Jarkko Tontti avaa äidin salaiset kansiot

Avainsanat

book review, Jarkko Tontti, jännitysromaanit, perhekuvaukset, Suomen Kuvalehti

Jarkko Tontti. Kuva: Turun Sanomat.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. 251 s.

PERHEENJÄSENTEN välit ovat arka asia. Jo William Shakespeare osoitti sisaruskateuden kaunokirjallisen voiman.

Jarkko Tontin (s. 1971) Perintö-romaanissa keski-ikäinen Henrik on taistellut siskonsa Anna-Leenan kanssa aina ja kaikesta. Kun äiti kuolee 75-vuotiaana, hän jättää jälkeensä päiväkirjat, joita Anna-Leena ei soisi veljensä lukevan.

”Alimmaisena työpöydän laatikossa oli kasa sinikantisia vihkoja. En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni niitä.” (s. 11)

Henrik saa kuitenkin päiväkirjat käsiinsä, ja siitäkös riemu repeää!

Yllätys on täydellinen, kun yhden vihon välistä löytyy kondomi. Päiväkirjat tuovat esille erilaisen äidin, jonka Henrik on tuntenut.

Kuka onkaan salaperäinen M, joka esiintyy päiväkirjavihoissa kerran jos toisenkin – vieras mieskö, jota äiti on tavannut vuosikymmeniä?

Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu sisarensa kotiin.

LUKIJALLE selviää, että juuri Anna-Leena on houkutellut äitinsä kirjoittamaan päiväkirjavihot. Samalla äiti on vannottanut tytärtä hävittämään vihot, jos hän sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Perintö aukeaa ensin raadollisena perhekuvauksena, mutta muuttuu loppua kohti koskettavaksi perhetarinaksi, jossa sentimentaalinen tunne syö lopulta muiden tunteiden elintilan.

Perinnönjako tuo sisarusten eteen sellaista, mitä he odottavat ja mitä eivät odota. Yllätykset seuraavat toisiaan. Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu Anna-Leenan kotiin ja käy hakemassa ne vihkot, joita sisko ei haluaisi veljen näkevän.

Perheteemasta huolimatta Perintö on jännitysromaani, jonka kerronta muistuttaa dekkaria.

Kirjailija on varannut itselleen cameo-roolin tapahtumien taustalla. Anna-Leena jättää avioerohakemuksen kiinteistönotaarille, jonka nimi sattuu olemaan – Tontti!

Henrikin lapsuus on päättynyt 17-vuotiaana isän kuolemaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän yrittää räpistellä itseään irti isosiskostaan, mutta se ei onnistu niin helposti.

Perintö on raikkaan persoonallinen ja puhutteleva lukuromaani.

KIRJAILIJANA Tontti pysyy koko ajan kertomukselle sopivalla tontilla: realistinen perhekuva ei himmene muiden aiheiden äärellä. Romaanin miehet ovat selvästi naisia heikompia, hauraampia ja tasapainottomampia.

Kirjailija käyttää välillä sekä Henrikiä että Anna-Leenaa minäkertojana. Näkökulmatekniikka havainnollistaa hyvin sisarkateuden syvyyttä ja lähtökohtia, kuviteltua ja todellista. Vaikka Tontti ei yllä aiheessaan lähellekään Shakespearen intensiteettiä, lopputulema on silti raikkaan persoonallinen ja puhutteleva.

Pienoista liioittelua romaanissa on alusta asti. Esimerkiksi Henrik ei ole syönyt lihaa 20 vuoteen. Silti mennessään viemään äitinsä muuttokuormaa hän ”lankeaa” saman tien syömään suun täydeltä kalkkunaleikkeitä!

Yllätysloppu alleviivaa rakkauden merkitystä elämän rankkojen valintojen majakkana ja huonojen aikojen turvasatamana.

Perinnössä Espoo on todella läsnä äänineen, maisemineen ja tuoksuineen. Keuruu on toinen paikka, jossa viivytään yhä enemmän romaanin loppua kohti.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Mainokset

Valkoihoisten seikkailuromaanien koukuttamat – rasistista ja antirasistista kirjallisuutta etsimässä

Avainsanat

Aleksanteri Kovalainen, Arto Nyyssönen, Edgar Rice Burroughs, Jarkko Tontti, Jonathan Littell, Mamoud, rasismi, Tarzan, Turun yliopisto

Arto Nyyssönen: Mamoud.

Toukokuinen maanantai vei minut Turkuun Sirkkalan kasarmitaloon. Seminaari kirjallisuuden sisältämästä rasismista on järjestetty legendaariseen sotilasmiljööhön.

Viereeni istuu Jarkko Tontti, helsinkiläinen kirjailija ja juristi. Sananvapauden apostoli on täpinöissä.

– Saapa nähdä, löytävätkö MV-lehden tyypit tänne. Tai Jussi Halla-ahon agentit.

Hetkinen? Siis tänne vai?

 

Jarkko Tontti, Hanna Meretoja ja allekirjoittanut.

Varttia yli kymmenen tamperelainen filosofi ja kirjailija Heikki A. Kovalainen kävelee kateederin taakse. Salissa istuu kolmattakymmentä henkilöä, lähes kaikki Turun yliopiston opettajia ja opiskelijoita. Halla-ahoa ja MV-lehden toimittajia ei näy.

– Mitä ihminen sanoo omasta rasismistaan, ei merkitse mitään, Kovalainen heittää.

Filosofi ja kirjailija Heikki A. Kovalainen.

Puolituntiset puheenvuorot seuraavat toisiaan. Taukoja on vähän. Tohtoritason tutkijat heittävät esimerkkejä eri puolilta maailmaa: Turkki, Saksa, Ranska, USA, Englanti…

Sitten tulee kotoisan Suomen vuoro. Tosin sarjakuvan kautta:

– Arto Nyyssösen Mamoud-sarjakuva heittää aika kesyllä tavalla herjaa suomalaisten rasistisista käsityksistä ja niiden ilmenemismuodoista. Satiirina se ei mene kovin hyvin kansallisten stereotypioiden taakse, erittelivät sarjakuvatutkijat Ralf Kauranen ja Anna Vuorinne.

Sarjakuvatutkijat Anna Vuorinne ja Ralf Kauranen.

Suomalaisten rasistinen kirjallisuus näyttäytyi seminaarissa kuin Lapin erämaa: vähän tutkittuna, tuntemattomana lakeutena ilman suuntaviittoja. Tutkijoiden oli selvästi helpompi puhua aiheesta ulkomaisten esimerkkien kautta.

Kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki perkasi ansiokkaasti suomalaisen rasistisen kirjallisuuden historiallisia juuria Hilja Huntuvuoren romaanien kautta. Jo 1930-luvun kirjallisuudessa oli nähtävissä merkkejä medievalismista eli sellaisesta keskiajan ihannoinnista, johon rasismi sopii kuin nenä päähän. Äärioikeisto on herännyt asialle uudelleen, varsinkin Ranskassa ja USA:ssa.

Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkösen esitys seisautti verenkierron. Kuka olisi uskonut Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja rasistisiksi?

Kähkösen mukaan Tarzan oli loppuunsa viritetty yli-ihminen, joka pärjäsi jo lapsena ylivertaisesti afrikkalaisten ihmisten ja eläinten kanssa.

Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen.

Asetelmaa vahvisti Jane, valkoinen nainen. Tämähän hämmästyi kohdatessaan Tarzanin, kuinka täydellisen miehen olikaan tavannut.

Burroughs kirjoitti Tarzan-kirjoja vuosina 1912–1944. Kähkösen mukaan Burroughs lähti seikkailuromaaneissaan uusintamaan valkoisen miehen ylemmyyttä korostavaa ajatusmallia.

Kirjailijan sepittämässä apinoiden kielessä Tarzan tarkoitti valkoista ihoa.

Burroughs sattui olemaan minulle tärkeä kirjailija teini-iässä 1980-luvulla. Luin yläasteikäisenä suurimman osan hänen 26:sta Tarzan-kirjastaan. Mars-kirjat ahmin peräjälkeen lukio-opintojen kevennyksenä.

Kotiseudullani Piikkiössä muutkin maalaispojat olivat Burroughsin valkoihoisten seikkailuromaanien koukuttamia. Niin – lukivat niitä joukolla aikuisetkin.

Antirasistinenkin kaunokirja voi myydä hyvin, mutta seurauksista ei aina tiedä.

Kun Abraham Lincoln tapasi Setä Tuomon tuvalla (1852) suureen menestykseen kivunneen Harriet Beecher Stowen USA:n sisällissodan sytyttyä, hän tokaisi:

”Te siis olette se pieni nainen, joka kirjoitti tämän suuren sodan aiheuttaneen kirjan!”

Tuoreempi yritys laajentaa lukijan antirasistista ymmärrystä oli Jonathan Littellin bestseller Les Bienveillantes (2006; suom. Hyväntahtoiset 2008). Siinä saksalaiset henkilöt opetetaan 1930-luvulla rasistisiksi, ja sen myötä he alentuvat natsien määräämien hirmutekojen tekijöiksi.

– Kehittääkö Hyväntahtoisten kaltainen voimakas, kaunokirjallinen kertomus mahdollisen tajuamme, itseymmärrystämme tai toisten kokemuksiin eläytymistämme? professori Hanna Meretoja kysyy.

Yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja.

Kirjailija taistelee kivulla rasismia vastaan. Hyväntahtoisetkin herätti niin ison kohun, että Littell joutui pakenemaan perheineen Ranskasta Espanjaan.

Burroughsin sanomat ovat kelvanneet ympäri maailmaa paremmin.

Jarkko Tontti oli omassa työssään kansainvälisen PEN-yhdistyksen juridisena toimijana perehtynyt Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ennakkotapauksiin, jotka koskivat rasistista kirjoittelua ja siitä annettuja tuomioita. Omassa puolituntisessaan Tontti toi esille havaintojaan koskien sitä, millaisista asioista kaunokirjailija voi oikeasti Euroopassa kirjoittaa.

Jarkko Tontti.

Tontti kertoi tapauksen Ranskasta. Vuosituhanteen vaihteessa kirjailija Mathieu Lindon sai Ranskassa kunnianloukkaustuomion romaanistaan Le Procès de Jean-Marie Le Pen (1998). Lindonin teos kuvaa sepitteellistä oikeudenkäyntiä, jossa Kansallisen rintaman jäsen on syytteessä rasistisista murhista.

Romaanihenkilön asianajaja pohtii romaanissa, onko Kansallisen rintaman johtaja Jean-Marie Le Pen vastuussa puolueensa jäsenen tekemistä rikoksista. Le Pen nosti kunnianloukkauksesta syytteen – ja voitti oikeudenkäynnin kirjailijaa ja kustantajaa kohtaan.

Kun Lindon valitti tuomiosta EIT:een, siellä asia tulkittiin hyvin kummallisesti. Romaanikertojan ääntä pidettiin kirjailijan omana äänenä, eli kirjailija oli puhunut romaanissa omasta puolestaan! Tuomiota ei näin purettu.

 

 

 

Jarkko Tontti – lakimiehestä kirjailijaksi

Avainsanat

book review, esseet, Jarkko Tontti, juristit, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

Jarkko Tontti. Kuva Irmeli Jung 2005

Jarkko Tontti: Luokkakokous. Otava 2007. 252 s.

Jarkko Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa. Helsinki-kirjat 2011. 192 s.

”Ei maailmassa mitään vikaa ollut, päinvastoin siinä oli monta pehmeää kohtaa joista pystyi nauttimaan, heruttamaan helppoa mehua. [–] 1967-1973 syntyneet ovat ainoa sukupolvi Suomen historiassa, joka on köyhempi kuin vanhempansa. Sitä ennen ja sen jälkeen syntyneillä elämä menee haaveiden mukaan.”

Ylevän ja raadollisuuden kohtaamiseen päättyy Jarkko Tontin (s. 1971) esikoisromaani Luokkakokous (2007), joka tuo oivaltavasti esiin kolmekymppisten uraihmisten lähihistoriaa. Romaanissa kaksi lapsuudenystävää joutuvat äkisti tekemisiin toistensa kanssa vuosien tauon jälkeen. Nykyinen vieraantuminen rysähtää kertaheitolla menneen ystävyyden kriitikoksi.

Tiukkailmeisen IT-bisneksen kovaksikeittämä Toni uneksii uraputkessaan omasta firmasta. Kolmekymppisen miehen elämä kuitenkin muuttuu pokeriksi isoin panoksin, kun hän kuulee sairastavansa syöpää. Ahdistunut Toni tapaa puolivahingossa vanhan luokkatoverinsa Matiaksen, joka yliopistolla valmistelee verkkaiseen tahtiin väitöskirjaa ja kipuilee ongelmallisen työtilanteensa kanssa.

Miehillä on vanhan kaveruuden lisäksi muutakin yhteistä: rakkaus samaan naiseen, Emmiin. Kun tämä pyytää Matiasta ja Tonia etsimään yhdessä vanhojen luokkatovereiden osoitetiedot kokoon luokkakokouksen järjestämiseksi, miehet joutuvat väistämättä kohtaamaan menneet onnenhetket ja pettymykset. Molemmilla on myös uusia kipupisteitä, joiden paine kasvaa ylivoimaiseksi.

Vaikka Luokkakokous on pesunkestävä mieskirja, romaanin keskushenkilö on silti Emmi. Kujeileva ja älykäs nainen pyörittää sekä Tonia että Matiasta ja samalla maailmankaikkeutta. Tästä huolimatta Emmi tulee etualalle romaanihenkilönä vasta romaanin lopussa.

Jännittävästi etenevän romaanin kerronta ja vuoropuhelut pursuavat muualta lainattuja kirjallisia anekdootteja ja sosiaaliturvatunnuksia. Jarkko Tonttia ei voi syyttää pienestä kunnianhimosta, päinvastoin. Luokkakokous on esikoisromaaniksi harvinaisen tyylikästä ja hiottua työtä.

Välillä tekstissä on sen verran debyytille tyypillistä tyhjäkäyntiä, ettei Tontti aivan täysosumaan ole kyennyt. Luokkakokous on silti niin hyvä sukupolviromaani, että sille on vaivalloista löytää kunnon vertailukohtaa nykykirjallisuudestamme.

Itseironisesti Jarkko Tontti on kirjoittanut Luokkakokoukseen itsensäkin romaanihenkilöksi – Matiaksen adoptiosopimuksen varmentavaksi Tampereen raastuvanoikeuden notaariksi!

Arvojen puutostauti

Jarkko Tontti lähestyy vuonna 2011 julkaistussa kirjoituskokoelmassaan vanhoja perusarvoja ilkamoivalla kirjoittajanotteella. Koti, uskonto ja isänmaa –pamfletti sisältää uskaliaita esseitä, joissa kirjailija havainnoi ja arvioi myös perimmäisten arvojen puutteita ja puutosta.

Arvopohdintojensa keskellä Tontti nostaa kaikkein tärkeimmäksi aiheekseen kirjallisuuden. Esseessään ”Neljä runoilijaa” hän tekee vuolaasti selkoa neljästä suosikkirunoilijastaan ja erittelee näiden tuotantoa biografiseen tapaan. Muissa kirjallisuusesseissään Tontti mm. kyseenalaistaa omaelämäkertureiden tarkoitusperiä, ottaen esimerkikseen erityisesti filosofi G. H. von Wrightin muistelmat (2002).

Esseessä ”Viisauden rakastamisesta” Tontti kertoo, miten oikeustiedettä ja filosofiaa vuosia opiskelleesta miehestä tuli lopulta kirjailija. Muissa teksteissään kirjailija tuo ilmi inhon tunteitaan Runebergin teosten äärellä ja havainnollistaa sitä, miksi päivähoito pitäisi pakolliseksi Suomessa. Antaa hän toisaalla suoria vinkkejä yhteiskunnalliselle runoilijallekin.

Kriittiset sanat armeijan kriisistä ja varusmiespalveluksen turhuudesta eivät ole kevyitä. Koko ikäluokan militarisointia kirjailija pitää menneen talvisodan lumina, ei niinkään osoituksena järkevästä maanpuolustustahdosta. Siviilipalvelusmiehet ovat Tontille nykyajan Antti Rokkia, jotka ovat oppineet ajattelemaan omilla aivoillaan.

Paatoksellisemmin kirjailija saarnaa uskonnollista uskoa ja uskovaisia vastaan. Hän ihmettelee äänekkäästi intellektuellien pelkurimaista tapaa kuitata hiljaisuudella uskovaisten kristittyjen ja muslimien kielteisiä edesottamuksia. Lähi-idästä levinneet uskomusjärjestelmät ovat länsimaiden myrkky – jolla on kuulemma ollut myös myönteisiä sivuvaikutuksia.

Muualla aikaisemmin julkaistut tekstit on työstetty kokoelmaa varten varsin sujuvaksi koosteeksi. Moneen suuntaan sinkoilevat ajatukset kumuloituvat jopa toimenpideohjelmaksi, vaikka niiden lähtökohdista jää ajoittain sirpaleisia vaikutelmia.

Monet Tontin ajatukset ovat aforistisen iskeviä ja pelkistettyjä: ”Hyvä viihde voittaa aina kehnon taiteen.” tai: ”Minulla on unelma maailmasta ilman uskontoja.” Teos osoittaa kirjailijan nousseen kuin Feeniks kuolleen lakimiehen ja filosofin tuhkasta.