista etäännyttäviä roolejaan.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa.