VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: Jari Tervo

Jari Tervo ja Mikael Agricola

06 torstai Tam 2022

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

historialliset romaanit, Jari Tervo, Mikael Agricola, Porvoo, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Kuva: Ilari Aalto.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava 2021. 456 s.

Jari Tervon (s. 1959) syyskuussa ilmestyneessä uutuusromaanissa ei ole yhtään repliikkiviivaa tai lainausmerkkiä, vaikka vuorosanoja satelee joka sivulla.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa tuo ihmisten ilmoille 1500-luvun tärkeimmän suomalaisen merkkimiehen Mikael Agricolan (1510–1557) elämän ja kuoleman. Samalla kurkistetaan suomalaisuuden juuriin.

Tervo aloittaa pitkällä kuvauksella Pernajan Torsbystä, jossa Mikael asuu lapsuutensa. Romaanin toisessa kirjassa ollaan Lutherin ja Melanchthonin hoteissa Wittenbergissä keväällä 1539 ja kolmannessa kirjassa Venäjällä Iivana Julman luona alkuvuodesta 1557.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa päättyy Agricolan kuuluisaan paluumatkaan Venäjältä huhtikuussa 1557, jolloin hän sairastuu ja heittää henkensä kesken matkan.

Jo Torsby-jaksossa kirjailija sepittää koko joukon romaanihenkilöitä, muun muassa Mikaelin vanhemmat Olofin ja Helenin, Seppä Henrikssonin, Haavuri-Johanin, Malin-piian, Vaiva-Sturen sekä Mikaelin toverin Petrus Paljaspään, jonka kanssa Mikael lähtee Viipurin kouluun. Poikien Viipurin retki on pitkälti Pernajan kirkkoherran ansiota.

Mikael on kotoisin Torsbyn rikkaimmasta talosta, Petrus taas köyhimmästä. Petrus vihaa Mikaelin isää rutosti, kun tämä on lyönyt pojalta nenän väärään.

Petrus haastaa oman isänsä Torsbyn käräjille eläimeen sekaantumisesta. Julkisen väännön keskellä selviää, miksi Petruksella on Olofin korvat.

Petrus on äidinkieleltään suomenkielinen, toisin kuin Mikael Olofinpoika. Petruksestakin kasvaa isona kirkonmies, joka väittelee teologiasta Wittenbergissä, Danzigissa ja Roomassa ja toimii kappalaisena Turussa.

Kirjailija Jari Tervo. Kuva: Lehtikuva.

TERVO kätkee hienosti sisäiskertomuksia romaanikerronnan joukkoon. Niissä lukija pääsee kurkistamaan muun muassa Tukholman Suurtorin verilöylyyn 1520 tai piispa Henrikin kuuluisaan murhaan Köyliönjärven jäällä.

Jo Torsbyssä Mikael innostuu tavaamaan suomen aakkosia. Hän pohtii pohtimasta päästyään, kirjoitetaanko blomma suomeksi cucca, kukka, cukka, kucca, kucka tai kukca.

Tervo onnistuu jälleen luomaan irvokkaan kielipelin, jonka mutkia seuraa mielellään. Kerronta ei ole lauhkean sujuvaa, vaan tervomaisen haasteellista. Ärräpäät, alapään ilmaukset ja rivoudet lentelevät ilman pidikkeitä.

Tervon kielessä tärkeintä ovat loppuun asti mietityt, pysäyttävät kielikuvat, jotka jäävät mietityttämään:

”Maskulainen istutti tabacon siemeniä maahan Lyypekissä ja Raumalla. Maasta ei ponnistanut korttakaan. Ilma oli kronikankertojan mukaan liian kylmää ja maa liian laihaa. Maskulainen oli silti onnellinen. Hän oli katsonut silmiin, jotka olivat nähneet Uuden Maailman.” (s. 71)

Mikael näyttää ottavan jo lapsena eron ihmissuvusta, kun sairastuu kaatumatautiin. Sitä Torsbyn maalaiset kauhistelevat ja pelkäävät taudin tarttuvan kosketuksesta.

Nuori Mikael kerää kylmiä hiiliä ja raapustelee niillä laudanpätkiä. Sanalaudoista tulee hänen mieliharrastuksensa. Hän päätyy tällaiseen kirjoitusalustaan, kun Olof-isä ei anna repiä tuohta koivikostaan.

TERVON uutuutta lukiessa Mika Waltarin Mikael Karvajalka tulee mieleen tämän tästä. Romaanissa tulee vastaan merkkihenkilöitä jatkuvasti: Thomas More, Kustaa Vaasa, Ulrich Zwingli, Erasmus Rotterdamilainen ja niin edelleen.

Luther on irvokas ja karkea keskushahmo. Hän käyttäytyy monta kertaa rehevästi ja häikäilemättömästi. Luther vertaa Agricolalle uskonpuhdistusta ummetuksen hoitoon. Katolinen usko on kuin käsivarrenpaksuinen pökäle, jonka poistuttua ihminen voi elää vapautuneesti.

Mikaelin Jumala on nainen, joka ei osaa puhua suomea vaikka ymmärtää sitä. Melanchthonin mukaan Agricolan on opetettava Jumalalle juuri suomen kielen puhuminen.

Ongelmana on se, ettei Mikael osaa kieliä oikeastaan ollenkaan. Hänen on opeteltava niin klassiset kielet kuin kotoinen suomikin perusteista lähtien.

Niin – miten opiskella suomea, jolla ei edes ole perusteita? Agricolan elämäntyöksi laajentuu hengellisten harrastusten lisäksi sorvata omin käsin suomen kirjakielen pohja.

Tähän puoleen Tervo keskittyy ansiokkaan perusteellisesti. Agricolan keksimää uudissanastoa tulee vastaan eri puolilla romaania.

Agricolan henkiset painiottelut Jumalan ja Saatanan kanssa ovat oma lukunsa. Suurmiehen takaa paljastuu kärsivä ja tunnerikas ihminen.

Mikael avioituu nelikymppisenä Birgitta Olavintyttären kanssa. Heille syntyy poika, Kristian. Agricola on tiettävästi ensimmäinen suomalainen pappi, joka solmi avioliiton.

Jos suomalaisuuden juuressa ovat luterilaisuus ja suomen kieli, ne molemmat saavat mojovan tulkinnan Tervon romaanissa.

Jari Tervo Turun Kirjamessuilla lokakuussa 2021. Kuva: YLE.

Inkeriläisten onnistunut kansanmurha

19 maanantai Jou 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, inkeriläiset, Jari Tervo, Parnasso, Sadan vuoden yksinäisyys, suomalainen kaunokirjallisuus, Venäjä

jaritervoetu25042016mt_uu

Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.

Jari Tervon (s. 1959) romaanissa Matriarkka kerrotaan elämästä Neuvosto-Inkerissä, Stalinin vainoista ja toisen maailmansodan aiheuttamasta inkeriläisten hajaannuksesta. Neuvostoliittoon Suomesta 1940-luvulla palautetut inkeriläiset karkotettiin Keski-Venäjälle. Inkeriläisten hajaannus on Tervolle nykyaikainen kansanmurha, joka tuppaa toistumaan silloin tällöin. Euroopan pakolaistilanne on inkeriläisten kohtalon toisinto.

Tervo on käsitellyt pakolaisuutta aiemmissakin romaaneissaan, samoin Ylen verkkosivujen blogissaan. Hän on jo pitkään arvostellut suomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä ja rasismia. Tervo on väittänyt Suomesta löytyvän 700 000 rasistia Taloustutkimus Oy:n tutkimuksen mukaan. Kirjailijan mukaan Suomessa yksinkertaisesti ajatellaan, ettei täällä saisi olla erivärisiä ihmisiä.

Romaanikirjailijana Tervo halusi selvittää, miksi 50 000 inkeriläistä palasi 1940-luvulla Suomesta vapaaehtoisesti Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Inkerinmaa on Pietaria ympäröivä, noin 15 000 neliökilometrin alue Laatokan ja Suomenlahden välissä. Inkeriläiset asettuivat sinne itämerensuomalaisia kieliä puhuvien vatjalaisten, inkerikkojen ja venäläisten joukkoon. 1900-luvun alussa inkerinsuomalaisten määräksi on arvioitu reilut 100 000.

Kameleontin identiteetti

Matriarkka alkaa Pietarin alueella Laukaanjoen varressa sijaitsevassa Simpukan kylässä, jossa kylän papille syntyy Aamu Karitsantytär -niminen tytär. Aikuisena tyttö vihitään papin virkaan ja hänestä tulee sukunsa naispuolinen johtaja, matriarkka.

Aamu joutuu muuttamaan identiteettiään ympäristön mukaan kameleonttimaisesti. Aamu painaa mieleensä kaiken kokemansa ja muistaa asiat kirkkaasti vuosikymmenien jälkeen. Naisen mielestä tulee näin tuhotun kansankunnan muisti. Lisäksi Aamu on käytännöllisyyden perikuva, joka sopeutuu vieraaseen aikaan ja maahan kuin kameleontti. Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Siperiaan Jenisei-joen varteen, jonne Aamukin karkotetaan miehensä Ilmarin kanssa.

Tervon Venäjällä pienet vähemmistöt, kuten inkerikot ja vatjalaiset, joutuvat väistämättä totaalisen järjestelmän jalkoihin. Simpukan kyläpäällikkö Lebed allekirjoittaa itse lukuisten kyläläistensä vangitsemiset. Kuin kirottuna Simpukka lakkaa synnyttämästä uusia vauvoja, ja kylä autioituu pikkuhiljaa kokonaan.

Matriarkka on poikkeuksellisen naisen selviytymistarina. Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti. Aamun isoisä on M. A. Castrén, tunnettu suomalainen kansanrunouden kerääjä ja Elias Lönnrotin työtoveri.

Kolumbialainen esikuva

Tervon parhaita puolia ovat elävä, värikylläinen ja loppuun asti mietitty kieli. Tämä näkyy muun muassa inkeriläisten hauskoissa nimissä, joissa eläimet ja luonnonilmiöt saavat sijansa.

Tervon virtuoosimainen kerronta on toisaalta varsin sekavaa luettavaa. Monipolvinen juonenkuljetus huopaa edestakaisin kuin soutuvene myrskyisällä järvenselällä. Matriarkka on kaukana sujuvasta lukuromaanista.

Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä Stalinin Neuvostoliitossa. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti.

Yhteiskuntakriittisiä sanomia riittää kuin poliittisessa manifestissa. Kirjailijan tendenssinä on kaivaa fasismin juuria esiin paksujen historiallisten multakerrosten alta. Yhteiskuntakritiikin kärki osoittaa lopulta Suomeen, ei Venäjälle.

Aamun matriarkkatarina vertautuu hyvin Gabriel Garcia Marquezin suurromaaniin Sadan vuoden yksinäisyys (1967), jossa kolumbialainen maalaisnainen elää ikivanhaksi, kärsii läpi maansa hirvittävien murrosvaiheiden ja kokee kaikkien läheistensä poismenon. Sadan vuoden yksinäisyys piirittää lopulta Aamuakin.

Matriarkka lähestyy Marquezin klassikkoa myös tyylillisesti. Se sama maaginen realismi, joka teki kolumbialaiskirjailijasta kansainvälisen tähden, tulee Tervolla näytille lähes yhtä sekavana ja tyylillisesti epäyhtenäisenä.

Kun sataa vuotta hipova Aamu tulee kuolemaan Suomeen, hän tapaa tietämättään kauan sitten kadottamansa pojan. Tämäkin on jo vanha. Hän messuaa äidilleen: kaikkien on parempi pysyä kotimaassaan. Aamulle ei ole Suomessa minkäänlaista sijaa, edes poikansa sydämessä.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa nro 6/2016.

Jari Tervo – parodisia henkilökuvia ja mustia lampaita

06 lauantai Lok 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Jari Tervo, Mannerheim, Matti Vanhanen, Myyrä, Troikka, Urho Kekkonen

Jari Tervo: Rautapää. WSOY 2002. 193 s.

Jari Tervo: Siperian tango. WSOY 2003. 294 s.

Jari Tervo: Myyrä. WSOY 2004. 544 s.

Jari Tervo: Troikka. WSOY 2008. 409 s.

Jari Tervo: Koljatti. WSOY 2009. 318 s.

Jari Tervo: Layla. WSOY 2011. 362 s.

Nykykirjallisuutemme kiintoisa väriläiskä on Jari Tervo (s. 1959), 19 kaunokirjan kirjoittaja. Tervon varhaisen ”menestysreseptin” voisi kiteyttää seuraavasti: paras ja mukaansatempaavin proosa syntyy, kun yhdistetään veijaritarina rikosromaaniin ja annetaan farssin edetä kohtalokkaaseen loppuunsa. Tervo loi varhaisteoksillaan yhä vankempaa pohjaa ”pohjoisten juoppojen kansanperinteelle”, kuten Pekka Tarkka on todennut. Tervon lähihistoriaa kuvaaviin uutuusteoksiin edellä mainittu menestysresepti istuu kuitenkin huonosti.

Kari Hotakaisen tavoin Tervokin aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Hän on perinteisen, juonipohjaisen proosan taitaja. Monipuoliseen tuotantoon mahtuu romaaneja, novelleja, runoja ja kuunnelmia. Arkielämän huumori on Tervon keskeinen tyylipiirre. Tervon kirjoista Poliisin poika (1993) ja Pyhiesi yhteyteen (1995) on toteutettu myös elokuvana.

Historiallinen Suomi-kuvaus on noussut 2000-luvulla Tervon keskeiseksi kohteeksi. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan Myyrässä (2004) myyttiselle tasolle. Romaanissa Urho Kekkonen ja muut suomalaispoliitikot vierailevat Stalinin Neuvostoliitossa ja kipuilevat itsenäisyyden eteen kylmän sodan vuosina. Pohjarakenteena romaanissa on perinteishenkinen dekkarijuoni. Myyrässä Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Rehevän kielenkäyttäjän särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista. Tervon jälkimoderni kirjoittajanote siivittää Myyrässä melko journalistista romaanikerrontaa.

Aika näyttää, miten Uutisvuoto-Tervon sinänsä kelvolliset romaanit kestävät ajan rientoa. Tervon teokset eivät ole kelvanneet ulkomaille kovin hyvin; niitä on käännetty vasta neljälle kielelle.

Käyn seuraavassa tarkemmin läpi Tervon teoksia. Kirjailijan seitsemäs romaani Rautapää (2002) on omaperäinen karkaus- ja rakkausromaani, jossa lempi leiskuu ja pellit rämisevät. Varsinkaan kirjailijan uudempien teosten valossa Rautapää ei kuulu Tervon loistavimpiin saavutuksiin, vaikka on tyylikäs osoitus kirjailijan taidoista. Tervo sommittelee synkän veijaritarinan suomalaisesta vankikarkurista, joka kidnappaa kirkon alttarilta brutaalisti morsiamen ja muiluttaa tämän Pohjois-Norjaan.

Bukowskimaisen romaanin kertojana on ajoittain rikoskomisario Torsti Rautapää, joka lähtee morsiamen sulhasen kanssa takaa-ajoon. Asetelmat keikkaavat tämän tästä, kertojat vaihtuvat ja irvokkaita yllätyksiä riittää. Rautapää jää romaanihenkilönä statistiksi provokatorisen vankikarkurin varjoon.

Pienoista mielikuvituksen puutetta osoittaa se, että Tervo on siirtynyt edellisen romaaninsa Suomemme heimo (2001) lapsenryöstöteemoista morsiamenryöstön pariin. Ryöstöteemat toistavat Tervolla itseään: tulihan aikaisemmin se pankkikin ryöstettyä romaanissa Poliisin poika (1993).

Lennokkuutta ei uutuudesta puutu. Tervomainen farssi ei vain tällä kerralla tahdo kannattaa synkkien painolastien ja pohjavireiden vyörytystä yhtä hyvin kuin aikaisemmin.

Matkakertomuksena Rautapää muistuttaa varsin paljon Mauri Paasilinnan Lapin-aiheisia erätarinoita. Lapin ja Norjan kävijälle tutut paikannimet vilisevät taajaan; miljöönkuvauksessa rovaniemeläissyntyinen Tervo on pyrkinyt autenttisuuteen.

Tervon tyyli oli Rautapäässä vakiintunut niukkasanaiseksi ja lakoniseksi kuvaukseksi. Kertoja toteaa monta isoa asiaa kuin ohimennen heitellen, ja paljon jää sanomatta. Rautapäästä on turhat sanat ja tekstijaksot karsittu jopa niin vähiin, että kerronnan aukot päästävät jättilohenkin läpi ja eksyttävät perusteellisesti ylimalkaisen lukijan.

Tervo on suomalaisena kirjailijana omaa luokkaansa, ettei kukaan toinen liene yhtä hyvin onnistunut yhdistämään satiiria, rikoskertomusta ja traagista ihmissuhdekuvausta toisiinsa. Esimerkiksi Rautapää uusintaa kirjailijan kestäviä teemoja rahvaan ja virkavallan alituisesta konfliktista. Haavoitetut villimiehet rynnistävät jälleen Tervon kuvauksen keskipisteeseen ja saavat leijonanosan tämän myötätunnosta. Naisten osana sitä vastoin on täyttää vuorollaan sovinistisia rooliodotuksia ja jättää nyrkinpelossa mölyt mahoihinsa. Ajoittain Tervon irvokkaat ja karskit henkilökuvat ja –asetelmat heittävät häränpyllyä ällöttävyyteen saakka. Mustan huumorin kukat rehottavat groteskien ja makaaberien tapahtumasarjojen keskiössä. Väkisin hauskuuttaminen ei lyö leiville.

Novellikokoelmaan Siperian tango (2003) on koottu lyhytproosaa kokoelmista Siat ja naudat (1994) ja Taksirengin rakkaus (1998) sekä kuusi aikaisemmin julkaisematonta novellia. Tervon novelleissa aika pysähtyy klönteiksi ja ennestään tutut paikat saavat uusia ulottuvuuksia. Kirjailija kuljettaa lukijoitaan milloin Murmanskin hotelleissa, milloin kerrostaloyksiössä, jossa nainen harjoittelee kiekonheittoa. Aiheiden valinnassa Tervolla riittää irvokasta mielikuvitusta.

Olemisen sietämätön keveys on saanut lappilaisesta kirjailijasta veijarimaisen tulkkinsa. Tervon novelleissa tulee selvästi esiin hänen viehtymyksensä pohdiskella syntyjä syviä rempseiden maalaishahmojen ja kylähullujen kautta. Edellissyksyisestä romaanista tuttu poliisi Rautapää esiintyy tässäkin teoksessa.

Tietynlainen perussynkkyys on ollut leimallista Tervon kirjoille, eivätkä valikoidut novellit poikkea valtavirrasta. Kokoelman pisin teksti ”Miljoona etunojapunnerrusta” on 70-sivuinen pienoisromaani, joka kertoo yksinäisestä taksikuskista. Rakkaus asiakkaaseen poistaa kielteisiä tunteita tehokkaasti. Tervon tavaramerkeiksi osoittautuvat jälleen lennokkuus, irvokkuus, niukka kieli, ronskit hahmot sekä maalaismaisemat.

Sunnuntaina 29.8.2004 ilmestyi Tervon järkälemäinen romaani Myyrä, joka saattaa jäädä kirjailijan pääteokseksi. Teos noteerattiin Finlandia-ehdokkaaksi. Romaanin painajaismaisissa kohtauksissa pieniä ihmisiä heitellään säälimättä kuin marionetteja. Kaiken takana ei ole Jumala – vaan kuka tai mikä? Miksi Ahti Karjalaisesta ei tullut presidenttiä? Miten korkea-arvoisia valtiovieraita huijattiin Suomen presidentin kalastusreissuilla? Mitä suomalaisille kommunisteille tapahtui Neuvostoliiton vankileireillä?

Myyrän minäkertoja Jura Karhu toimii suojelupoliisina ja pääsee tahtomattaan historian keskiöön. Hänen esimiehensä ovat saaneet vihiä maan huipulla olevasta vakoojasta eli myyrästä. Tämän henkilöllisyyden selvittäminen annetaan väitöskirjaa valmistelevan Karhun tehtäväksi. Tunnollinen poliisi vie työn päätökseen saakka oman uransa katkeamisen uhalla.

Tervon romaani on perusrakenteeltaan agenttitarina. 1930–1980-luvuille sijoittuva romaani kehittää sekavaa dekkarijuonta, jossa vauhdikkaan etsiväuran nuoruudessaan tehnyt Urho Kekkonenkin pannaan useasti ylikierroksille.

Jura Karhun vasemmistolaisilla sukulaisilla on värikkäitä taustoja ja kokemuksia. Juran setä on selvinnyt hengissä Siperian vankileirien saaristosta, tosin uhraten toisia itsensä sijaan. Karhun suvussa ei ole montaa rehellistä työmiestä, vaan moni on syyllistynyt rikoksiin ja ollut vankilassa. Poliisiksi lähtenyt Jura on sukunsa musta lammas, joka vakoojatutkimuksissaan joutuu penkomaan sukulaistensakin surullisia vaiheita ja oman sielunsa periä.

Myyrässä esiintyvät oikeilla nimillään monet todelliset poliitikot ja talouselämän toimijat Ahti Karjalaisesta ja Johannes Virolaisesta lähtien. Romaani kuitenkin kasvaa tutkielmaksi Urho Kekkosen persoonasta ja toiminnasta. Tervon Kekkos-kuva ei poikkea perinteisestä mutta värittää sitä kiintoisasti. Jura Karhu perehtyy väitöstutkimuksissaan paitsi itsenäisen Suomen poliittiseen historiaan myös Kekkosen aloittamiin muistelmakirjoituksiin.

Romaanissa suojelupoliisit epäilevät itse presidenttiä maanpetturiksi, ja Jura Karhun kujanjuoksu johtaa Tamminiemeen päin. Ironisesti kirjailija luonnostelee urakalla konnaa miehestä, joka oli ehdolla 1976 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Fiktiiviselle Kekkoselle on suuri pettymys, että palkinto meneekin venäläiselle Andrei Saharoville, atomipommin kehittelijälle, eikä ETYKin sankarille!

Kekkosen kuvaajansa Tervo keskittyy tämän särmiin ja kuriositeetteihin. Esim. kuuluisa rakastajatar suurlähettiläs-aviomiehineen on saanut kirjailijan hyrräämään innosta. Anita ja Jaakko Hallaman sijasta kirjailija kuitenkin puhuu Juulia ja Urmas Kajanteesta. Juulia on romaanissa Suomen poliittisen monarkian kruunaamaton kuningatar ilman virallista asemaa. ”Juulia Kajanne on kuu, joka loistaa lainavaloa.”

Vaikka Tervo on uudistanut proosaansa historialliseen suuntaan, hänen viehtymyksensä rikollishahmoihin on säilynyt ennallaan. Punavankeja aikoinaan teloittanut Kekkonen tulkitaan romaanin alusta lähtien murhaajaksi. Henkilökohtaisempi yhteys rikollisen ja häntä jahtaavan poliisin välille syntyy, kun selviää, että Juran oma isoisä on ollut Haminassa 1918 teloitettujen joukossa. Murhaaja on ansainnut rangaistuksensa, ja pyöveli lähtee liikkeelle.

Tervo kuitenkin vie murhaaja-aiheen toiseen potenssiin marssittamalla estradille Stalinin, murhaajien murhaajan. Keskustellessaan Moskovassa Stalinin kanssa Kekkonen kohtaa hirviön kasvot ja peilin. Hän saa trauman ja alkaa herätä öisin kafkamaisiin painajaisiin.

Myyrässä Kekkonen ja muut suomalaiset diplomaatit joutuvat Moskovassa makaaberien kielipelien keskelle, ”Kremlin pyhien yhteyteen”. Nomenklatuurin sakraali näytelmä leipoo kunnottomista isänmaanvihollisista sosiaalisesti kuolleita zombeja näiden poliittisista asemista riippumatta. Jura Karhu oivaltaa kommunistisukulaistensa kautta kertomusten voiman perinteen jatkajina. ”Vanhat tarinat olivat perua kommunistien maanalaisuuden ajalta, niin kuin kaikki heillä. Heillä ei ollut silloin lehteä eikä mitään muuta tapaa pitää yhteyttä kuin suullinen puhe. Jatkosodan aikana vapaana ollut kommunisti ei päässyt muuten yhteyteen muitten kommunistien kanssa kuin menemällä vankilaan eikä se ollut hyvä vaihtoehto. Myös venäläisten tavat olivat maanalaiset.”

On kiintoisaa, että suuri osa Tervon romaanin tapahtumista sijoittuu Neuvostoliittoon. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan myyttiselle tasolle. Suomalaisista Venäjän-kävijöistä hohtaa Myyrässä kalevalainen melankolia, jolle kirjailija luonnostelee venäläisen vastineen. Se on ailahteleva, ylpeä ja hillitön ekstrovertti, jolle leimat papereissa ovat rahaa tärkeämpiä ja nomenklatuurin etuoikeudet itsestäänselvyys. ”Venäläiselle ei riitä voitto. Hänen pitää myös nöyryyttää hävinnyt.”

Romaanihenkilö Sampo Kajanne on Myyrässä Kekkosen avioton poika, joka haisee bolsevikilta ja on pakotettu opiskelemaan venäjää kasvatti-isänsä Moskovan-komennuksen vuoksi. Hän oppii venäjän kielen ja saa aikanaan neuvottelevan virkamiehen viran ulkoministeriössä. Musta lammas kuulee väristään vähän väliä. Käenpoikamainen Sampo saa kokea suuren osan siitä kaunasta ja vihasta, jota UM:n muut virkamiehet tuntevat maan isää kohtaan. Sammosta Tervo leipoo hylkiön, joka ei ymmärrä mitään jääkiekosta ja tuntee vetoa miehiä kohtaan. Sampo kuitenkin aistii vaistomaisesti, kenen tekoa on. Hänenkin kätensä kirjailija tahrii vereen.

Arvokkaasti Tervo viittaa tämän tästä Äiti Teresan kaltaisiin pyhimyksiin korostaakseen rikollisten sielujen mustuutta. Onko kuitenkin suurin rikos katsoa sivusta toisten pahantekoa? Jura Karhu pannaan paljon vartijaksi. Kuviakumartamaton kirjailija pilkkaa romaanissaan suomalaispresidenttien myyttistä ylivertaisuutta rahvaaseen nähden: eivät he mitään jumalia olleet, vaikka selvisivät keskusteluista hirviöiden kanssa.

Myyrän moniääninen kertoja rakastaa monipolvisia tajunnanvirtoja. Kerronta rehevöityy näin valtavaksi joeksi, jota halkovat monimutkaiset ihmissuhdeverkot ja fragmentaaristen tapahtumasarjojen viidakot. Romaanin vaikeaselkoisuutta lisää epäkronologinen jäsennys, jota on lähes mahdoton seurata ilman muistiinpanoja. Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Hän on rehevä kielenkäyttäjä, jonka särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista.

Väsyttääkö Tervo lukijansa tyylinsä nauttijaksi? Myyrän jälkimoderni kirjoittajanote näet tekee myönteisen vaikutuksen. Tyylilajiltaan melko journalistinen romaani on häpeän evankeliumi, jossa mustat lampaat ja sielut pääsevät oikeuksiinsa ja saavat sovituksen.  Vai oliko tämäkin hyvä vitsi, Uutisvuoto-herjoja vain paljon pitempi? Myyrä näyttää minusta Jari Tervon kunnianhimoisimmalta yritykseltä tulla tunnetuksi suurena kirjailijanakin. Takuuvarmaan aiheeseen pohjaava suurromaani käy kollektiivisesta mielikuvaharjoituksesta.

Neljä vuotta Myyrän jälkeen ilmestynyt Troikka-romaanikin(2008) olisi minusta ansainnut Finlandia-ehdokkuuden: niin vetävän ja tyylikkään kaunokirjan Tervo jälleen kirjoitti. Troikan päähenkilöinä on kolmen tamperelaisen mattimeikäläisen joukkio, joka vuoden 1918 sodan yhteydessä pakenee punakaartilaisten mukana Pietariin Venäjälle. Kahden miehen ja yhden naisen muodostama ryhmä palaa kahden vuoden kuluttua takaisin Suomeen vallankumouksen soihdut käsissään.

Ennen paluutaan Eljas Rossi ja Herman Hevoskoski pääsevät Pietarissa punakomentajakurssille, jolla heistä hiotaan uuden kapinan edusmiehiä. Naissotilas Juliska Viskari puolestaan seuraa mukana ensin aatteen palon riivaamana ja sitten rakkauden pakottamana. Rehevä nainen joutuu kärsimään idealismistaan tämän tästä.

Kun Myyrä keskittyi Urho Kekkosen ympärille, Troikan keskushenkilö on itse Mannerheim. Romaanihenkilöt näkevät Marskin loppuun asti vihattavana mahtilahtarina, jolle on osoitettava taivaan merkit ja manan majat. Myös Lenin vilahtaa romaanin alkupuolella tärkeällä tavalla.

Troikassa vilisee niin hirveästi henkilönimiä, ettei romaanihenkilöiden seuraaminen ole helppoa. Kun Tervo kirjoittaa tyylilleen uskollisena lyhytsanaisesti ja lakonisesti suurista asioista ja prosesseista, kertyy 400-sivuiseen romaaniin laaja, mutta sirpaleinen tulkinta Suomen lähihistorian synkimmistä luvuista.

Tervon seuraava romaani Koljatti (2009)kohautti kirjasyksyä Matti Vanhasen oloisella päähenkilöllään, joka ajautuu yksityiselämässään jos jonkinlaisiin tempauksiin. Koljatin ironinen päähenkilö, pääministeri Pekka Lahnanen, on ollut vallassa aikana, jolloin terrorisminvastainen taistelu on pitkälti siivittänyt myös valtioiden välistä yhteistyötä. Lahnanen taistelee joka tilaisuuden tullen nimettömän naispresidentin kanssa valtion todellisesta johtajuudesta.

Harmaa pääministeri haluaa päästä hyviin väleihin median kanssa, siinä onnistumatta. Politiikka on muuttunut viihteeksi, jonka sepittämiseen Lahnaselle ei ole suotu lahjoja. Nolojen tilanteiden mies pannaan TV:hen tämän tästä mm. pierujuttujen kohteeksi. Nurkkajournalistin asemasta ministeritason poliitikoksi loikanneella Lahnasella on suuressa omakotitalossaan kolme makuuhuonetta, joista kaksi on varattu kaksospoikien (Urho ja Kaleva) vierashuoneiksi. UKK:ta avoimesti ihaileva pääministeri piilottelee kellarissaan englantilaista naisprofessoria vasten tämän tahtoa.

Tervolle pääministeri ja keskustan puoluesihteeri ovat pseudonyymejä, muut poliitikkojentekeleet taitavat elää oikeilla nimillään. Ministerit Mauri Pekkarisesta ja Paula Lehtomäestä aina Alexander Stubbiin saakka saavat osakseen herjanheittoa, josta ei puutu särmää eikä irvokkuutta. Tyypillinen poliitikko on romaanikertojan mukaan kopea nulju, joka saa vuorollaan hoitaa valtakunnan asioita.

Jari Tervon ilottelu on siinä mielessä tyylikästä, että hän ulottaa ironian uusille tasoille kerran toisensa jälkeen. Seuraa yllätyksiä, jotka pitävät tehokkaasti lukijaa otteessaan. On syytä huomata, etteivät ironiset henkilöt ole Tervolle itsetarkoituksellisia vaan välineellisiä. Romaanin keskeisin tarkoitus ja aihe on mediapelin nykyisissä säännöissä ja reunaehdoissa. Puolijumalaksi nostettu tiedotusvälineistö ei romaanikertojan mukaan ansaitse sellaista valtaa, joka sille on tänä päivänä annettu. Matti Vanhasen historiallisen hahmon parodiana Koljatti on esteettisesti kiintoisa, tyylillisesti yhtenäinen ja jopa hauska ajatusmatka poliittiseen todellisuuteen uutisotsikoiden tuolla puolen.

Tervon uusin teos Layla (2011) on synkkäsävyinen jännitysromaani kurditytön kujanjuoksusta läpi Euroopan. 15-vuotias Layla naitetaan pitkäaikaiselle kihlatulleen vuosituhantisten traditioiden mukaisesti. Kun hääyön jälkeen selviää, ettei tyttö ollutkaan neitsyt, seuraa skandaali. Tytön omat sukulaiset päättävät murhata tytön, joka henkensä hädässä lähtee maanpakoon. Layla matkustaa Kreikkaan, Saksaan ja myöhemmin Suomeen. Ihmiskaupan uhrina Helsinkiin saapuvasta tytöstä tulee prostituoitu Kruunuhakaan. Siellä hän tutustuu moneen suomalaiseen pikkurikolliseen. Romaanin lopussa raakaotteiset tapahtumasarjat huipentuvat väkivaltaisesti.

Layla on sävyltään ja tarinaltaan koruttoman karu kaunokirja. Tervo esittelee rinnakkain synkkiä ihmiskohtaloita. Alkoholisoitunut opiskelija Helena myy itseään paremman huomisen ja äitiyden toivossa. Parittajaksi ryhtyneelle kauppatieteen maisteri Armonlahdelle rikollisammatin varjopuolet aukeavat kauheamman kautta. Opiskelijanuorukainen Jaussi lähtee toteuttamaan itseään maailmaa parantavan terroristin päämäärin ja ottein. Onnettomat kurdit tappavat sukulaisiaan kunniamurhan nimissä.

Kaikkialle Eurooppaan levittäytyneet kurdit muodostavat verkon, joka antaa muutakin kuin vertaistukea. Verkko pyydystää Laylan kaltaisia karkulaisia kurdien ”oikeustoimia” varten. Kurdien näkökulmasta Suomi on Finlandiya, kylmä ja pimeä maa, jossa ulkomaalaisia ihmisiä kohdellaan kaltoin.

”Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”

Finlandiyassa tytöt aikuistuvat nuorina: jo 13-vuotiaina heille selviävät seksiin ja alkoholinkäyttöön liittyvät salaisuudet. Maassa puhutaan käsittämätöntä salakieltä, jota muissa maissa ei ymmärretä lainkaan ja jota paikalliset itsekin käyttävät varsin vähän.

Tervon henkilökuvaus kärsii Laylassa yksioikoisuudesta. Parittaja Armonlahden hahmo on romaanin ristiriitaisin. Rahaa tarvitseva mies törmää vastoinkäymisiin toisensa jälkeen ja menettää lopulta lähes kaiken. Monelle muulle Tervon romaanihenkilöistä käy vielä huonommin. Laylan maailmassa todellisia voittajia ei ole.

Mustista aiheistaan ja henkilöistään huolimatta Laylan kerronta on häkellyttävän sujuvaa ja jännittävää. Tervon miljöönkuvauksessa paikalliset yksityiskohdat säkenöivät. Tyylikäs kirjoittajanote ja loppuun asti mietitty kieli tekevät vaikutuksen. Näkökulmatekniikka toimii jälleen nasevasti. Kertoja hallitsee uskottavasti monikulttuurisen miljöönsä. Vahvan naisromaanin feministinen tendenssi tuntuu selviöltä.

– – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

På spaning efter blivande klassiker (2008)

23 maanantai Hei 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, Antti Tuuri, Arto Paasilinna, Bo Carpelan, Jari Tervo, Kaari Utrio, Kari Hotakainen



Den finska skönlitteraturen är ung i jämförelse med den svenska eller ryska. Finland har få litterära klassiker och de äldsta av dem är bara 150-100 år gamla. De mest framstående verken i finsk litteratur, från Aleksis Kivis Sju bröder till Väinö Linnas Okänd soldat tar inte lång stund att räkna upp.

Kan man då å i den nyaste prosan hitta författare som redan nu kan ses som framtidens klassiker? När livslängden hos skönlitterära verk blivit allt kortare och författarna lever inklämda mellan litterära trender och förläggarnas linjedragningar kan man fråga sig om vår tid är kapabel att föda fram klassiker.

I det följande ska jag dra upp några riktlinjer för definition av klassiker och mot dessa spegla några av prosaisterna i vår nyaste litteratur. Analysen av själva kanoniseringsprocessen lämnar jag i stort sett därhän, jag specificerar inte den del av den litterära institutionen som senare slussar författaren in i litteraturhistorien.

Juhani Niemi, professor i inhemsk litteratur vid Tammerfors universitet har skissat villkoren för litterära verk som är framgångsrika under lång tid (bl a i Suomalaisten suosikkikirjat [Finländarnas favoritböcker], reviderad utg 1997). I Niemis efterföljd karaktäriserar jag en klassikerförfattare med hjälp av tre kriterier: (1) Klassikerförfattarens verk – ett eller flere – är storsäljare från generation till generation, t o m under flere sekler. De ges ständigt ut i nya utgåvor. (2) Klassikerförfattarens verk tål en förflyttning till andra kulturer och språk och epoker ovanligt väl, och når läsare också utanför sin eget ursprungsland och -språk. (3) I klassikerförfattarens budskap och berättarteknik finns någonting så enastående att han eller hon betraktas som en litterär föregångare. På så sätt får författaren efterföljare.

T. S. Eliot, som själv uppnått klassikerstatus som poet, fastslog vid tiden för andra världskriget att skönlitterära klassiker inte kan uppstå utan en utvecklad, mogen kultur. Eliot såg egentligen inget klassikermaterial utanför antikens latinspråkiga verk. Åt Finlands litterära kultur på ett par hundra år skulle han säkert ha skrattat: bah!

Sin generations språkrör

Vissa skönlitterära författare blir genom sina verk språkrör för sin generation, och det för dem in i litteraturhistorien. Så har det varit för författare som Mika Waltari ( 1908-1979), Olavi Paavolainen (1904-1964) och Helvi Hämäläinen (1907-1998), många andra inte att förglömma.

Finns sådana språkrör bland prosaisterna i dag? En bra kandidat kunde vara Anna-Leena Härkönen (f. 1965) som i sin tidiga produktion har talat för en hel folkgrupp (kvinnorna) och en hel åldersgrupp. Till sin person, i sitt uppträdande och i sin produktion är Härkönen färgstark, hon är ingen författare som drar sig tillbaka till sin kammare och ensamhet.

Härkönen, böjd för exhibitionism, har visat upp sig i många av sina verk. Heikosti positiivinen, 2001 (Svagt positiv) inledde hennes serie av nyckelromaner. Hennes personliga kolumner i tidskrifterna Image och Anna har getts ut mellan pärmar. Men det som kan fungera i journalistiska sammanhang ser inte nödvändigtvis bra ut i litteraturen.

Kunde Härkönen bli en klassiker? Försäljningssiffrorna visar att tiden gått förbi henne. Litterära utbrott som den erotiska romanen Ei kiitos, 2008, känns för en kritiker som ett desperat försök att hitta tillbaka till sina försvunna läsare.

Anna-Leena Härkönen har ändå förtjänat sin plats i litteraturhistorien tack vare några av romanernas unika karaktär. Häräntappoase, 1984, (Tjurdödarvapnet) var en föregångare för sin tids ungdomsskildringar. Härkönens tidiga romaner har översatts till 10 språk. Mest översatt är Akvaariorakkautta, 1992 (Akvariekärlek) som också banade väg för kvinnliga författare upp till parnassens topp. Under 2000-talet har Härkönen, som började sin författarkarriär så lovande förirrat sig till ett slags underhållningslitteraturens koncentrationsläger, för att citera en definition av Jyrki Kiiskinen.

Skildrare av en annan tid och en annan generation är Kari Hotakainen (f. 1957). Som poet experimenterade han med språket och hans genombrottsroman var den ironiska biografiska romanen Klassikko, 1997 (Klassikern). En riktig fullträff blev Juoksuhaudantie, 2002 (Löpgravsvägen) som gjorde att Hotakainen kammade hem både Finlandia-priset och Nordiska rådets litteraturpris. Löpgravsvägen är Hotakainens mest sålda roman.

Det mest iögonenfallande i Hotakainens produktion är motståndet mot all slags idoldyrkan. Han har attackerat temat också på ett annat plan, nämligen genom skildringen av ikoner. Hotakainens budskap kan översättas till andra idiom men hans romaner och romanfigurer är unika skapelser, på det sättet är han klassikermaterial. Hotakainens verk är översatta till 25 språk.

En tredje aspirerande uttolkare för sin generation är Laila Hirvisaari. (f d Hietamies) Hon är särskilt känd för dina romantiserande verk om ett svunnet Karelen. Hirvisaaris böcker har tryckts i mer än tre miljoner exemplar. Steg för steg rör hon sig mot mörkare motiv – det är författarens etos i de senare romanserierna.

Hirvisaari kunde kvalificera sig som klassikerförfattare enbart på basis av försäljningssiffrorna. Men inga översättningar finns av titlar av Hirvisaari, och under namnet Hietamies har hon översatts till bara tre språk: engelska, ryska och estniska. Skildringar av Karelen läses inte särskilt flitigt utanför vårt lands gränder.

Där Hirvisaari rör sig från den historiska skildringen till underhållningslitteraturen har Kaari Utrio (f. 1942) valt en annan linje. Utrio har publicerat mer än 50 verk som översatts till nio språk. Framför allt författarens högklassiga kvinnohistoriska skildringar har väckt internationell uppmärksamhet. Hennes feministiska etos avslöjar manligt övervåld. Beskrivning av kvinnornas emancipation är betecknande för många av hennes verk. I sina nyare romaner har Utrio ofta bearbetat sina motiv i ett raljerande och burleskt tidstroget berättande.

Utrio har i sina romaner velat skildra kvinnornas liv i manssamhället. De har sålt ganska bra: t ex romanen Ilkeät sisarpuolet, 2007 (De elaka styvsystrarna), sålde 29 000 exemplar samma höst den kom ut.

Ilkeät sisarpuolet visar på ett handfast sätt Utrios kvaliteter som tidsskildrare. Det är en fartfylld historisk berättelse om några systrar som levde i 1820-talets Finland. Romanen kombinerar en humoristisk skälmintrig med en klassisk sagas (Askungen) inverterade personkonstellation och skildrar samtidigt ett brytningsskede i finländsk historia. Det är ett verk som avslöjar Utrios förkärlek för stora nationella skeenden och en färgstark personskildring. Starka kvinnogestalter banar sig väg mot goda samhällspositioner – ett faktum som understryker Utrios feministiska tendenser.

I till generationsskildrarnas främsta kan man också räkna Eeva Kilpi, Leena Krohn, Hannu Väisänen, Olli Jalonen, Kjell Westö, Juha Itkonen, Maarit Verronen, Juha Seppälä och Lars Sund.

Urberättelserna rullar in

Ur klassikersynvinkel är Arto Paasilinna (f. 1942) en av våra färgstarkaste moderna författare. I t ex Frankrike läses han på ett helt annat sätt än hos oss. När finländaren läser Paasilinna främst som humorist läser fransmännen honom som en återskapare av gamla myter, en författare i vars verk man kan skönja en urkraft värdig de stora berättelserna. Att Paasilinnas skälmromaner blivit översatta till 26 språk säger något om hans genomslagskraft i andra länder och kulturer.

Memoarverket Yhdeksän unelmaa, 2002 (Nio drömmar), åskådliggör en väg in i Paasilinnas produktion och skrivande. Verket är till synes uppbyggt kring nio olika hus som författaren har byggt på olika platser i Finland, men lägger på ett betydelsedigert sätt i dagen Paasilinnas eget liv med dess kuriositeter och vändpunkter. Grundplanen i succéförfattarens liv blir synlig, och också i vilken mån hans framgångsprojekt har lyckats eller gått åt skogen.

I Yhdeksän unelmaa berättar en kluven Paasilinna oväntat öppenhjärtigt om skrivandets påfrestningar, om förhållandet mellan författare och förläggare, om författarens sårbarhet och om värvets smärtpunkter i övrigt. Om sina talrika grannar har Paasilinna inte så mycket gott att säga, i motsats till Waltari, vars vänliga grannar i Hartola lät honom vara helt i fred.

Motiven att skriva Yhdeksän unelmaa är narcissism och exhibitionism (jfr Anna-Leena Härkönen). I boken skrotas effektivt bilden av författaren som övermänniska, eller för den delen som omänniska. Paasilinna känner att han inte har uppnått alla sina drömmar, inte till närmelsevis, och därför genomsyras boken av en viss dyster grundsyn. De smärtsamma erfarenheterna är lika många som de fröjdefulla.

Fastän finska kritiker har klassat denne upplagornas kung som representant för underhållningsgenren säljer Paasilinnas verk bra, de tål översättning och överföring till andra kulturkretsar väl och de är unika i sin berättarteknik. Paasilinna ser alltså helt klart ut som en klassiker.

En klassikerkandidat att ta i beaktande är också Antti Tuuri, Österbottens skildrare. Han hör till de mest översatta författarna i dag – hans böcker är översatta till 16 språk. Tuuri hör till sin generations mest synliga och uppskattade berättare. I hans tidiga författarskap fäster man sig vid hans skarpa och lakoniska berättarstil (jfr Antti Hyry). På 1980-talet förändrades hans uttryck mot Österbotten-seriens bredare och rustikare stil. Flera av Tuuris romaner har blivit filmatiserade.

Diplomingenjören som översatt de isländska sagorna har fått flera litterära pris för sitt skönlitterära mästerskap. Österbotten-seriens första del gav honom Nordiska rådets litteraturpris 1985, och seriens sista del renderade honom Finlandiapriset 1997. Det förstnämnda banade väg för honom till utländska läsare.

Bibelns betydelse för motiven i Österbotten-serien har konstaterats i en litteraturvetenskaplig avhandling (Juhani Sipilä). Det bibliska försoningstemat är starkt framme särskilt i den sista delen, Lakeuden kutsu (Hem till Österbotten), där den förlorade sonen som levt i landsflykt återvänder till fadersgården och sonar sina onda gärningar. Tuuri har senare skrivit en roman med motiv från det religiösa livet, där en väckelserörelses öden får spegla också enskilda kristnas attityder.

När man läser Tuuri frågar man sig om den finska mentaliteten faktiskt förändrat sig så mycket under 300 år. Enligt romanerna ger fortfarande vissa grundströmningar sin prägel åt nationalkaraktären.

Tuuris status som klassikerförfattare avgörs inte av försäljningssiffrorna. Böckerna har sålt medelmåttigt, inte strålande. Men hans verk säljs ändå just i Österbotten så pass mycket att det inte råder något tvivel om vem som är regerande landskapförfattare. Tuuris personliga sätt att skildra religiositet och ironisera över det specifikt österbottniska har gått hem hos de österbottniska läsarna. Översättningarna visar att Tuuri å andra sidan också fått läsare från stora områden utanför Finland. Tuuris verk har definitivt visat vägen för andra författare i deras berättartekniska och tematiska val. Sett på detta sätt är Tuuri redan en klassiker.

Avgör upplagorna?

Den moderna litteraturens färgklick Jari Tervo (f. 1959) har skrivit 19 verk. Hans tidigare framgångsrecept kunde sammanfattas så här: den bästa och mest medryckande prosan blir till när man kombinerar skälmhistorien och kriminalromanen och låter farsen ha sin gång mot den ödesmättade upplösningen. Med sina första verk skapade han en allt stadigare grund för det som Pekka Tarkka kallat ”pohjoisten juoppojen kansanperinne” (den nordliga fyllefolkloren). Men i de verk där Tervo skildrar vår närhistoria sitter det här konceptet illa.

Liksom Hotakainen började Tervo som poet och gick senare över till prosa. Han är den traditionella intrigprosans mästare. I hans mångsidiga produktion hittar man romaner, noveller, dikter och hörspel. Vardagshumorn är ett av Tervos centrala stildrag. Ett par av Tervos romaner har också blivit filmade.

På 2000-talet har den historiska Finlandsskildringen kommit i fokus i Tervos författarskap. Finlandiseringens premisser lyfts i romanen Myyrä, 2004 (Mullvaden) upp till ett mytiskt plan. I romanen besöker Urho Kekkonen och några andra finska politiker Stalins Sovjet och får uthärda sveda och värk för självständigheten under kalla krigets år. Grundstrukturen är en traditionelle deckarintrig. I Myyrä favoriserar Tervo snabba ryck och odlar smaskiga språkbilder. Men den frodiga ordbrukarens tuffa stilbrott drar uppmärksamheten från det realistiska planet. Tervos postmoderna skrivargrepp ger upphov till en rätt journalistiskt vinklat berättande.

Tiden får utvisa om Jari “Nyhetsläckan” Tervos i och för sig helt habila romaner tå ål tidens framfart. Hans böcker har inte gått så bra i utlandet; de har översatts till endast fyra språk.

Vid sidan av Hirvisaari och Paasilinna har Ilkka Remes böcker under många år klättrat upp bland de mest sålda i Finland. I teknothrillergenren spelar Remes i sin egen liga, och inga konkurrenter syns för tillfället. Sommaren 2008 hade Remes thrillers sålt i över en miljon exemplar.

Remes verk saknar varken fart, spänning eller volym. De fungerande spänningsintrigerna förklarar försäljningssiffrorna. Djupgående analyser på ett globalt plan, idealistiska lärdomar eller på annat sätt upplyftande budskap finns det ganska lite av hos Remes. Hans vana att mosa politiker känns enformigt, kanske är det kopierat av amerikanska författare. Antihjältar och fegisar finns det gott om. Karisma snålar författaren med, inte ens polisen eller agenten får sin beskärda del.

Det är klart att stora upplagor i Finland inte i sig är en fingervisning om framgång i utlandet. T ex i Ilkka Remes romaner passar en ganska liten del av budskapet någon annanstans. Bästsäljande amerikanska motsvarigheter och förebilder kanske har förhindrat översättningar till andra språk. Remes böcker är översatta bara till tyska och estniska.

Nobelpriset till Carpelan?

Vad betyder de litterära prisen för en blivande klassiker? Det torde vara klart att ett så betydande pris som Finlandiapriset inte ensamt kan ge någon klassikerstatus. Undantag kan man kanske göra för Bo Carpelans del.

Bo Carpelan är en litteraturens mångkampare: barnboksförfattare, poet, kritiker, översättare, bibliotekschef. Mätt med de litterära prisen måttstock är Carpelan helt enastående. Han vann Nordiska rådets pris 1977. Särskilt anmärkningsvärt är att han fått Finlandiapriset två gånger, år 1993 och år 2005.

Om någon finländsk författare under de närmaste åren får Nobelpriset kan man föreställa sig att det skulle gå just till Carpelan. Han är en av de mest översatta; översättningar finns på 15 språk. Nobeltanken gynnas också av Carpelans svenskspråkighet. Men Carpelans svensk- och finskspråkiga verk har sålt ganska medelmåttigt i Finland. Någon upplagornas kung har han aldrig varit.

Finlandia-priset grundades i tiden liksom många andra pris för att gynna bokförsäljningen. Juhani Niemi konstaterar i sin bok Kirjallisuus instituutiona,1991 (Litteraturen som institution) att de litterära prisen inte på lång sikt kan tänkas utgöra någon grund för ett litterärt kanon. Det finns redan alltför många pris för att de skulle kunna ge ett verk eller en upphovsman offentlighetens uppmärksamhet på lång sikt.

– – – – – –

Lysmasken.net 5.12.2008.

Blogin tilastot

  • 94 911 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota
  • Tiina Raevaaralta jälleen vaikuttava psykologinen jännitysromaani

  • Jari Olavi Hiltunen
toukokuu 2023
ma ti ke to pe la su
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031  
« Hel    

Arkistot

  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Hannu Mäkelä kuvasi eloisasti eläkeläisten rakkautta
  • Väinö Linna uskonnollisten kysymysten äärellä (2007)
  • Sukupolvien katkeamaton ketju
  • Taija Tuomisen pysäyttävä autofiktio
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Peter Høeg - Maagisen kerronnan tanskalainen mestari
  • Pertti Koskinen lähti Kullaalta jännityskirjailijaksi Harjavaltaan
  • Snaipperi - Eeli Tolvasen tie Vihdistä NHL:n kiekkokaukaloihin
  • Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen alkaa poliisin rysästä
  • Juha Seppälän parhaat kolumnit

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 94 911 hits

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...