Taidekritiikin perusteos täytti sosiaalisen tilauksen

Avainsanat

book review, Hiidenkivi, Martta Heikkilä, taidekritiikki, taiteen tutkimus

Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet. Gaudeamus 2012. 284 s.

Kirjallisuuskriitikko tulee avanneeksi harvaa tietoteosta yhtä suurin odotuksin kuin filosofian tohtori Martta Heikkilän toimittamaa antologiaa Taidekritiikin perusteet (2012). Kyseessä on kauan kaivattu perusteos taidekritiikin teoriasta kiinnostuneille. Suomenkielisenä teoksena se on ainutlaatuinen.

Heikkilä tarkastelee taiteen arvottamisen erilaisia perustoja, näkökulmia ja käytäntöjä viiden tohtorin ja yhden lisensiaatin kanssa. Artikkeleiden kirjoittajista löytyy kirjallisuuden professori, elokuvatutkija, musiikkitieteilijä, teatteritieteilijä, taidehistorioitsija ja kaksi estetiikan tutkijaa.

Rajaussyistä johtuen antologian artikkeleissa ei pureuduta populaarikulttuuri-ilmiöiden arviointiin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi tanssin, sirkuksen, sarjakuvan ja tietokonepelien ohittamista.

Taidekritiikkiä filosofisesta näkökulmista tarkastelevat lopputekstit ovat Irmeli Hautamäen ja Martta Heikkilän käsialaa. Kun Hautamäen katsantokanta on hermeneuttisessa filosofiassa, Heikkilä analysoi taidekriitikkoa vallankäyttäjänä tietyssä yhteisössä, jossa kritiikit kohtaavat hyvin erilaisia yleisöjä.

Antologian antoisin teksti on Heikkilän itsensä kirjoittama johdantoluku. Kunnianhimoisin siveltimenvedoin hän luonnostelee johdatuksen taidekritiikkiin yleisessä esteettisessä mielessä. Heikkilä onnistuu vähintään kohtuullisesti määrittelemään taidekritiikin käsitteitä ja kytkemään ne laajempaan kontekstiin ja historiaan.

Martta Heikkilä

Laajan historiallisen katsauksen jälkeen Heikkilä toteaa, ettei käytännössä kritiikkiä useinkaan tarvitse määritellä: sen merkitys on arkiajattelussa selviö.

Sitä vastoin moninaiset käsitykset hyvän kritiikin ominaisuuksista osoittavat taidekritiikin monimuotoisuutta. Heikkilä painottaa kriitikon esteettisten havaintojen subjektiivisuutta suhteessa teoksesta tiedettyihin kiistattomiin tosiasioihin.

Professori Kuisma Korhonen lähestyy omassa kirjoituksessaan kirjallisuuskritiikin teoriaa ja nykykäytäntöjä, kriitikon yleisöä ja ammattitaitoakin. Korhonen liittää kirjallisuuskritiikin osaksi laajempaa journalistista kulttuurikritiikkiä:

”Nykykirjallisuuden kommentointi on tapa kommentoida nykymaailmaa – sitä, miten kirjailijat ovat omissa töissään tulkinneet vaikkapa globalisaation, talouskriisin tai ilmastonmuutoksen kaltaisia teemoja. Parhaimmillaan kriitikko nostaa esiin kirjallisuuden virrasta kullekin ajankohdalle ominaisia teemoja ja näyttää yleisölleen, miten eri yhteiskunnan alueiden diskurssit käyvät vuoropuhelua keskenään.”

Korhonen lähestyy kirjallisuuskritiikkiä varsin käytännönläheisesti. Hän viljelee myös omakohtaisia esimerkkejä kirjoitettuaan kirja-arvosteluja muun muassa Helsingin Sanomiin.

Professori antaa jopa kirjoitusohjeita journalistista kirjallisuuskritiikkiä tekeville tai siitä haaveileville lukijoilleen. Samanlaiseen ohjaukseen lähtevät muutkin kirjoittajat, kuten Juha-Heikki Tihinen kuvataidekritiikkiä, Susanna Välimäki musiikkikritiikkiä ja Veijo Hietala elokuvakritiikkiä erittelevässä artikkelissaan.

Taiteen tulkinta ja arviointi, kritiikin historia ja nykytodellisuus sekä kritiikkien kirjoittamisen käytännöt saavat kaikki Heikkilän teoksessa havainnollistuksensa. Kansainvälisiä näkökulmia taidekritiikkiin erittelee varteenotettavasti Veijo Hietala. Teatteritieteilijä Outi Lahtisen mukaan se, että kriitikko muotoilee vastaanottokokemuksensa julkiseen muotoon, siirtää hänet sivuun muusta taideyleisöstä.

Taidekritiikin perusteet on toimitettu ”helpolla” tavalla. Kullekin asiantuntijalle on annettu tehtävä kuvata omaan taiteenalansa kritiikkikäytäntöjä joko teoretisoimalla niitä jollakin tasolla tai liittämällä niihin historiallisia kytköksiä taikka tekemällä molemmat edellä mainitut.

Tuloksena on teoreettisesti sekava sillisalaatti. Jokaiselle taiteen arvottamisesta kiinnostuneelle löytyy kyllä jotakin syvyystasoillaan vaihtelevasta kokonaisuudesta.

Edellä sanotusta huolimatta Heikkilän teos sopii hyvin taiteen yliopistotutkimuksen oppikirjaksi, oli kyse sitten kirjallisuudentutkimuksesta, taidehistoriasta tai vaikka musiikkitieteestä. Myös taiteen ammattilaisille teoksella on annettavaa syvällisten teoriapohdiskeluittensa vuoksi.

 

 

Julkkissuomentajan arjen ja onnen hetket

Avainsanat

englantilainen kirjallisuus, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Harry Potter series, Hiidenkivi, J. K. Rowling, Jaana Kapari-Jatta

Kuva: Sirpa Karjalainen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi 2008. 164 s.

Harry Potter –kirjojen suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta (s. 1955) on kirjoittanut tiiviin kirjan Potter-kirjojen syntyprosesseista. Havainnollinen ja selväkielinen Pollomuhku ja Posityyhtynen kertoo lisäksi pitkän linjan suomentajan monipuolisesta työnkuvasta ja työuran käännekohdista.

Kapari-Jatta kertoo muun muassa sen, miksi juuri hänestä tuli J. K. Rowlingin suomentaja ja miksi jotkut Potter-kirjojen lukuisista henkilönnimistä on suomennettu ja joitakin taas ei.

Ennen Potter-kirjoja Kapari-Jatta oli suomentanut yli sata teosta. Hän on saanut suomennoksistaan useita palkintoja, joista huomattavimpia ovat olleet Potter-kirjojen siivittämät kansainvälisen nuortenkirjaneuvoston kunniakirja (2000), kansainvälisen kääntäjienliiton Astrid Lindgren –palkinto (2002) sekä lastenkulttuurin valtionpalkinto (2007).

Vaikka Kapari-Jatan persoonalliset työtavat eivät liene yleispäteviä, ne antavat havainnollisen kuvan suomentajan työn reunaehdoista.

Ilotteleva, jopa ilkikurinen kirjoitusote on tyypillinen Pollomuhkun ja Posityyhtysen esseille:

”Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.”

Suomentajan apukeinot ovat moninaiset.

Kapari-Jatta kertoo käyttävänsä netin hakukoneitakin tarpeen tullen. Yleisimpiin pulmakohtiin kuitenkin riittävät työhuoneesta löytyvät kolme elektronista sanakirjaa sekä viisi paperisanakirjaa.

Kapari-Jatta ottaa kantaa moniin Potter-faneja kiehtoviin kysymyksiin. Suomentaja uskoi vasta kolmannen osan ilmestyttyä, että sarjaan tulee todella useampia osia lisää.

Pottereista seurasi välittömästi suoraa palautetta myös suomentajan suuntaan, ja niin Kapari-Jatta joutui lähes ennennäkemättömällä tavalla median ja suuren yleisön huomion kohteeksi. Kun suomalaistoimittajat ja -lukijat eivät voineet puhua suoraan kirjailijan kanssa, he kääntyivät suomentajan puoleen.

Vuonna 2008 Rowlingilla oli yli 60 kääntäjää eri kieliin. Näin ollen suomentajakaan ei voinut kääntyä kirjailijan puoleen teosten lukuisiin mysteereihin liittyvine kysymyksineen. Kapari-Jatta kertoo kysyneensä suoraan kirjailijalta ainoastaan yhden asian, joka liittyi Puoliverisen prinssin loppuvaiheisiin.

Kapari-Jatta ei ole kokenut suuria paineita Potter-kirjojen suurien lukijamäärien suhteen. Suomentaja sanoo tekevänsä työnsä mahdollisimman tunnollisesti (eli hitaasti) sen takia, ettei myöhemmille polville tarvitsisi selitellä huolimattomuusvirheitä. Nämä kirjat jäävät elämään, kun suomentajasta on aika jättänyt.

Jaana Kapari-Jatasta tuli julkkis vuonna 2000, kun Azkabanin vanki ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen hän on ollut esillä lukuisissa TV- ja radio-ohjelmissa, lehtihaastatteluissa, kouluissa ja kirjastoissa. Suomentaja ei kuulemma viihdy julkisuudessa yhtään, koska kokee takeltelevansa puheissaan anteeksiantamattomasti.

J. K. Rowlingin lukuisat uudissanat ovat suomentajalle suuri haaste, jonka voittamiseksi on jouduttu turvautumaan jopa mielikuvitukseen. Pollomuhku ja posityyhtynen ovat esimerkkejä Potter-kirjoihin keksityistä uudissanoista, joita Kapari-Jatta on sepittänyt kymmenittäin.

Teoksessaan hän kertoo uudissanojensa taustoista ja sanastollisista lainalaisuuksistaan. Saamansa palautteen perusteella suomentaja kokee onnistuneensa uudissanaprojektissaan paremmin kuin hyvin.

Kapari-Jatta kehuu pienellä paatoksella Rowlingin neroutta kirjailijana. Kysymykseen siitä, mikä on Potterien suosion perimmäinen salaisuus, suomentaja toteaa Rowlingin teosten olevan yksinkertaisesti hyviä kirjoja.

Kun itsessään hyvät kirjat inspiroivat lukijoita kertomaan niistä toisille, lukijoiden määrä alkaa kasvaa lumipallon lailla. Mistään suuresta markkinointitempusta ei suomentajan mukaan ole kyse.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Hiidenkivessä 2008.

Maabrändeistä Jyrki Kataisen kyyneliin

Avainsanat

Anu Koivunen, book review, Hiidenkivi, Jyrki Katainen, kulttuurintutkimus, Mikko Lehtonen

Anu Koivunen & Mikko Lehtonen (toim.): Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino 2011. 299 s. 

Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen hallinnoivat yhdessä Suomen Akatemian projektia ”Kulttuurin valta ja hyväksynnän tuottaminen” (2006-2009). Projektin yhteistuotoksena julkaistiin 2011 artikkeliantologia Kuinka meitä kutsutaan? – Kulttuuriset merkityskamppailut Suomessa. Artikkeleissa suomalaista nykykulttuuria esitellään monenlaisten määrittelykamppailujen näyttämönä. Keskenään ristiriitaiset ”kutsuhuudot” herättävät erilaisia identifikaatioita.

Kulttuurisia merkityskamppailuja havainnoi ja erittelee Koivusen ja Lehtosen lisäksi kuusi yliopistotutkijaa. Lähtökohdiltaan kirjoittajat ovat taiteen-, median- tai viestinnäntutkijoita. Joukkoon on lähtenyt yksi sukupuolentutkijakin (Leena-Maija Rossi).

Antologian avauksessa Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen lähtevät liikkeelle Jorma Ollilan johtamasta ns. maabrändivaltuuskunnasta, joka jätti loppuraporttinsa marraskuussa 2010. Tehtävä Suomelle -raportin näkemys oli se, että Suomi on jo sellaisenaan maailman paras maa. Koivunen ja Lehtonen lukevat raporttia merkityskamppailuna, jossa pyritään kohentamaan Suomi-kuvaa. Raportin vastaanotto jäi laimeaksi. Maabrändäys ei kiinnostanut kansalaisia niin paljon kuin esimerkiksi sukupuolineutraali avioliittolaki.

Koivuselle ja Lehtoselle kulttuurin valta on heille valtaa muodostaa symboleja, jotka jäävät ihmisten tajuntaan ja muokkaavat heidän käsityksiään ja vaikuttavat toimintaan. Tutkijat ovat laajentaneet kulttuurin ja vallan perinteisiä käsitteitä. ”Me hengitämme, juomme ja syömme kulttuuria.” Kulttuurin kulutuksen räjähdysmäinen kasvu on kuulemma muuttanut kulttuurin paikkaa – siis minne?

Teatteria ja televisiota

Kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi tarkastelee Kristian Smedsin Tuntematon sotilas –teatterisovituksen vastaanottoa yhteiskunnallisen kamppailun näyttämönä lehtijuttujen sekä TV- ja internetkeskustelujen pohjalta. Kansallisskandaalin käryn takaa Ojajärvi osoittaa, että tärkeimmäksi kysymykseksi korostui se, kenellä on oikeus määritellä tietyn ajan historiakuva. Näytelmän loppukohtaus, jossa Suomi julistettiin kuolleeksi ja kansalliset ikonit aikansaeläneiksi, jätti harvoja kylmäksi.

Mari Pajala käy läpi YLEn ja MTV3:n tuottamia 50-vuotistelevisiosarjoja määrittäen niitä muun muassa perinteisen TV-kulttuurin puolestapuhujina. Hanna Suutela tarkastelee niitä improvisaatioteatteriin liittyneitä kulttuurisia assosiaatioita, joita Tarja Halosen vaalikampanja onnistui hyödyntämään. Mikko Hautakangas puolestaan pohtii, onko Big Brother –ohjelma kulttuurinen hylkiö vai jotain muuta. Hautakangas osoittaa, että yleisöä ei kiinnosta Big Brotherissa seurata arkea ja tavallisuutta, vaan yleisöä motivoi tunne kaiken näkemisestä ja sen tarjoamasta tiedosta ja vallasta.

Leena-Maija Rossi tarkastelee niitä tapoja, joilla Mogadishu Avenue –televisiosarjan (2006) henkilökuvat ja kertomukset tuottivat katsojille tuttuutta ja kunniallisuutta tai määrittelivät vierautta ja epäkelpoisuutta. Erkki Karvonen puolestaan osoittaa seikkaperäisessä artikkelissaan Tanja Karpelan julkisuuskuvasta, kuinka poliitikot saavat usein mediassa osakseen viihdejulkkiksen roolin, ansaitusti tai ei.

Antologian päättää Anu Koivusen artikkeli Jyrki Kataisen julkisista kyyneleistä. Kataisen julkinen kyynelehtiminen huhtikuussa 2008 hänen erottaessaan Ilkka Kanervan ministerinpaikalta sai median hämmästymään. Puoluejohtaja asettui rooliin, johon ammattipoliitikko astuu harvoin: hän puhui toisesta poliitikosta henkilökohtaisena ystävänä. Koivunen esittelee Kataista voimattomana sivustakatsojana, joka ei kykene vaikuttamaan poliittisiin prosesseihin enempää kuin voi.

Taisteluhenki esillä

Kuinka meitä kutsutaan? –antologian artikkelien antama kuva kulttuurisista merkityskamppailuista Suomessa muodostuu hämmentävän sirpaleiseksi ja monipolviseksi. Sisällysluettelon välittämä kokonaisuus määrittyy varsin taisteluhenkiseksi.

Toimittajien hyvää tarkoittava intentio saada aikaan selväpiirteinen kokonaisesitys osaavien tutkijoiden yhteistuotoksella ei onnistu hyvin. Artikkeleissa sorrutaan toisinaan siihen tarkoitus- ja sensaatiohakuiseen esimerkkiviljelyyn, josta kirjoittajat toisaalla ojentavat kriittisen sävyyn mediaa.

Artikkeleissa käsitellään perusteellisesti kulttuurin pinnanalaisia ilmiöitä ja otetaan rohkeasti kantaa niiden syyseuraussuhteisiin. Teos (tai sen osat) sopii luontevimmin yliopistotason oppikirjaksi mediakulttuurin ja tiedotusopin opiskelijoille. Lähteiden käyttö on kiitettävästi dokumentoitua ja ansiokkaan monipuolista seikkaperäistä.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Hiidenkivessä 2012.