Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, opettajat, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tommi Kinnunen

Syyskuun lähestyessä loppuaan luin iltapuhteena lähes yhdeltä istumalta Tommi Kinnusen (s. 1973) uutuusromaanin Pimeät kuut (WSOY). Vaikuttavaa, kerrassaan. Arvostelussa (https://www.satakunnankansa.fi/kulttuuri/art-2000009099225.html) oli kehujen paikka.

Minua viisi vuotta nuorempi turkulainen opettaja-kirjailija on tuonut julkisuuteen jaksamisongelmiaan. Pimeät kuut viittaa samaan asiaan historiallisen romaanin keinoin.

Romaani kertoo koskettavasti yksinäisestä naisopettajasta, joka ottaa vastaan syrjäkylän koulun opettajan tehtävät läheltä Neuvostoliiton rajaa 1947. Yksinäinen talvi monine haasteineen tiettömien taipaleiden takana vie naisparan voimat tyystin.

Pimeiden kuiden äärellä mietin väistämättä nykyistä koululaitostamme. Se taitaa olla kirjailijan tarkoituskin. Minullakin on opettajan työstä pitkä kokemus, yli 20 vuotta.

OPETTAJIEN JAKSAMINEN perustuu silkkaan matematiikkaan.

Monipuoliseen työhön kuuluu oppituntien valmistelua, varsinaista opetusta, kokeiden laatimista, niiden korjausta, tukiopetusta, vanhempainpalavereita, ja kokouksia kollegojen kesken. Muun muassa. Sairaudet jylläävät koulussa, ja opettajia on kipeinä monesti useita yhtä aikaa.

Opettajan työ on vaihtelevaa, vastuullista ja mielenkiintoista. Mutta parhaimmillaankin varsin työlästä, toisinaan jopa raskasta. Viime lukuvuonna minullakin oli monta työpäivää, jolloin väsähdin niin, ettei kotona illalla evä paljon heilunut.

Koronan myötä etäopetus muuttui pysyväisluontoiseksi osaksi monen opettajan työpäivää. Pitemmän päälle opettajan etätyö on huomattavasti kuormittavampaa kuin normi lähiopetus. Hankala oppilas, vanhempi tai kollega saattaa taittaa kamelin selän, niin että opettajan lukuvuosi päättyy kesken kaiken pitkään sairauslomaan.

Opettajien jaksamisongelmat hätkähdyttävät muita kulkijoita, mutta ketä ne aikuisten oikeasti liikuttavat? Kaikillahan on näinä aikoina raskasta, varsinkin töissä.

OPETTAJAN TYÖHÖN liittyy kuitenkin sitkeähenkisiä myyttejä, joiden on jo aika väistyä pois.

Opettajia on aina pidetty kansankynttilöitä, joiden lukuvuosi on lyhyt ja lomat pitkiä. Ja lähteväthän opettajat monesti koulusta kesken päivän, ihan luvan kanssa. Mutta kuinka moni vie työnsä kotiin samalla tavoin kuin nämä kansankynttilät tekevät?

Olen itse ollut muutaman vuoden amisopettajan vuosityöajassa, jossa lomaoikeus on huomattavasti perinteistä lyhyempi. Seurantaan kirjataan myös ilta- ja viikonlopputyöt. Niitä riittää joka kouluviikolle.
Ammatilliselle koulutukselle tutut vuosityöaika ja alituiset opetussuunnitelmamuutokset väijyvät myös muuta opetusta. Olen nähnyt kerran jos toisenkin pelonsekaisen ilmeen peruskoulussa tai lukiossa työskentelevällä kollegalla, jos puhe kääntyy vuosityöaikaan.

Miltei suurempi ongelma on opetussuunnitelmauudistustyö (tiedän, kamala yhdyssana!).

Jos opetussuunnitelma muuttuu muutaman vuoden välein, esimerkiksi lukion opettaja joutuu suunnittelemaan samalla syklillä lukuisat kurssinsa. Suunnitelman vaihtuessa opettaja joutuu käymään kuukausia ylikierroksilla ja tekemään työtään kellon ympäri.

ORAVANPYÖRÄ uuvuttaa vääjäämättä. Toisin kuin moni muu, itse jakselen mainiosti. Minulla on hyvä mieli työviikon kohta päättyessä (tänään on torstai). Pidin tosin neljässä päivässä 30 omaa oppituntia ja sijaistin kolmea kollegaa oman toimen ohella. Huominen päivä menee etätöissä, mistä laskeudutaan viikonloppuun ja Turun kirjamessuille.

Mutta aina ei ole ollut niin hyvä tilanne kuin nykyisin.

Opettajaurani alussa opetin aikuiskoulutuskeskuksen mamu-koulutuksessa viitenä päivänä viikossa peräti 14 kuukautta putkeen, ennen kun jäin ensimmäiselle lakisääteiselle vuosilomaviikolle. Eikä yhdenkään oppitunnin sisältö ollut valmiina ennakolta.

Olin silloin kolmekymmentävuotias ja jaksoin juuri ja juuri tehdä kyseisen työrupeaman. Enää en jaksaisi.

Tuija Takala kutoo selkoromaanissaan neljä rakkaustarinaa toisiinsa

Avainsanat

episodiromaani, historialliset romaanit, rakkausromaanit, selkokirjat, selkoromaani, Tuija Takala, viikingit

Tuija Takala: Sormus. Selkoromaani. Avain 2022. 160 s.

HELSINKILÄINEN opettaja ja kirjailija Tuija Takala julkaisi heinäkuussa uuden selkoromaaninsa Sormus. Tässä kirjassa hän kuvaa neljää suomalaisnaista, jotka ovat samaa sukua. He elävät eri aikoina. Kirja alkaa 1000-luvulta ja päättyy nykyaikaan.

Sormuksen tarinat liittyvät rakkauteen kaikki. Ikuiset tunteet pyörittävät naisia, oli ajankohta tai historiallinen vaihe mikä tahansa. Rakkaus ei tule naisille helposti, vaikka heidän ympärillään pyörii miehiä välillä enemmänkin.

Tuija Takala on palkittu selkokirjailija, joka on tehnyt selkomukautuksia ja omia selkokirjoja. Takalan oma fiktio on ollut monipuolista. Sormus on episodiromaani, jonka neljä pitkää kertomusta liittyvät toisiinsa.

Kirjailija hallitsee historiallisen kuvauksen. Kieli on hänellä hallussa, ja lakoninen ilmaisu on tyylikästä. Sanat ovat Takalalle tärkeitä työvälineitä myös suomen kielen opettajana.

Tuija Takala on kiinnittänyt Sormuksessa huomiota varsinkin suomalaiseen yhteiskuntakuvaan, joka on tuhannen vuoden aikana tietysti muuttunut kovasti. Ihmismielessä muutosta ei näe samalla tavalla. Rakkausteema onkin hyvä näköalapaikka suomalaisen naisen mielenmaisemaan.

Nykyaikana Suomessa on enemmän maahanmuuttajia kuin ennen, ja tähänkin asiaan Takala puuttuu viimeisessä kertomuksessaan.

Kirjailija Tuija Takala. Kuva kirjailijan omasta blogista (tuijata.com).

ENSIMMÄISESSÄ tarinassa kerrotaan Talvikista, joka asuu veden lähellä vuonna 1021. Kylän tutuista miehistä kukaan ei kiinnosta Talvikkia aviomiehenä. Sitten nainen löytää uimapaikastaan viikinkimiehen, joka jää mieleen lähtemättömästi. Ulfin kanssa syntyy intohimoinen suhde, joka kestää hamaan tulevaisuuteen.

Toisessa tarinassa ollaan 1870-luvulla. Päähenkilö on Maria, joka on ollut naimisissa Juhanin kanssa jo kaksikymmentäviisi vuotta. Maria ja Juhani elävät onnellisina suomalaisen järven rannalla:

”Tämän järven rannalla ei ole paljon taloja, ja muut talot ovat kaukana. On tavallista, että täällä vaimo tai mies löytyy läheltä, ihan naapurista. Niin tapahtui myös meille.” (s. 65)

Kolmannessa tarinassa on päähenkilönä 1920-luvun alkua elävä Anna, joka on menettänyt sulhasensa ja veljensä sisällissodan aikana. Annan sulho ja veli liittyivät punakaartiin ja saivat siitä kuolemanrangaistuksen sodan loppuessa.

Anna löytää uuden sulhasen Toivosta, joka on häntä huomattavasti nuorempi. Hän kamppailee rakkautta vastaan ikään tiedon vedoten. Rakkaus on kuitenkin voimakkaampi kuin ikäero.

Viimeisessä tarinassa eletään kevättä 2022. Nuori päähenkilö Emma seurustelee ulkomaalaissyntyisen Amirin kanssa. Emma näkee erikoisia unia, jossa viikinki lähestyy järveltä. Kun hän kertoo tästä isoäidilleen, isoäiti kertoo hänkin nähneensä viikingin unessa.

Läheiseltä rannalta löytyy viikingin hauta. Isoäiti selittää, että viikinki tulee suvun naisten uniin, kun täytyy päättää sydämen asioita. Samaan suuntaan viittaa myös salaperäinen sormus, joka on kiertänyt suvussa naiselta toiselle vuosisatoja.

Tuija Takalan romaani on selkokielisenä hyvin helppolukuinen. Tarinankerronta onnistuu hyvin, ja jännittävät vaiheet seuraavat toistaan. Takalan romanttinen tyyli on kiintoisa. Lyhyin lausein hän saa esille isoja asioita. Sormuksen ulkoasu saa myös roimasti tyylipisteitä.

Kaari Utrion epookkiromaani Länsi-Lapista

Avainsanat

historialliset romaanit, Kaari Utrio, naisasialiike, naiskirjallisuus, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Kirjailija Kaari Utrio. Kuva: Jenni-Justiina Niemi.

Kaari Utrio: Oppinut neiti. Amanita 2011. 431 s.

KAARI Utrion (s. 1942) elokuussa 2011 julkaisema epookkiromaani Oppinut neiti liittyi kirjailijan 2000-luvulla julkaisemiin historiallisten komedioiden sarjaan. Sarjassa luodattiin sitä historiallista ajanjaksoa, jolloin Suomi siirtyi vähitellen suuriruhtinaskunnasta kansakunnaksi ja omaksi valtioksi.

Oppineen neidin tapahtumat sijoittuvat 1830-luvulle. Naispäähenkilönä on Sofia Malm –niminen suomalaisen upseerintytär, joka on opiskellut maineikkaassa Smolnan tyttökoulussa Pietarissa. Lapista kotoisin oleva Sofia haaveilee itsellisen naisen elämästä, joka aukeaa Smolnan opettajapaikan myötä.

Christian Hackfelt, Silvan kartanon kopea ja upporikas paroni, saa temperamenttisen Sofian sydämen sykkimään ennen kokemattomalla voimalla. Sukulaistyttö rähjäisessä olkihatussa tekee ensin nuoreen Hackfeltiin kielteisen vaikutelman.

Sitten paroni joutuu palaamaan Länsi-Lapin maisemiin kotikartanonsa isännäksi. Siellä epäsäätyinen rakkaus köyhän Sofian ja rikkaan Christianin välillä kasvaa vähitellen täyteen kukoistukseen. 

VÄRIKÄS miljöö- ja henkilökuvaus on Utrion kaunokirjallinen valttikortti. Oppineessa neidissä liikutaan uskottavasti niin Pietarin palatseissa, Lapin tuntureilla kuin Vantaanjoen maaseudulla.

1830-luvulla Venäjä on voimissaan, ja talot, kulttuuri ja sivistys ovat korkealla tasolla. Pohjoisen Suomen maalaisjoukon keskellä tulee vastaan kuuluisiakin henkilöitä, muun muassa Kaaresuvannon voimakas kirkkoherra Lars Levi Laestadius.

Romantiikka jyllää Oppineessa neidissä kaikennielevällä tenholla. Romaanihenkilöistä monet menevät naimisiin aseman ja elatuksen vuoksi, eivät niinkään rakkaudesta.

Kertoja virittää tämän realismin rinnalle yltiöromanttisia asetelmia. Naispäähenkilön itsenäinen riippumattomuus on tuttua Utrion aikaisemmista romaaneista.

Kaari Utrio osoitti jälleen hallitsevansa paitsi henkilöidensä tunnemyrskyjen kuvauksen, myös ajanmukaiset vaatteet, kulkuneuvot, ruoat jne. Epookkikertojana Utrio loi Oppineessa neidissä eläviä katsauksia 200 vuoden takaisiin maisemiin ja henkilöihin.

Lukuromaanina Utrion teos loistaa kertomisen iloa ja intohimoa kuin majakka saaristoyössä.

Silja Frangén kirjoitti romaaniksi Olga Nordblomin selviytymistarinan

Avainsanat

historialliset romaanit, Pori, Rauma, romaanit, Satakunnan Kansa, Silja Frangén, Sunkirja, Ulvila

Silja Frangén: Olga. Sunkirja 2021. 440 s.

”KAIKKI töllistelivät häntä kunnioittavasti. Olga oli muuttunut. Hän tuntui vanhemmalta kuin ennen. Opettajakin tuli ulos. Olga meni lähemmäs tervehtiäkseen. Opettaja otti hänet vastaan lämpimästi. Oikein tuli halaamaan, vaikka se ei ollut mitenkään tapana.” (s. 31)

Ulvilalainen Silja Frangén (s. 1938) julkaisi marraskuussa aikuislukijoille suunnatun esikoisromaaninsa Olga. Muhkea ja sujuvakielinen lukuromaani kertoo tosipohjaisen kertomuksen porilaissyntyisestä Olga Nordblomista (o.s. Lehtinen; 1902–1991), jonka elämässä löytyy jopa seikkailuromaanin aineksia.

Seikkailuromaania Frangén ei ole kuitenkaan kirjoittanut, vaan elämäkertaromaanin.

Silja Frangén julkistustilaisuudessa Ulvilan kirjastossa 9.11.2021. Kuva: Katja Nivala.

OLGA alkaa vuodesta 1912, jolloin nimihenkilön isä hukkuu Kokemäenjokeen. Nelikymppinen leski jää yksin kahdeksan lapsen kanssa.

10-vuotias Olga joutuu lopettamaan koulunkäyntinsä, josta hän pitää kovin. Hänet lähetetään piikomaan Ulvilaan Trumetarin tilalle, jossa kuluu hetki jos toinenkin. Sieltä Olga siirtyy parempiin hommiin Puuvillatehtaalle, jossa hän oppii nopeasti antelijaksi ja kankuriksi.

Vuoden 1918 sodan myötä Olga joutuu lähtemään Raumalle, johon hän työllistyy sokerileipuriksi. Kontion leipomosta tulee hänen työpaikkansa vuosiksi.

Raumalla tyttö tapaa Alin, ja perheeseen syntyy monta lasta. Mies menehtyy sokeritautiin, ja niin Olga kokee äitinsä kohtalon.

Hän käy läpi kolme sotaa ja selviytyy hienosti mullistusten keskellä. Usko Jumalaan on turvapaikka moninaisten ahdistusten ja koettelemusten keskellä.

Olgan työt ovat aina olleet raskaita ruumiillisia töitä. Työn ja lapsilauman lisäksi häntä painaa velkataakka talokauppojen myötä.

Hienoina hetkinä lastensa ympäröimänä Olga huomaa, kuinka elämä saattaa olla täydellistä. Vielä täydellisemmäksi se muuttuu, kun osaa nähdä tulevaisuuteen, ennakoida tulevien tapahtumien kulkua. Siinä asiassa usko tulee suureksi tueksi Olgalle.

”Olga näki ja hyväksyi sen, että elämän rikkaus, sen köyhyys ja puute, olivat sitä varten, että ne jaettaisiin lähimmäisten kanssa. Köyhyys ja puute loppuisivat vasta, kun nekin opittaisiin jakamaan. Jakaminen vähästään oli elämän rikkaus.” (s. 170)

Olga sisältää kosolti koskettavaa kerrontaa. Kirjailijan elämänkokemuksen ääni on kirkas. Frangén on valikoinut monenlaista kokeneen henkilön elämästä ne asiat, jotka ovat ratkaisseet kohtalon, selviämisen ja tulevat päivät.

Silja Frangénilla on kertojan lahja, joka korostuu juuri romaanikirjailijana. Hän on aiemmin julkaissut lastenromaanisarjan, kuvakirjan ja lapsille suunnatun tietokirjan.

Rosa Liksomin Väylä kuvaa mieliinpainuvasti suomalaisia sotapakolaisia

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, John Steinbeck, Lapin sota, Lappi, romaanit, Rosa Liksom, Ruotsi, Satakunnan Kansa, sotaromaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 269 s.

ROSA LIKSOMIN (s. 1958) verevä romaani Väylä tuo esille suomalaisten pakolaisten kohtaloita Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944–1945 ja sen jälkeen.

Suomesta lähti Lapin sodan aikana evakkoon Ruotsin puolelle noin 60 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia nautaeläimiä. Näiden koskettavan kohtalon äärelle kirjailija pysähtyy pitkäksi toviksi.

Väylän päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka pakomatkalle lähtiessään häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Tyttö etsii äitiään, joka on jo mennyt edeltä Väylän eli Tornionjoen ylitse.

Perheen miehet ovat lähteneet sotaretkelle kauas itään. Kertojan kaksosvelipuolet ovat jo tulleet takaisin puuarkuissa. Isä on sodassa edelleen.

Romaanin vahva meänkieli eli Tornionjokilaakson murre tuntuu ensin luotaantyöntävältä ja työläältä. Sitten murre alkaa tulla läheisemmäksi, samoin sitä käyttävät ihmiset. Samalla murteella Liksom kirjoitti myös edellisen romaaninsa Everstinna (2017).

Väylässä pakolaisia ovat kaikki, jotka ovat lähteneet Suomesta Ruotsin puolelle: miehet, naiset, lapset, kotieläimet.

Lehmät ovat lappilaisten aarteita, joita vaalitaan hellästi, myös vaikeuksien keskellä. Lehmät ja naiset ovat välillä Väylässä iloisesti sekaisin:

”Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan. Halasin jokasta lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrille, Martale ja Matilleki.” (s. 108)

Kohta huomaan jännittäväni, kuinka sorkkaeläimet mahtavatkaan selvitä kolkosta evakkoretkestä. Mirja-hiehon synnytystä kuvataan kuin ihmislapsen maailmaantuloa.

Rosa Liksom. Kuva: Otava.

LAPPILAISET luontokuvat ovat Liksomille tärkeitä. Aukeat tunturimaisemat saavat rinnalleen kuraisia maanteitä ja ankeita ihmisasumuksia.

Ruotsissa lappilaiset joutuvat kokoamisleireille ja karanteeniin. Kuolema ympäröi pakolaisia kuin kolea syystuuli. Leirissä kulkutaudit korjaavat runsaan sadon.

Kahden viikon pakollinen eristys venyy paljon pitemmäksi. Ankeat parakit tuovat joillekin mieleen venäläisten kolhoosit.

Karanteenin jatkuessa suomalaisten viha kasvaa, ja kauheilta välikohtauksilta ei säästytä. Vihan hedelmät kypsyvät samaan tapaan kuin John Steinbeckin klassikossa (1939). Välillä leirillä istutaan seuroja, joissa maaseutupappien jyrkät parannussaarnat jylisevät lappilaisten päiden ylitse.

Romaanikertoja vaikuttaa toisinaan pikkuvanhalta:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.” (s. 155)

Tyttö kesyttää kaverikseen rotan, Aikilin. Äiti hyväksyy rotan lemmikiksi, toisin kuin leirin lapset. Aikilin kautta Liksomin monipuolinen ja antropomorfinen eläinkuvaus saa uuden ulottuvuuden.

Väylä on tyyliltään mitä rankinta realismia, jossa kajastaa toivon vahva kipinä. Päähenkilön tuima luonto on tulevan onnen tärkein takuumies.  

Leila Tuuren Elämä kerrassaan -romaani avaa porilaista historiaa toisen maailmansodan aattohetkinä

Avainsanat

Apteekki-sarja, historialliset romaanit, Leila Tuure, Pori, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Leila Tuure. Kuva: Kari Mankonen.

Leila Tuure: Elämä kerrassaan. Sunkirja 2021. 409 s.

LEILA TUUREN (s. 1938) uusin romaani Elämä kerrassaan on vetävä lukuromaani kartanoromantiikan ystäville. Teos on itsenäinen jatko Apteekki– (2018) ja Tuulentuojat-romaaneille (2020).

”Oojaa, niin ne vuodet kuluvat, Aron huokasi, vaikka tunsi olevansa vielä mies lähes parhaimmillaan. Hän oli kiitollinen, että nuoret olivat jatkamassa niin elämää kuin sukua ja apteekkiakin. Ehkä vanhimpien olisikin jo aika poistua tieltä? Mutta ei vielä.” (s. 177)

Tuuren muiden kirjojen tapaan myös uutuusromaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Poriin. Välillä poiketaan haistelemassa pääkaupunkiseudun tuulia, tosin vähemmän kuin Tuulentuojissa.

PÄÄHENKILÖINÄ ovat tuttuun tapaan Ruusvirran apteekkariperheen jäsenet. Erityisesti kertoja seuraa tällä kertaa perheen vanhaaparia Aronia ja Miriamia, joilla riittää monenmoista setvimistä jälkikasvunsa kanssa. Tuure on sepittänyt Ruusvirtojen rinnalle koko joukon muuta henkilökaartia.

Aiemmista Apteekki-sarjan osista tutut rohkeat naiset Synnöve ja Allida ovat edelleen keskiössä. Ensin mainitulla tosin on melkoisia aviohuolia, kun aviomies hyppii jatkuvasti seinille. Herraskainen perhe ei katso hyvällä Synen avioeroaikeita. Miriam-äidille tuottaa lisäksi suuria vaikeuksia hyväksyä Lauri-pojan ja Allidan säätyrajoja rikkovaa avioliittoa.

Elämä kerrassaan sijoittuu 1930-luvun jälkipuoliskolle. Eurooppa alkaa ajautua uuden suursodan partaalle. Yhden maailmansodan kokeneet Ruusvirrat seuraavat huolestuneina tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Gustaf-vävyn sotahullut mietteet eivät tätä huolta lievennä.

Leila Tuure limittää maailmanhistoriallisen näkökulman kiinteäksi osaksi romaanihenkilöidensä arkipäivää. Sen hän tekee jälleen verraten onnistuneesti.

Elämä kerrassaan sisältää paljon tietoa paitsi Euroopan poliittisesta historiasta, myös Suomen historiasta. Myös Porin paikallishistoria tulee esille kiinnostavasti.

Vähän ennen romaanin puoliväliä kertoja nostaa esille Rosenlewin talousahdingon 1930-luvulla. Tämä ongelma ratkesi pitkälti Rafael von Frenckellin (1883–1978) roolin kasvuun yhtiön hallinnossa.

Kertoja seuraa erityisen tiiviisti vanhan apteekkarin Aronin jäljillä:

”Aron sipaisi viiksensä sileiksi, oikaisi ikivanhasta tottumuksesta hiuksensakin, vaikkei niistä ollut enää vuosikausiin ollut merkkiäkään. Tarkisti, että kengät olivat plankatut kiiltäviksi ja housunsaumat hyvässä prässissä. Hän luikkasi köökin ovenraosta, ettei tule kotiin kuin vasta illansuussa, ja livahti ulos ennen kuin Valpuri ehti kysyä mitään. Syyskuu, silti hänellä oli kevät rinnassaan. Syyskuu, eikä rouva Johanssonin kukkakaupassa ollut enää tulppaaneja, mutta loistavan keltaisia ja oranssinruskeita krysanteemeja oli.” (s. 393)

PORI on jälleen keskeisessä roolissa Tuuren uutuudessa. Porilainen paikallismiljöö eri yksityiskohtineen on herkullista luettavaa Porin paikallishistoriasta kiinnostuneelle lukijalle. Ruusvirroilla luetaan ahkerasti Satakunnan Kansaa, ja kertoja nostaa esille varsinkin kulttuuriarvostelut ja poliittisen uutisoinnin.

Reposaaressa asuva Leila Tuure kirjoittaa jälleen mukaansatempaavasti ja kohteilleen uskollisesti. Kirjailijan oman pienkustantamon lukuromaani on kieleltään virheetön ja tyyliltään harmoninen.

Kahdeksankymppinen kynäilijä on jo ajat sitten oppinut, miten lukija koukutetaan värikkään kertomuksen ääreen ilman turhia krumeluureja.

Katriina Ranteen argentiinalainen serenadi

Avainsanat

Argentiina, Colonia Finlandesa, historialliset romaanit, Katriina Ranne, romaanit, Satakunnan Kansa

Kirjailija Katriina Ranne. Kuva: Jani Mahkonen.

Katriina Ranne: Maa kuin veri. WSOY 2021. 378 s.

Noormarkussa syntynyt ja nykyään Lahdessa asuva kirjailija Katriina Ranne (s. 1981) sijoittaa uutuusromaaninsa Maa kuin veri historialliseen ympäristöön Etelä-Amerikassa.

Romaani kertoo suomalaisista siirtolaisista, jotka lähtivät etsimään amerikkalaista unelmaa Argentiinasta. Iso määrä siirtolaisia perusti suomalaissiirtokunnan Colonia Finlandesan Argentiinan sademetsään.

Ranteen kertoja seuraa erään suomalaissuvun vaiheita Etelä-Amerikassa useamman sukupolven ajan. Kaikki alkaa Lahdesta 1906, josta Kaarlo-nimisen päähenkilön perhe lähtee kohti Etelä-Amerikkaa ja asettuu Argentiinaan.

”Minä olen arvoitus ja tuiki tavallinen, minä olen macheten kylmä terä ja kypsän appelsiinin tuoksu, minä ole yksi lehti valtavassa puussa, juuri se, joka leijailee kasvoillesi.” (s. 7)

Suomalaisia houkuttelee rapakon toiselle puolen oma maatilkku, vapaus ja tropiikin hedelmät. Romaanin keskushenkilöinä ovat ensin Kaarlo, sitten hänen tyttärensä Ester, seuraavan sukupolven Eero ja viimeisenä siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas Aina.

Suomalaisten machetet heiluvat sankassa viidakossa aikansa, ja vähitellen alkeelliset talot ja kylät saavat syntynsä. Romaanin henkilöt Kaarlo ja Juho sukulaisineen huomaavat eteläamerikkalaisen punamullan käyvän hyvin väriaineesta. Se on niin hedelmällistä, että kaikki kasvoi ja nopeasti.

Malaria ja muut sairaudet, villieläimet ja onnettomuudet koituvat monen turmioksi. Suomalaisten henkiin jääneet lapset kasvavat ja avioituvat muiden siirtolaisten kanssa.

Moni suomalainen palaa koti-Suomeen häntä koipiensa välissä. Myös Eero uneksii Suomeen muutosta ja lähtee kokeilemaan onneaan merille. Ester-niminen mummu elää lähes satavuotiaaksi ja näkee suomalaisyhteisön nousun ja tuhon.

RANTEEN hehkeät luontokuvat ovat merkityksellisiä. Siirtolaisten oma kulttuuri hukkuu viidakkoon vuosikymmenien edetessä. Kun raivaustraktorit lopulta tekevät selvää jälkeä viidakosta, siellä asuneet ihmiset kokevat luovuttamattomia menetyksiä.

Katriina Ranne on julkaissut kirjailijana kolme romaania ja kaksi runokirjaa. Lisäksi hän on suomentanut afrikkalaisen runouden antologian 2015.

Ranne on koulutukseltaan Afrikan-tutkija. Pitkään ulkomailla asunut nainen on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa swahilinkielisestä runoudesta.

Kirjailija kuvaa eteläamerikkalaisia miljöitä, asumuksia, kulttuuri-ilmiöitä ja kieliä hyvin inspiroituneesti ja yksityiskohtaisesti. Maa kuin veri aukaisee ikkunoita menneeseen aikaan ja tapahtumasarjoihin, joissa suomalaisilla oli iso rooli ja merkitys mutta jotka jäävät hyvin helposti unohduksiin.

Colonia Finlandesan ryhmäkuva todennäköisesti 1920-luvulta tai 1930-luvun alusta.
Kuva: Suomen Kuvalehti

Jari Tervo ja Mikael Agricola

Avainsanat

historialliset romaanit, Jari Tervo, Mikael Agricola, Porvoo, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Kuva: Ilari Aalto.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava 2021. 456 s.

Jari Tervon (s. 1959) syyskuussa ilmestyneessä uutuusromaanissa ei ole yhtään repliikkiviivaa tai lainausmerkkiä, vaikka vuorosanoja satelee joka sivulla.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa tuo ihmisten ilmoille 1500-luvun tärkeimmän suomalaisen merkkimiehen Mikael Agricolan (1510–1557) elämän ja kuoleman. Samalla kurkistetaan suomalaisuuden juuriin.

Tervo aloittaa pitkällä kuvauksella Pernajan Torsbystä, jossa Mikael asuu lapsuutensa. Romaanin toisessa kirjassa ollaan Lutherin ja Melanchthonin hoteissa Wittenbergissä keväällä 1539 ja kolmannessa kirjassa Venäjällä Iivana Julman luona alkuvuodesta 1557.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa päättyy Agricolan kuuluisaan paluumatkaan Venäjältä huhtikuussa 1557, jolloin hän sairastuu ja heittää henkensä kesken matkan.

Jo Torsby-jaksossa kirjailija sepittää koko joukon romaanihenkilöitä, muun muassa Mikaelin vanhemmat Olofin ja Helenin, Seppä Henrikssonin, Haavuri-Johanin, Malin-piian, Vaiva-Sturen sekä Mikaelin toverin Petrus Paljaspään, jonka kanssa Mikael lähtee Viipurin kouluun. Poikien Viipurin retki on pitkälti Pernajan kirkkoherran ansiota.

Mikael on kotoisin Torsbyn rikkaimmasta talosta, Petrus taas köyhimmästä. Petrus vihaa Mikaelin isää rutosti, kun tämä on lyönyt pojalta nenän väärään.

Petrus haastaa oman isänsä Torsbyn käräjille eläimeen sekaantumisesta. Julkisen väännön keskellä selviää, miksi Petruksella on Olofin korvat.

Petrus on äidinkieleltään suomenkielinen, toisin kuin Mikael Olofinpoika. Petruksestakin kasvaa isona kirkonmies, joka väittelee teologiasta Wittenbergissä, Danzigissa ja Roomassa ja toimii kappalaisena Turussa.

Kirjailija Jari Tervo. Kuva: Lehtikuva.

TERVO kätkee hienosti sisäiskertomuksia romaanikerronnan joukkoon. Niissä lukija pääsee kurkistamaan muun muassa Tukholman Suurtorin verilöylyyn 1520 tai piispa Henrikin kuuluisaan murhaan Köyliönjärven jäällä.

Jo Torsbyssä Mikael innostuu tavaamaan suomen aakkosia. Hän pohtii pohtimasta päästyään, kirjoitetaanko blomma suomeksi cucca, kukka, cukka, kucca, kucka tai kukca.

Tervo onnistuu jälleen luomaan irvokkaan kielipelin, jonka mutkia seuraa mielellään. Kerronta ei ole lauhkean sujuvaa, vaan tervomaisen haasteellista. Ärräpäät, alapään ilmaukset ja rivoudet lentelevät ilman pidikkeitä.

Tervon kielessä tärkeintä ovat loppuun asti mietityt, pysäyttävät kielikuvat, jotka jäävät mietityttämään:

”Maskulainen istutti tabacon siemeniä maahan Lyypekissä ja Raumalla. Maasta ei ponnistanut korttakaan. Ilma oli kronikankertojan mukaan liian kylmää ja maa liian laihaa. Maskulainen oli silti onnellinen. Hän oli katsonut silmiin, jotka olivat nähneet Uuden Maailman.” (s. 71)

Mikael näyttää ottavan jo lapsena eron ihmissuvusta, kun sairastuu kaatumatautiin. Sitä Torsbyn maalaiset kauhistelevat ja pelkäävät taudin tarttuvan kosketuksesta.

Nuori Mikael kerää kylmiä hiiliä ja raapustelee niillä laudanpätkiä. Sanalaudoista tulee hänen mieliharrastuksensa. Hän päätyy tällaiseen kirjoitusalustaan, kun Olof-isä ei anna repiä tuohta koivikostaan.

TERVON uutuutta lukiessa Mika Waltarin Mikael Karvajalka tulee mieleen tämän tästä. Romaanissa tulee vastaan merkkihenkilöitä jatkuvasti: Thomas More, Kustaa Vaasa, Ulrich Zwingli, Erasmus Rotterdamilainen ja niin edelleen.

Luther on irvokas ja karkea keskushahmo. Hän käyttäytyy monta kertaa rehevästi ja häikäilemättömästi. Luther vertaa Agricolalle uskonpuhdistusta ummetuksen hoitoon. Katolinen usko on kuin käsivarrenpaksuinen pökäle, jonka poistuttua ihminen voi elää vapautuneesti.

Mikaelin Jumala on nainen, joka ei osaa puhua suomea vaikka ymmärtää sitä. Melanchthonin mukaan Agricolan on opetettava Jumalalle juuri suomen kielen puhuminen.

Ongelmana on se, ettei Mikael osaa kieliä oikeastaan ollenkaan. Hänen on opeteltava niin klassiset kielet kuin kotoinen suomikin perusteista lähtien.

Niin – miten opiskella suomea, jolla ei edes ole perusteita? Agricolan elämäntyöksi laajentuu hengellisten harrastusten lisäksi sorvata omin käsin suomen kirjakielen pohja.

Tähän puoleen Tervo keskittyy ansiokkaan perusteellisesti. Agricolan keksimää uudissanastoa tulee vastaan eri puolilla romaania.

Agricolan henkiset painiottelut Jumalan ja Saatanan kanssa ovat oma lukunsa. Suurmiehen takaa paljastuu kärsivä ja tunnerikas ihminen.

Mikael avioituu nelikymppisenä Birgitta Olavintyttären kanssa. Heille syntyy poika, Kristian. Agricola on tiettävästi ensimmäinen suomalainen pappi, joka solmi avioliiton.

Jos suomalaisuuden juuressa ovat luterilaisuus ja suomen kieli, ne molemmat saavat mojovan tulkinnan Tervon romaanissa.

Jari Tervo Turun Kirjamessuilla lokakuussa 2021. Kuva: YLE.

Arto Seppälän romaani Laskettu aika kertoo sotaa käyvästä Porista

Avainsanat

Arto Seppälä, historialliset romaanit, II maailmansota, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Kirjailija Arto Seppälä.

Arto Seppälä: Laskettu aika. Warelia 2021. 172 s.

TAMPEREELLA asuvan mutta Ulvilassa syntyneen Arto Seppälän (s. 1936) uutuusromaani Laskettu aika sijoittuu jatkosota-aikaan. Romaanin tapahtumista Seppälä on sijoittanut suurimman osan Poriin.

Päähenkilö ja minäkertoja on puoliorpo Sirkka-tyttö, joka romaanin alussa saapuu äitinsä Suoman kanssa rannikolta Poriin. Asunto löytyy työläiskaupunginosan laitamilta läheltä jokea ja vehreitä niittyjä. Jatkosotaa on kestänyt jo pari vuotta.

Vuokratalon yläkerrassa asuu Volmari, rintamapalveluksesta vapautettu aseeton korpraali, joka toimii sotilasesikunnassa kirjurina. Volmarin ja Sirkan välillä alkaa vähitellen säkenöidä, mutta uskaltaako tyttö sitoutua erikoislaatuiseen mieheen?

”Volmari? Tämänkin kysymyksen olin käynyt läpi, olin kuullut monien kyselevän, toisten sanovan suoraan että Volmari oli liian vanha minulle. Äitikin oli huokaillut herrajumalansa kun pelkäsi minun seurustelevan Volmarin kanssa niin kuin ikäiseni kulkivat käsikynkässä saksalaisten kanssa, seurustelivat. Hän oli kuullut saksankielisen sanankin verkehren, ja teroitti minulle sen merkitsevän suhdetta, seurustelua. Poikkesin lainastossa tarkentamassa äidin tiedon, päätin saman tien keskittyä saksan kielen opintoihin.” (s. 60–61)

Suoma ja Sirkka tutustuvat läheisesti myös ilmavalvontalotta Onervaan, jonka komea sulhanen Kauko on siellä jossakin. Onelman kihlaonnen herkistämä Sirkka uneksii kirjoittamisesta, joka tuntuu kaukaiselta unelmalta. Kaukon lämminhenkiset rintamakirjeet avaavat rintamaoloja porilaisille kotirintamaihmisille.

Saksalaissotilaita Porin lentokentällä II maailmansodan aikana.

ROMAANISSA sota on kaukana ja lähellä. Rintamalta tulee postin lisäksi kaatuneita Keski-Porin kirkon viereen haudattavaksi. Seppälä kuvaa sankarihautajaisia, joissa jopa kymmenen vainajaa pannaan maan poveen samaan aikaan.

Porissa asui sota-aikana hieman yli 20000 henkilöä. Kun tähän lisättiin yhtäkkiä yli 3000 saksalaista sotilasta, jännitteitä seurasi. Seppälän Porissa on paljon naimattomia tyttöjä, jotka katsovat haikeudella nuorten saksalaispoikien perään.

Laskettu aika on perusvireeltään romanttinen kehitysromaani, jossa eri-ikäiset romaanihenkilöt koettavat parhaansa mukaan sopeutua erikoisiin oloihin.

Seppälän lakoninen ja yksityiskohtainen ilmaisu tuo havainnollisesti esille sodan mielettömyyden, vaikka se on arkikuvauksen kannalta taustatekijä ja reunaehto.

Monipuolisen kirjoittajauran tehneen Arto Seppälän tuotantoon kuuluu proosateoksia, tietokirjoja, aforismikokoelmia, näytelmiä ja kuunnelmia. Esikoisteos, pienoisromaani Kukkopojat, ilmestyi kuusikymmentä vuotta sitten.

Lasketun ajan sodanaikainen aihepiiri liippaa läheltä Seppälän kertomuskokoelmia Selkeemmille vesille (1995) ja Paraatimorsian (2012).

Ann-Christin Antellin esikoisromaani Puuvillatehtaan varjossa kuvaa hienosti 1880-luvun Turkua

Avainsanat

Ann-Christin Antell, book review, historialliset romaanit, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Turku

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus 2021. 335 s.

TURKULAINEN kirjastonhoitaja Ann-Christin Antell on aloittanut kirjailijanuraansa komealla epookkiromaanilla. Kolmiosaiseksi suunnitellun Puuvillatehdas-sarjan ensimmäinen osa Puuvillatehtaan varjossa ilmestyi helmikuussa 2021.

Debyytin tapahtumat sijoittuvat Turun seudulle 1880-luvulla. Romaani alkaa Liedossa, jossa nuori Jenny Malmström hautaa sekä koleraan menehtyneen pappismiehensä että kuolleena syntyneen poikavauvan. Surusta selvittyään nainen rupeaa turkulaisen rouvayhdistyksen puuhanaiseksi ja joutuu napit vastakkain nuoren puuvillatehtaan patruunan Fredrik Parkerin kanssa.

Ja kun Jennyn ulottuville saapuu työväenaatteen airuena komea opettaja ja tuleva senaattori Kosti Vanhanen sekä miellyttävä arkeologi Aaltonen, on leskellä runsaudenpula uusista aviomiesehdokkaista.

Osa Antellin romaanista sijoittuu todelliseen tehdasmiljööseen Aurajoen länsirannalle. Barkerin suvun perustama ja omistama puuvillatehdas, joka toimi vuodesta 1846 aina 1960-luvulle asti, työllisti parhaimmillaan toistatuhatta työntekijää.

Romaanissa sadat turkulaisnaiset ja -lapset raatavat tehtaassa kaksitoistatuntista päivää nälkäpalkalla:

”Meteli oli korvia huumaava, kun raskaat koneet kutoivat kangasta. Jokaisen koneen edessä seisoi koneenhoitaja, jotka kaikki olivat naisia. Heitä oli kaiken ikäisiä, myös lapsia, jotka toimivat apulaisina. He näyttivät väsyneiltä. Jenny tiesi, että he olivat tähän mennessä seisseet koneiden ääressä kuusi tuntia. Vielä olisi kuusi jäljellä.” (s. 63)

Kirjailija Ann-Christin Antell.

NUOREN leskinaisen oikeudet 1880-luvun Suomessa olivat verrattomasti paremmat kuin naimattoman tai naimisissa olleen naisen. Tällaisen romaanihenkilön kautta Antell pyyhältää naisasian ytimeen kuin Kaari Utrio konsanaan. Ja kun Jenny järkyttyy Barkerin puuvillatehtaan huonoista työoloista, hän puhuu suunsa puhtaaksi mitään kavahtamatta.

Myöhemmin Jenny tekee elämänsä suurimman ratkaisun, ja hänen elämänmenonsa muuttuu kertaheitolla.

Epookin yksityiskohdat Antell hallitsee hienosti. Myös henkilökuvissa esikoiskirjailija tavoittaa hyvin kuvaamansa ajan hengen.

Romaanikirjailija on kiinnostunut arkeologiasta, ja se totisesti näkyy romaanissa. Koroistenniemen kaivauksilla vietetään tovi jos toinenkin. Sieltä löytyy rautakautisia keihäänkärkiä ja muita kiinnostavia muinaisesineitä.

Turun Kauppatori 1900-luvun alussa

ROMAANISSA vietetään paljon aikaa turkulaisissa seurapiireissä. Lukija kohtaa lukuisia historiallisia henkilöitä, muun muassa tehtaanomistaja John Barkerin, konsulinrouva Vivi Malmin, kirjailija Nils Pinellon ja tupakkatehtailija Pehr F. Rettigin.

Ruotsinkieliset turkulaiset lukevat Åbo Underrättelseriä, suomenkieliset taas Sanomia Turusta. Kosti Vanhanen lähtee mukaan perustamaan upouutta sanomalehteä Auraa.

Puuvillatehtaan varjossa on pieteetillä toimitettu romanttinen lukuromaani, jonka historiallinen tietosisältö on ajan tasalla. Antellin kynä on terävä juuri naisasian kuvaamisessa. Myös romaanin lukuisissa vuoropuheluissa hän onnistuu kiitettävästi.

John Barkerin kutomorakennus nykypäivänä.