Avainsanat
Kuva: Jouni Harala
Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia. Otava 1999. 141 s.
Jos pitäisi kuvata yhdellä lauseella Anna-Leena Härkösen (s. 1965) kirjailijakuvaa, joutuisi haastavan tehtävän eteen.
Kirjallisesti monipuolinen ja -lahjainen ihmelapsi, joka on tehnyt kaikenlaisia tekstejä romaaneista ja TV-käsikirjoituksista sekä laulu- ja esseekokoelmiin 15 vuoden ajan?
Nykynuorten tuskan vahva kuvaaja?
Kielellinen anarkisti? Ikuinen murrosikäinen?
Ammattinäyttelijä, jolle kirjoittaminen taitaa olla toisen käden hommaa?
Keskenään ristiriitaisia luonnehdintoja nuoresta naiskirjailijasta riittäisi!
Härköselle voisi pyhittää oman lukunsa modernissa suomalaisessa kirjallisuushistoriassa sen vuoksi, että hän on noussut yhdeksi X-sukupolven tuntojen näkyvimmistä tulkeista. Kyseiset nuoret ovat nyt aikuisia, useimmat kapinansa kapinoineet.
Härkönen kenties sinnittelee monen tajunnassa sellaisena itsellisen nuoren naisen karikatyyrina, jonka täytyisi ihmisten vanhenemisesta huolimatta säilyä aina samanlaisena, ikuisena kyseenalaistajana.
Sellaiseen pelkistämiseen naiskirjailija ei kuitenkaan alistu. Hän elää ajan mukana ja muuttuu paitsi ihmisenä myös kirjailijana.
Anarkismin tulkki etsii uutta, painavaa sanottavaa. Lähes 20-vuotias esseekokoelma Kauhun tasapaino tuo esille Härkösen kokemuksia, ajatuksia ja näkemyksiä nykyajan ilmiöistä. Kokoelma koostuu 18 kirjoituksesta, jotka Härkönen on julkaissut kolumneina Image-lehdessä vuosina 1996-1999.
Kirjoitukset käsittelevät kaikenlaisia elämänilmiöitä nyrkeillä puhumisesta, keksien syömisestä ja riitelemisen aakkosista kirjailijan lukemattomiin matkakokemuksiin sekä taiteen eri ulottuvuuksiin.
Korottaapa kirjailija tyylilleen uskollisena seksinkin taiteenlajiksi, jonka esteettisyys kyllä löytyy pienellä etsimisellä!
Kirjailija lähtee välillä vähän pöllyttelemään menneitäkin nostalgiahakuisesti: miksi tähän on tultu, olemmeko oppineet yhtään mitään. 1980-lukua Härkönen muistelee lämmöllä: se oli hyvää aikaa monin tavoin.
1990-luvusta hän argumentoi huomattavasti kielteisemmin. Sanoja ja fraaseja riittää ihmisten sanavarastossa joka lähtöön, mutta teot puhuvat erilaista kieltä kuin sanat. Ihmiset tekevät mielettömiä asioita muodin vuoksi. Pinnan alle ei viitsitä tutkailla, koska syvällisten arvojen perään ei kukaan vaivaudu kysymään.
Anna-Leena Härkösen tekstit ovat persoonallisia, mukaansa tempaavia, erinomaisen luettavia, sujuvia ja kieleltään hyvin omaperäisiä.
Hän osaa argumentoida monella tyylillä, vaikka räväkkä, äärimmäisen epäsovinnainen tyyli on kirjailijalla säilynyt alusta asti. Härkönen on rohkea kielellinen kokeilija ja ajattelija, jonka sanomat ja sanat eivät jätä kylmäksi.
Kuten alussa mainitsin, Härkönen on toisaalta kulttuurihenkilönä muuttunut jopa myyttiseksi hahmoksi, joka on kasvanut tavanomaisten määritelmien ulkopuolelle.
Syksyllä 1998 ilmestynyt romaani Avoimien ovien päivä antoi sisällöllään ymmärtää, että nuoren sukupolven tulkkina kannuksensa ansainnut Härkönen oli alkanut etsiä entistä konservatiivisempaa tyyliä – ja kenties lukijakuntaakin.
VETUS Et NOVA 