Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.
Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.
”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)
Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.
Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.
Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.
TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.
Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.
Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.
Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.
Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.
SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.
”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)
Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.
Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.
Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.
POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.
Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.
Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,
Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.
Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.
Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.
VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.
Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:
”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)
Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.
Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.
Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?
Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.
Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.
VETUS Et NOVA 