Avainsanat
historialliset romaanit, J. P. Koskinen, John Steinbeck, Like Kustannus, Neuvostoliitto, romaanit, Venäjä
J. P. Koskinen. Kuva: Hämeen Sanomat.
JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. 352 s.
”Sydän jumputti korvissani niin, että minun oli vaikea kuulla Nikolain puhetta. Kuvittelin jo olevani ilmassa, kaartelin kuin lintu, metsät näyttivät vihreiltä läiskiltä, valkea järven jää vaihtui peltoihin, lumi suli pois, täällä paistoi aurinko, niska alkoi kuumeta sen porotuksessa.” (s. 91)
Juha-Pekka Koskisen (s. 1968) elokuussa 2019 ilmestynyt romaani Tulisiipi alkaa Amerikassa 1920-luvulla. Siirtolaisena Minnesotaan tullut suomalaisperhe kärvistelee aikansa pula-ajan kourissa. Sitten kuullaan huhu Neuvosto-Karjalasta, jossa olisi mahdollisuus elää leveämmin. Ei muuta kuin pitkälle paluumatkalle Suomeen ja itärajan ylitse Neuvostoliittoon sosialistista Karjalaa rakentamaan.
Kaikki eivät lähde Amerikasta Neuvostoliittoon. Vanhin väki vastustaa ”Karjala-kuumetta” pitkää muuttoa – ja jääkin USA:han. Matkaan lähtevät vain Frostin perhe ja pari naapuria. Pitkän matkan jälkeen karu totuus aukeaa. Ei Karjalassakaan ole kaikki hyvin, päinvastoin. Kurjuus, nälkä ja huonot asunnot ovat löytäneet myös Petroskoihin, johon Frostit asettuvat.
Pohjois-Amerikasta muutti Neuvosto-Karjalaan muuten oikeasti tuhansia amerikansuomalaisia, joiden kaameaa kohtaloa on kuvannut muun muassa Antti Tuuri romaanissaan Ikitie (2011).
Kaarle pääsee lentokoneineen vaativiin paikkoihin.
FROSTIN PERHEEN Kaarle-poika on Koskisen hienon romaanin päähenkilö. Jo nuorena Kaarle päättää tulla isona lentäjäksi. Kun Janne-setä vie pojan katsomaan Charles Lindberghiä, Kaarle tietää kutsumuksensa varmistuneen. Sitten Kaarle saa legendaariselta lentäjältä tulevaisuutta osoittelevan kortin, jossa teksti:
”You’ll be the greatest pilot of the world.”
Värikkäät tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti toista maailmansotaa. Kuten tosielämästä tiedettyä, suomalaissiirtolaisille kävi Neuvostoliitossa heikosti. Kaarlesta tulee kuin tuleekin lentäjä, ja hän pääsee koneineen vaativiin paikkoihin. Vaikka kertoja kuvaa lopulta jopa sota-ajan kokemuksia, Tulisiipi ei ole varsinaisesti tai pelkästään sotakuvaus.
Polikarpov-kone oli Kaarlen lentokoneena II maailmansodassa.
Lentäessään Kaarle kokee olevansa kotona. Alla vilistävä maanpinta on laikukas kuin äidin ompelema tilkkutäkki.
Tulisiipi on lähtökohdiltaan kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien (1939) suomalaisversio, kunnianhimoinen kollektiivikuvaus. Kun Steinbeck lähetti onnettoman perheensä Kaliforniaan, Koskinen palauttaa Kaarlen perheen koti-Suomeen ja kohtalokkaalle reissulle itänaapuriin. Yhtymäkohtia Steinbeckin klassikkoon on useita: matkakuvat, tekniset kuvat, runsaat luontokuvat, yllättävät onnettomuudet, ahdistavat yhteiskuntapohdiskelut jne.
Kaarle joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa.
TOISAALTA TULISIIVESTÄ tulee mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) paljon oivaltava lapsikertoja, jonka kautta mennyt historiallinen maailma sai uudenlaisen ja moniulotteisen sävyn. Lapsinäkökulma itsestään selviin ikuisuuskysymyksiin on tärkeä myös Koskiselle.
Kaarle esimerkiksi oppii jo lapsena isovanhemmiltaan Amerikassa, että valehtelu on väärin. Isoäidin mielestä se on syntiä, isoisän mielestä väärin muuten vaan. Kun Kaarle muuttaa Neuvostoliittoon, hän joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa. Mihinkään ei voi luottaa, mistään olla varma.
Karmeinta on huomata, että ihminen voi joutua valheen vuoksi pois kotoaan tai menettää henkensä. Kaarle ui tätä vastaan kuin jalokala ja opettelee puhumaan totta ainakin itselle, vaikka ympäristö kuinka rakentuisi valheellisille asioille, tai tiukassa hetkessä vaikenemaan.
Unelmointia ei kukaan häneltä riistä, mikä sekin menee ison joukon edelle:
”Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen, saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.” (s. 12)
Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa.
SIPERIAN HYYTÄVÄN kylmyyden jälkeen Kaarle joutuu elämänsä yksinäisimpään paikkaan.
Siellä hänen on päätettävä, puhuvatko ainoat lähellä olevat ihmiset totta – vai jotakin muuta. Salaisuuksia hänen ympärillään on aina riittänyt.
Koskisen henkilökuvaus on minusta puhuttelevan ja runsaan romaanin heikoin elementti, vaikka siinäkin kerronta nousee keskitasoa paremmalle tasolle.
Muista henkilöistä tärkein on Kaarlen entinen naapuri Linda, josta tulee vähitellen miehen rakastettu. Kertoja oikoo henkilökuvissa monta mutkaa suoriksi, minkä vuoksi moni päähenkilöistäkin jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Stalinin koneisto pakottaa venäläiset romaanihenkilöt petollisiksi toisiaan kohtaan, mistä Kaarlekin saa osansa. Petollisuuden sovitus kuitataan useimmiten nopeasti ja tarpeettoman kivuttomasti, mikä tuntuu uskomattomalta.
Kaarlen kuuluisin kämppäkaveri kosmonauttikoulutuksessa.
Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa. Totalitaarisen ja valheellisen ympäristön keskellä oma perhe ja suku ovat ainoa turvallisuustekijä. Siinä jälleen yksi kytky Steinbeckin klassikkoon.
Jännitystä Tulisiivessä on vaikka kahteen romaaniin jakaisi.
Kaarle selviytyy sodan läpi ihmeellisellä tavalla, tapaa vanhoja tuttuja vuosien takaa, viettää vuosikausia syyttä vankileirien saaristossa ja pääsee todistamaan venäläisen lentoteknologian suurimpia saavutuksia ja yrityksiä. Tapaapa hän jopa nimekkäitä kosmonautteja ja opettaa näitä lentämään entistä paremmin!
Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu.
KAARLE ON aina tykännyt linnuista ja kokenut niiden kanssa sielunyhteyttä. Romaanin loppua kohti maa alkaa polttaa Kaarlen alla entistä enemmän, niin kuin hän olisi tervapääskyn sukua.
Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu. Kaarle on yksi seitsemästä kääpiöstä, jotka pääsevät vaativalle kurssille. Tiellä avaruuden valloittajaksi on vastassa inhottavia G-voimaharjoituksia paholaisen karusellissa eli sentrifugissa, lukematon määrä laskuvarjohyppyjä, painottomuusharjoituksia, tuhansia lenkkikilometrejä jne.
Kaarlen kutsumuksena on lentää, vaikka luodit tai muut vaarat viuhuisivat ympärillä. Lapsena Kaarle ei viihtynyt koulussa ollenkaan. Mutta kun hän pääsee kouluttautumaan huippulentäjäksi, opiskelu maistuu kyllä, ainakin hetken.
Tulisiipi on hänen intiaaninimensä, jonka Amerikan intiaani Kolme Arpea on antanut pojalle lapsena. Se on vain yksi miehen nimistä. Muita ovat Charles Frost, Kaarle Kuura, Gennadi Timošev Zamorozkin ja Kreisi boi. Maassa maan tavalla ja maan nimellä.
Sanoinko jo, että Tulisiipi onnistui yllättämään kerran jos toisenkin?
Romaanin hieno loppu on kuin Ilkka Remeksen trillereistä. Tästä romaanista saisi komean elokuvankin aikaan.
