JP Koskisen Tulisiipi (podcast)

Avainsanat

J. P. Koskinen, Like Kustannus, podcast

Podcast löytyy tuolta.

Vihan hedelmät suomalaisittain vievät pilvien päälle

Avainsanat

historialliset romaanit, J. P. Koskinen, John Steinbeck, Like Kustannus, Neuvostoliitto, romaanit, Venäjä

J. P. Koskinen. Kuva: Hämeen Sanomat.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. 352 s.

”Sydän jumputti korvissani niin, että minun oli vaikea kuulla Nikolain puhetta. Kuvittelin jo olevani ilmassa, kaartelin kuin lintu, metsät näyttivät vihreiltä läiskiltä, valkea järven jää vaihtui peltoihin, lumi suli pois, täällä paistoi aurinko, niska alkoi kuumeta sen porotuksessa.” (s. 91)

Juha-Pekka Koskisen (s. 1968) elokuussa 2019 ilmestynyt romaani Tulisiipi alkaa Amerikassa 1920-luvulla. Siirtolaisena Minnesotaan tullut suomalaisperhe kärvistelee aikansa pula-ajan kourissa. Sitten kuullaan huhu Neuvosto-Karjalasta, jossa olisi mahdollisuus elää leveämmin. Ei muuta kuin pitkälle paluumatkalle Suomeen ja itärajan ylitse Neuvostoliittoon sosialistista Karjalaa rakentamaan.

Kaikki eivät lähde Amerikasta Neuvostoliittoon. Vanhin väki vastustaa ”Karjala-kuumetta” pitkää muuttoa – ja jääkin USA:han. Matkaan lähtevät vain Frostin perhe ja pari naapuria. Pitkän matkan jälkeen karu totuus aukeaa. Ei Karjalassakaan ole kaikki hyvin, päinvastoin. Kurjuus, nälkä ja huonot asunnot ovat löytäneet myös Petroskoihin, johon Frostit asettuvat.

Pohjois-Amerikasta muutti Neuvosto-Karjalaan muuten oikeasti tuhansia amerikansuomalaisia, joiden kaameaa kohtaloa on kuvannut muun muassa Antti Tuuri romaanissaan Ikitie (2011).

Kaarle pääsee lentokoneineen vaativiin paikkoihin.

FROSTIN PERHEEN Kaarle-poika on Koskisen hienon romaanin päähenkilö. Jo nuorena Kaarle päättää tulla isona lentäjäksi. Kun Janne-setä vie pojan katsomaan Charles Lindberghiä, Kaarle tietää kutsumuksensa varmistuneen. Sitten Kaarle saa legendaariselta lentäjältä tulevaisuutta osoittelevan kortin, jossa teksti:

”You’ll be the greatest pilot of the world.”

Värikkäät tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti toista maailmansotaa. Kuten tosielämästä tiedettyä, suomalaissiirtolaisille kävi Neuvostoliitossa heikosti. Kaarlesta tulee kuin tuleekin lentäjä, ja hän pääsee koneineen vaativiin paikkoihin. Vaikka kertoja kuvaa lopulta jopa sota-ajan kokemuksia, Tulisiipi ei ole varsinaisesti tai pelkästään sotakuvaus.

Polikarpov-kone oli Kaarlen lentokoneena II maailmansodassa.

Lentäessään Kaarle kokee olevansa kotona. Alla vilistävä maanpinta on laikukas kuin äidin ompelema tilkkutäkki.

Tulisiipi on lähtökohdiltaan kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien (1939) suomalaisversio, kunnianhimoinen kollektiivikuvaus. Kun Steinbeck lähetti onnettoman perheensä Kaliforniaan, Koskinen palauttaa Kaarlen perheen koti-Suomeen ja kohtalokkaalle reissulle itänaapuriin. Yhtymäkohtia Steinbeckin klassikkoon on useita: matkakuvat, tekniset kuvat, runsaat luontokuvat, yllättävät onnettomuudet, ahdistavat yhteiskuntapohdiskelut jne.

Kaarle joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa.

TOISAALTA TULISIIVESTÄ tulee mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) paljon oivaltava lapsikertoja, jonka kautta mennyt historiallinen maailma sai uudenlaisen ja moniulotteisen sävyn. Lapsinäkökulma itsestään selviin ikuisuuskysymyksiin on tärkeä myös Koskiselle.

Kaarle esimerkiksi oppii jo lapsena isovanhemmiltaan Amerikassa, että valehtelu on väärin. Isoäidin mielestä se on syntiä, isoisän mielestä väärin muuten vaan. Kun Kaarle muuttaa Neuvostoliittoon, hän joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa. Mihinkään ei voi luottaa, mistään olla varma.

Karmeinta on huomata, että ihminen voi joutua valheen vuoksi pois kotoaan tai menettää henkensä. Kaarle ui tätä vastaan kuin jalokala ja opettelee puhumaan totta ainakin itselle, vaikka ympäristö kuinka rakentuisi valheellisille asioille, tai tiukassa hetkessä vaikenemaan.

Unelmointia ei kukaan häneltä riistä, mikä sekin menee ison joukon edelle:

”Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen, saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.” (s. 12)

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa.

SIPERIAN HYYTÄVÄN kylmyyden jälkeen Kaarle joutuu elämänsä yksinäisimpään paikkaan.

Siellä hänen on päätettävä, puhuvatko ainoat lähellä olevat ihmiset totta – vai jotakin muuta. Salaisuuksia hänen ympärillään on aina riittänyt.

Koskisen henkilökuvaus on minusta puhuttelevan ja runsaan romaanin heikoin elementti, vaikka siinäkin kerronta nousee keskitasoa paremmalle tasolle.

Muista henkilöistä tärkein on Kaarlen entinen naapuri Linda, josta tulee vähitellen miehen rakastettu. Kertoja oikoo henkilökuvissa monta mutkaa suoriksi, minkä vuoksi moni päähenkilöistäkin jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Stalinin koneisto pakottaa venäläiset romaanihenkilöt petollisiksi toisiaan kohtaan, mistä Kaarlekin saa osansa. Petollisuuden sovitus kuitataan useimmiten nopeasti ja tarpeettoman kivuttomasti, mikä tuntuu uskomattomalta.

Kaarlen kuuluisin kämppäkaveri kosmonauttikoulutuksessa.

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa. Totalitaarisen ja valheellisen ympäristön keskellä oma perhe ja suku ovat ainoa turvallisuustekijä. Siinä jälleen yksi kytky Steinbeckin klassikkoon.

Jännitystä Tulisiivessä on vaikka kahteen romaaniin jakaisi.

Kaarle selviytyy sodan läpi ihmeellisellä tavalla, tapaa vanhoja tuttuja vuosien takaa, viettää vuosikausia syyttä vankileirien saaristossa ja pääsee todistamaan venäläisen lentoteknologian suurimpia saavutuksia ja yrityksiä. Tapaapa hän jopa nimekkäitä kosmonautteja ja opettaa näitä lentämään entistä paremmin!

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu.

KAARLE ON aina tykännyt linnuista ja kokenut niiden kanssa sielunyhteyttä. Romaanin loppua kohti maa alkaa polttaa Kaarlen alla entistä enemmän, niin kuin hän olisi tervapääskyn sukua.

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu. Kaarle on yksi seitsemästä kääpiöstä, jotka pääsevät vaativalle kurssille. Tiellä avaruuden valloittajaksi on vastassa inhottavia G-voimaharjoituksia paholaisen karusellissa eli sentrifugissa, lukematon määrä laskuvarjohyppyjä, painottomuusharjoituksia, tuhansia lenkkikilometrejä jne.

Kaarlen kutsumuksena on lentää, vaikka luodit tai muut vaarat viuhuisivat ympärillä. Lapsena Kaarle ei viihtynyt koulussa ollenkaan. Mutta kun hän pääsee kouluttautumaan huippulentäjäksi, opiskelu maistuu kyllä, ainakin hetken.

Tulisiipi on hänen intiaaninimensä, jonka Amerikan intiaani Kolme Arpea on antanut pojalle lapsena. Se on vain yksi miehen nimistä. Muita ovat Charles Frost, Kaarle Kuura, Gennadi Timošev Zamorozkin ja Kreisi boi. Maassa maan tavalla ja maan nimellä.

Sanoinko jo, että Tulisiipi onnistui yllättämään kerran jos toisenkin?

Romaanin hieno loppu on kuin Ilkka Remeksen trillereistä. Tästä romaanista saisi komean elokuvankin aikaan.

 

J. P. Koskinen sepitti tärkeimmän kalavaleensa

Avainsanat

book review, Elias Lönnrot, historialliset romaanit, J. P. Koskinen, Kalevala, religion, ristiretket, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, William Shakespeare

Juha-Pekka Koskinen 2012

J. P. Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. 418 s.

HÄMEENLINNAN suurimpiin nykykirjailijoihin kuuluva J. P. Koskinen (s. 1968) julkaisi keväällä tähänastisen pääteoksensa Kalevanpoikien kronikka.

Teos vyöryttää lukijan eteen saman mytologian, josta Elias Lönnrot kirjoitti oman tunnetun saagansa 1830- ja 1840-luvuilla. Kun Lönnrot sijoitti kalavaleensa Suomen mystiselle rauta-ajalle, Koskinen toi myytit huomattavasti lähemmäksi, 1100-luvulle. Kronikka-nimitys viittaa Koskisen romaanissa runomittaiseen ja leikilliseen sukutarinaan.

Olet taitava laskettelemaan pelkkää satua.

Koskisen keskiaikaisen miljöön keskuspaikka on idän keisarin Manuelin kultainen kaupunki Miklagård eli Konstantinopoli. Siellä tehdään tiedettä ja käydään kauppaa. Miklagårdissa sijaitsevat myös uskonnolliset pyhäköt.

Tuohon suuruuteen suuntaavat kaukaisesta pohjolasta Koskisen viikinkihenkiset päähenkilöt Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen, tietäjä Väinö Kalevanpoika ja takojamestari Seppo. Jokainen on Miklagårdissa omasta syystään. Mukana on myös Ahdin Väntti-poika, joka toimii romaanin minäkertojana. Isä huomaa pojan kertojanlahjat ja kehaisee tätä niistä:

”On pakko myöntää, että ovelasti kudot tarinaasi totta ja tarua. Koskaan en sanoisi sinua pojakseni, siitä viisas arvaisi heti, että laskettelet pelkkää satua. Mutta taitava olet, se on pakko myöntää. Olit muka hirveä hiihtämässä, vaikka kiukaan vieressä makasit etkä evääsi liikauttanut.” (s. 355)

Väntti muistelee menneitä seikkailuja vanhana miehenä. Miklagårdissa ollaan puolet romaanista. Siellä Väntin kohtaloksi oli ennakolta suunniteltu kaikenlaista, mutta kuinkas sitten käykään?

Miklagård-jaksossa on paljon teknohömppää. Seppo tutustuttaa Väntin keisarin yliteknikon Stauriakokseen, jonka pajalla Väntti vierailee tämän tästä. Siellä odottavat yliteknikon tekniset keksinnöt ja kaunis Irene, josta tulee suomalaispojan mielitietty.

Romaanin loppuosassa Kalevanpojat palaavat takaisin Suomeen. Siellä on edessä katkera taistelu lännestä hyökkäävien valloittajien kanssa. Keskiaikaista valtapeliä sivusta seuraava Väntti saa huomata yllätyksen toisensa jälkeen. Häntä, suurta huijaria, ovat vanhemmat miehet onnistuneet vedättämään kerran toisensa jälkeen!

Pitkäikäinen aihe viittaa kirjailijan pääteokseen.

KALEVANPOIKIEN KRONIKAN historiakuva on syntynyt kirjailijan tajuntaan muiden töiden ohessa. Koskinen on sanonut haastattelussa, ettei hänen tarvinnut perehtyä kyseiseen aikaan tämän kirjan puitteissa, koska kyseinen ajankuva oli kirkastunut jo aiempien projektien yhteydessä.

Koskinenhan aloitti romaanikirjailijana juuri keskiaikaan liittyvällä kuvauksella. Esikoisromaani Ristin ja raudan tie (2004) kuvasi Bysantin kautta kulkeneita ristiretkeläisiä.

Koskisen romaanituotannon vanhin aihe alleviivaa Kalevanpoikien kronikan tärkeyttä kirjailijan pääteoksena. Hän on käynyt hartiavoimin isojen teemojen kimppuun. Kirjailijan alasimelle on kannettu kristinoppia, suomalaista muinaisuskoa, Kalevalan tarinoita ja Bysantin ja Skandinavian historiaa.

Vahvoista aiheistaan huolimatta Koskisen teos on pesunkestävä seikkailuromaani, jossa myyttiset juonenkäänteet ja Kalevala-mystiikka palvelevat viihteellisinä elementteinä. Kirjailija hyödyntää Kalevalan runomittoja varsinkin vuoropuheluissa. Temppu ei ole tehokas, vaan enemmän sekoittaa muuten hyviä keskusteluasemia.

Romaanin Väntti-kertoja puhuttelee lukijaa toisinaan metatarinoilla. Kyse on siitä, mitä romaanikertojalta kannattaa uskoa ja mitä ei.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Väntti on jo vanha. Menneitä lähes kaikentietävän kertojan asenteella korostava vanhus näyttää havainnollisesti lukijalle, mikä ero on toden ja sepitteen välillä.

Tuleepa Väntti sepittäneeksi senkin, miten piispa Henrik kuoli aikoinaan Köyliönjärven jäällä. Väntin tarinassa päähenkilöiden nimet tosin ovat Henri ja Lauri.

Kalevanpoikien kronikka toisintaa muodikasta goottilaista fantasiaa.

KALEVANPOIKIEN keskinäinen taistelu on kuin Shakespearen kuningasnäytelmistä. Välillä käydään sukulaisten kimppuun katkerien aseiden kanssa, myrkytetään surutta toisen perheenjäseniä ja tehdään muita hirmutöitä.

Tykkäsin Koskisen romaanin katkeransuloisesta lopusta aika tavalla. Kerronta on siistiä ja loppuun asti mietittyä. Romaanin Bysanttiin liittyvä alkujakso oli loppuun verrattuna sekavampi, kun Kalevanpojat seikkailevat suurkaupungin kaduilla ja jopa niiden alla.

Koskinen on lähtenyt nykyaikana muodikkaan goottilaisen fantasian toisintajaksi. Väntti purkaa lukijalle näkemiään synkkiä näkyjä. Seuraavasta näkymästä, joka on Miklagårdin maanalaisesta luolasta, puuttuu enää Game of Thrones -henkinen, fantastinen zombikuvio:

”Koreisiin kaapuihin puettu vainaja sai sydämeni kylmenemään. Ukon kasvot olivat kuivuneet ja nahka vetäytynyt niin, että hampaat näkyivät huulten alta. Silmät olivat painuneet kuopalle mutta luomet olivat raollaan aivan kuin vainaja polisi salaa kurkkinut mitä teemme.” (s. 269)

Kuten George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussakin, uskonto on Koskisen teoksessa raakailmeisen valtaistuinpelin kaikupohja. Koskisen romaanihenkilöt puhuvat Jeesuksen sijasta Kiesuksen uskosta. Siihen vähitellen yksi jos toinenkin Kalevanpojista kääntyy.

Hyvin tuottelias J. P. Koskinen on kirjoittanut onnistuneesti hyvin erilaisia kirjoja. Hän on julkaissut kuusitoista romaania, kaksi novellikokoelmaa ja kaksitoista lasten- ja nuortenkirjaa.

Mukana on jopa scifiä (Luciferin oppipojat 2016), talvisotakuvaus (Kuinka sydän pysäytetään 2015) tai hirtehishenkinen romaani ihmissyöjistä (Kannibaalien keittokirja 2017). Venäläisestä legendasta kertova Ystäväni Rasputin oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

 

 

J. P. Koskisen koston enkeli vierailee Espanjassa

Avainsanat

J. P. Koskinen, Kiiltomato.net, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonto

Juha-Pekka Koskinen: Punainen talvi. Karisto 2010.

Punainen talvi (2010) oli hämeenlinnalaiskirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) kuudes kaunokirjallinen teos. Aiemmassa tuotannossaan kirjailija oli ollut kiinnostunut muun muassa ristiretkien ja Jeesuksen ajan historiasta. Koskinen oli lisäksi julkaissut rikoskirjallisuutta käsittelevän tietokirjan Harkittu murha (BTJ 2009).

Punaisessa talvessa kulkee rinnakkain kaksi kertomusta.

Yhtäältä päähenkilö Raafael muistelee lapsuuttaan 1950-luvulla sen jälkeen, kun hänen isänsä on joutunut surulliseen onnettomuuteen. Puoliorpo Raafael kasvaa ilkeämielisen isoisänsä varjossa väkivallan täyttämään todellisuuteen.

Rinnakkaiskertomuksessa romaanikertoja lähettää aikuiseksi kasvaneen Raafaelin kiihkeätahtiseen Espanjaan. Siellä hänen täytyy selvittää pienen Amaron kaivoskylän asukkaan, Josén, kuoleman arvoitusta.

Raafael edustaa kansainvälistä Liittoa, joka ei jätä jäseneensä kohdistunutta väkivallantekoa rankaisematta. Raafael esiintyy näin kuoleman enkelinä, jonka tehtävänä on kostaa väkivalta väkivallalla.

Valkosipulilta tuoksuvassa kylässä Raafael törmää heti Josén nuoreen morsiameen Pepitaan, joka kietoo oitis miehen pauloihinsa. Kun muukalaisen pitäisi hoitaa tehtävänsä loppuun ja palata kotimaahansa, hän huomaa sitoutuneensa ajatuksissaan Espanjan multiin ja ihmisiin liikaa voidakseen palata. Ajatus kotiinpaluusta alkaa ahdistaa Raafaelia:

”Kylmyys liikahteli suurena, kulmikkaana möykkynä Raafaelin rintakehän yli ja porautui hartioihin. Pepita puhui hänelle, mutta hän ei enää ymmärtänyt sanaakaan. Hän alkoi hytistä aivan kuin pelkkä ajatus lumesta olisi jäädyttänyt hänet.”

Reaalifantastikkojen riviin sijoitetun Koskisen romaani pursuaa väkivaltaa. Romaani alkaa Kemin veritorstain 1949 synkillä tapahtumilla, joita Raafael todistaa pelokkaana poikasena sivusta.

Noin 3000 lakkoilevaa puutyöläistä saa kokea poliisivoimien yllättävän pahoinpitelyn, jossa kaksi ihmistä menehtyy ja useita loukkaantuu vakavasti, muiden muassa Raafaelin isä.

Irvokkaasti romaanikertoja mainitsee saksalaisen käsiaseen Lugerin ainoaksi esineeksi, jonka Raafael on aikoinaan saanut kuolleelta isältään.

Isoisänsä opastamana nuori Raafael opettelee valmistamaan panoksia itse. Taidosta on hänelle hyötyä aikuisiällä, kun mies alkaa Liiton palkkamurhaajan rooliin.

Romaanissa on muitakin irvokkaiksi kärjistyneitä tilanteita ja asetelmia. Ennen romaanin alkua murhataan lakkoaktivistiksi alkava José raa’asti pahoinpitelemällä ja lyömällä lopuksi ammattiliiton jäsenkirja naulalla otsaan.

Pepita ja Raafael epäilevät murhasta kylän mahtimiehiä Moscoten veljeksiä, jotka omistavat Amarossa kaiken: vuoret, kaupat, suutarit, tavernat, jopa ihmiset. Toisin kuin paikalle muualta muuttaneet, Moscoten veljekset ovat vanhan sukunsa vuoksi tiiviisti kiinni Amaron menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Suomalainen ja espanjalainen maailma näyttäytyvät Punaisessa talvessa varsin autenttisina, mutta niihin liittyvät tarinat etääntyvät toisistaan häiritsevän paljon.

Kuten Koskisen muissakin teoksissa, uskonnollinen todellisuus on uutuusromaanissa vahvasti läsnä. Uskonto ja rakkaus kulkevat rinnakkain, mutta eivät käsi kädessä niin kuin Raamatussa.

Vaikka kaivoskylän katolinen kirkko on romaanihenkilöille tärkeä paikka, sen edustama usko on kuitenkin henkilöille vieras.

Amarossa on kylän papin mukaan aina riittänyt sekä julkisia että oikeita salaisuuksia. Papin velvollisuus ei kuitenkaan ole puuttua asioiden kulkuun saati paljastaa salaisuuksia ulkopuolisille tahoille.

Toisin kuin pappi, Raafael näyttäytyy raamatullisen nimikkoenkelinsä tavoin todellisena toimijana. Raafaelin Jumala näkee kaiken mutta ei välitä mistään. Siksi ihmisen on toimittava ja tehtävä velvollisuutensa kärsimysten voittamiseksi.

Rakkaus nuoreen espanjalaiskaunottareen saa Raafaelin mielen sekaisin, uskonto sitä vastoin ei saa. Espanjalainen rakkaus näyttäytyy sekin irvokkaaksi pelkistetyltä. Kuten vanhassa lännenelokuvassa, tulisieluinen Pepita saattaa lyödä Raafaelia poskelle ja heti sen jälkeen suudella tätä.

Romaanin loppua kohti Raafael kääntyy sisäänpäin, kyynistyy eikä lopulta toivo enää edes paluuta koti-Suomeen:

”En usko Sinuun, Jumala. Mutta jos kuitenkin olet olemassa, anna Pepitan selvitä tästä ehjänä. Minusta ei ole niin väliä.”

Pepitalle ja muille Amaron asukkaille usko pyhimyksiin on tärkeimpiä elämää ylläpitäviä prioriteetti. Kaivosmiesten suojelupyhimys Pyhä Barbara nousee Amarossa Pyhimykseksi vailla vertaa, joka suojelee kaivosmiehiä jopa näiden ankaraa työnantajaa vastaan Jumalan sijasta.

Näin kapinoivat kaivosmiehet asettuvat kokoukseen juuri Pyhän Barbaran patsaan juureen. Tälle asetelmalle Raafael nauraa räikeän epäkohteliaasti.

Pelko on romaanin varsinainen käyttövoima uskonnon tai rakkauden sijasta.

Raafael toteaa kaivoskylän mahtimiehille, että rakkaus pilaantuu nopeasti mutta pelko säilyy pitkiä aikoja ja jopa paranee vanhetessaan. Tähän kyläpäälliköt nyökkäävät synkästi.

Totuuden torvi on puhunut. Hänet on siksi vaiennettava.

J. P. Koskinen taitaa monipuolisen ja tyylillisesti kypsän romaanikerronnan. Punainen talvi on kuitenkin lukuromaaniksi melko pitkänsitkeä.

Teos etenee verkkaisesti kuin härkävankkurit. Puhdas, valkoinen lumi kuvaa romaanissa taivaanomaista kotia, josta kärsimykset ovat kaukana. Romaani päättyy kuvaavasti lumiselle kadulle koti-Suomessa.

– – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 17.2.2010.

Välskärin uudet kertomukset

Avainsanat

book review, ihmissyönti, J. P. Koskinen, Parnasso

J.P. Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017. 251 s.

”Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus, on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen. Ilman ruokaa ihminen ei voi elää ja ilman elämää ei ole myöskään ruokaa.”

Miltä maistuu bodarin liha, jota on paranneltu anabolisilla steroideilla? Millaista ruokaa saa toimitusjohtajan ruhosta, jota on riiputettu naulassa viikon? Entä mitä seuraa, kun ihmissyöntiin perehtynyt ravintolakriitikko rakastuu elämänsä kumppaniin?

Hämeenlinnalaiskirjailija J.P. Koskisen (s. 1968) Kannibaalien keittokirja on reipasotteinen, kieli poskella kirjoitettu romaani erikoisista henkilöistä, joiden ruokavalio sanelee erikoisia elämäntilanteita. Henkilöiden seikkailuja on höystetty hirtehisellä, ihmissyöjille tarkoitetulla ruokaohjekokoelmalla.

Karmeinta ja parasta Koskisen ruokaohjeissa ovat moninaiset tappokeinot, joilla ruoaksi valitut ihmispolot toimitetaan pois päiviltä. Tappotavat on valikoitu kohteen ammatin mukaan, alalle tyypilliset heikot hetket huomioon ottaen.

Romaanin minäkertoja on Oskari Patamäki, kyltymätön kulinaristi ja arvioissaan armoton ravintolakriitikko, joka lähtee Pentti Linkolan hengessä listimään kanssamatkaajiaan ja jopa syömään heitä. Oskari on kiinnostunut etupäässä asioista, jotka liittyvät ruokaan, vereen tai häneen itseensä. Hän saattaa ruokkia syöttilästä vuosia, ennen kun pistelee tämän poskeensa tai pakastimen täytteeksi.

Romaanissa esiintyy myös Markus-veli, jolta Oskari saa tärkeää apua rikollisiin puuhiinsa. Romaanin loppua kohti veljekset päättävät yhdessä parantaa maailmaa käymällä isokenkäisen kansanedustajan kimppuun.

Koskisen teksti pursuaa makaabereja kuvia, ällöttäviä irvokkuuksia, pahoja aikeita ja julmia totuuksia. Elämänsä naisen tultua vastaan kertojan onnelliset poikamiesvuodet näyttävät olevan uhkaavasti takanapäin. Mutta kuinkas sitten käykään.

”Rakkaus oli sekoittanut kemiani. En ollut vaistonnut vaaraa, kuten tavallisesti. Ihminen, jonka kanssa tulin toimeen, oli aina poikkeava. Jo sen olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan.”

Oskarin lapsuudenkuvauksissa tulee ilmi perheidylli, jossa mieltymys ihmislihaan tulee näytille kuin luonnollisena ominaisuutena. Lapsuudenkodista löytyy 1600-luvulla eläneen välskärin päiväkirja, josta verenhimoinen minäkertoja saa melkoisesti vettä myllyynsä.

Oskari törmää Australiassa projektiin, jossa ihmiset testamenttaavat ruumiinsa syötäväksi heidän kuolemansa jälkeen. Hän käy jopa laitoksessa, jossa käsitellään ihmisruumiita ruoanvalmistusprosesseja varten.

Henkisesti ja sosiaalisesti rajoittuneen kriitikon ihmiskontaktit rajoittuvat välttämättömimpiin ja maailma on täynnä sotkuisia kuvioita. Kun totta ja valhetta on vaikea erottaa toisistaan, Oskari alkaa kuvitella epätodellisia asioita.

Koskisen romaani on tyylillisesti varsin ehyt, vaikka tunnelmaa rikotaan säännöllisesti splatter-jaksoilla. Koskinen tuo ihmissyönnin lähelle lukijaa niin, että hän kokee jopa sympatiaa erikoista harrastusta kohtaan! Varsinkin, kun sillä Oskarin mielestä voidaan ratkaista maailman nälkäongelmat lopullisesti.

Koskisen romaani on monipuolisen sanataiturin tyylinäyte. Koskinen on viime vuosina osoittanut pystyvänsä kirjoittamaan sotakuvausta, scifiä, uskonnollisia teoksia, lastenkirjoja ja nyt splatter-henkisen dekkarin.

Kannibaalien keittokirja on tyyliltään ja juonenrakentelultaan kuin polku ennen tuttuun suuntaan, ja välillä poiketaan yllättäville sivupoluille.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa.

Scifi-matka Jumalan luokse

Avainsanat

books, J. P. Koskinen, Jumala, kreikkalainen mytologia, Raamattu, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016. 293 s.

Kirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) uusin kaunokirja on jännittävä scifi-romaani Luciferin oppipojat. Tieteisromaanissa matkataan läpi avaruuden kaukaiselle Olympos-planeetalle etsien maapallon jumalien syntysijaa. Jumalat löytyvätkin, ja niiden takaa paljastuu yhtä ja toista kiintoisaa ja vähemmän jumalallista.

Romaanin päähenkilönä on Gabriel Bonhomme -niminen vanhempi mies, jolla on takanaan useita, vuosia kestäneitä avaruusmatkoja. Bonhomme on tullut Maassa kuuluisaksi siitä, että hän on onnistunut löytämään (kristillisen) Jumalan ja jopa tappamaan tämän. Miten, missä ja miksi: siinä kysymyksiä, joita romaanissa selvitellään loppusivuille asti.

Jumala, jonka Bonhomme on tappanut ensimmäisellä Olympos-matkallaan, on muumioitunut ihmisolento, jonka Bonhomme oli haudannut metsään. Olento paljastuu lopulta lavastukseksi, tuhansia vuosia kestäneeksi komediaksi.

Löytyykö todellinen Jumala romaanin aikana? Itse asiassa eipä taida, mutta sitä vastoin sellaiseen uskovia henkilöitä löytyy joitakuita.

Kosmiset maailmanmatkaajat

Koskisen romaani on kiintoisasti täynnä ironisia viittauksia Raamattuun ja kreikkalaiseen mytologiaan. Yksi niistä on ollut ristiä Bonhommen avaruusaluksia Lucifer-nimellä. Romaanin todellinen Jumalan vastustaja ei kuitenkaan ole avaruusalus, vaan Bonhomme itse, joka on valmis räjäyttämään jopa planeettoja pelastaakseen ihmiskunnan julmien ”jumalien” käsistä.

Koskisen romaanikertoja selittää jopa joitakin Raamatun kertomuksia Olympos-planeetan alkuperäisasukkaiden tekosilla. Homo sapiensin esi-isinä tunnetut neanderthalinihmiset ovat Koskisen romaanissa kosmisia maailmanmatkaajia, joilla on yliluonnollisia voimia ja kykyjä.

Kertoja selittää tällaista avaruusmatkailua Vanhan testamentin Hesekielin kirjan 1. luvulla, jossa profeetta kuvaa erikoista enkelinäkyään. Scifi-romaanissa kuvaus on avaruusaluksen laskeutumista, jota Hesekiel kuvaa omalla tavallaan. Ihmiskunnan kosmiset kätilöt saapuvat tähtien takaa ja luovat ihmiset apinoista.

”Olen lukenut teologiaa ja mytologiaa riittävästi ymmärtääkseni, että muinaisten tekstien lähde oli silmieni edessä. Jumalat olivat eläneet ihmiskunnan tarinoissa vuosituhansien halki. Jumala oli ollut meille suuri arvoitus. Nyt se arvoitus oli ratkaistu, mutta jumalan takana piili varmasti toinen jumala, josta emme tienneet mitään. Olimme ottaneet lopullisen askeleen sijaan vasta ensimmäisen matkalla, niin, minne?” (s. 163)

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä syyskuussa 2016.

Kaikenlaisia hylkiöitä

Avainsanat

book review, J. P. Koskinen, Kantaja, Kari Hotakainen, Kuinka sydän pysäytetään, Meriromaani, Petri Tamminen, suomalainen kaunokirjallisuus, Tiina Raevaara, Yö ei saa tulla

Olen poiminut tähän tekstiin kevään 2015 kotimaisista kaunokirjoista neljä huippuromaania. Jokaisessa kirjassa tietynlaiset hylkiöhenkilöt etsivät jotain itsestään, toisista, ympäristöstä, historiasta tms. 

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY 2015. 350 s.

Kari Hotakainen: Kantaja. Kirjakauppaliitto 2015. 140 s.

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. 142 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla. Paasilinna 2015. 239 s.

J.P. Koskisen (s. 1968) maaliskuussa ilmestynyt uutuusromaani kertoo talvisodan varjoon jäävän sukutarinan. Päähenkilön vänrikki Juho Kivilaakson isä on lähtenyt 1918 puna-armeijan upseeriksi Neuvostoliittoon ja hylännyt suomalaisen perheensä.  Hylkiöperheen osa on rauhan aikana vankileirillä, talvisodan aikana etulinjan läheisyydessä Hyrsylässä.

Kivilaakson oma sotilasura kääntyy jo kadettikoulussa 1920-luvulla outoon suuntaan, kun itse Mannerheim tempaa hänet mukaan kansainväliseen vakoojapeliin. Vänrikki reissaa vuosikausia Saksassa, Neuvostoliitossa ja Ruotsissa tavaten vakoojia ja diplomaatteja, jalona pyrkimyksenä torpedoida vääjäämättömältä näyttävä yhteenotto Neuvostoliiton kanssa. Kivilaakso tekee vakoojapuuhillaan ison summan rahaa ja rakentaa suhteen elämänsä naiseen, kunnes talvisota syttyy ja kaikki vaivalla rakennettu kaatuu rytisten.

Sotaromaanin ravistelevat taistelujaksot sijoittuvat lähinnä Kollaanjoelle, jossa Kivilaakso tappelee venäläisiä vastaan itsensä Marokon Kauhun Aarne Juutilaisen ja tarkka-ampuja Simo Häyhän kanssa. Sitten Kivilaakso näkee Kollaalla isänsä rintaman toisella puolella ja sotaromaaniin aukeaa uusi taso, jälleen kerran.

Muinaisten kreikkalaisten urhea taistelu Thermopylaissa sekä ristiriitainen suhde vakoojapojan ja neuvostoupseeri-isän välillä nousevat romaanikerronnan johtomotiiveiksi. Rakkaus ja luottamus toiseen ihmiseen osoittavat haavoittuvuutensa kerran jos toisenkin.

J.P. Koskisen ura on ollut loivaa nousukiitoa kohti suomalaisen kirjallisuuden tähtitaivasta. Edellinen romaani Ystäväni Rasputin (2013) ylsi jo Finlandia-ehdokkaaksi. Uskon jännittävän uutuusromaaninkin voivan kilpailla tulevana syksynä kyseisestä huomionosoituksesta, niin tyylipuhtaasti ja koukuttavasti kertoja pukee mielikuvituksellisen tarinan kuosiinsa.

Kuoleman piirittämät

Kari Hotakaisen (s. 1957) pienoisromaani Kantaja ilmestyi Kirjan ja ruusun päivän 2015 ruusukirjaksi. Teoreettisen filosofian maisteri Timo Kallio lähtee parempien töiden puutteessa kantohommiin läheiselle hautausmaalle. Rakkaus nuoruudenrakastettuun syttyy vainajien läheisyydessä uuteen roihuun. Säkenöivä kerronta tuottaa happyendin, kun muistokirjoituksia väsäävä päähenkilö onnistuu tekemään itsestään elämänsä subjektin.

Petri Tammisen (s. 1966) kymmenes kaunokirja on hirtehinen kertomus kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnasta. Askaislainen merimies onnistuu ironisesti saamaan purjelaivan jos toisenkin merten syvyyksiin ja epäonnistuu monessa muussakin projektissa. Tammisen minimalistinen tyyli hakee kypsyydessä vertaistaan. Hyväntahtoinen kertoja uskoo ihmisyyteen ja ilonhetkiin, vaikka synkkä kohtalo piirittäisi koko ihmisiän.

Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin romaani on merkillinen kertomus nuoresta Johanneksesta, jonka ystävä Antti päättää tehdä murhan. Kohteena on romaanin pahis Sandvall, joka on aikoinaan surmannut Johanneksen nuoruudenrakastetun. Älykkäästi sommitellun pienoisromaanin kertoja surffaa Johanneksen kauniiden muistojen, yllättävien nykyhetkien ja ahdistavien unikuvien välillä toisinaan pienoiseen sekavuuteen saakka.

– – – – – – – –

Arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä 12.6.2015.