Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan kosketti kohtalokuvauksellaan

Avainsanat

book review, historialliset romaanit, Katja Kaukonen, mielisairaala, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, WSOY

Kirjailija Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. WSOY 2020. 375 s.

Porilaissyntyisen ja nykyisin Tampereella asuvan Katja Kaukosen (s. 1968) romaani Saari jonne linnut lentävät kuolemaan vie lukijansa saarelle, jonne ei aurinko paista. Suruvoittoiset tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle.

Hulluiksi leimattujen naisten hoitopaikkana saarella on kaksikerroksinen Tiiralinna. Sinne saapuu ensin henkilökunta: Alli-emäntä, ylihoitaja Linnea, keittäjät, piiat, pappi Joel ja talonmies Birger. Potilaiden saapuessa Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitos sairasmielisiä varten täyttyy toinen toistaan oudommista kulkijoista:

”Potilaat olivat sielultaan autioita naisia, jotka ylittivät yhteisön sovitut rajat. Mantereen elämä oli heille liian avaraa. Miljöö vauhditti moraalittomuutta, taipumuksia epäsäännölliseen elämään, haureuteen, rikoksiin ja vastahankaisuuteen. Saari maisemallisessa ahtaudessaan antaisi luontaiset rajat, joita ei tarvinnut kyseenalaistaa.” (s. 29–30)

Onnelliset ja onnettomat auttajat

MANTEREEN ULKOPUOLELLA oleva saari alkaa elää omaa elämäänsä, jossa hulluus tarttuu henkilöstä toiseen eivätkä ”terveet” työntekijätkään ole siltä suojassa. Hoitomenetelmät ovat karuja ja rajuja. Linnea odottaa lääkäri Gunnar Bergin saapumista viikkokaupalla, mutta lääkäriä ei näy eikä kuulu.

Alli-emäntä ei ole saarella kutsumuksen vuoksi, kuten Linnea. Hän kerää rahaa muuttaakseen Australiaan aloittaakseen siellä uuden elämän.

Pappi Joel on saaren traagisin ammattiauttaja: mies jolla on voimakas vaikuttamisen palo mutta jonka uhrautuvat toimet tuntuvat tuhoon tuomituilta.

Romaanikertoja miettii hulluuden rinnalla ihmisyyden eri puolia ja kipupisteitä. Jokaisella on salaisuutensa, eikä niistä kannata toisten udella. Kun järki ei enää riitä selittämään kaikkea, taikausko ja mielikuvitus saavat vallan.

Saarella tapahtuu yhtä ja toista outoa: itsemurha, katoamisia, tulipaloja. Tiiralinnan tunkiolta löytyy pärekorissa vastasyntynyt pienokainen. Kenen lapsi se on? Kuka on isä?

Lapsesta, joka ristitään Meri-Mirjamiksi, tulee saaren asukkien maskotti, saarielämän keskipiste ja huomisen toivo.

Kun naiset alkavat toipua, havahdutaan yllättävään ongelmaan. Heitä ei enää haluta mantereelle takaisin.

Potilailla on mahdollisuus päästä Taivaaseen tai Helvettiin.

TIIRALINNAN POHJAKERROKSEEN sijoitetaan sairaat, yläkerrokseen toipuneet. Kerrokset nimitetään Helvetiksi ja Taivaaksi.

Sanaleikin kautta kirjailija ironisoi surkuhupaisan miljöönsä, jossa sekä hoitajien että potilaiden on vaikea sulautua rooleihinsa ja pitää niitä yllä.

Tyyliltään Kaukosen romaani on lähinnä maagista realismia. Alituiset lintukuvat ovat voimakkaita ja havainnollisia.

Kertojan tajunnanvirta poimii henkilön toisensa jälkeen ja sekoittaa näiden järkevät mietteet päivä- ja yöuniin sekä houreisiin.

Lukuromaanina Saari jonne linnut lentävät kuolemaan on hyvin toimiva ja jännittäväkin. Kieli on runollisen kaunista. Traagiset kohtalot saavat mieliin painuvat tulkintansa.

Vihan hedelmät suomalaisittain vievät pilvien päälle

Avainsanat

historialliset romaanit, J. P. Koskinen, John Steinbeck, Like Kustannus, Neuvostoliitto, romaanit, Venäjä

J. P. Koskinen. Kuva: Hämeen Sanomat.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. 352 s.

”Sydän jumputti korvissani niin, että minun oli vaikea kuulla Nikolain puhetta. Kuvittelin jo olevani ilmassa, kaartelin kuin lintu, metsät näyttivät vihreiltä läiskiltä, valkea järven jää vaihtui peltoihin, lumi suli pois, täällä paistoi aurinko, niska alkoi kuumeta sen porotuksessa.” (s. 91)

Juha-Pekka Koskisen (s. 1968) elokuussa 2019 ilmestynyt romaani Tulisiipi alkaa Amerikassa 1920-luvulla. Siirtolaisena Minnesotaan tullut suomalaisperhe kärvistelee aikansa pula-ajan kourissa. Sitten kuullaan huhu Neuvosto-Karjalasta, jossa olisi mahdollisuus elää leveämmin. Ei muuta kuin pitkälle paluumatkalle Suomeen ja itärajan ylitse Neuvostoliittoon sosialistista Karjalaa rakentamaan.

Kaikki eivät lähde Amerikasta Neuvostoliittoon. Vanhin väki vastustaa ”Karjala-kuumetta” pitkää muuttoa – ja jääkin USA:han. Matkaan lähtevät vain Frostin perhe ja pari naapuria. Pitkän matkan jälkeen karu totuus aukeaa. Ei Karjalassakaan ole kaikki hyvin, päinvastoin. Kurjuus, nälkä ja huonot asunnot ovat löytäneet myös Petroskoihin, johon Frostit asettuvat.

Pohjois-Amerikasta muutti Neuvosto-Karjalaan muuten oikeasti tuhansia amerikansuomalaisia, joiden kaameaa kohtaloa on kuvannut muun muassa Antti Tuuri romaanissaan Ikitie (2011).

Kaarle pääsee lentokoneineen vaativiin paikkoihin.

FROSTIN PERHEEN Kaarle-poika on Koskisen hienon romaanin päähenkilö. Jo nuorena Kaarle päättää tulla isona lentäjäksi. Kun Janne-setä vie pojan katsomaan Charles Lindberghiä, Kaarle tietää kutsumuksensa varmistuneen. Sitten Kaarle saa legendaariselta lentäjältä tulevaisuutta osoittelevan kortin, jossa teksti:

”You’ll be the greatest pilot of the world.”

Värikkäät tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti toista maailmansotaa. Kuten tosielämästä tiedettyä, suomalaissiirtolaisille kävi Neuvostoliitossa heikosti. Kaarlesta tulee kuin tuleekin lentäjä, ja hän pääsee koneineen vaativiin paikkoihin. Vaikka kertoja kuvaa lopulta jopa sota-ajan kokemuksia, Tulisiipi ei ole varsinaisesti tai pelkästään sotakuvaus.

Polikarpov-kone oli Kaarlen lentokoneena II maailmansodassa.

Lentäessään Kaarle kokee olevansa kotona. Alla vilistävä maanpinta on laikukas kuin äidin ompelema tilkkutäkki.

Tulisiipi on lähtökohdiltaan kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien (1939) suomalaisversio, kunnianhimoinen kollektiivikuvaus. Kun Steinbeck lähetti onnettoman perheensä Kaliforniaan, Koskinen palauttaa Kaarlen perheen koti-Suomeen ja kohtalokkaalle reissulle itänaapuriin. Yhtymäkohtia Steinbeckin klassikkoon on useita: matkakuvat, tekniset kuvat, runsaat luontokuvat, yllättävät onnettomuudet, ahdistavat yhteiskuntapohdiskelut jne.

Kaarle joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa.

TOISAALTA TULISIIVESTÄ tulee mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) paljon oivaltava lapsikertoja, jonka kautta mennyt historiallinen maailma sai uudenlaisen ja moniulotteisen sävyn. Lapsinäkökulma itsestään selviin ikuisuuskysymyksiin on tärkeä myös Koskiselle.

Kaarle esimerkiksi oppii jo lapsena isovanhemmiltaan Amerikassa, että valehtelu on väärin. Isoäidin mielestä se on syntiä, isoisän mielestä väärin muuten vaan. Kun Kaarle muuttaa Neuvostoliittoon, hän joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa. Mihinkään ei voi luottaa, mistään olla varma.

Karmeinta on huomata, että ihminen voi joutua valheen vuoksi pois kotoaan tai menettää henkensä. Kaarle ui tätä vastaan kuin jalokala ja opettelee puhumaan totta ainakin itselle, vaikka ympäristö kuinka rakentuisi valheellisille asioille, tai tiukassa hetkessä vaikenemaan.

Unelmointia ei kukaan häneltä riistä, mikä sekin menee ison joukon edelle:

”Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen, saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.” (s. 12)

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa.

SIPERIAN HYYTÄVÄN kylmyyden jälkeen Kaarle joutuu elämänsä yksinäisimpään paikkaan.

Siellä hänen on päätettävä, puhuvatko ainoat lähellä olevat ihmiset totta – vai jotakin muuta. Salaisuuksia hänen ympärillään on aina riittänyt.

Koskisen henkilökuvaus on minusta puhuttelevan ja runsaan romaanin heikoin elementti, vaikka siinäkin kerronta nousee keskitasoa paremmalle tasolle.

Muista henkilöistä tärkein on Kaarlen entinen naapuri Linda, josta tulee vähitellen miehen rakastettu. Kertoja oikoo henkilökuvissa monta mutkaa suoriksi, minkä vuoksi moni päähenkilöistäkin jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Stalinin koneisto pakottaa venäläiset romaanihenkilöt petollisiksi toisiaan kohtaan, mistä Kaarlekin saa osansa. Petollisuuden sovitus kuitataan useimmiten nopeasti ja tarpeettoman kivuttomasti, mikä tuntuu uskomattomalta.

Kaarlen kuuluisin kämppäkaveri kosmonauttikoulutuksessa.

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa. Totalitaarisen ja valheellisen ympäristön keskellä oma perhe ja suku ovat ainoa turvallisuustekijä. Siinä jälleen yksi kytky Steinbeckin klassikkoon.

Jännitystä Tulisiivessä on vaikka kahteen romaaniin jakaisi.

Kaarle selviytyy sodan läpi ihmeellisellä tavalla, tapaa vanhoja tuttuja vuosien takaa, viettää vuosikausia syyttä vankileirien saaristossa ja pääsee todistamaan venäläisen lentoteknologian suurimpia saavutuksia ja yrityksiä. Tapaapa hän jopa nimekkäitä kosmonautteja ja opettaa näitä lentämään entistä paremmin!

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu.

KAARLE ON aina tykännyt linnuista ja kokenut niiden kanssa sielunyhteyttä. Romaanin loppua kohti maa alkaa polttaa Kaarlen alla entistä enemmän, niin kuin hän olisi tervapääskyn sukua.

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu. Kaarle on yksi seitsemästä kääpiöstä, jotka pääsevät vaativalle kurssille. Tiellä avaruuden valloittajaksi on vastassa inhottavia G-voimaharjoituksia paholaisen karusellissa eli sentrifugissa, lukematon määrä laskuvarjohyppyjä, painottomuusharjoituksia, tuhansia lenkkikilometrejä jne.

Kaarlen kutsumuksena on lentää, vaikka luodit tai muut vaarat viuhuisivat ympärillä. Lapsena Kaarle ei viihtynyt koulussa ollenkaan. Mutta kun hän pääsee kouluttautumaan huippulentäjäksi, opiskelu maistuu kyllä, ainakin hetken.

Tulisiipi on hänen intiaaninimensä, jonka Amerikan intiaani Kolme Arpea on antanut pojalle lapsena. Se on vain yksi miehen nimistä. Muita ovat Charles Frost, Kaarle Kuura, Gennadi Timošev Zamorozkin ja Kreisi boi. Maassa maan tavalla ja maan nimellä.

Sanoinko jo, että Tulisiipi onnistui yllättämään kerran jos toisenkin?

Romaanin hieno loppu on kuin Ilkka Remeksen trillereistä. Tästä romaanista saisi komean elokuvankin aikaan.

 

J. P. Koskinen sepitti tärkeimmän kalavaleensa

Avainsanat

book review, Elias Lönnrot, historialliset romaanit, J. P. Koskinen, Kalevala, religion, ristiretket, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, William Shakespeare

Juha-Pekka Koskinen 2012

J. P. Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. 418 s.

HÄMEENLINNAN suurimpiin nykykirjailijoihin kuuluva J. P. Koskinen (s. 1968) julkaisi keväällä tähänastisen pääteoksensa Kalevanpoikien kronikka.

Teos vyöryttää lukijan eteen saman mytologian, josta Elias Lönnrot kirjoitti oman tunnetun saagansa 1830- ja 1840-luvuilla. Kun Lönnrot sijoitti kalavaleensa Suomen mystiselle rauta-ajalle, Koskinen toi myytit huomattavasti lähemmäksi, 1100-luvulle. Kronikka-nimitys viittaa Koskisen romaanissa runomittaiseen ja leikilliseen sukutarinaan.

Olet taitava laskettelemaan pelkkää satua.

Koskisen keskiaikaisen miljöön keskuspaikka on idän keisarin Manuelin kultainen kaupunki Miklagård eli Konstantinopoli. Siellä tehdään tiedettä ja käydään kauppaa. Miklagårdissa sijaitsevat myös uskonnolliset pyhäköt.

Tuohon suuruuteen suuntaavat kaukaisesta pohjolasta Koskisen viikinkihenkiset päähenkilöt Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen, tietäjä Väinö Kalevanpoika ja takojamestari Seppo. Jokainen on Miklagårdissa omasta syystään. Mukana on myös Ahdin Väntti-poika, joka toimii romaanin minäkertojana. Isä huomaa pojan kertojanlahjat ja kehaisee tätä niistä:

”On pakko myöntää, että ovelasti kudot tarinaasi totta ja tarua. Koskaan en sanoisi sinua pojakseni, siitä viisas arvaisi heti, että laskettelet pelkkää satua. Mutta taitava olet, se on pakko myöntää. Olit muka hirveä hiihtämässä, vaikka kiukaan vieressä makasit etkä evääsi liikauttanut.” (s. 355)

Väntti muistelee menneitä seikkailuja vanhana miehenä. Miklagårdissa ollaan puolet romaanista. Siellä Väntin kohtaloksi oli ennakolta suunniteltu kaikenlaista, mutta kuinkas sitten käykään?

Miklagård-jaksossa on paljon teknohömppää. Seppo tutustuttaa Väntin keisarin yliteknikon Stauriakokseen, jonka pajalla Väntti vierailee tämän tästä. Siellä odottavat yliteknikon tekniset keksinnöt ja kaunis Irene, josta tulee suomalaispojan mielitietty.

Romaanin loppuosassa Kalevanpojat palaavat takaisin Suomeen. Siellä on edessä katkera taistelu lännestä hyökkäävien valloittajien kanssa. Keskiaikaista valtapeliä sivusta seuraava Väntti saa huomata yllätyksen toisensa jälkeen. Häntä, suurta huijaria, ovat vanhemmat miehet onnistuneet vedättämään kerran toisensa jälkeen!

Pitkäikäinen aihe viittaa kirjailijan pääteokseen.

KALEVANPOIKIEN KRONIKAN historiakuva on syntynyt kirjailijan tajuntaan muiden töiden ohessa. Koskinen on sanonut haastattelussa, ettei hänen tarvinnut perehtyä kyseiseen aikaan tämän kirjan puitteissa, koska kyseinen ajankuva oli kirkastunut jo aiempien projektien yhteydessä.

Koskinenhan aloitti romaanikirjailijana juuri keskiaikaan liittyvällä kuvauksella. Esikoisromaani Ristin ja raudan tie (2004) kuvasi Bysantin kautta kulkeneita ristiretkeläisiä.

Koskisen romaanituotannon vanhin aihe alleviivaa Kalevanpoikien kronikan tärkeyttä kirjailijan pääteoksena. Hän on käynyt hartiavoimin isojen teemojen kimppuun. Kirjailijan alasimelle on kannettu kristinoppia, suomalaista muinaisuskoa, Kalevalan tarinoita ja Bysantin ja Skandinavian historiaa.

Vahvoista aiheistaan huolimatta Koskisen teos on pesunkestävä seikkailuromaani, jossa myyttiset juonenkäänteet ja Kalevala-mystiikka palvelevat viihteellisinä elementteinä. Kirjailija hyödyntää Kalevalan runomittoja varsinkin vuoropuheluissa. Temppu ei ole tehokas, vaan enemmän sekoittaa muuten hyviä keskusteluasemia.

Romaanin Väntti-kertoja puhuttelee lukijaa toisinaan metatarinoilla. Kyse on siitä, mitä romaanikertojalta kannattaa uskoa ja mitä ei.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Väntti on jo vanha. Menneitä lähes kaikentietävän kertojan asenteella korostava vanhus näyttää havainnollisesti lukijalle, mikä ero on toden ja sepitteen välillä.

Tuleepa Väntti sepittäneeksi senkin, miten piispa Henrik kuoli aikoinaan Köyliönjärven jäällä. Väntin tarinassa päähenkilöiden nimet tosin ovat Henri ja Lauri.

Kalevanpoikien kronikka toisintaa muodikasta goottilaista fantasiaa.

KALEVANPOIKIEN keskinäinen taistelu on kuin Shakespearen kuningasnäytelmistä. Välillä käydään sukulaisten kimppuun katkerien aseiden kanssa, myrkytetään surutta toisen perheenjäseniä ja tehdään muita hirmutöitä.

Tykkäsin Koskisen romaanin katkeransuloisesta lopusta aika tavalla. Kerronta on siistiä ja loppuun asti mietittyä. Romaanin Bysanttiin liittyvä alkujakso oli loppuun verrattuna sekavampi, kun Kalevanpojat seikkailevat suurkaupungin kaduilla ja jopa niiden alla.

Koskinen on lähtenyt nykyaikana muodikkaan goottilaisen fantasian toisintajaksi. Väntti purkaa lukijalle näkemiään synkkiä näkyjä. Seuraavasta näkymästä, joka on Miklagårdin maanalaisesta luolasta, puuttuu enää Game of Thrones -henkinen, fantastinen zombikuvio:

”Koreisiin kaapuihin puettu vainaja sai sydämeni kylmenemään. Ukon kasvot olivat kuivuneet ja nahka vetäytynyt niin, että hampaat näkyivät huulten alta. Silmät olivat painuneet kuopalle mutta luomet olivat raollaan aivan kuin vainaja polisi salaa kurkkinut mitä teemme.” (s. 269)

Kuten George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussakin, uskonto on Koskisen teoksessa raakailmeisen valtaistuinpelin kaikupohja. Koskisen romaanihenkilöt puhuvat Jeesuksen sijasta Kiesuksen uskosta. Siihen vähitellen yksi jos toinenkin Kalevanpojista kääntyy.

Hyvin tuottelias J. P. Koskinen on kirjoittanut onnistuneesti hyvin erilaisia kirjoja. Hän on julkaissut kuusitoista romaania, kaksi novellikokoelmaa ja kaksitoista lasten- ja nuortenkirjaa.

Mukana on jopa scifiä (Luciferin oppipojat 2016), talvisotakuvaus (Kuinka sydän pysäytetään 2015) tai hirtehishenkinen romaani ihmissyöjistä (Kannibaalien keittokirja 2017). Venäläisestä legendasta kertova Ystäväni Rasputin oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

 

 

Asko Sahlberg juutalaisten kuninkaiden matkassa

Avainsanat

antiikki, Asko Sahlberg, historialliset romaanit, Mika Waltari, Raamattu, romaanit, Sana-lehti, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus

Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013. 680 s.

Asko Sahlbergin (s. 1964) syksyllä 2013 julkaisemassa suurromaanissa Herodes seurataan Herodes Antipasin värikästä elämää juutalaisyhteisön valtiaana moninaisten hovijuonittelujen keskiössä. Juutalaisten kuningas joutuu hämmästelemään uskonnollisen kuninkaan (Kristuksen) nousua ja erikoista kohtaloa.

Sahlbergin eeppinen romaani kertoo havainnollisesti Rooman mahdista suuren valtakunnan laidalla. Samalla otetaan kantaa myös kristillisen alkuseurakunnan piinaaviin kokemuksiin juutalaisten ja roomalaisten vainon kohteena.

Sahlbergin romaanissa on kosolti Raamatusta tuttuja henkilöitä. Vastaan tulevat muun muassa Johannes Kastaja, Herodias, Salome sekä mystinen profeetta Jeshua, joka joutuu juutalaisten juonittelun tuloksena Pontius Pilatuksen ja Herodeksen käsiin. Romaanin lopussa juutalaisten kuninkaat kohtaavat toisensa mieliinpainuvasti.

Johannes Kastajan kanssa Herodekselle syntyy suhde, joka jää painamaan häntä pitkään kuuluisan vankilasurman jälkeen:

”En halunnut näyttäytyä Johanneksen kuulijoiden joukossa, ja niin annoin pystyttää telttani noin virstan päähän hänen leiristään. Lähetin orjan toimittamaan Johannekselle kutsun, johon tämä myöntyi. [–] Olin luullut itäisiä seutuja karummiksi, mutta ainakin Jarmukin lähistöllä eteeni levittäytyi vihreä rauha. Kun olin palannut teltalleni, tunsin oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Illan jo pimettyä profeetta saapui luokseni.”

Asko Sahlberg on tehnyt kaunokirjailijana näyttävän uran. Monenlaista puuhaa kokeillut mies ryhtyi ammattikirjailijaksi julkaistuaan esikoisromaaninsa Pimeän ääni vuonna 2000. Kirjailija asuu nykyisin Göteborgissa.

Monenlaisia jännittäviä juonenkäänteitä ja tapahtumasarjoja sisältävä Herodes-romaani muistuttaa sisällöltään ja kerronnaltaan melkoisesti Mika Waltarin historiallisia romaaneja (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Molempien romaanikertoja on mieltynyt kertomaan vuolaasti yksityiskohtia vuosituhansien takaisen ajan esineistä, ruoista, vaatteista, käytöstavoista jne.

Herodes-romaani istuu käteen huonosti tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi. Kookkaita sivuja on lähes 700.

Vuosien kypsyttelyn tulos ja Sahlbergin siihenastinen pääteos noteerattiin Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi. Kirjailija jatkoi myöhemmin antiikin poliitikkokuvausta romaanissaan Pilatus (2016).