Avainsanat
historialliset romaanit, II maailmansota, opettajat, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tommi Kinnunen

Syyskuun lähestyessä loppuaan luin iltapuhteena lähes yhdeltä istumalta Tommi Kinnusen (s. 1973) uutuusromaanin Pimeät kuut (WSOY). Vaikuttavaa, kerrassaan. Arvostelussa (https://www.satakunnankansa.fi/kulttuuri/art-2000009099225.html) oli kehujen paikka.
Minua viisi vuotta nuorempi turkulainen opettaja-kirjailija on tuonut julkisuuteen jaksamisongelmiaan. Pimeät kuut viittaa samaan asiaan historiallisen romaanin keinoin.
Romaani kertoo koskettavasti yksinäisestä naisopettajasta, joka ottaa vastaan syrjäkylän koulun opettajan tehtävät läheltä Neuvostoliiton rajaa 1947. Yksinäinen talvi monine haasteineen tiettömien taipaleiden takana vie naisparan voimat tyystin.
Pimeiden kuiden äärellä mietin väistämättä nykyistä koululaitostamme. Se taitaa olla kirjailijan tarkoituskin. Minullakin on opettajan työstä pitkä kokemus, yli 20 vuotta.
OPETTAJIEN JAKSAMINEN perustuu silkkaan matematiikkaan.
Monipuoliseen työhön kuuluu oppituntien valmistelua, varsinaista opetusta, kokeiden laatimista, niiden korjausta, tukiopetusta, vanhempainpalavereita, ja kokouksia kollegojen kesken. Muun muassa. Sairaudet jylläävät koulussa, ja opettajia on kipeinä monesti useita yhtä aikaa.
Opettajan työ on vaihtelevaa, vastuullista ja mielenkiintoista. Mutta parhaimmillaankin varsin työlästä, toisinaan jopa raskasta. Viime lukuvuonna minullakin oli monta työpäivää, jolloin väsähdin niin, ettei kotona illalla evä paljon heilunut.
Koronan myötä etäopetus muuttui pysyväisluontoiseksi osaksi monen opettajan työpäivää. Pitemmän päälle opettajan etätyö on huomattavasti kuormittavampaa kuin normi lähiopetus. Hankala oppilas, vanhempi tai kollega saattaa taittaa kamelin selän, niin että opettajan lukuvuosi päättyy kesken kaiken pitkään sairauslomaan.
Opettajien jaksamisongelmat hätkähdyttävät muita kulkijoita, mutta ketä ne aikuisten oikeasti liikuttavat? Kaikillahan on näinä aikoina raskasta, varsinkin töissä.
OPETTAJAN TYÖHÖN liittyy kuitenkin sitkeähenkisiä myyttejä, joiden on jo aika väistyä pois.
Opettajia on aina pidetty kansankynttilöitä, joiden lukuvuosi on lyhyt ja lomat pitkiä. Ja lähteväthän opettajat monesti koulusta kesken päivän, ihan luvan kanssa. Mutta kuinka moni vie työnsä kotiin samalla tavoin kuin nämä kansankynttilät tekevät?
Olen itse ollut muutaman vuoden amisopettajan vuosityöajassa, jossa lomaoikeus on huomattavasti perinteistä lyhyempi. Seurantaan kirjataan myös ilta- ja viikonlopputyöt. Niitä riittää joka kouluviikolle.
Ammatilliselle koulutukselle tutut vuosityöaika ja alituiset opetussuunnitelmamuutokset väijyvät myös muuta opetusta. Olen nähnyt kerran jos toisenkin pelonsekaisen ilmeen peruskoulussa tai lukiossa työskentelevällä kollegalla, jos puhe kääntyy vuosityöaikaan.
Miltei suurempi ongelma on opetussuunnitelmauudistustyö (tiedän, kamala yhdyssana!).
Jos opetussuunnitelma muuttuu muutaman vuoden välein, esimerkiksi lukion opettaja joutuu suunnittelemaan samalla syklillä lukuisat kurssinsa. Suunnitelman vaihtuessa opettaja joutuu käymään kuukausia ylikierroksilla ja tekemään työtään kellon ympäri.

ORAVANPYÖRÄ uuvuttaa vääjäämättä. Toisin kuin moni muu, itse jakselen mainiosti. Minulla on hyvä mieli työviikon kohta päättyessä (tänään on torstai). Pidin tosin neljässä päivässä 30 omaa oppituntia ja sijaistin kolmea kollegaa oman toimen ohella. Huominen päivä menee etätöissä, mistä laskeudutaan viikonloppuun ja Turun kirjamessuille.
Mutta aina ei ole ollut niin hyvä tilanne kuin nykyisin.
Opettajaurani alussa opetin aikuiskoulutuskeskuksen mamu-koulutuksessa viitenä päivänä viikossa peräti 14 kuukautta putkeen, ennen kun jäin ensimmäiselle lakisääteiselle vuosilomaviikolle. Eikä yhdenkään oppitunnin sisältö ollut valmiina ennakolta.
Olin silloin kolmekymmentävuotias ja jaksoin juuri ja juuri tehdä kyseisen työrupeaman. Enää en jaksaisi.