Avainsanat
amerikkalainen kirjallisuus, book review, Edgar-palkinto, Joseph Kanon, Manhattan-projekti, Raimo Salminen
Joseph Kanon: Los Alamos – Pommin varjossa. Alkuteos Los Alamos (USA 1997). Suom. Raimo Salminen. Gummerus 2006. 586 s.
”Älkää unohtako, että virallisesti minua ei ole olemassakaan. Ei ketään meistä. Olette täällä aaveiden parissa.”
Näin tokaisee atomipommia valmisteleva fyysikko murhatutkijalle Joseph Kanonin (s. 1946) tieteisromaanissa Los Alamos. Historiallisessa romaanissa kerätään ryhmä maailman älykkäimpiä tiedemiehiä New Mexicon autiomaahan valmistelemaan ennennäkemättömän voimakasta pommia. Kuuluisan Manhattan-projektin työ on kuitenkin lähellä keskeytyä kohtalokkaasti, kun eräs turvallisuusvirkailijoista murhataan raa’asti.
Murhaa tutkimaan lähetetty Michael Connolly pääsee aitiopaikalta seuraamaan paitsi fyysikoiden arvoituksellista työskentelyä myös kylmän sodan syntyvaiheita. Los Alamosin avainhenkilöksi nousee Manhattan-projektin johtaja, fiktiivinen Robert Oppenheimer (1904–1967), joka ainoana tietää monimutkaisen pommiprojektin kaikki yksityiskohdat. Kuvaavasti myös Kanonin romaani päättyy Oppenheimerin sanoihin.
Mysteerien Kukkula
18 kielelle käännetyn dekkarin avainsanat ovat sota, tiede, epätoivo ja sattuma. Kanon kääntää salatun pommiprojektin asetelman irvokkaasti itseään vastaan. Vasta kun yksi fyysikoista osoittautuu kavalaksi maanpetturiksi ja yksi avustajista murhataan, fyysikot huomaavat laskevansa perustaa uudelle maailmankriisille.
Los Alamosin keskeinen miljöö on fyysikoiden pommitehdas Kukkula, jonka neljätuhantista yhteisöä vartioidaan tiukasti vuorokauden ympäri. Piikkilanka-aitoineen, kulkulupineen, sotilaspoliiseineen ja parakkeineen Kukkula on emigranttien keskitysleiri keskellä sotaa käyvää suurvaltiota.
Kukkulan totalitaariset olot kertovat suljetusta yhteisöstä: puhelimia kuunnellaan, kirjeet sensuroidaan. Suljettu miljöö osoittautuu uuden ajan alkemistien laboratorioksi, jonka liitutauluille raaputetaan suuria mysteerejä ja kaapeissa vaanii mörköjä. Ketään ei ole vielä siepattu, toteaa henkivartijain päällikkö ironisesti Connollylle.
Euroopan ja Amerikan tarinat
Maahanmuuttajakysymykset, kylmän sodan lähtölaskenta ja kommunistivastaisuus ovat Los Alamosin keskeisiä aiheita jäntevästi etenevän henkilökuvauksen rinnalla. Romaanin fyysikot ovat poikkeuksetta Euroopasta muuttaneita emigrantteja, jotka tuntevat omakohtaisesti esim. Saksan ja Englannin katastrofaaliset olot.
Amerikkalaiset eivät ymmärrä eurooppalaisten synkkiä tarinoita, ja siksi nämä sulkeutuvat omiin oloihinsa. Rooseveltin kuolema 1945 herättää emigranttifyysikoissa hirveän kysymyksen Amerikan tulevasta presidentistä: onko hän Hitlerin tai Stalinin kaltainen hirmuhallitsija? Amerikkalaiset eivät näytä olevan asiasta huolissaan, koska heidän tarinoissaan on aina happyend. Presidenttikysymyskin taitaa ratketa hyvin, ainahan se on ratkennut.
Oppenheimerin juutalaissaksalaiset sukujuuret luovat oman mausteensa melko kovaksikeitettyyn dekkariin. Joidenkin huippufyysikkojen lapsellisten ja infantiilien olemuksien rinnalla fiktiivisen Oppenheimerin myönteiset piirteet vaikuttavat ylikorostuneilta.
Romaanin dramaattisessa käännekohdassa Oppenheimer muuttuu fyysisesti hauraaksi ja laihaksi mieheksi, joka polttaa savukkeita ketjussa ja nukkuu äärimmäisen vähän. Kun Kukkulan yhteisö kohtaa sotaakäyvän armeijan johdon vaatimukset, se huomaa makaaberilla tavalla olevansa selkä seinää vasten.
Kustannustoimittajana pitkään työskennellyt Kanon on sijoittanut värikkääseen henkilögalleriaan homoseksuaaleja, uskottomia kotirouvia, työhönsä leipääntyneitä toimittajia ja muita stereotyyppisiä hahmoja. Los Alamosin jännityselementti kuitenkin toimii hyvin kantaen alusta loppuun ilman seesteisiä väliaikoja.
Romaanin lopussa aseet puhuvat, autot räjähtävät ja ainakin lähimmät mysteerit selventyvät. Koska onnelliseen loppuun jää melkoisesti matkaa, Kanonin tarina taitaa olla enemmän eurooppalainen kuin amerikkalainen versio kuuluisista tapahtumista. Tästä huolimatta juuri amerikkalaiset noteerasivat Los Alamosin arvostetun Edgar-dekkaripalkintonsa arvoiseksi 1998.
VETUS Et NOVA 