Julkkissuomentajan arjen ja onnen hetket

Avainsanat

englantilainen kirjallisuus, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Harry Potter series, Hiidenkivi, J. K. Rowling, Jaana Kapari-Jatta

Kuva: Sirpa Karjalainen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi 2008. 164 s.

Harry Potter –kirjojen suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta (s. 1955) on kirjoittanut tiiviin kirjan Potter-kirjojen syntyprosesseista. Havainnollinen ja selväkielinen Pollomuhku ja Posityyhtynen kertoo lisäksi pitkän linjan suomentajan monipuolisesta työnkuvasta ja työuran käännekohdista.

Kapari-Jatta kertoo muun muassa sen, miksi juuri hänestä tuli J. K. Rowlingin suomentaja ja miksi jotkut Potter-kirjojen lukuisista henkilönnimistä on suomennettu ja joitakin taas ei.

Ennen Potter-kirjoja Kapari-Jatta oli suomentanut yli sata teosta. Hän on saanut suomennoksistaan useita palkintoja, joista huomattavimpia ovat olleet Potter-kirjojen siivittämät kansainvälisen nuortenkirjaneuvoston kunniakirja (2000), kansainvälisen kääntäjienliiton Astrid Lindgren –palkinto (2002) sekä lastenkulttuurin valtionpalkinto (2007).

Vaikka Kapari-Jatan persoonalliset työtavat eivät liene yleispäteviä, ne antavat havainnollisen kuvan suomentajan työn reunaehdoista.

Ilotteleva, jopa ilkikurinen kirjoitusote on tyypillinen Pollomuhkun ja Posityyhtysen esseille:

”Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.”

Suomentajan apukeinot ovat moninaiset.

Kapari-Jatta kertoo käyttävänsä netin hakukoneitakin tarpeen tullen. Yleisimpiin pulmakohtiin kuitenkin riittävät työhuoneesta löytyvät kolme elektronista sanakirjaa sekä viisi paperisanakirjaa.

Kapari-Jatta ottaa kantaa moniin Potter-faneja kiehtoviin kysymyksiin. Suomentaja uskoi vasta kolmannen osan ilmestyttyä, että sarjaan tulee todella useampia osia lisää.

Pottereista seurasi välittömästi suoraa palautetta myös suomentajan suuntaan, ja niin Kapari-Jatta joutui lähes ennennäkemättömällä tavalla median ja suuren yleisön huomion kohteeksi. Kun suomalaistoimittajat ja -lukijat eivät voineet puhua suoraan kirjailijan kanssa, he kääntyivät suomentajan puoleen.

Vuonna 2008 Rowlingilla oli yli 60 kääntäjää eri kieliin. Näin ollen suomentajakaan ei voinut kääntyä kirjailijan puoleen teosten lukuisiin mysteereihin liittyvine kysymyksineen. Kapari-Jatta kertoo kysyneensä suoraan kirjailijalta ainoastaan yhden asian, joka liittyi Puoliverisen prinssin loppuvaiheisiin.

Kapari-Jatta ei ole kokenut suuria paineita Potter-kirjojen suurien lukijamäärien suhteen. Suomentaja sanoo tekevänsä työnsä mahdollisimman tunnollisesti (eli hitaasti) sen takia, ettei myöhemmille polville tarvitsisi selitellä huolimattomuusvirheitä. Nämä kirjat jäävät elämään, kun suomentajasta on aika jättänyt.

Jaana Kapari-Jatasta tuli julkkis vuonna 2000, kun Azkabanin vanki ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen hän on ollut esillä lukuisissa TV- ja radio-ohjelmissa, lehtihaastatteluissa, kouluissa ja kirjastoissa. Suomentaja ei kuulemma viihdy julkisuudessa yhtään, koska kokee takeltelevansa puheissaan anteeksiantamattomasti.

J. K. Rowlingin lukuisat uudissanat ovat suomentajalle suuri haaste, jonka voittamiseksi on jouduttu turvautumaan jopa mielikuvitukseen. Pollomuhku ja posityyhtynen ovat esimerkkejä Potter-kirjoihin keksityistä uudissanoista, joita Kapari-Jatta on sepittänyt kymmenittäin.

Teoksessaan hän kertoo uudissanojensa taustoista ja sanastollisista lainalaisuuksistaan. Saamansa palautteen perusteella suomentaja kokee onnistuneensa uudissanaprojektissaan paremmin kuin hyvin.

Kapari-Jatta kehuu pienellä paatoksella Rowlingin neroutta kirjailijana. Kysymykseen siitä, mikä on Potterien suosion perimmäinen salaisuus, suomentaja toteaa Rowlingin teosten olevan yksinkertaisesti hyviä kirjoja.

Kun itsessään hyvät kirjat inspiroivat lukijoita kertomaan niistä toisille, lukijoiden määrä alkaa kasvaa lumipallon lailla. Mistään suuresta markkinointitempusta ei suomentajan mukaan ole kyse.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Hiidenkivessä 2008.

Mainokset

J. K. Rowlingin sosiaaliromaani ja luokkayhteiskunnan kritiikki

Avainsanat

englantilainen kirjallisuus, Ilkka Rekiaro, J. K. Rowling, Paikka vapaana, The Casual Vacancy

 

J. K. Rowling: Paikka vapaana. Alkuteos The Casual Vacancy (Englanti 2012). Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2012. 543 s.

Harry Potter –romaaneillaan maailmanmaineeseen noussut englantilaiskirjailija J. K. Rowling (s. 1965) julkaisi syksyllä ensimmäisen aikuisromaaninsa. Marraskuussa suomennettu Paikka vapaana näyttää koko lailla erilaisen kirjailijan, johon fantasiasarja on lukijat totuttanut. Kirjailija ruotii nyky-Englannin luokkayhteiskuntaa säälimättömällä otteella kuvia kumartamatta. Suru ja kuolema ovat läsnä yhtä vahvasti kuin Potter-kirjoissa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat kokonaan kuvitteelliseen Pagfordin pikkukaupunkiin, joka esitetään englantilaisen porvarillisuuden idyllinä. Pagfordin kyljessä levittäytyy Yarvilin suurkaupunki, jonka ongelmiin ja elämänmenoon pagfordilaiset eivät halua sekaantua. Pikkukaupungin idylli kuitenkin särkyy, kun Pagfordin laitamalle rakennetaan Fieldsin vuokrataloalue. 

Romaanin alussa Pagfordin paikallisvaltuuston jäsen Barry Fairbrother menehtyy äkilliseen aivosairauteen. Hänen paikkansa kaupunginvaltuustossa alkaa välittömästi kiinnostaa monia – mutta kenelle paikka sitten meneekään? Romaanin aikana Barryn läheiset, vihamiehet ja valtuustotoverit näyttävät todellisen nahkansa, eikä lukijan eteen aukeavilla salaisuuksilla ole määrää.

Taistelua vapautuneesta valtuustopaikasta käydään keinoja kaihtamatta. Romaanikertoja kuvailee mielellään Pagfordin nuorten tuntoja, kun näiden vanhemmat yllättäen ilmoittavat halukkuudestaan kunnallispolitiikkaan. Sitten nettiin alkaa ilmestyä parjaavia kirjoituksia valtuutettukandidaateista. Kuka on salaperäinen Barry Fairbrotherin haamu, joka on ruvennut kummittelemaan netin avulla?

Vaikutteet Charles Dickensiltä näkyvät tässä hyvin. Samanlaisella armottomuudella kuin millä Dickens aikoinaan moukaroi 1800-luvun Englannin yhteiskunnallisia epäkohtia, Rowling lähestyy nykypäivän britannialaisia kaupunkiyhteisöjä. Paikallispoliitikkojen tekopyhyys ja itsekkäät tarkoitusperät saavat hänestä lahjomattoman tuomarin.

Romaanin eetos kirkastuu Fieldissä asuvan Krystal Weedon –nimisen 15-vuotiaan koulutytön hahmossa ja tarinassa. Kuvatessaan Krystalin kautta Englannin yhteiskunnan pohjakerroksien elämänmenoa Fieldsissä Rowling ei säästele etovia laatusanoja ja yksityiskohtia.

Rowlingin uskoa ihmisen hyvyyteen alleviivaa se seikka, että kertoja mainitsee pahamaineisen Krystalin ja pyhimyskaapuun puetun Barryn löytäneen toisensa ennen jälkimmäisen kuolemaa. Barry istuttaa Krystalin mieleen unelman paremmasta huomisesta, vaikka sen toteutuminen Englannin luokkayhteiskunnassa näyttää enemmän kuin epävarmalta.

Paikka vapaana on lukuromaanina hyvin suoraviivainen mutta toimiva. Kirjailijan yhteiskunnallinen tendenssi on häiritsevän silmiinpistävä. Ilkka Rekiaron suomennos on häkellyttävän virheetön kolmen viikon käännösaikaan nähden. 

 

J. K. Rowling – Kuoleman näyttämön fantastiset värit

Avainsanat

fantasy novel, Harry Potter series, J. K. Rowling

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Order of the Phoenix (Englanti 2003). Suom. Jaana Kapari. Tammi 2004. 1050 s.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Alkuteos Harry Potter and the Half-Blood Prince (Englanti 2005). Suom. Jaana Kapari. Tammi 2006. 698 s.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Alkuteos Harry Potter and the Deathly Hallows (Englanti 2007). Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2008. 828 s.

J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat. Alkuteos The Tales of Beedle the Bard (Englanti 2008). Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2009. 98 s.

Viides Harry Potter –kirja antoi odottaa itseään hetken. Kun sarjan neljä ensimmäistä osaa ilmestyivät melko nopeaan tahtiin vuosina 1998–2001, kului viidennen romaanin tekemiseen J. K. Rowlingilta (s. 1965) kaksi vuotta. Jaana Kaparin yli 1000-sivuinen suomennos ilmestyi kirjakauppoihin 12.3.2004.

Feeniksin killassa Harry on tullut selvään teini-ikään ja tuskailee 15-vuotiaan elämänongelmien parissa. Mukana ovat kaikki vanhoista Pottereista tutut hahmot rehtori Dumbledoresta ja Lordi Voldemortista lähtien. Muutaman uudenkin henkilön kirjailija esittelee, muun muassa pahantahtoisen opettajan Dolores Pimennon.

Viides lukuvuosi Tylypahkan maineikkaassa noitakoulussa alkaa värikkäiden tapahtumien säestämänä. Harry tovereineen valmistautuu Velhomaailman Ihmeisiin Perehdyttävään tutkintoon, mutta Harryn koulurauha ja opiskelu häiriintyvät monta kertaa pahasti kauniiden noitatyttöjen, synkkien ankeuttajien ja vihamielisten kuolonsyöjien hyökkäyksistä. Lopulta tapahtumat siirtyvät Tylypahkan ulkopuolelle Taikaministeriön maanalaisille käytäville, jossa käydään taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Romaani ikään kuin tekee sarjan välitilinpäätöksen: romaanisarjassa tähän asti tapahtuneita asioita summataan yhteen ja tehdään synteesi. Kirjailijahan on luvannut kirjoittaa sarjaan vielä kaksi jatko-osaa. Sarjan päättyessä Harry pääsee pois Tylypahkasta, mutta mihin?

Harry Potter ja Feeniksin kilta on aikaisempiin Potter-kirjoihin verraten varsin synkkä lukuromaani. Syvällisyytensä ja tyylikkyytensä vuoksi romaani on kuitenkin sarjan parhaimpia. Feeniksin killassa entisistä osista tuttu hauska kerronta muuttuu pikkuhiljaa hyvin tummiksi juonteiksi. Rowling sekoittaa teini-ikäisten noitien kommelluksiin erittäin ikäviä ja ahdistavia kohtaloita. Tällöin romaanin juoni saa sellaisia sävyjä ja painolasteja, joiden vuoksi en voisi ajatellakaan lukevani romaania ala-asteikäiselle lapselleni. Toisin kuin ns. uskovaiset lukijat pelkäävät, Rowlingin taikamaailma ei muodostu okkulttiseksi, vaan fantastiseksi. Vanhemmille lapsille ja aikuisille uutuusromaani on kiehtovaa luettavaa. Feeniksin kilta suorastaan imaisee mukaansa sisältäen yhtäältä koskettavia luonnekuvia ja toisaalta vauhdikkaita toimintajaksoja.

Joanne Kathleen Rowling kirjoittaa näyttävää draamaa, josta ei säpinää puutu. Paradoksaalista Feeniksin killassa on se, että romaanissa ei vauhdikkuudesta huolimatta tapahdu kovin paljon kovin nopeasti. Lukuvuoden joitakin päiviä kuvataan jopa sadan sivun verran. Jännitys tihenee oikeastaan vasta viimeisten 250 sivun aikana, kun Tylypahkan rehtori Dumbledore katoaa koulusta mystisesti ja sijaisen aloitettua työt koulu ja päähenkilöt joutuvat kohtaamaan suuria ongelmia.

Ratkaisevimmaksi miljööksi esitellään Taikaministeriön salaperäisyyksien osasto, johon Harry pääsee tutustumaan. Matka salaperäisyyksien äärelle on nuorelle velholle samalla matka oman minuuden kääntöpuolelle. Näin Feeniksin kilta määrittyy kehitysromaaniksi, jossa päähenkilön tajunta ja kehitys säätelevät isompia tapahtumia ja päinvastoin.

Näen Potter-kirjojen liittyvän jossakin mielessä joihinkin englantilaisen fantasiakirjallisuuden klassikoista. Ensinnäkin Rowlingin kerrontatekniikka ei eroa kovin paljon J. R. R. Tolkienin ja C. S. Lewisin vastaavista. Humoristiset dialogit vertautuvat Charles Dickensin klassikkoromaaneihin. Rowlingia, Lewisia ja Tolkienia yhdistää samanlaisen kerronnan lisäksi myös henkilökuvien dialektisuus. Lapsenomaisten hahmojen kärjistyneeksi vastapainoksi kolme edellä mainittua kirjailijaa loihtivat mitä kauheampia hahmoja, joilla on tuhovoimaa enemmän kuin panssaridivisioonalla. Pahuuden äärellä alkaa matka oman minuuden kääntöpuoleen.

Tummista sävyistä huolimatta ystävyys ja luottamus ovat Feeniksin killan kantavia teemoja. Rowling selvästi tavoittelee kahdenlaisia yleisöjä. Nuorten lukijoiden lisäksi hän kosiskelee yhä näkyvämmin aikuisia lukijoita.

Omaperäinen dekkarijuoni toimii kohtalaisen hyvin Potter-sarjan kuudennessa osassa Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Poikkeuksena sarjan aikaisempiin osiin on se, että perhe- ja kouluidylli muuttuu jo teoksen alussa synkkyyden perikuvaksi, jossa makaaberit ja kammottavat tapahtumat vuorottelevat romanttisen rakkauden kanssa. Puoliverisen prinssin alussa pahamaineinen Kalkaros nimitetään Tylypahkassa yllättävään virkaan. Koulun oppilaiden elämiä varjostavat läheisten velhojen mystiset katoamiset ja kuolemantapaukset koulun ulkopuolella.

Rowling marssittaa näyttämölle tällä kertaa manaliuksia, henkiin herätettyjä vainajia, sekä salaperäisiä hirnyrkkejä. Tylypahkan koulu on muuttunut Feeniksin killan tapahtumien jälkeen voimakkaiden turvatoimien tyyssijaksi, jonka koskemattomuutta tiukat poliisivelhot valvovat yötä päivää. Hyvät ja pahat velhot muuttuvat romaanissa moraalisesti katsottuna harmaaksi massaksi, mikä hämää varsinkin Harrya pahemman kerran. Samaan aikaan kun pimeyden velhot voimistuvat yhä enemmän, Harry ystävineen alkaa kiinnostua yhä enemmän seurustelusta ja pussailusta. Romaanin lopussa he saavat uutta ajattelemisen aihetta.

Romaanisarjan aiemmista osista tuttu mustavalkoinen asetelma muuttuu Puoliverisessä prinssissä selvin askelin monisävyisemmäksi. Kirjailija paljastaa yllättäviä asioita sekä Voldemortin, Tylypahkan opettajien että Harry Potterin menneisyydestä. Huumori ja teinirakkaus keventävät synkkeneviä tunnelmia koskettavasti. Voimakkaat kuvaukset sielua jakavasta pahuudesta menevät kuitenkin pateettisuuden puolelle.

Puoliverisen prinssin loppuratkaisu on hämmentävyydessään lähes vertaansa vailla. Näin kesken ei yksikään romaanisarjan aikaisemmista osista ole jäänyt! 7.3.2008 suomeksi ilmestynyt Harry Potter ja kuoleman varjelukset jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Puoliverinen prinssi päättyi. Romaanin mukana sarjan synkkenevät tapahtumat saavat sovituksenomaisen ja tyylillisesti harmonisen päätöksen.

Tammi otti Rowlingin uutuusromaanin suomennoksesta ennätysmäisen 180000 kappaleen painoksen. Romaanin tapahtumat sinkoilevat sinne tänne kuin huispaavat velholapset, minkä vuoksi kerrontaa ei ole aina helppo seurata. Yli 800-sivuisen järkäleen pituutta lisäävät useat sivupolut ja muihin Potter-kirjoihin viittaavat juonenpätkät. Kirjailija kertoo Harryn tarinan lopun lisäksi vastauksia sarjan lukuisiin muihin arvoituksiin.

Kuoleman varjelusten alussa Harry Potter täyttää 17 vuotta ja pahamaineinen toimittaja Rita Luodiko julkaisee kohuelämäkerran Albus Dumbledoresta. Harry tovereineen lähtee epätoivoiselle matkalle suorittamaan ylivoimaisen vaikeaa ja vaarallista tehtävää. Matkan aikana ystävien määrä vähenee, toisin kuin vihollisten. Taistelu elämästä ja kuolemasta kiihtyy romaanin loppua kohti. Muista Potter-kirjoista tuttu kehämäinen tapahtumasarja kiertää jälleen koko kierroksen. Kuolonsyöjien ahdistama Harry saa kokea jälleen kerran musertavaa yksinäisyyttä. Voldemortin pelko ja kasvava valta ajavat velhomaailman anarkistiseen kaaokseen. Tämä ajaa Harryn ylvään vapaustaistelijan osaan, vaikka hän vaikuttaa yhä vastahakoiselta kyseiseen rooliin.

Kuolema ja perhe nousevat Kuoleman varjelustenkin pääaiheiksi. Rowling valaisee kuoleman näyttämön monenlaisilla väreillä. Koomiset tilanteet (kuten Harry tovereineen valepukuisina pankkirosvoina) sekä koskettavat perhekuviot kärjistävät kontrastia kuoleman synkkään tummuuteen jännittävällä ja viihdyttävällä tavalla.

Rowlingin mielikuvituksellinen näkökulma kuolemanjälkeiseen maailmaan kokoaa sarjan ihmiskohtalot kuin tiheäsilmäinen rysä kalaparven. Kuolema muuttuu lopulta jopa kauniiksi asiaksi, toisin kuin tappaminen, jonka mielettömyyttä romaanikertoja alleviivaa toistuvasti. Romaanikertoja käyttää tällöin jopa raamatunlauseita eetoksensa höysteenä.

Jaana Kapari-Jatan kekseliäät uudissanat ovat keränneet ansaitun huomion. Kuoleman varjeluksissa voi tutustua esim. ruton lailla leviävään roiskuhupsu-sairauteen, kohdata Weasleyn pihalla ruukuissa kärvihirpäspuskia tai oppia Harryn ja Ronin lahjaksi saaman pimeyttimen ja ilmiskoopin toimintatapoja. Koska myyntilukujen valossa Potter-kirjat ovat jo ansainneet klassikon aseman, erilliselle Potter-sanakirjalle voisi nähdä olevan tilausta.

J. K. Rowling julkaisi joulukuussa 2008 kirjana velhotarinakokoelman, johon viitataan Kuoleman varjeluksien lopussa. Romaanista löytyvä kertomus kolmesta veljeksestä on yksi niistä viidestä sadusta, jotka kirjailija on sijoittanut Siuntio Silosäkeen tarinoihin. Teoksen tekijänpalkkioilla kirjailija tukee Itä-Euroopan lasten parissa työskentelevän The Children’s High Level Group –järjestön toimintaa.

Pienikokoinen, kirjailijan itsensä kuvittama teos osoittaa sitä samaa mielikuvituksen riemua, jolla Rowling luonnosteli valtaisaan menestykseen yltäneen Potter-romaanisarjan. Jopa pieneen satukirjaan kirjailija loihtii monitasoisen ja ajatuksia moneen suuntaan kuljettavan kerronnan. Jokainen tarinoista on varustettu fiktiivisellä jälkipuheella, jonka on kirjoittanut rehtori Albus Dumbledore. Jälkikirjoitukset avaavat teokseen toisen, entistä puhuttelevamman tason, jolla laajan Potter-sarjan tapahtumat saavat lisäväriä ja taustoitusta.

Juuri Dumbledoren valintaa satujen selittäjäksi ei sovi ihmetellä. Hänethän esitellään Potter-kirjoissa viisaana ja persoonallisena romaanihenkilönä, jolle kirjailija antaa jopa Kristus-piirteitä itsensä uhraamisesta lähtien. Kirjallisuuskriitikon rooliin Dumbledore istuu kohtuullisesti. Vanhan rehtorin viisaat mietteet tuovat Siuntio Silosäkeen tarinoita lähemmäksi niitä lukijoita, jotka ovat ahmaisseet Potter-kirjat jopa useampaan kertaan.

Kaikkein tärkeimmäksi muodostuu tarina kolmesta veljeksestä, jolle annettiin runsaasti painoarvoa jo Kuoleman varjeluksissa. Kirjailija Dumbledoren suulla toteaa, ettei kuolemaa pääse karkuun millään keinoin: se tulee jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Tämän tosiasian hyväksyminen tuo viisaan mielen ja rauhallisen sydämen. Silosäkeen viidestä kertomuksesta yksi on erityisen synkkä (tarina tietäjän karvaisesta sydämestä). Muut ovat lähinnä opettavaisia kansansatuja, joissa paha saa palkkansa ja tyhmyrit joutuvat kantapään kautta oppimaan elämän perusasioita.

Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen niin säkenöivä, että sitä lukee enemmän kuin mielellään. Epäilen, etteivät Rowlingin uroteot Potter-friikkien tiedonjanon sammuttamiseksi lopu tähän kirjaan.

– – – – – – – – – –

Kirjoituksen lähteinä toimivat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

Ks. myös https://johiltunen.wordpress.com/2012/05/14/j-k-rowling-harry-potter-kirjat-eivat-ole-okkulttisia-2004-2-2/

Harry Potter -kirjat eivät ole okkulttisia (2004)

Avainsanat

book review, books, Harry Potter series, J. K. Rowling

”Kiinnostus Harry Potterin maailmaa kohtaan on ilmaus maagisista uskomuksistamme, mutta se on myös laajempi osoitus luovuuden ja kulttuurin välisen suhteen pohdinnasta.”

Näin toteaa englantilainen kulttuurintutkija Andrew Blake teoksessaan Harry Potterin ilmestys, jossa hän tähyää Potter-kirjojen menestyksen taakse. Tämä erikoinen kirjallinen ilmiö johdattelee ajatukset kirjallisuuden reunaehtojen äärelle.

Mikä selittää Potter-kirjojen suuret myyntiluvut? Kun Joanne Kathleen Rowlingin romaani Harry Potter ja Feeniksin kilta julkaistiin alkuvuonna 2004 suomeksi , sitä painettiin heti peräti 170000 kappaletta. Tämä on jopa pöyristyttävä määrä suomenkieliselle ensipainokselle, joka normaalisti on 3000–10000 kappaletta.

Painos- ja myyntiluvuillaan Harry Potter lyö näin laudalta suomalaiset klassikot, ulkomaalaiset käännösmenestykset sekä Finlandia-voittajat. Maailmalla Potter-kirjoja on myyty jo 250 miljoonaa kappaletta. Kirjat ovat Blaken mukaan vauhdittaneet lasten- ja nuortenkirjallisuuden uutta nousua varsinkin Englannissa.

Potter-kirjojen suosion salaisuutta on syytä tarkastella romaanien sisältöjen kautta. Romaanit selvästi vastaavat sisällölliseen kysyntään. Varsinkin nuoret lukijat tarttuvat halukkaasti Rowlingin romaaneihin.

Monista hauskoista tilanteistaan huolimatta Potter-romaanit ovat melko synkkiä juttuja. Niissä on voimakkaita jännitteitä, jotka eivät liity niinkään henkimaailmaan, vaan aivan tavallisiin ja kaikille tuttuihin ihmissuhdekuvioihin.

J. K. Rowling tavoittelee selvästi monenlaisia yleisöjä, niin lapsia kuin aikuisia lukijoita. Rowlingin aihepiiri numero yksi on perhe, jonka jäsenten keskinäistä yhteyttä edes kuolema ei pysty murtamaan. Perustavat perheteemat toistuvat Rowlingilla romaanista toiseen: orpous ja hyvät/huonot vanhemmat.

Harryhan on vanhemmistaan orvoksi jäänyt poika, jota kasvattivanhemmat kohtelevat huonosti. Harryn paras ystävä Ron puolestaan kuuluu Weasleyn velhoperheeseen, jonka vanhemmat ovat melkoisia höppänöitä mutta jossa kuitenkin asuu todellista perheonnea. Harryn toisella hyvällä ystävällä, tytöllä nimeltä Hermione, on taas aivan tavalliset vanhemmat, jotka suhtautuvat ymmärtäväisesti tyttären velho-ominaisuuksiin.

Vaikka Harrya ahdistaa melkoisesti kateus ystäviensä paremman kohtalon vuoksi, hän ei kuitenkaan ole huomaamatta niitä ikätovereitaan, jotka ovat saaneet oikein ilkeitä vanhempia. Tällöin sääli astuu toisinaan kuvaan mukaan. Harrylla on monta selvää vihamiestä, koska hän herättää ihmeellisillä kyvyillään voimakkaita kateudentunteita jopa aikuisissa romaanihenkilöissä.

On huomionarvoista, ettei Rowling anna kovin syvällisiä vastauksia kuolemanjälkeisen elämän arvoitukseen. Vaikka Potter-kirjoissa esiintyy lukuisia kuolleiksi luokiteltuja henkilöitä, näiden ”muodonmuutosta” lähestytään lähinnä ironisesti, ei vakavasti eikä tarkoitushakuisesti. Kaikkein irvokkain näistä henkilöistä on lähes päättömän Nickin aavehahmo, joka on täydellinen pelle eikä mikään pelottava kummitus.

Niin kuin englantilainen kulttuurintutkija Andrew Blake on todennut, Potter-kirjoissa ei oikeastaan kuvata lainkaan oikeita maagisia suuntauksia. Tämä on tärkeä havainto, koska se vie pohjan okkulttisilta analyyseiltä. Romaanien synkkyys on aivan toisella pohjalla.

Rowlingin esittelemä taikuus on mielikuvituksen leikkiä, jossa ihmeitä katsellaan lasten silmin ja taikuutta luodaan lasten silmiä varten. Rowlingin taikamaailma ei muodostu okkulttiseksi, vaan fantastiseksi.

Blaken ei ole vaikea ymmärtää, miksi jotkut kristityt ovat kauhuissaan Rowlingin romaaneista. ”Potter-tarinoissa ei ole mitään siitä kristillisestä allegorisuudesta, jota on esimerkiksi C. S. Lewisin Narnia-kertomuksissa tai J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –kirjassa. Itse asiassa aivan päinvastoin”, Blake kirjoittaa.

Blake kuitenkin toteaa, että Potter-kirjat eivät ole kristillisyyden vastaisia, mutta eivät sen puolestakaan. ”Uskolla ei ole kirjoissa sijaa, eikä saatanapalvonnalla.” Potter-romaanien taikamaailma ei haasta vuoropuheluun uskontoja vaan fantasiakirjallisuutta.

Yksi kiintoisa näkökulma Potter-kirjoihin on tarkastella Rowlingin muotoilemaa aikuisnoitien maailmaa. Se, mitä velhot tekevät Tylypahkan 7-vuotisen koulun käytyään, ei välttämättä näytä kovin värikkäältä tai houkuttelevalta. Nuoret, omaleimaiset persoonat muuttuvat aikuisina ikään kuin harmaaksi massaksi: virkamiehiksi, joita kukaan ei muista, ja perheenäideiksi, jotka katoavat loppuiäkseen koteihinsa.

Feeniksin killassa sarjan entisten osien hauskuus muuttuu pikkuhiljaa tummiksi juonteiksi. Rowling sekoittaa teini-ikäisten noitien kommelluksiin erittäin ikäviä ja ahdistavia kohtaloita. Tällöin romaanin juoni saa sellaisia sävyjä ja painolasteja, joiden vuoksi en voisi ajatellakaan lukevani uutta Potter-kirjaa ala-asteikäiselle lapselleni, nuoremmista puhumattakaan.

Feeniksin killassa on kohtaus, jossa aikuisten velhojen ja Tylypahkan oppilaiden maailmojen ero havainnollistuu. Vanha velho esittelee Harrylle ja tämän tovereille opiskeluaikojensa ryhmävalokuvaa, jossa Harryn edesmenneet vanhemmatkin ovat mukana.

Valokuvan paristakymmenestä nuoresta miehestä ja naisesta suurin osa on menehtynyt väkivaltaisesti. Kuolema on Potter-kirjojen synkkä varjo, jota kohtaamaan nuoret päähenkilöt kasvavat henkisesti ja yllättävästi. Päähenkilökolmikolla onkin ollut hengenlähtö lähellä monet kerrat viiden Potter-romaanin seikkailuissa.

Kirjallisuutta:

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Order of the Phoenix (Englanti 2003). Suom. Jaana Kapari. Tammi 2004. 1050 s.

Andrew Blake: Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa. Alkuteos The Irresistible Rise of Harry Potter (Englanti 2002). Suom. Joel Kuortti. Vastapaino 2004. 128 s.

Julkaistu Ristin Voitossa 25/2004.

 – – – – – – – – – – – 

Ks. myös https://johiltunen.wordpress.com/2012/09/24/j-k-rowling-kuoleman-nayttamon-fantastiset-varit/