Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana

Avainsanat

F. M. Dostojevski, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, literature article, Mihail Bahtin, science fiction, Tähtivaeltaja, Tiina Kartano, Venäjä, venäläinen kirjallisuus

SPEKULATIIVISEN FIKTION ystäville saattaa tulla yllätyksenä, että venäläisen kirjallisuuden suuruus Fjodor Dostojevski (1821–1881) ryhtyi vanhoilla päivillään scifi- ja fantasiakirjailijaksi.

Kirjailijalta löytyy kuusi enemmän tai vähemmän spefiin viittaavaa teosta, jotka ajoittuvat lähinnä Dostojevskin tuotannon loppupuolelle. Spefi-kertomuksista huomaa, että Dostojevski latasi niihin koko tuotantonsa lävitse kulkeneet eetokset ja johtolangat.

Lähes jokaisessa Dostojevskin teoksessa kukkii hetkittäin fantastisia aiheita ja mielikuvia.

Varsinaisesti spefiksi voidaan määritellä pienoisromaani Kaksoisolento (1846) sekä novellit Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Lempeä neito (1876) ja Naurettavan ihmisen uni (1877).

 

ALOITETAAN SIITÄ, mihin artikkelin voisi oikeastaan päättää, eli Dostojevskin viimeisestä fantasiakertomuksesta. Se kokoaa yhteen kirjailijan spekulatiivisen fiktion elementit.

Vuonna 1877 Dostojevski oli 56-vuotias. Samaan aikaan, kun hän luonnosteli pääteostaan Karamazovin veljekset (ilm. 1880), hän kirjoitti parikymmensivuisen fantasianovellin Naurettavan ihmisen uni.

Kertomus ilmestyi huhtikuun 1877 Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi kuolemaansa saakka.

Naurettavan ihmisen uni on kertomus maailmasta, jossa ei tunnu olevan mitään arvokasta. Sieltä siirrytään fantastiseen todellisuuteen, joka on täynnä arvokkaita asioita. Ajan ja paikan säännönmukaisuudet muuttuvat kuin unessa:

Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.

Novelli käynnistyy synkissä tunnelmissa. Onneton minäkertoja asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Oudon tapahtumasarjan seurauksena mies on muuttunut lähimmäistensä silmissä mielipuoleksi.

Mies on tullut tietoiseksi siitä, ettei hänellä ole enää mitään merkitystä maailmalle eikä maailmalla hänelle – ja päätynyt suunnittelemaan itsemurhaa. Sitten hän törmää Pietarin kadulla yksinäiseen ja kodittoman oloiseen tyttöön.

Katkonaisesti äidistään puhuva tyttö yrittää saada miestä mukaansa, tuloksetta. Kotona mies valvoo koko yön. Huteran seinän läpi kuuluu sekavia ääniä köyhien naapureiden asunnoista.

Naurettava ihminen on oppinut sulkemaan silmänsä ja korvansa muiden asioilta ja kärsimyksiltä. Ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä ihmiselle, joka on menettänyt täysin elämänhalunsa.

Miehen ajatuksissa muiden väheksymä ihminen pienenee ja muuttuu kuolleen absoluuttiseksi nollaksi.

Itsemurhaan valmistautuminen edellyttää näin oman ihmisarvon polkemista maahan; vasta sitten sen uskaltaa tehdä. Mutta tytön tavattuaan mies ei enää ole valmis itsemurhaan.

Mies päättelee, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

Tyttö on tietämättään pelastanut tuntemattoman miehen hengen. Itsemurhaa on lykättävä tuonnemmaksi. Sitten mies nukahtaa tuoliinsa – ja uni alkaa.

 

UNEN ALUSSA mies on samassa paikassa ja ajassa kuin ennenkin. Hän istuu tuolissaan, ottaa aseen käteen ja ampuu itseään rintaan. Kuolleena mies on edelleen tietoinen ympäristöstään. Unen konkreettisuus iskee vasten miehen kasvoja:

”En tuntenut kipua, mutta oli kuin kaikki olisi vavahtanut sisimmässäni ja sammunut yhtäkkiä, ympärilläni laskeutui hirvittävä pimeys. Ikään kuin sokaistuin ja mykistyin, ja sitten makasin jollakin kovalla pitkin pituuttani, selälläni, en nähnyt mitään enkä pystynyt tekemään mitään liikettä. [–] Pian alistuin siihen ja kuten unessa on tapana, hyväksyin todellisuuden sellaisenaan asettamatta mitään kyseenalaiseksi.”

Naurettavan ihmisen unessa utopia kestää vuosikausia.

Untanäkeväinen kokee hautajaisensa ja jopa hautaamisensa. Arkku maan sisällä on kostea, kun vesi tunkeutuu lautojen läpi ja tipahtelee painajaismaisesti suoraan miehen kasvoille. Mies ei kestä kidutusta kovin pitkään ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi.

Sitten tuntematon, enkelimäinen hahmo avaa hänen hautansa. Mies temmataan arkusta, ja hän nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Alkaa pitkä matka halki kosmoksen.

Retken päätteeksi löytyvät Auringon kaltainen tähti ja Maan kaltainen planeetta. Ja sen pinnalta oikeita ihmisiä, jotka muistuttavat meidän planeettamme asukkaita.

Kertoja löytää uudelta planeetalta onnellisia, viattomia ihmisiä. Nämä eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Edes kuolema ei heitä pelota.

”Uudet ihmiset” kuolevat hymyillen iloisesti ja rakkaidensa ympäröiminä. Kuolema näyttäytyy kuin vanhana ystävänä, ei vihollisena tai viikatemiehenä. Kertojan mukaan onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

Utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä muukalainen näet opettaa asukkaat valehtelemaan. Valheet synnyttävät ylpeyttä, joka johtaa muihinkin paheisiin.

Kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa, ihmiset oppivat huijaamaan, pelkäämään, vihaamaan ja tappamaan. Pian tapahtuu ensimmäinen murha ja syttyy jopa sotia.

Utopia on tuhoutunut, peruuttamattomasti.

Kotvan kuluttua entisen utopian jäsenet eivät kykene muistamaan aiempaa onneaan. Kuoleman pelko yleistyy nopeasti, samoin yksinäisyys. Naurettava ihminen on järkyttynyt ja kehottaa ihmisiä palaamaan vanhaan onnen tilaan – tai tappamaan hänet.

Tähän ei kuitenkaan suostuta. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuutta vanhaan, jossa oli autuaan tietämätön elämän ja kuoleman tutkimattomista laeista?

Kertomuksen lopussa minäkertoja herää muuttuneena miehenä. Itsemurha-ajatukset ovat tiessään.

Mies on vakuuttunut ihmisen perushyvyydestä ja mahdollisuuksista rakkauden suhteen. Hän omistaa loppuelämänsä opettaakseen kultaisen aikakauden lupausta asiasta tietämättömille. Nämä pitävät häntä mielipuolena – ja naurettavana.

Novellin lopussa mies lähtee etsimään tapaamaansa tyttöä ja löytää tämän.

 

NAURETTAVAN IHMISEN uni on kiintoisa sekoitus muinaiskreikkalaista satiiria, venäläistä komediaa, fantastisia unikuvia ja kultakauden eeppistä kertomusta.

Dostojevskin tuotantoa pitkään tutkinut venäläinen Mihail Bahtin näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä ns. menippolaisesta satiirista. 200-luvulta eaa. antiikin Kreikasta ponnistava kirjallisuudenlaji on saanut nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Genre korostaa mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä.

Menippolaiselle satiirikolle aatteellinen funktio on kaiken fantastisen kirjoittamisen päämäärä: seikkaillaan uppo-oudoissa paikoissa ja tehdään kaikenlaisia ihmeellisiä tekoja, jotta saadaan selville jonkin idean, uskomuksen tai filosofian todellinen luonne ja merkitys.

Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta.

Menippolainen satiiri ei näin ollen keskity henkilökuvaukseen kuin nimellisesti. Tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.

Bahtinin mukaan Dostojevski hyödyntää unen taiteellisia mahdollisuuksia erittäin laajasti ja monivivahteisesti. Unet saavatkin merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa. Sen sijaan kerronnassa keskitytään kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin.

Kenties juuri tämä ajoi hänet kreikkalaisen satiirin pariin. Genressä kun on mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden ja pinnallisesti järkevän logiikan yli.

Kreikkalaisen satiirin kaavoja seuraten Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä, myös antiikin klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta. Polusta, jonka muodostavat maallinen paratiisi, syntiinlankeemus ja sovitus.

Vaikka Naurettavan ihmisen unessa korostuvat Dostojevskin tuotannossa yleiset kristilliset aiheet, novelli ei kuitenkaan ole varsinaisesti kristillinen. Teksti heijastaa enemmän antiikin ajan henkeä ja mytologioita. Naurettavan ihmisen välinpitämätön suhtautuminen maailmaan ja sen kärsimyksiin on sekin suoraa lainaa antiikin Kreikan kyynikoiden ja stoalaisten tarinoista.

 

MENIPPOLAINEN SATIIRI oli kuin oman aikakautensa sanomalehtitekstiä tai blogikirjoitusta. Bahtin puhuu ”antiikin sanomalehtigenrestä”, joka vastasi terävästi kyseisen ajan päiväkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin.

Menippolaisessa satiirissa arvosteltiin usein kirjoitusajan poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja, varsinaisen tarinan varjolla.

Tämä huomio sopii Dostojevskiin kuin nyrkki silmään. Julkaisemassaan Kirjailijan päiväkirjassa (1873–1881) hän noudatti antiikin tapaa kuvata karnevalistisen kertomuksen kautta ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja ideologisia kysymyksiä.

Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi romaanitaidettaan välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gradanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.

Kirjailijan päiväkirjasta otettiin kaksi kertaa isompia painoksia kuin Dostojevskin kaunokirjoista.

Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan Venäjällä. Ennen tätä sarjaa kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat.

Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat kaikki kansanryhmät, jotka osasivat lukea. On syytä muistaa, että 1870-luvun Venäjällä suurin osa kansasta ei kuitenkaan osannut lukea.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan antiikin luentoa, ortodoksista saarnaa sekä rippiä. Monet Naurettavan ihmisen unessa esiintyvistä aiheista vaivasivat Dostojevskia koko hänen elämänsä ajan.

Kun Naurettavan ihmisen uni ilmestyi, Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjaa jo neljä vuotta ja löytänyt yleisönsä. Suosionsa huipulla hän päätti tiivistää kaunokirjojensa ydinsanomat lyhyisiin fantasiakertomuksiin.

Kenties kirjailija oli elämänsä ehtoopuolella jo hyväksynyt, että ihmisten oli mahdoton oppia pois jo ammoisina aikoina omaksumistaan ”käytöshäiriöistä”.

Bahtinin mielestä Dostojevski kasvoi juuri ristiriitaisen ihmisen kuvaajana ulos menippolaisen satiirin antiikinaikaisesta genremaailmasta.

Kreikkalaisen henkilökuvauksen sijaan Dostojevski keksi polyfonian, eli romaanihenkilöiden moniäänisyyden. Moniäänisyys tarkoitti omaperäistä, moniulotteista henkilökuvausta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu vasta monista näkökulmista katsottuna – kuin salapoliisiromaanissa.

 

UNIKUVAT ONNELLISTEN valtakunnasta saattoivat olla kirjailijan yritys luonnostella oma versionsa ns. kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä.

Kulta-ajalla viitataan monissa kulttuureissa menneeseen tarunhohtoiseen suuruuden aikaan, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin sen jälkeen.

Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit.

Kreikkalaisen (Hesiodos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia tai huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kultakauden myyttiä kuvaava kertomus.

Kultakauden myytti on toiminut utopioiden lähtökohtana jo vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Niistä tärkeimmät olivat englantilaisen Thomas Moren Utopia (1516), italialaisen Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja englantilaisen Francis Baconin Uusi Atlantis (1627).

Naurettavan ihmisen uni on mitä todennäköisimmin vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin Kuun valtakunnalle (1655) että Voltairen Mikromegas-teokselle (1752).

Dostojevskia suomentanut ja tämän aatehistoriaa tutkinut Tiina Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä myös saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan. Schellingin innoittamana Dostojevski ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.

Naurettavan ihmisen unen uudet ihmiset eivät tarvinneet uskontoa.

Kartanon mukaan Naurettavan ihmisen unessa Schellingin suuntaan viittaa ennen muuta se, että kirjailija lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille kuolemanjälkeisen elämän uudessa, vielä paremmassa maailmassa.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta. Siinä maailman aikakaudet seuraavat toistaan, entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina.

F. W. J. von Schelling.

Pahaa ei kuitenkaan voida poistaa kokonaan. Siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin.

Dostojevskin alituinen uskontopuhe nousee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Uusilla ihmisillä ei näet ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys Maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, johon liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa.

 

BAHTIN HAVAITSI Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon. Se on ajatus päähenkilön kaksoisolennosta.

Kirjailija sepitti säännöllisesti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä.

Kaksoisolentoteema esiintyy selvimmillään Dostojevskin Kaksoisolento-pienoisromaanissa. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran 1846 ”Isänmaallisissa kirjoituksissa”. Dostojevski uudisti ja julkaisi sen toistamisiin vuonna 1866.

Romaanin päähenkilö on valtion virkailija, nimineuvos Jakov Goljadkin. Minäkertoja käy koko pienoisromaanin ajan voimakasta sisäistä taistelua, joka johtuu siitä, että Goljadkin tapaa toistuvasti kaksoisolentonsa.

Kaksoisolento on nuoren Dostojevskin toinen romaani. Länsimaisessa kirjallisuudessa kaksoisolentoaihe muodostaa oman traditionsa. Sitä käsittelevissä tutkimuksissa viitataan monesti myös Dostojevskiin.

Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa?

Kaksoisolennon muukalainen on samanniminen ja kotoisin samalta seudulta kuin Goljadkin. Hän tulee jopa samaan työpaikkaan samankaltaisiin tehtäviin. Vaikka hän näyttää samalta, kaksoisolento on nimineuvoksen polaarinen vastakohta luonteenpiirteidensä vuoksi.

Kaksoisolento on olemassa ihmisenä tarinan muillekin henkilöille. Hämmästyttävästi muut pitävät asiaa luonnollisena, toisin kuin Goljadkin-parka.

Romaanissa Dostojevski teki kaksoisolentoteemasta identiteettikysymyksen. Koska kaksoisolento uhkaa nimineuvoksen ihmisyyttä ja asemaa, hänestä on päästävä eroon.

Romaania analysoinut Penjami Lehto puhuu kuvaavasti Dostojevskin epäluotettavasta romaanikertojasta. Päätelmissään henkilöiden identtisyydestä lukijan on syytä olla varovainen, sillä romaanin minäkertoja kärsii selvästi mielenhäiriöistä. Romaanin lopussa Goljadkin kuvittelee näkevänsä itsestään lukuisia kaksoisolentoja, jolloin hänen mielensä sortuu lopullisesti.

Naurettavan ihmisen unessa Dostojevski sepittää jopa Auringolle ja Maalle ”kaksoisolennot”. Novellin minäkertoja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin Maamme?”

Näin kaksoisolentoteema viedään Naurettavan ihmisen unessa karnevalistisesti toiselle asteelle. Kuten muutkin Dostojevskin kaksoisolennot, myös uusi Maa on luonteeltaan erilainen kuin vastakappaleensa.

 

KLASSIKKOLISTOJEN UNOHTUMATTOMIIN jää usein pienempiä teoksia. Nämä pienuudet saattavat tarjoilla lukijoille ja kirjallisuudentutkijoille jopa antoisampia elämyksiä kuin kirjailijan pääteokset, koska niihin on usein helpompi muodostaa omakohtainen lukijasuhde, kuten Penjami Lehto on huomauttanut.

Yksi tällainen teos on Dostojevskin Krokotiili-novelli (1865), fantastinen kertomus Ivan Matveitšista, jonka krokotiili nielaisee. Mies ei kuitenkaan kuole, vaan jää asumaan krokotiilin vatsaan.

Kukaan minäkertojaa lukuun ottamatta ei kuitenkaan tunnu ajattelevan, että mies täytyisi pelastaa krokotiilin sisuksista. Krokotiili on kuulemma niin arvokas, ettei sitä haluta tappaa yhden pikkuvirkamiehen vuoksi!

Hullunkurisuuden huippu on, että uhrikaan ei pistä pahakseen elämäänsä krokotiilin sisällä. Matveitš uskoo tulevansa näin kuuluisaksi ja voivansa vetää massoittain ihmisiä kuuntelemaan omia ajatuksiaan:

”Henkeni ei ole koskaan liidellyt niin korkealla kuin nyt. Ahtaassa turvapaikassani pelkään vain yhtä: paksujen aikakauskirjojen kirjallisuuskritiikkiä ja pilalehtiemme vihellyksiä. Pelkään sitä, että pinnalliset päältäkatsojat, tyhmyrit ja kadehtijat ja yleensäkin nihilistit tekevät minusta pilkkaa. Mutta minä ryhdyn toimenpiteisiin. Odotan malttamattomana yleisön huomisia lausuntoja ja ennen kaikkea sanomalehtien mielipidettä.”

Teoksessa on mukana melkoisesti karnevaalihenkeä, jonka Dostojevski vei entistä pidemmälle myöhemmissä teksteissään. Asiat käännetään päälaelleen kerran jos toisenkin, ja lopulta kerronta muuttuu absurdiksi.

Krokotiili-novelli ei ollut tyypillistä Dostojevskia.

Krokotiili on luonteva tulkita allegoriaksi henkilöstä, joka on joutunut olosuhteiden ”nielaisemaksi”. Ensin tuholta näyttävä tilanne kääntyy nurin, ja tuhon ”uhri” päättää käyttää tilanteen luomat mahdollisuudet hyväkseen. Samoin tekee myös lähipiiri, joka yrittää kummallisen innokkaasti sopeutua uuteen tulevaisuuteen.

Dostojevski kirjoitti Krokotiilin osa kerrallaan veljensä kanssa julkaisemaansa Epoha-lehteen. Kun lehti kaatui taloudellisiin vaikeuksiin, kertomus jäi kesken.

Ilkikurinen, 52-sivuinen satiiri on epätyypillinen Dostojevskin tuotannossa, jossa synkkä pohjavire maustaa lähes kaikkia teoksia.

 

SATIIRINA KROKOTIILI tuo väistämättä mieleen Nikolai Gogolin (1809-1852) tarinat. Omalaatuinen absurdismi ja surrealismi ovat Gogolin tuotannon parhaita piirteitä, kuten suomentaja Vappu Orlov on todennut.

Nikolai Gogolin muistomerkki Moskovassa.

Gogolin suosikkinäytelmä Reviisori (1836) lienee ollut Dostojevskille tärkeä esikuva juuri Krokotiilin kirjoitusvaiheessa. Reviisori on väärinkäsityksille ja erehdyksille rakentuva hulvaton komedia, jossa vahvasti karrikoidut henkilöt esiintyvät koomisesti.

Samalla teos ruoskii omaa etuaan tavoittelevia ja valtaan takertuvia virkamiehiä ja poliitikkoja, aivan samalla tavoin kuin Krokotiili.

Dostojevski kopioi muitakin fantastisia aiheita suurelta esikuvaltaan Gogolilta.

Gogolin novelleissa epäonni ja absurdit sattumukset vainoavat virkamiespoloja kohtuuttomasti. Esimerkiksi novellissa Nenä (1836) kollegioasessori Kovaljov kokee eräänä aamuna järkytyksen, kun hänen nenänsä on kadonnut. Sitten nenä ilmaantuu yllättäen käyskentelemään Pietarin kaduille valtioneuvokseksi muuttuneena!

Gogolin Päällystakki-novellissa (1842) pikkuvirkamies hankkii puolestaan suurella vaivalla uuden päällystakin, joka varastetaan. Kun hän yrittää epätoivoisesti saada takkiaan takaisin, hän menettää terveytensä ja kuolee – ja alkaa kuolemansa jälkeen jahdata ihmisten päällystakkeja kummituksena.

Kaksoisolennon vähäpätöinen virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin.

Gogolin ja Dostojevskin kaltaisille yhteiskuntakriittisille kirjailijoille virkamies oli kiitollinen hahmo 1800-luvun Venäjällä.

Arvoasteikossa vähäiselle pikkuvirkamiehelle naureskelu ei ärsyttänyt liikaa vallanpitäjiä. Silti vähäpätöinenkin virkamies oli osa laajempaa kokonaisuutta, hallintoa ja yhteiskuntajärjestelmää.

Lukijalle ei varmaankaan jäänyt epäselväksi, mikä oli pilanteon varsinainen kohde.

Dostojevskin Kaksoisolennon virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin. Toimistotyön hierarkkiset rakenteet, byrokratia ja usein yksilön kannalta mielivaltaiset käytännöt eivät ole kadonneet mihinkään. Kuka tahansa on korvattavissa toisella samankaltaisella, joka muistuttaa erehdyttävästi omaa itseä, mutta on työnantajan kannalta silti hivenen parempi painos.

Kaksoisolento on itse asiassa Dostojevskin teosten suurin Gogol-jäljitelmä. Alaotsikko ”Pietarin runo” viittaa suoraan Gogolin Kuolleisiin sieluihin (1842). Kirjailija Vladimir Nabokov kutsuikin Kaksoisolentoa Päällystakin parodiaksi.

Dostojevski kirjoitti Kirjailijan päiväkirjaan, että ”vaikka en onnistunut tuossa romaanissa [Kaksoisolennossa], sen ajatus oli melko selkeä ja en ole koskaan ilmaissut kirjoituksissani mitään vakavampaa”.

Nabokov, joka yleisesti piti Dostojevskia keskinkertaisena kirjailijana, on puolestaan todennut Kaksoisolennon olevan täydellinen taideteos, parasta mitä Dostojevski koskaan kirjoitti.

 

DOSTOJEVSKIN NOVELLI Lempeä neito ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa vuonna 1876, vuotta ennen Naurettavan ihmisen unta. Tekstiin alaotsikko on ”Fantastinen kertomus”.

Esipuheessaan kirjailija tosin toteaa, ettei Lempeä neito ole fantastinen niinkään sisällöltään kuin esitystavaltaan:

”Tässä tapauksessa fantastinen on todellista; tämä koskee nimenomaan kertomuksen muotoa. [–] Kertojana oleva mies puhuu milloin itselleen, milloin näkymättömälle kuuntelijalle, jonkinlaiselle tuomarille. [–] Olettamus kaiken muistiinmerkitsevästä pikakirjoittajasta (jonka työn minä olisin viimeistellyt) saa minut kutsumaan kertomusta fantastiseksi.”

Lempeässä neidossa (1876) panttilainaamon omistaja menee naimisiin varkaan kanssa.

Dostojevski sanoo nähneensä vastaavan idean fantastisesta pikakirjoittajasta Victor Hugon romaanissa Kuolemantuomitun viimeinen päivä (1829). Romaani perustuu ideaan, että kuolemaantuomittu henkilö kertoo aivan viime hetkiinsä asti tunnoistaan toiselle, joka kirjoittaa kaiken ylös.

Lempeä neito sai syntynsä ompelijan itsemurhasta kertoneesta uutisesta, jonka Dostojevski luki huhtikuussa 1876. Uutinen innoitti kirjailijaa avaamaan tapausta mielikuvituksensa voimin.

Novellin alussa panttilainaamon omistajan vaimo on juuri tappanut itsensä. Leskimies toimii novellin kertojana ja asettelee lukijan eteen tuskaisesti tapahtumasarjan, jonka hän kuvittelee johtaneen itsemurharatkaisuun.

Yksi panttilainaamon omistajan toistuvista asiakkaista ​​on ollut 16-vuotias tyttö, joka rahapulassa varastaa säännöllisesti lainaamon esineitä. Lainaamon omistaja kiintyy hiljalleen tyttöön – ja he avioituvat.

Kertojan avioliitto käynnistyy romanttisesti, mutta perheen köyhyys alkaa lopulta rasittaa vaimoa. Viestinnän puute ja erimielisyydet siitä, miten panttimyymälä olisi hoidettava, johtavat riitoihin.

Sitten vaimo alkaa laihtua ja muuttua huonovointiseksi. Mies kutsuu lopulta paikalle lääkärin, jonka pintapuoliset tutkimukset eivät tuota tulosta.

Eräänä päivänä minäkertoja lähtee käymään ulkona. Kun hän palaa takaisin, vaimo on surmannut itsensä hyppäämällä ikkunasta. Narsistinen mieskertoja jää lohduttomana surkuttelemaan itseään.

Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään.

Lempeä neito on tietyssä mielessä Naurettavan ihmisen unen rinnakkaiskirjoitus. Tekstit julkaistiin puolen vuoden sisään Kirjailijan päiväkirjassa. Lempeän neidon minäkertoja onnistuu yhden ihmisen kohdalla samassa kuin Naurettava ihmisen uni kokonaisen ihmiskunnan kanssa: pilaamaan puhtaan mielen ja täyttämään sen pelokkuudella ja epätoivolla.

Lempeän neidon paholaismainen minäkertoja purkaa fantastiselle pikakirjoittajalleen sisäistä ahdinkoaan, jota kukaan ei voi helpottaa tai ottaa pois. Hän on kuin Hugon kuolemaantuomittu romaanihenkilö, joka on tajunnut tekonsa peruuttamattomuuden ja siitä vääjäämättä seuraavan rangaistuksen:

”Mitä minulle merkitsevät nyt teidän lakinne? Mihin tarvitsen tapojanne, moraalisääntöjänne, elämäänne, valtiotanne, uskontoanne? Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään. [–] Ei, vakavasti puhuen, miten käy minun huomenna sitten kun hänet on viety?”

 

YMPÄRÖIVÄSTÄ ELÄMÄNPIIRISTÄ irralleen joutunut päähenkilö seikkailee Bobok-novellissa (1873) hautausmaalla ja tutustuu siellä vainajien elämään. Kyseessä on hirtehishumoristinen tarina, jonka tavoitteena on hälventää kuoleman ja elämän rajaa.

Kertomuksessa ironisoidaan ihmisten arvohierarkioita ja ns. parempien ihmisten vähättely alempia kohtaan. Kuolema tasapäistää kaikki ylivertaisella tavalla.

Bobokissa Dostojevski pilkkaa aikansa spiritistisiä ja muita kuoleman jälkeistä elämää korostavia muotiliikkeitä. Novellin aikalaisvastaanotto oli hyvin vaihtelevaa. Varsinkin kirkon piiristä satoi lunta tupaan rankasti.

Kertomuksen nimi ”Bobok” tarkoittaa pikkupapua. Se viittaa novellissa ääneen, joka ihmisestä lähtee, kun elämän viimeinen lanka katkeaa.

Huomattavasti vakavahenkisemmin kuolemanjälkeistä elämää käsittelee Poika Kristuksen joulujuhlassa -novelli, joka ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa 1876.

Poika Kristuksen joulujuhlassa vie lukijan kuoleman toiselle puolen.

Novellin päähenkilö on kuusivuotias, pietarilainen kerjäläispoika, joka asuu kylmässä kellariloukossa kuolemansairaan äitinsä kanssa. Poika lähtee nälissään etsimään ruokaa Pietarin kaduilta ja joutuu katupoikien pahoinpitelemäksi. Hän vetäytyy halkopinon taakse piiloon ja menehtyy.

Kuolemanjälkeinen elämä alkaa saman tien. Poika kutsutaan joulujuhlaan, jossa hän näkee ison joukon ennenaikaisesti menehtyneitä lapsia – ja Kristuksen heidän kanssaan.

Novellin yhteiskunnallinen sanoma on selvä. Kertomuksen alussa kertoja ruoskii lukijaa kuvilla aikuisista, jotka ryyppäävät ja pelaavat lasten kaduilla kerjäämillä rahoilla. Pojan kuoleman jälkeen fantastinen aines häivyttää raadollisen todellisuuden taka-alalle.

Poika Kristuksen joulujuhlassa saa aavistamaan, että kirjailija on perehtynyt Hans Christian Andersenin ja Charles Dickensin tuotantoon. Andersenin Pikku tulitikkutyttö (1845) on aiheiltaan ja ratkaisuiltaan hyvin samankaltainen. Hengeltään Dostojevskin novelli muistuttaa kovasti Dickensin Joulukertomusta (1843), jota on innoittanut kirjailijan intressi opettaa lukijoilleen hyväsydämisyyttä.

 

DOSTOJEVSKIN FANTASTISET kertomukset kokoavat yhteen kirjailijan tuotannon keskeisiä teemoja ja johtolankoja. Bahtin nostaa Naurettavan ihmisen unen Dostojevskin keskeisten teemojen tietosanakirjaksi.

Mitä nämä teemat ovatkaan?

1. Hullu henkilö. Monet Dostojevskin sankarit ovat hulluja tai naurettavia. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus on kirjailijalle tietyllä lailla historiallista ja ainutkertaista – siksi muistettavaa.

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän ei siis ole oikeasti hullu, vaan outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esim. Rodion Raskolnikov, Ivan Karamazov, Jakov Goljadkin).

Lapsen kärsimys on yksi Dostojevskin kestoaiheista.

2. Itsemurhan hautominen. Kun novellin tai romaanin päähenkilö ajautuu itsemurha-ajatuksiin, syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Tunnit täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös kreikkalaisille satiireille.

3. Kärsivä lapsi. Surullisen tytön tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen.

Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin kuolemaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä (Iljušetška).

4. Myytti onnellisista ihmisistä. Myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota.

Naurettavan ihmisen uni on kuvaus onnellisuuteen upotetuista ihmisistä, jotka oppivat siitä pois. Tarinahan jää tavallaan kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä.

 

USKON, ETTÄ Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta. Tämä lienee ollut myös koko hänen kirjailijantyönsä johtoajatus.

Kaunokirjailijana Dostojevski kuvasi hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä. Erityisen selvästi nämä aiheet pelkistyvät ja havainnollistuvat hänen fantastisissa kertomuksissaan.

– – – – – – – – – – – – – – – –

LÄHTEET

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Kaksoisolento. Alkuteos Dvojnik (Venäjä 1846). Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2011.

Fjodor Dostojevski: Krokotiili. Alkuteos Krokodil (Venäjä 1864). Teoksesta Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Suom. Vappu Orlov. Avain 2010.

Fjodor Dostojevski: Bobok. Alkuteos Bobok (Venäjä 1873). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 277-296. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Lempeä neito. Alkuteos Krotkaja (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 317-365. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Poika Kristuksen joulujuhlassa. Alkuteos Malčik u Hrista na jolke (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 297-303. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin elämän ja perinnön runsaudensarvi. Kiiltomato.net 9.9.2017.

Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta. Nuori Voima (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä s. 7–47. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861–1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873–1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Penjami Lehto: Dostojevskin Kaksoisolento. Maailmankirjat (www.maailmankirjat.ma-pe.net) 2011.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Avain 2010.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2018.

 

 

 

Mainokset

Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta

Avainsanat

F. M. Dostojevski, fantasiakirjallisuus, Mihail Bahtin, Nuori Voima, religion, science fiction, venäläinen kirjallisuus

Vuonna 1877 Fjodor Dostojevski oli 56-vuotias. Luonnostellessaan pääteostaan Karamazovin veljekset hän julkaisi parikymmensivuisen fantasia- ja scifi-novellin Naurettavan ihmisen uni. Miksi Dostojevski lähti kirjoittamaan viimeiseksi jääneeseen novelliinsa spefi-tekstiä, avaruustarinaa ja utopiaa?

Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo tšeloveka) alkaa synkissä tunnelmissa. Minäkertoja on onneton mies, joka asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Voimakkaisiin itsemurha-ajatuksiin vaipunut kertoja törmää kadulla yksinäiseen ja kodittomalta vaikuttavaan tyttöön. Tyttö yrittää saada miestä mukaansa, mutta mies karkottaa tytön kauemmaksi karjaisemalla ja palaa kotiinsa.

Kertoja on suunnitellut jo kuukausia ampuvansa itsensä. Tytön tavattuaan mies kuitenkin huomaa luopuneensa itsemurha-ajatuksista. Mitä hänelle merkitsevät ventovieras tyttö, häpeä tai mikään muukaan? Hän päätyy ajattelemaan, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

Tekstijakso havainnollistaa Dostojevskin voimakasta uskoa ihmisen teoista tai ansioista riippumattomaan arvoon. Ehkä kirjailija kirkastaa samalla jälkipolville omaakin arvoaan, jonka merkitystä hän on silloin tällöin tullut vakavasti pohtineeksi – varsinkin silloin kun toistuvat moraaliset kompuroinnit ovat tuottaneet suuria tunnontuskia.

Dostojevski vaivuttaa kotiinsa palanneen naurettavan ihmisen uneen. Sen alussa mies on samassa huoneessa kuin aiemmin, ja ampuu itseään kuolettavasti.

Päättyykö kertomus tähän? Ehei, tästähän kaikki vasta alkaa.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on kuolleenakin tietoinen ympäristöstään ja kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hänen hautansa ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:

”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”

Naurettavan ihmisen uni julkaistiin huhtikuun 1877 kirjana Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi vuodesta 1876 kuolemaansa saakka eli vuoteen 1881. Novellin reaalimaailmassa ei tunnu olevan mitään hyvää, mutta kertojan siirryttyä fantastiseen maailmaan kaikki näyttää arvokkaalta.1

Kirjailijan päiväkirjassa ilmestyi Naurettavan ihmisen unen lisäksi muitakin kirjailijan fantasianovelleja.2 Dostojevskin vakiintuneelle lukijakunnalle oli mojova yllätys, että hän ryhtyi vanhoilla päivillään fantastisten kertomusten kirjoittajaksi. Niihin kuitenkin tiivistyi useita piirteitä hänen tuotannostaan. Etenkin kirjailijan viimeiseksi fantasianovelliksi jäänyt Naurettavan ihmisen uni kokosi yhteen kerrontaratkaisuja ja teemoja, jotka yhdistävät myös hänen suurromaanejaan. Samalla myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota, kun kirjailija lähti kehittelemään sitä pääteokseensa Karamazovin veljekset (1880).

Dostojevskiin perehtynyt neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin 3 näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä menippolaisesta satiirista.  Se käyttää mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä. Fantasialla on siis aatteellinen päämäärä: uppo-oudot miljööt ja ihmeteot tuovat esille idean, uskomuksen tai filosofian todellisen luonteen ja merkityksen. Menippolaisen satiirin henkilökuvaus on nimellistä, sillä tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.4

Mihail Bahtin.

Dostojevski käyttää unen taiteellisia mahdollisuuksia laajasti ja monivivahteisesti. Bahtinin mukaan unet saavat merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa (1866), Idiootissa (1869), Keskenkasvuisessa (1875) ja Karamazovin veljeksissä. Näissä romaanihenkilö näkee niin sanottua kriisiunta, jonka jälkeen hän syntyy uudelleen, uudeksi ihmiseksi. Samanlaista kerrontaratkaisua on näytelmissään käyttänyt muun muassa William Shakespeare.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Bahtinin mukaan kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa, vaan kerronta keskittyy enemmän kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin. Uniulottuvuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden kehitellä henkilöilleen toisenlaista, unelmanomaista elämää.

Kenties juuri tämä ajoi Dostojevskin juuri menippolaisen satiirin käyttäjäksi. Genressä oli mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden, pinnallisen järkevän logiikan sekä ajan ja paikan säännönmukaisuuksien ylitse, kuten seuraavassa Naurettavan ihmisen unen katkelmassa:

”Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.”

Dostojevskin fantasia on Naurettavan ihmisen unessa menippolaisen satiirin omaleimainen muunnos, sen parodia. Voiko ajatella, että kirjailija halusi viimeisellä fantasianovellillaan pöyhiä vanhaa kirjallisuudenlajia pohjia myöten ja esittää korjatun version siitä? Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on kuin antiikin sanomalehtikirjoitusta: se vastaa terävästi aikansa päivänkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin tai arvostelee poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja. Menippolaisena satiirina Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä (mistä me tulemme, mihin olemme matkalla, miksi olemme elossa), myös antiikin ja keskiajan klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta (maallinen paratiisi, syntiinlankeemus, sovitus).

Dostojevskia suomentanut ja tutkinut Tiina Kartano näkee samoin kuin Bahtin satiirin hyvin tärkeänä kirjallisuudenlajina Dostojevskille. Kartanon mukaan satiirin valitseminen lajityypiksi mahdollisti Dostojevskille murtautumisen sopimattomana, pahana, tuomittavana ja torjuttuna pidetyn alueelle. Hän tiesi, etteivät hänen lukijansa Venäjällä voineet sulattaa liian vakavahenkistä yhteiskuntakritiikkiä; se olisi kääntynyt kirjailijaa vastaan ja lukijat olisivat ottaneet hänen teoksiinsa etäisyyttä. 5

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertojan matka kosmoksen halki päätyy Maan kaltaiselle planeetalle, jota valaisee Auringon kaltainen tähti. Planeetan asukkaat muistuttavat ihmisiä mutta ovat onnellisia ja synnittömiä. He eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Merkillisintä on se, että he eivät pelkää edes kuolemaa vaan kuolevat hymyillen, rakkaidensa ympäröiminä. Onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on Dostojevskin keskeisten teemojen universaali tietosanakirja. Kertomus on tiivistetty ja lakoninen taideteos, jossa yhdistyvät sekä kirjailijan filosofia että hänen taidenäkemyksensä. Bahtinin havainnot ja lopputulema näyttävät korostavan tutkijan ihailua kirjailijaa kohtaan: Bahtinille Dostojevski on kuin malliesimerkki aidosta, ideaalista taiteilijasta, jonka tuotannosta selittämätön nerokkuus paistaa kuin kirkas tähti yötaivaalla.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan tietojaan antiikista, ortodoksista saarnaa sekä rippiä eli tunnustusta. Monet novellissa esiintyvistä aiheista vaivasivat kirjailijaa koko hänen elämänsä ajan. Unelma ihmiskunnan harmonisesta, yhteisestä tulevaisuudesta oli Dostojevskin kirjailijantyön johtoajatus, joka ajoi häntä vastustamattomasti kuvaamaan hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä.

Jonkinasteinen naurettavuus (tai hulluus) on luonteenomaista hyvin monille Dostojevskin sankareille. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus oli kirjailijalle tietyllä lailla historiallista, ainutkertaista, siksi merkillepantavaa.

Korostuneemmin kuin muussa Dostojevskin tuotannossa, Naurettavan ihmisen unen minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän onkin outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki ja profeetta, jossa ei ole pisaraakaan naiiviutta ja joka tiedostaa itsensä ja kaiken terävästi. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esimerkiksi Rodion Raskolnikov ja Ivan Karamazov).

Minusta on olennaista, että Naurettavan ihmisen uni ilmestyi juuri Kirjailijan päiväkirjassa, eikä esimerkiksi novellikokoelmassa. Dostojevski oli novellin syntyaikoina erityisen kiinnostunut yhtäältä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja toisaalta ihmisen psykologian havainnoinnista ja kuvaamisesta. Kirjailijan päiväkirjan 20-30-sivuisista kuukausijulkaisuista muodostui jatkumo, joka paitsi teki kirjailijasta koko lukutaitoisen kansan kirjailijan Venäjällä, myös kirkasti hänen sanomaansa.

Niin kuin suomentaja Olli Kuukasjärvi on todennut, Venäjä eli 1870–1880-luvuilla murrosaikaa, jota sävyttivät isot yhteiskunnalliset muutokset.6 Myös maaorjuuden lakkauttaminen 1863 johti pitkäkestoisiin seurauksiin. Teollisuusmiesten ja lakimiesten vaikutusvalta kasvoi tuolloin niin suureksi, että Dostojevski reagoi siihen Päiväkirjassaan. Hän näki, että entinen maailma ja järjestys olivat peruuttamattomasti ohitse, mutta itsekkyys, kyynisyys ja yhteiskuntaluokkien väliset jyrkät erot eivät suinkaan olleet kadonneet maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Päinvastoin, ne olivat voimistuneet.

Kuukasjärven mukaan monet venäläiset joutuivat tuolloin lopun aikojen tunnelmien valtaan, mikä johti voimakkaaseen materialismiin: mammonaa koetettiin haalia kokoon entistä enemmän ja jopa häikäilemättömillä tavoilla. Venäläiset kokivat mahdottomaksi löytää yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa yksinkertaisia vastauksia kompleksisiin kysymyksiin. Tämä hämäsi monet ihmiset turvautumaan yksioikoisiin johtopäätöksiin ja ratkaisuihin. Itsemurhat ja juoppous lisääntyivät, ja perinteinen perheyhteisö tuli entistä hauraammaksi.

Tällaisessa tilanteessa Dostojevski koetti löytää lukijoidensa mielet kolmella tasolla tai tavalla. Yhtäältä hän kirjoitti Päiväkirjaansa journalistisella otteella tekstejä, joissa hänen poliittiset ja ideologiset sanomansa olivat selvästi esillä. Toiseksi Dostojevski julkaisi fantasiakertomuksia, joissa hän puhui varsinkin ihmisen psykologiasta mielikuvituksellisen novellikerronnan keinoin.7Kolmanneksi Dostojevski syventyi kirjoittamaan Karamazovin veljeksiä, jossa hänen elämäntyönsä ydin kristallisoitui inhimillisen pahuuden ongelman monitasoisena pohdiskeluna.

 

***

 

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: päähenkilöille luodut kaksoisolennot. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan. Kirjailija sepitti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä uudelle tasolle.

Naurettavan ihmisen unen päähenkilö löytää kaksoisolennot, vastakkaiset vastinparit jopa Auringolle ja Maalle ja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin maamme?”

Päähenkilön itsemurha-ajatusten myötä puolestaan syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Ne täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös menippolaisille satiireille. Esimerkiksi surullinen tyttö on novellin tulkinnan kannalta merkittävä. Lapsen tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen. Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin itsemurhaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä(Iljušetška).

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä naurettava ihminen näet opettaa onnen maan asukkaita valehtelemaan. Tapahtuu kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa: ihmiset oppivat ylpistymään, huijaamaan, pelkäämään ja vihaamaan. Pian ensimmäinen ihminen murhataan ja syttyy jopa sotia.

Naurettava ihminen kehottaa järkyttyneenä onnen maan ihmisiä unohtamaan pahuutensa ja palaamaan entiseen onneensa. He eivät kuitenkaan suostu. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuuttaan vanhaan?

Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä saksalaiseen varhaisromanttiseen F. W. J. Schellingin filosofiaan. Hänen mukaansa Naurettavan ihmisen unessaviittaa Schellingin suuntaan ennen muuta se, että kertoja lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille uuden kuolemanjälkeisen elämän vielä paremmassa maailmassa.

F. W. J. Schelling.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta, jossa maailmanaikakaudet seuraavat toistaan entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina. Pahaa ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa: siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin. Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Dostojevski ei piirrä mustavalkoisia henkilöitä, vaan tuo heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.8

Unikuvat onnellisten valtakunnasta saattoivat myös olla Dostojevskin versiointia niin sanotusta kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä. Kulta-ajalla viitataan tarunhohtoiseen menneisyyteen, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin myöhemmin. Kreikkalaisen (Hesiodotos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia eikä huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kertomus kultakaudesta.

Kultakauden myytti on ollut lähtökohtana utopioille vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Näistä tärkeimmät olivat Thomas Moren Utopia(1516), Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja Francis Baconin Uusi Atlantis (1627). Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin teokselle Kuun valtakunta (1655) että Voltairen teokselle Mikromegas (1752), joissa päähenkilöt löytävät paratiisinomaisia onnellisten valtakuntia Kuusta tai ulkoavaruuden planeetalta.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen kertoja on moraalisesti tietoisempi kuin muut hänen yhteiskunnassaan. Hänen laajempaa käsitystään elämästä yhteiskunta ei ymmärrä, ja sen vuoksi naurettavan ihmisen ulkopuolisuuden tunne on konkreettinen ja perusteltu. Novelli kertoo taitavasti yhteiskunnan hyväksymän moraalin ja ihmisen luonnollisen vaiston välisestä ristiriidasta. Toisaalta Naurettavan ihmisen uni problematisoi ihmisjoukolle tai yhteisölle ominaisen päättelyn, mikä sekin on Dostojevskin kirjoissa toistuva juonne.

1800-luvulla yleistyneen positivismin sijaan Dostojevski keskittyy metafysiikkaan ja ihmisluontoon, maagisten asioiden mietiskelyyn. Hänen tuotannossaan metafyysinen näkökulma yhdistyy monesti rakkauden ja uskonnon psykologiaan sekä olemassaolon äärimmäisen luonteen pohtimiseen. Samalla Dostojevski kritisoi inhimillisyyden puutteesta kärsivää yhteiskuntaa ja osoittaa havainnollisesti, että todellinen onni löytyy rakkaudesta, mutta rakkautta on vaikea saavuttaa.

F. M. Dostojevski.

Naurettava ihminenkin koettaa eritellä tunteitaan nuoren tytön tapaamisen jälkeen. Oivallettuaan mietiskelyn kautta olemassaolonsa merkityksen hän yrittää löytää keinon järkiperäistää tunteitaan ja ajatuksiaan, eikä onnistu. Kun naurettava ihminen ei kykene loogisen ajattelun avulla ratkaisemaan ongelmiaan, unelle ja fantastiselle ajattelulle on tilausta.

Naurettava ihminen näkee Suuren Totuuden unensa kautta ja oppii tunnustamaan sen, ettei hän ymmärrä kaikkea, mitä maailmankaikkeus voi tarjota. Hän löytää sen totuuden, jota on etsinyt koko elämänsä, ja siksi itsemurhaakaan ei enää tarvita.

Rakkaus voikin Dostojevskin novellissa toteutua ilman kärsimystä vain ihanteellisessa yhteiskunnassa. Saavuttaakseen todellisen rakkauden ja onnen täytyy luopua loogisesta ajattelusta ja kääntyä metafyysiseen ajatteluun.

Kartanon mukaan Dostojevskin oma ääni kuuluu Kirjailijan päiväkirjan teksteissä niin selvästi, että hänen romaanejaan lukenut on ihmeissään. Dostojevskin klassikkoromaaneissahan kirjailijan ääni on niin huolellisesti piilotettu kerrosten, ideoiden ja näkökantojen taakse, että sitä on lähes mahdoton löytää. Kun kirjailija sijoittaa fiktiivisen kertomuksensa publisistiseen9 julkaisusarjaansa, voidaan olettaa hänen puhuvan Päiväkirjansa lukijalle samanlaisella äänellä kuin journalistisissa teksteissä – tai ainakin sinne päin.

***

 

Kuvauksena ihmisistä, jotka oppivat onnellisuudesta pois, Naurettavan ihmisen uni jää kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä. Jos hän sitä vastoin olisi jäänyt uneensa, olisiko kertoja esitellyt samanlaisten filosofisten oppirakennelmien kavalkadin, joka olisi ollut analoginen Maan filosofian historialle?

Myös Dostojevskin uskontopuhe menee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Onnellisten valtakunnan asukkailla ei ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, mihin liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa. Tekstissä on sisäinen ristiriita: kertoja kuvaa silti selvästi uskonnon kaltaista ilmiötä, vaikka ensin kiistää sen olemassaolon.

Se, että naurettava ihminen suhtautuu kertomuksen alussa välinpitämättömästi ympäristönsä kärsimyksiin, on suoraa lainaa antiikin kyynikkojen ja stoalaisten menippolaistarinoista. Lopulta Dostojevski kuitenkin kyseenalaistaa menippolaisen satiirin siten, että Naurettavan ihmisen unenlopussa kertoja herää muuttuneena miehenä. Unta edeltäneet itsemurha-ajatukset ovat tiessään, ja mies päättää ruveta eksoottisen kokemuksensa saarnamieheksi.

Lähimmäistensä pilkkaama novellikertoja ei jää onnettomana pohdiskelemaan muiden ylenkatsetta, vaan antaa muille heidän vaatimansa tilan ja epäilyksen. Siinä tiivistyy Dostojevskin kirjailijatyön lopputulema: hän tiesi, että kaikki eivät ymmärtäisi hänenkään tarinoitaan heti tai mutkattomasti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa. Naurettavan ihmisen sanoin:

”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. [–] He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”

Kartano on todennut, että Dostojevskin loppukauden sanoma pitkälti konkretisoituu transsendenttisen universalismin ympärille. Schellingin filosofiaa seuraten kirjailija muotoili oman universalisminsa, jossa koko maailma palautuu pitkän ajan kuluessa ainoan oikean Kirkon (ortodoksikirkon) helmoihin ja oppii sellaisia käytöstapoja, jotka mahdollistavat kunnon yhteiselämän.10 Naurettavan ihmisen uni on utopistinen matka sellaiseen maailmaan, jossa tämä olisi jo tapahtunut. Silti tuo maailma on säilyttänyt haavoittuvuutensa.11

Publisistisen tuotantonsa alkuvaiheissa Dostojevski oli hyvin keskittynyt tämänpuoleisuuden ongelmiin. Hänen käsittelemiään suuria kysymyksiä olivat muun muassa maaorjien vapautuminen, paikallishallintoelinten (semstvojen) perustaminen sekä kansan lukutaidon opettaminen. Myöhemmässä tuotannossaan, johon Naurettavan ihmisen unikin kuuluu, hän lähti keskittymään tuonpuoleisuuden kysymyksiin – ja jäi sille tielleen kuoltuaan äkillisesti keuhkoverenvuotoon vuonna 1881.

Pahan ongelman Dostojevski onnistui konkretisoimaan suurromaaniinsa Karamazovin veljekset. Naurettavan ihmisen uni on tavallaan saman aiheen käsittelyn fantastinen harjoituskappale, jossa kirjailija tiivistää universalistisen ja utopistisen sanomansa. Kartanon mukaan Dostojevski halusi käsitellä pahuuden ongelmaa, jotta siitä tulisi tuttu vihollinen, ei voittamaton. Ihmisen pimeän puolen käsittely vapauttaa lukijaa syyllisyydestä ja häpeästä tehokkaammin kuin pahan salailu.

Artikkeli on julkaistu Nuoressa Voimassa (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Lähteet:

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). – Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. – Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua s. 7–47. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861 – 1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873 – 1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

 

Viitteet:

• 1.Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja sai alkunsa Graždanin-aikakauslehdessä. Hänen lehtikirjoituksensa olivat niin suosittuja, että niistä kehittyi itsenäisiä julkaisuja. Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen sitä hänen tuotantoaan olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjastaotettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Ja toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat entistä laajemmat kansanryhmät. On syytä muistaa, että Venäjällä ns. tavallinen kansa oli lukutaidotonta.
• 2. Dostojevskin muita fantasianovelleja olivat muun muassa Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Satavuotias (1876) ja Lempeä neito (1876).
• 3.Huomionarvoista on, että Dostojevskin tutkiminen Neuvostoliitossa oli lähes mahdotonta koko Stalinin valtakaudella (1925–1955). Vasta oikeastaan Hruštšovin ”suojasään” aikana venäläinen kirjallisuudentutkimus vapautui sen verran, että kirjallisuuspolitrukkien inhoamia kirjailijoita (joista Dostojevski oli ensimmäisiä) saatettiin tutkia hieman aikaisempaa rohkeammin. Mihail Bahtin (1895–1975) onnistui julkaisemaan Dostojevskin kaunokirjallista tuotantoa käsittelevän teoksen Dostojevskin poetiikan ongelmia vuonna 1929, mutta joutui vuoksi hän joutui kirjallisuudentutkijana pannaan 30 vuodeksi. Suojasään aikana Bahtinin teos ilmestyi laajennettuna versiona vuonna 1963.
• 4.Kirjallisuudenlaji syntyi antiikin Kreikassa noin 200 eKr. ja sai nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Antiikin kirjailijoista menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa Antisthenes, Herakleides Pontikos, Seneca ja Apuleius. Genre vaikutti voimakkaasti muinaiskristilliseen ja bysantin kirjallisuuteen ja sen kautta myös muinaisvenäläiseen kirjakieleen. Myöhemmin menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa sellaiset kaunokirjallisuuden mestarit kuin Erasmus Rotterdamilainen, Cervantes, Grimmelhausen ja Voltaire.
• 5. Tässä Dostojevski oli ottanut oppia Nikolai Gogolista, suuresta idolistaan. Myös Gogol oli yhteiskuntakriitikko, joka päätti tehdä näkemyksistään satiiria. Hänen yleisönsä reaktiot vaihtelivat jyrkästi kirjoittamisen lajityypin mukaan. Venäläisyleisö salli kirjailijalle jopa ankaran yhteiskuntakritiikin, jos se päättyi puhdistavaan nauruun. Mutta kun Gogol lähti kirjoittamaan vakavassa sävyssä venäläisen yläluokan ja virkamiesten teennäisyydestä, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta, hän menetti yleisönsä.
• 6. Ajan historiakuvaa sävyttävät muun muassa Venäjän-Turkin sota (1877–1878) sekä useat poliittiset murhat ja aseelliset hyökkäykset poliisia ja valtakoneistoa vastaan. Monarkian vastatoimet valtion rauhoittamiseksi olivat ankaria.
• 7.Myös fantasiakirjoittajana Dostojevski otti mallia Nikolai Gogolista, joka julkaisi useita fantastisia kertomuksia.
• 8.On kiintoisaa, ettei Schellingin filosofia saanut 1800-luvulla oikeastaan minkäänlaista vastakaikua Suomessa, toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä tuli hyvin merkittävä osa filosofian opetusta ja filosofista ajattelua. Kuten tiedettyä, suomalainen filosofia otti oppinsa Hegeliltä, joka sai Snellmanista apostolinsa Suomenniemelle. Kuten Veijo Meri (1994, 202) on todennut, Hegelin filosofia ei kelvannut Ruotsille eikä Venäjälle ja Suomesta tuli ainoa maa maailmassa, jossa jonka yliopistossa opetettiin Hegelin filosofiaa.
• 9.Dostojevskin publisistinen tuotanto tarkoittaa kirjailijan omissa nimissään kirjoittamia lehtikirjoituksia.
• 10.Dostojevskin ystäviin kuulunut Vladimir Solovjov kirjoitti vuonna 1881, että Dostojevski kutsui kansansa uskoa Kirkkoon ”venäläiseksi sosialismiksi”. Dostojevskin venäläinen sosialismi kohottaa kaikki sille moraaliselle tasolle, jota Kirkko edustaa henkisenä veljeskuntana. Toisin kuin eurooppalainen sosialismi opetti, tässä ei tarvita väkivaltaista vallankumousta.
• 11. Tähän suuntaan osoittaa novellin sisällä uusi ”syntiinlankeemus”, joka rikkoo kristillisen utopian. Suuriin mittoihin kehittyvä lankeemus pois Kirkon piiristä toisintaa kristillis-juutalaista perusmyyttiä.

Julkkissuomentajan arjen ja onnen hetket

Avainsanat

englantilainen kirjallisuus, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Harry Potter series, Hiidenkivi, J. K. Rowling, Jaana Kapari-Jatta

Kuva: Sirpa Karjalainen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi 2008. 164 s.

Harry Potter –kirjojen suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta (s. 1955) on kirjoittanut tiiviin kirjan Potter-kirjojen syntyprosesseista. Havainnollinen ja selväkielinen Pollomuhku ja Posityyhtynen kertoo lisäksi pitkän linjan suomentajan monipuolisesta työnkuvasta ja työuran käännekohdista.

Kapari-Jatta kertoo muun muassa sen, miksi juuri hänestä tuli J. K. Rowlingin suomentaja ja miksi jotkut Potter-kirjojen lukuisista henkilönnimistä on suomennettu ja joitakin taas ei.

Ennen Potter-kirjoja Kapari-Jatta oli suomentanut yli sata teosta. Hän on saanut suomennoksistaan useita palkintoja, joista huomattavimpia ovat olleet Potter-kirjojen siivittämät kansainvälisen nuortenkirjaneuvoston kunniakirja (2000), kansainvälisen kääntäjienliiton Astrid Lindgren –palkinto (2002) sekä lastenkulttuurin valtionpalkinto (2007).

Vaikka Kapari-Jatan persoonalliset työtavat eivät liene yleispäteviä, ne antavat havainnollisen kuvan suomentajan työn reunaehdoista.

Ilotteleva, jopa ilkikurinen kirjoitusote on tyypillinen Pollomuhkun ja Posityyhtysen esseille:

”Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.”

Suomentajan apukeinot ovat moninaiset.

Kapari-Jatta kertoo käyttävänsä netin hakukoneitakin tarpeen tullen. Yleisimpiin pulmakohtiin kuitenkin riittävät työhuoneesta löytyvät kolme elektronista sanakirjaa sekä viisi paperisanakirjaa.

Kapari-Jatta ottaa kantaa moniin Potter-faneja kiehtoviin kysymyksiin. Suomentaja uskoi vasta kolmannen osan ilmestyttyä, että sarjaan tulee todella useampia osia lisää.

Pottereista seurasi välittömästi suoraa palautetta myös suomentajan suuntaan, ja niin Kapari-Jatta joutui lähes ennennäkemättömällä tavalla median ja suuren yleisön huomion kohteeksi. Kun suomalaistoimittajat ja -lukijat eivät voineet puhua suoraan kirjailijan kanssa, he kääntyivät suomentajan puoleen.

Vuonna 2008 Rowlingilla oli yli 60 kääntäjää eri kieliin. Näin ollen suomentajakaan ei voinut kääntyä kirjailijan puoleen teosten lukuisiin mysteereihin liittyvine kysymyksineen. Kapari-Jatta kertoo kysyneensä suoraan kirjailijalta ainoastaan yhden asian, joka liittyi Puoliverisen prinssin loppuvaiheisiin.

Kapari-Jatta ei ole kokenut suuria paineita Potter-kirjojen suurien lukijamäärien suhteen. Suomentaja sanoo tekevänsä työnsä mahdollisimman tunnollisesti (eli hitaasti) sen takia, ettei myöhemmille polville tarvitsisi selitellä huolimattomuusvirheitä. Nämä kirjat jäävät elämään, kun suomentajasta on aika jättänyt.

Jaana Kapari-Jatasta tuli julkkis vuonna 2000, kun Azkabanin vanki ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen hän on ollut esillä lukuisissa TV- ja radio-ohjelmissa, lehtihaastatteluissa, kouluissa ja kirjastoissa. Suomentaja ei kuulemma viihdy julkisuudessa yhtään, koska kokee takeltelevansa puheissaan anteeksiantamattomasti.

J. K. Rowlingin lukuisat uudissanat ovat suomentajalle suuri haaste, jonka voittamiseksi on jouduttu turvautumaan jopa mielikuvitukseen. Pollomuhku ja posityyhtynen ovat esimerkkejä Potter-kirjoihin keksityistä uudissanoista, joita Kapari-Jatta on sepittänyt kymmenittäin.

Teoksessaan hän kertoo uudissanojensa taustoista ja sanastollisista lainalaisuuksistaan. Saamansa palautteen perusteella suomentaja kokee onnistuneensa uudissanaprojektissaan paremmin kuin hyvin.

Kapari-Jatta kehuu pienellä paatoksella Rowlingin neroutta kirjailijana. Kysymykseen siitä, mikä on Potterien suosion perimmäinen salaisuus, suomentaja toteaa Rowlingin teosten olevan yksinkertaisesti hyviä kirjoja.

Kun itsessään hyvät kirjat inspiroivat lukijoita kertomaan niistä toisille, lukijoiden määrä alkaa kasvaa lumipallon lailla. Mistään suuresta markkinointitempusta ei suomentajan mukaan ole kyse.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Hiidenkivessä 2008.

George R. R. Martin – goottilaisen fantasian eeppinen mestari

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy novel, George R. R. Martin, gram dark fantasy, religion, Satu Hlinovsky, uskonto

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Oheisessa lainauksessa tutkija Jukka Halme kiteyttää syitä, minkä vuoksi amerikkalaiskirjailija George R. R. Martinia (s. 1948) ei tarvitse liiemmin esitellä fantasian ystäville USA:ssa ja sen ulkopuolella. Eeppisen fantasiakirjailijan tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta.

Tulen ja jään laulun paksujen tiiliskiviromaanien äärellä lukija ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

Miten juuri fantasiakirjailijaksi?

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi.

Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Esikoisromaani, avaruusooppera Dying of the Light, ilmestyi 1977. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Itse asiassa Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa TV-käsikirjoituksilla koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija on tuskin aavistanut 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan. Kirjailija kirjoitti Valtaistuinpeliä viisi vuotta, osittain muiden töiden ohessa.

Bryan Cogmanin teoksen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) esipuheessaan Martin kertoo seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut suomentaja Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky teki käännöstyötä sarjan viiden osan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun piti alun perin olla trilogia. Sarja lähti kuitenkin paisumaan monipolvisten juonien ja kasvavan henkilökavalkadin myötä. Sarjan kuudetta osaa on odotettu jo vuosia. Martin on kertonut vaikeuksistaan pitää kolossaaliseksi kasvanutta teosta koossa. Saapa nähdä, onnistuuko hän tekemään sarjaan yhden vai kaksi osaa lisää, ennen kuin sarjan kirjoittaminen hänen osaltaan loppuu. Kuudennen osan työnimenä on Winds of Winter (Talven tuulet).

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 60 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut sarjalla neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Award -palkinnon. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo kuusi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa kertojan feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Jan Hlinovsky tapasi Martinin Kroatiassa 2003 ja haastatteli häntä Tähtivaeltajaan (haastattelu julkaistu numerossa 3/2003). Haastattelussa Martin totesi kiinnostuneensa 1990-luvulla satavuotisen sodan prameudesta, heraldiikasta, kilvistä, väreistä ja hienostuneisuudesta:

”Draamallisesti se on hieno aika, josta kirjoittaa, koska kontrasti jokapäiväisessä elämässä on niin dramaattinen. Toisaalla meillä on ritari ratsunsa selässä, hänellä on kultakoristeltu haarniska, hän on yltä päältä kultaa ja purppuraa, hänellä on koristeltu miekka, ja silkki liehuu ja höyhentöyhtö kypärässä hulmuaa. Toisaalta hän ratsastaa maatyöläisten keskellä, jotka ovat yltä päältä kurassa, saastan ja kärpästen peittämiä, kaivamassa nauriita. Äärimmäisyyksiä väriloistossa ja värittömyydessä, rikkaudessa ja köyhyydessä. Se sopii hyvin kirjallisuuteen dramatisoitavaksi.”

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä.

Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventaa henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti lavealle.

Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin. Kuten Jan Hlinovsky on huomauttanut, Martin ilmiselvästi nauttii lukijoiden odotusten manipuloinnista. Kirjailija suunnittelee erityisen ilkeitä kohtaloista romaanihenkilöidensä pään menoksi – ja sitten toteuttaa ne.

Fandomilleen Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Jan Hlinovskyn mukaan Martin on tuottanut kertomuksia rakkauden illuusiosta, pieleen menneistä toiveista ja ihmisten rappiosta. Ne ovat menneet kaupaksi hyvin ja löytäneet maailmanlaajuisen yleisön.

Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja. Martin on goottilaisen fantasian elävä klassikko, jolla on jo nyt kirjallisuushistoriallista merkitystä.

Martinin omista vaikutteista tärkeimpiä on ollut Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta. Vuosina 1988–1993 ilmestynyt trilogia on suomennettu kahtenatoista niteenä. Williamsin massiivinen teos avasi Martinin silmät näkemään, että myös mammuttifantasiasarjat voivat olla hyviä lukuromaaneja.

Tad Williams and George R. R. Martin

Keskiaikaisen historian lisäksi Martin on ollut erityisen kiinnostunut myös antiikin Rooman historiasta. Siitä tehdyt romaanit, erityisesti Robert Gravesin Claudius-romaanit, ovat olleet Martinille tärkeitä. Jos Tulen ja jään laulu ei olisi vienyt vuosikymmeniä kirjailijan työaikaa, hän olisi todennäköisesti suunnitellut romaaneja Rooman tasavallan ja keisarikunnan värikkäästä historiasta.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa.

Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää.

Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja ja syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä.

Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla). Kirjailijalle yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan liene Martinin kirjojen olennainen osa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin kuvaa hyvän ja pahan klassisen taistelun sijaan sitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan itsensä. Omien heikkouksien kanssa kipuilu on sävyttänyt Martinin koko kirjallista tuotantoa, ei pelkästään hänen fantasiakirjojaan tai -novellejaan.

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä.

Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen.

Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen pelilauta

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi.

Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on lukuisia henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin ei halua antaa varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, vaan enemmän mietityttää lukijaansa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Martinin oma tendenssi lienee samantyyppinen kuin Philip Pullmanilla, jonka suosittu Universumien tomu -fantasiaromaanisarja sisältää melkoisen määrän piiloista kritiikkiä katolista kirkkoa vastaan.

Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen pelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia.

Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista.

Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

L ä h t e e t

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jan Hlinovsky: George R. R. Martin – spekulatiivisen fiction kolmiottelija. – Tähtivaeltaja 3/2003 s. 12-17.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2017.

George R. R. Martin – eeppinen fantasiakertoja

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book article, fantasiakirjallisuus, Game of Thrones, George R. R. Martin, religion, Satu Hlinovsky, Tulen ja jään laulu

(AP Photo/The Canadian Press, Nathan Denette)

Amerikkalaiskirjailija George R. R. Martin (s. 1948) on tullut maailmanlaajuiselle lukijakunnalle tutuksi eeppisenä fantasiakirjailijana. Martinin tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta. Tutkija Jukka Halme kiteyttää Martinin sarjan merkityksen:

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Tulen ja jään laulu koostuu paksuista tiiliskiviromaaneista. Suomalainen bibliofiili ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on oikeastaan tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi. Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija tuskin aavisti 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan.

Martin toteaa esipuheessaan Bryan Cogmanin teokseen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky on tehnyt käännöstyötä sarjan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti jo 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 58 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut tähänastisilla romaaneillaan neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Awardin. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo viisi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja tosin oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä. Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventamaan henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti varsin lavealle. Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin.

Monelle fantasiafriikille Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa. Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää. Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja, syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä. Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla).  Martinille yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä. Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen. Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen ulottuvuus

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on paljon niitäkin henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis.

Kuvaavasti Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen valtapelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia. Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista. Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi. Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

 

K i r j a l l i s u u s :

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

 

Markku Soikkeli kaunokirjailijana

Avainsanat

book review, fantasiakirjallisuus, Markku Soikkeli, science fiction

M. G. Soikkeli: Marsin ikävä ja muita kertomuksia. Turbator 2007. 221 s.

M. G. Soikkeli: Kuninkaantekijät. Vaskikirjat 2010. 277 s.

M. G. Soikkeli: Peikonkarvainen gobeliini. Runoja matkoilta, kotoa ja muista maailmoista 1983-2013. HilloHomeros 2013. 58 s.

Muun muassa Satakunnan Kansan kirjallisuuskriitikkona sekä kirjallisuudentutkijana vuosia toiminut Markku Soikkeli (s. 1963) debytoi kaunokirjailijana keväällä 2007. Hän julkaisi tuolloin scifi-novellikokoelman Marsin ikävä ja muita kertomuksia kirjailijanimimerkillä M. G. Soikkeli. Teoksen kustantanut Turbator on turkulaisen pienkustantajan Pelipeitto Oy:n sisarkustantamo.

Tohtoriksi aikoinaan rakkausromaaneista väitelleen Soikkelin viidestä novellista neljä oli julkaistu aikaisemmin suomalaisissa tieteiskirjallisuuteen erikoistuneissa FinnZine- ja Spin-lehdissä. Ainoastaan nimikkonovelli oli aiemmin julkistamaton. Tampereella nykyisin asuvan kirjoittajan vanhat novellit osoittivat hänellä olevan kosolti tietoa alan genreistä ja tyylisuuntauksista.

Viisi novellia eroavat toisistaan melkoisesti asetelmiltaan ja kerrontatavoiltaan. Teoksen aloittava novelli “Gallen-Kallela-koodi“, joka parodioi suomalaisittain Dan Brownin Da Vinci -koodia, liittyy tapahtumiltaan II maailmansodan aikaan. Sekavana ja jännitteettömänä kertomuksena novelli hämmentyneen jälkimaun.

Soikkelin novellien luettavuus muuttuu koko ajan paremmaksi, kun päästään konemaailman vakoojakertomuksen, nettiterrorismista kertovan novellin ja maailman väestöpaljouden ratkaisuista kertovan tekstin ohitse kokoelman nimikkonovelliin. ”Marsin ikävässä” astronautit suunnittelevat USA:n presidentin aloitteesta Marsin matkaa ja kilpailevat kimppalipuista raketin kyytiin.

Käännetyssä aikajärjestyksessä etenevä kertomus antaa selvän vihjerivin Soikkelista kirjailijana, jolla on annettavaa myös alan piirejä laajemmalle lukijakunnalle. Sujuvat vuoropuhelut vievät kerrontaa eteenpäin niin, että lukija pysyy vaivatta mukana ja jännite säilyy. Soikkelin odottaisi seuraavaksi kirjoittavan romaanin samalla tekniikalla.

Pienkustantamon pokkaripainos on taitoltaan heikko, kieleltään tarkistamaton ja ulkoasultaan kioskikirjamainen. Sama oivaltava kokeilunhalu ja kirjoittamisen avoimuus, joka ovat olleet tyypillisiä Soikkelin metateksteille, tulevat esille myös esikoisnovellikokoelmassa.

Tolkien-henkinen matkakertomus

Soikkelin odotettu esikoisromaani ilmestyi huhtikuussa 2010. Kuninkaantekijät on aihepiiriltään ja henkilöiltään lähellä J. R. R. Tolkienin tuotantoa.

Kuninkaantekijöiden tarina alkaa maailman luomisesta samaan tapaan kuin Tolkienin Silmarillion. Keski-Maan sijasta Soikkelin romaanihenkilöt käyskentelevät Serekritiassa, joka on ollut Keski-maan tavoin tovin ilman kuningasta ja on nykyisin voudin hallinnassa. Ja kun maan pääkaupungissa Thauralonissa ei ole kuningasta, sieltä puuttuu kuninkaallinen hovi, ratsuväki jne.

Kolme naapurimaan Laydomonin mahtimiestä käy kilpailemaan Serekritian kuninkuudesta: pappi Uhl, jaarli Pirthe ja kauppias Haldus. He matkaavat laivoillaan yhtä matkaa Nimerei-jokea ylös kuninkaan kaupunkia kohti. Matkan edetessä jännitys tihenee, kenestä tulee kohtalon lopullinen suosikki ja Serekritian uusi kuningas.

Kuninkaantekijöissä jumalan korvike on Atumamu, joka on luonut taivaan ja maan ja jota romaanin varsinainen päähenkilö, köyhä parittajanainen Imanti, on oppinut kunnioittamaan. Hän saa haltuunsa kasvojen muotoja muuttavia taikanaamioita, joilla voi kätkeä todelliset kasvonsa muiden katseilta:

”Ajatus naamion pukemisesta saa hänen nahkansa kutisemaan odotuksesta. Ilman naamiota hän tuntee olevansa muodoton kuin kasa pehmeää savea, vaikka sielua ja sukunsa näköä. Hänen on tultava hetkeksi jumalan kaltaiseksi ymmärtääkseen tämän tarkoitusta.”

Romaanin loppua kohti vauhti kiihtyy, uskonnolliset mysteerit syvenevät ja poliittinen jännitys tihenee kestämättömäksi. Väistämättömät yhteenotot päättyvät kararttiseen loppunäytökseen. Imanti itsekin muuttuu osaksi kuninkaallista sukua.

Kustantaja on nimennyt Kuninkaantekijät aikuisfantasian alle. Kaunokirjailijana Soikkeli on kehittynyt melkoisesti scifi-novellikokoelmansa julkaisun jälkeen. Kirjoittajanote on tyylikäs ja pitkälle hiottu.

Vaikka Kuninkaantekijöiden romaanikertojan vanhahtavat sanaleikit lyövät välillä silmille kaikkea muuta kuin osuvasti, kirjailija on onnistunut sepittämään jännittävän ja sujuvasti etenevän matkakertomuksen.

Kriitikon runokokeilut

Markku Soikkeli julkaisi keväällä 2013 esikoisrunokokoelmansa. Peikonkarvainen gobeliini –kokoelma oli kuulemma Soikkelin ensimmäinen ja viimeinen kokoelma, ainutkertainen annos kirjailijan lyyrisiä lauseita ja aforistisia ajatusleikkejä. Teokseen on valikoitu sekä julkaistua että julkaisematonta käyttörunoutta 30 vuoden ajalta. Hän lähetti 1980-luvulla runokokoelman julkaistavaksi WSOY:lle, joka palautti käsikirjoituksen takaisin ystävällisen palautuskirjeen kera.

Peikonkarvainen gobeliini -kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joissa on runoja matkoilta, kotoa ja muista maailmoista. Viimeksi mainitussa osiossa näkyy kirjailijan viehtymys scifi-kirjallisuuteen. Soikkelin varhaisimmat runot, jotka on julkaistu Savon Sanomien nuoriso-osastossa 1980-luvun alussa, ovat ”vapaamuotoista huudahtelua”, kuten kirjailija itse luonnehtii saatesanoissaan. Jotkut Soikkelin varhaisrunoista ovat syntyneet kirjoituskilpailujen innoittamina. Esimerkiksi ”Yönä eräänä”-runo voitti Suosikki-lehden rock-aiheisen kirjoituskilpailun 1983.

Riimiruno on Soikkelille enemmän kuin rakas. Saatesanoissaan hän kertoo, ettei koulutustaustastaan huolimatta ole koskaan oppinut modernin runon vapaamuotoista tekniikkaa. Soikkelin riimirunot tavoittavat älykkään ja oivaltavan ilmaisun:

”Iltatuuli, itkupilli, suree sulostansa,/ kertomusten kerttunen ei kerro tulostansa./ Kaukaa huutaa kummajainen, mustan lammen telkkä:/ tarun sinilintunen on siipeilijä pelkkä.”

Tolkien ja Kalevala

Avainsanat

C. S. Lewis, Colin Duriez, elämäkerta, fantasiakirjallisuus, J. R. R. Tolkien, Minerva Kustannus, Owen Barfield, Taru Sormusten Herrasta

Englantilaiskirjailijan suomalaiset vaikutteet

J. R. (Ronald) R. Tolkien (1892) oli Englannin sodanjälkeisen kirjallisuuden suurimpia nimiä. Suuren kirjailijan laajojen elämäkertojen joukkoon suomennettiin vuonna 2012 englantilaisen kirjoittajanColin Duriezin samana vuonna julkaisema suppea teos Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (Minerva). Vuonna 2014 ilmestyi Suomessa kirjailijan uusi elämäkerta, joka on kokonaan suomalaisten käsialaa. Tolkien – elämä ja teokset –elämäkerran (Avain 2014) takaa löytyvät kokeneet tietokirjailijat Juri Nummelin ja Vesa Sisättö.

Tolkien sai tuotantoonsa melkoisesti vaikutteita Suomesta. Hän oli erityisen kiinnostunut suomen kielestä ja Elias Lönnrotin Kalevalasta:

”Tolkienin kirjeet paljastavat hänen teoksistaan mielenkiintoisia seikkoja. Tolkienin rakkaus suomen kieleen toistuu lukuisissa kirjeissä läpi vuosikymmenten. Kirjeessään W. H. Audenille 7.6.1955 Tolkien kirjoittaa: ’Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita ’omaan kieleeni’. Mutta tarustoni, josta siis [Taru Sormusten Herrasta -]trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestä muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon… ’”

Kalevalan vaikutus näkyy selvästi Tolkien luomien tarujen sisällöissä, ei pelkästään kielessä, kuten tutkijat ovat monesti painottaneet. Lisäksi Kalevala inspiroi kirjailijaa luomaan Englannille omaa mytologiaa. Mytologian muotoilu lienee ollut Tolkienin tärkein syy kirjoittaa laaja Silmarillion-teos. Suureksi vahingoksi tämä työ jäi loppujen lopuksi kirjailijalta kesken.

Tolkienin rakkaus suomen kieltä kohtaan näkyy myös hänen kirjeistään, joista on koottu teokseen Kirjeitä Joulupukilta (1976). Kirjeissä esiintyy muun muassa luolakarhuja, joiden nimet jopa alkutekstissä ovat suomenkielisiä: Karhu, Paksu ja Valkotukka.

On huomattavaa, että Tolkien ei pitänyt fantastisia kertomuksia varsinaisesti lastenkirjallisuutena, toisin kuin esimerkiksi Lewis Carroll (Liisa ihmemaassa) tai J. M. Barrie (Peter Pan). Fantasiakäsityksessään Tolkien oli sikäli vanhanaikainen, että hän suuntautui siinä muinaisten eeppisten kertomusten suuntaan. Tolkienin fantasiakäsitykseen vaikutti Kalevalan rinnalla ennen muuta Beowulf, Edda-runot sekä muut skandinaaviset eepokset.

Tolkienille erityisesti nimistö oli tärkeä luovuuden ja kehittelyn kohde. Vesa Sisättö huomauttaa, että Tolkienin luoma kielten ja nimien järjestelmä muuttui voimakkaasti koko hänen kirjallisen uransa ajan. Tolkienille ei ollut mitenkään epätavallista, että jonkin henkilön tai paikan nimi vaihtui useammin kuin viisi kertaa vuosikymmenien aikana sen vuoksi, että kirjailija kehitteli koko ajan kuvitteellisten kielten järjestelmäänsä.

Kieli myyttien heijastajana

I maailmansodan taisteluista hengissä selvinnyt Tolkien oli kielitieteilijä, joka oli intohimoisesti kiinnostunut kirjallisuudesta. Hän toimi pääosan työurastaan muinais- ja keskiajan englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa. Kirjallisuusharrastukseensa hän sai arvokasta tukea ennen muuta C. S. Lewisiltä, joka toimi Cambridgessa kirjallisuuden professorina. Säännölliset keskustelut uskovaisen Tolkienin kanssa vaikuttivat tärkeällä tavalla siihen, että myös Lewis kääntyi myöhemmin kristinuskoon.

Ronald Tolkien oli roomalaiskatolinen, toisin kuin vaimonsa Edith, joka oli anglikaanitaustainen. Koska roomalaiskatolinen kirkko ei voinut siunata Ronaldia avioliittoon anglikaanitytön kanssa, morsian suostui kääntymään katoliseksi.

Duriezin mukaan kirkko oli nuorelle Ronaldille kaikki kaikessa. Edith antoi Ronaldille periksi uskonasioissa mutta ajoi tahtonsa läpi asuntoon ja asuinpaikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Tolkien harrasti vanhoja kieliä muistakin syistä. Hän ajatteli vanhan kielen heijastavan ainutkertaisella tavalla uskonnollista mytologiaa. Kielentutkijaa kiinnostivat ne mekanismit, joilla kieli siirtää myyttisiä sisältöjä tulevien sukupolvien lukijoille.

Myyttioppi oli Tolkienin kirjallisuuskäsityksessä tärkeä lähtökohta. Hän ei lukenut Raamatun kertomuksia koskaan samanlaisina myytteinä kuin esimerkiksi Kalevalan tai Edda-runojen eeppisiä kertomuksia. Tolkienille raamatulliset kertomukset sisälsivät jumalallisia myyttejä ja Lönnrotin tarinat pelkästään inhimillisiä myyttejä. Tolkienin mielestä jumalallinen myytti on totta, vaikka vaikuttaa uskomukselta. Sen sijaan inhimillinen myytti on pelkkää legendaa vailla suurempaa totuusarvoa.

Lisäksi Tolkien arvosti vanhaa maailmankuvaa, jota hän piti yhtenäisempänä kuin aikalaistensa pirstoutuneita maailmankatsomuksia. Tolkienin mielestä muinaisina aikoina kieli ja ajattelu eivät olleet vielä eriytyneet maailmassa toimimisesta. Muinaisia kertojia kiinnostivat enemmän tarinoiden merkitykset kuin niiden sisältämät allegoriat eli vertauskuvat.  Muinaisteksteissä esimerkiksi ero konkreettisen ja kuvaannollisen kielen välillä oli paljon pienempi kuin 1900-luvun kirjallisuudessa. Tolkien oli omaksunut tämän käsityksen kirjallisuudentutkija Owen Barfieldiltä, joka oli C. S. Lewisin läheinen ystävä.

Kalevala vaikutti Tolkienin kirjailijantyöhön jo varhaisessa vaiheessa. Hän kirjoitti jo opiskeluaikoinaan Kullervon tarinasta oman versionsa, joka ilmestyi vuosikymmenien kuluttua Silmarillionissa (koottu postuumisti 1977) ilmeikkäänä tragediana lohikäärmeensurmaaja Tùrin Turambarista. Lisäksi Tolkien sepitti kaksi täysin keinotekoista kieltä Sormusten Herraan haltiakieliksi. Näistä toisen sanastoon ja rakenteisiin suomen kieli vaikutti merkittävästi.

Tolkien on vauhdittanut fantasiakirjallisuuden uutta aaltoa Suomessa. Vesa Sisättö listaa koko joukon parinkymmenen viime vuoden aikana ilmestyneitä suomalaisia fantasiaromaaneja, joissa on näkyvissä enemmän tai vähemmän vaikutteita Tolkienin tuotannosta. Kalevala, Tolkienin tuotanto ja Suomen uudet fantasiaromaanit muodostavat tietynlaisen jatkumon, jonka toista päätä ei vielä näy. Jatkumo saattaa saada myöhemmin jatkoa Kalevalan uudelleen inspiroimista kotimaisista kaunokirjoista.

K i r j a l l i s u u s :

Humprey Carpenter: J. R. R. Tolkien: Elämäkerta. Suom. Vesa Sisättö. Nemo 1998.

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien. Suom. Jere Saarainen. Minerva 2012.

Juri Nummelin & Vesa Sisättö: Tolkien – elämä ja teokset. Avain 2014.