Sisällissodan traumat nostavat päätään

Avainsanat

historiantutkimus, Juha Siltala, Opettaja-lehti, psykohistoria, sisällissota, tietokirjallisuus

Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. Otava 2009. 621 s.

Professori Juha Siltalan (s. 1957) uutuusteokset ovat olleet aina tapauksia. Huolellisesti valmistellut psykohistorialliset tutkimukset ovat saaneet osakseen sekä median huomion että lukijoiden suosion. Sisällissodan psykohistoria on Siltalan kuudes teos.

”Tämä tutkimus ei kirjoita uudelleen Suomen historian tutkituinta sotaa. En liioin käy peitsi tanassa kumoamaan muita historioitsijoita. Ponnistan osaksi heidän töidensä, osaksi primaariaineiston pohjalta psykohistorialliseen synteesiin. Ehkäpä ulkoisten tapahtumien tuttuus auttaa siirtämään huomion yksityiskohdista toimintakaavoihin.”

Jo alkusanoissaan Siltala ottaa selvästi kantaa aiempaan sisällissotatutkimukseen. Professorin mielestä korkeinkaan historiantutkimus ei pysty suhtautumaan vuoden 1918 tapahtumiin ilman ylimääräisiä tunnelatauksia.

Tässä Siltala näkee sodan varsinaisia kausaliteetteja laajempia syitä ja tarkoitusperiä: lähes 100 vuoden takainen sisällissota synkkine kuvineen ja taustoituksineen antaa kontaktipinnan käsitellä nykyaikaa lähellä olevia historiallisia kipupisteitä, kuten 1990-luvun taantuman hedelmiä.

”Historiaa kysytään tällöin ajankohtaisten tunnelatausten laimentamiseen ja ajattelun mahdollistamiseen eikä siksi, että vanhoista haudoista yhä lehahtaisi ilmoille uusia kummituksia”, Siltala kirjoittaa.

Siltala käsittelee vuoden 1918 tapahtumia ennen kaikkea traumaattisina asioina ja ilmiöinä. Murhat, terroriteot, diskriminointi ja kauhukokemukset loivat pohjaa kollektiivisille ahdistuksille ja peloille, joista irtaannuttiin hitaasti 1900-luvun edetessä.

Huono-osaisuus sinänsä ei selitä punaisten väkivaltaista käytöstä.

Siltalan mielestä huono-osaisuus voi johtaa toimintaan ainoastaan silloin, jos kurjat olosuhteet eivät ole enää väistämättömästi oikeutettuja tai muuten luonnollisia (kuten esim. sääty-yhteiskunnassa). Tällöin syntyy kateutta ja moraalista katkeruutta, jolla motivoidaan oloja muuttava toiminta, jopa sota.

Siltalan mukaan vuoden 1918 sisällissotaan ajauduttiin käytännössä vahingossa.

Porvarit asettuivat kuin vaistomaisesti vastustamaan nuorelle eduskunnalle säädettyä valtalakia, jolla vasemmistopuolueet yrittivät saada aisoihin maan talousongelmat, elintarvikepulan ja siitä seuranneen mustan pörssin kaupan. Tämä johti näkemysten polarisaatioon ja sitä myötä keskusteluyhteyden katkeamiseen.

Siltala osoittaa havainnollisesti vaaran, joka seuraa lähes aina poliittisten osapuolten erkaannuttua liian kauaksi toisistaan. Toisesta on helpompi tässä tilanteessa kuvitella pahaa kuin hyvää.

Tammikuussa 1918 pidettiin itsestään selvänä, että toinen osapuoli käy aseisiin; sen vuoksi oli ehdittävä itse ensin.

Vuoden 1918 sota oli käytännössä turhista turhin, koska punaiset olisivat saavuttaneet hakemansa edut (8 tunnin työpäivä, elintarvikkeiden riittäminen) ilman sotaakin. Maan talouden kriisi oli nopeuttanut kielteistä prosessia: hinnat olivat kaksinkertaistuneet 1917 ja kolminkertaistuivat sotavuonna 1918.

Sisällissodan psykohistoriassa tulee vastaan sokeeraavia kuvia ja tekstijaksoja.

Erityisen viiltäviä ovat kuvaukset lukuisista lapsisotilaista, punakaartilaisnaisten julmasta kohtelusta sekä paikkakuntakohtaisista kenttäoikeuksista, jotka valkoisten johtamina tuomitsivat kuolemaan lukuisia vangittuja punakaartilaisia.

Professoria voi onnitella laaja-alaisesta näköalasta lähes 100 vuoden takaiseen murhenäytelmään. On kuin vuoren päällä pitkään seisonut tutkija olisi katsonut vuorotellen alas laaksoon ja välillä tähynnyt kaukoputkella tapahtumasarjoja laakson toisella puolella.

Siltalan kirjoitusote kuitenkin vaihtelee melkoisesti laajan teoksen mittaan.

Hän tiivistää sanottavansa ja tutkimustuloksensa alkuun ja loppuun ja käyttää mittavan keskiosan moneen suuntaan rönsyileviin tapauskuvauksiin ja sivupolkuihin. Professori päättää myönteiseen ajatukseen Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta: lamaa ei tultane enää ratkaisemaan suursodilla, vaan ihmiset lienevät jo oppineen jopa tunnetasolla välttämään tätä virhettä.

Jättityön suomalaisten mielenliikkeiden tulkitsijana tehnyt Siltala kommentoi maanmiehiään myönteiseen sävyyn. Sisällissodan kammottavuuksien äärellä hän ei pidä suomalaisia erityisen väkivaltaisina tai aggressiivisina ihmisinä verraten muihin kansoihin tai kansallisuuksiin.

Oikeastaan päinvastoin: suomalaiset pystyivät tutkijan mukaan lähes esimerkillisesti sopeuttamaan kansansa sellaiseen eheyttävään jälleenrakennustyöhön, että sisällissodan materiaaliset tuhot ja yhteiskunnalliset rakenneongelmat korjattiin suhteellisen nopeasti.

 

Nuoret pärjäävät vanhemmilleen

Avainsanat

historiantutkimus, Juha Siltala, nuorisotutkimus, psykohistoria

Juha Siltala: Nuoriso – mainettaan parempi? WSOY 2013. 543 s.

Psykohistorioitsija Juha Siltalan (s. 1957) tietoteos Nuoriso – mainettaan parempi on laaja historiallinen nuorisotutkimus. Siltala on jälleen ottanut itselleen suuren haasteen. Tällä kertaa hän selvittää, millainen todellisuus piilee laajenevista nuoriso-ongelmista kertovien uutisotsikoiden takana. Samalla selvitetään, mitä pitkäaikaiset nuorisotutkimukset ovat saaneet selville suomalaisnuorten elämästä ja ajattelusta.

Siltala toimii Suomen historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on käsitellyt tuotannossaan modernisaatiota, uskonnollisia ja poliittisia liikkeitä, historiallisten konfliktien psykohistoriaa sekä työelämän muutoksia. Yhteistä professorin tutkimuksille on ollut käsitellä yksilöitymisen ja ryhmään kuulumisen kysymyksiä yhdessä ja erikseen.

Uutuusteos on tavallaan jatkoa teokselle Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2007). Professori katsoo finanssikeinottelun rasittaneen liikaa nyky-yhteiskunnan kantokykyä. Nuoria odottaa iso lasku taloussotkujen maksumiehinä.

50 vuotta kestänyt keskiluokkaistuminen ja jälkimaterialistinen aatekasvatus ovat tuottaneet tuloksia. Yksilön arvo mitataan talousmittareilla. Nuorilla on kuitenkin valtavasti yksilöllisiä toiveita kodin ja työelämän suhteen. Talousongelmista kärsivät työmarkkinat eivät pysty antamaan nuorille aivan sitä, mitä he odottavat. Niukkenevista resursseista käydään taistelua useimmiten ryhmissä, koska nuoret ovat oppineet tiimityön edut. Tällöin pärjää se, jolla on parhaat sosiaaliset taidot, ei yksinäinen susi.

Aiemmista teoksistaan tutulla tyylillä Siltala esiintyy jälleen kovaäänisenä maailmanparantajana. Hän tuo mielellään itseään esille taloushistorian asiantuntijana, joka mietiskelee globaalien taloussysteemien vaikutuksia suomalaisnuorten nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Nuorista puhuessaan Siltalan yleistykset vaikuttavat toisinaan pelkistäviltä. Hän muodostaa monta kuvaa pinnallisen uutisoinnin perusteella:

”Taloudellinen eliitti on julistanut talouskriisin alusta lähtien, että nuoret ovat pettäneet odotukset, nämä kun eivät innostukaan kilpailemaan verissä päin vaan hakevat sitä vastoin väljyyttä elämäänsä. [–] Kun nuori haluaa muutakin kuin uhrautua vieraille päämäärille ja haluaa opiskella maksuttomasti itseään kiinnostavia aloja, häntä syytetään ahneeksi loiseksi.”

Siltalan tutkimus antaa paljon myönteistä ajattelemisen aihetta nykynuoristamme. Valtaosa suomalaisnuorista saa osakseen parempaa huolenpitoa kuin entisaikaan. Myös nuorten sosiaaliset taidot ovat paremmat kuin vanhemmillaan tai isovanhemmillaan.

Onko työ elämän tarkoitus? (2005)

Avainsanat

Jari Sarasvuo, Juha Siltala, Juhani Seppänen, Kari Hotakainen, Raamattu, religion, työelämä, uskonto

Onko työn luonne muuttunut toisenlaiseksi viime vuosien aikana? Onko taloudellisten arvojen seuraaminen alkanut muistuttaa Vanhasta testamentista tuttua kultaisen vasikan palvontaa? Mitä voitetaan keskinäisellä kilpailulla suomalaisilla työpaikoilla? Entä onko kirkoilla jotain annettavaa työkeskusteluun?

Miksi työilmapiiri usein pingottuu heikoimman lenkin ulosäänestykseksi? Vuonna 2004 tutkimukset avasivat näköaloja suomalaiseen ahdistukseen työpaikoilla. Kaiken taustalla näytti olevan problemaattinen suhde rahaan, joka on alkanut näytellä liian isoa roolia eri yritysten ja julkisen sektorin päätöksenteossa.

”Koskaan ei esine, joka saa kiittää arvostaan ainoastaan välittäjäluonnettaan, vaihdettavuuttaan määrätyiksi arvoiksi, ole kasvanut käytännöllistä tajuntaa kokonaan täyttäväksi psykologiseksi arvon ehdottomuudeksi niin perusteellisesti ja häikäilemättömästi.” Näin totesi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala (s. 1957) lainaten Georg Simmelin ajatusta 100 vuoden takaa.

Psykohistorioitsijana tunnettu Siltala on tutkinut vuosia suomalaista ahdistusta. Hän julkaisi aiheestaan 1990-luvulla kolme teosta: Suomalainen ahdistus (1992), Miehen kunnia (1994) ja Valkoisen äidin pojat (1999). 

Siltalan tutkimuksessa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) tehtiin selkoa suomalaisen työkulttuurin muutoksesta 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Professori oli päätynyt tutkimuksissaan hyvin synkkiin näkymiin: työpaikoilla vaadittiin monesti liian suurta sitoutumista työhön ja perheen uhraamista työn vuoksi.

Siltalan aineistona olivat jo tehtyjen tutkimusten lisäksi 80 henkilöhaastattelua sekä 15 vuoden otanta Helsingin Sanomien yleisönosasto- ja työelämäkirjoituksista. Hänen mukaansa työn hallintaan liittyvät ongelmat olivat alkaneet korostua entistä enemmän. Professorin mielestä työn hallinnan menetys saattoi enteillä aktiivisen kansalaisuuden ja henkisen autonomian loppua yhteiskunnassamme.

”Ristiriitaan päädytään nykyisessä markkinatilanteessa, jossa yritykset eivät voi levätä eilisillä meriiteillään ja ovat muuttuneet lyhytmuistisiksi myös työntekijöidensä suhteen. Uhrautumista ei enää välttämättä palkita turvallisuudella”, Siltala kirjoitti.

Juuri turvallisuus on arvo, jonka Siltala mainitsee toistuvasti nykysuomalaisen tajuntaa avaavaksi keskiöksi. Joku perustaa turvallisuudentunteensa loppuun asti maksettuun omistusasuntoon, toisella vakituinen työpaikka ajaa samaa asiaa.

Mistä turva löytyisi?

Omistusasuntoon liittyvästä turvallisuussidonnaisuudesta mainitsen esimerkkinä Kari Hotakaisen Finlandialla palkitun romaanin Juoksuhaudantie (2002). Romaanin päähenkilö Matti Virtanen päättää hankkia omakotitalon millä hinnalla hyvänsä yhtäältä saadakseen elämälleen tarkoituksen ja toisaalta voittaakseen läheisensä puolelleen. Vähitellen romaanihenkilö tajuaa omat rajansa sekä asuntomarkkinoiden raadollisuuden. Hän ei voikaan maksaa elämänsä asunnosta aivan mitä hintaa tahansa, eikä kunnon asunto takaa kenellekään menestystä tärkeissä ihmissuhteissa.

Juha Siltalan mukaan tulevaisuuden pelko yritetään kukistaa rahan avulla: elottomuus voitetaan kuluttamalla ja tulevaisuuden epävakaisuus säästämällä. Tutkija toteaa, että rahasta on kasvanut monelle jumalan korvike:

”Raha ei siedä rinnallaan muita jumalia vaan valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijöiden työssäjaksamiselle. Epäjumalan ja elävän Jumalan erottaa teologien mukaan se, tuhoaako palvottu palvojansa vai johtaako heidät vapauteen.”

Työkulttuuriamme vääristää Siltalan mukaan uskontoon verrattava sekulaari uskomusjärjestelmä, jossa rahaa palvotaan sokeasti. Tutkija toteaa, että rahan ikuistaminen vaihtovälineestä arvoltaan pysyväksi muistuttaa kultaisen vasikan palvontaa.

Sairaalloinen työnteko

”Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle vaarallisena.” Näin raflaavasti totesi työterveyslääkärinä vuodesta 1991 toiminut Juhani Seppänen kirjassaan Hullu työtä tekee (Otava 2004). Seppäsen ajatukset kulkevat monessa asiassa samaa rataa Siltalan kanssa: ihmiset tekevät aivan liikaa töitä rasittaen itseään yli kohtuuden. 

Seppänen tulkitsi työkulttuuriamme protestanttisen työmoraalin perintönä. Protestanttisen työetiikan synnyttämä velvollisuudentunne oli Seppäsen mukaan lähinnä yhteisen välttämättömyyden kokemista. Jokaisen on syytä tehdä työpaikallaan osuutensa hyppäämättä muiden matkaan vapaamatkustajaksi.

Kaikkein konkreettisimmin työn vaatimukset kärjistyvät Seppäsen mukaan lasten kautta tarkasteltuina. Lastensa tarpeet etusijalle asettava työntekijä saattaa saada työyhteisössään osakseen jopa ylenkatsetta. ”Aviopuolisot eivät yleensä aiheuta samanlaista suoranaista uhkaa työnteolle kuin lapset”, Seppänen toteaa.

Sekä Siltala että Seppänen kiinnittivät suurta huomiota ihmisen henkilökohtaisiin valintoihin. Seppäsen mukaan työtä koskevat valinnat ovat sekä tietoisia että tiedostamattomia, ja vapaus valita eri vaihtoehtojen välillä vaihtelee paitsi ihmisyksilöittäin myös elämänvaiheen mukaan. 

Kapitalismin vastaiskut

Kun Siltala ja Seppänen kuvasivat orjuuttavaa työkulttuuria äärikapitalismin uutena ilmentymänä, kyseinen ajatus sai osakseen myötätunnon lisäksi myös vastakkaisia mielipiteitä. Kriitikoista tunnetuimpia oli Jari Sarasvuo, joka Satakunnan Kansan artikkelisarjassaan hyökkäsi Seppäsen ja Siltalan näkökulmia vastaan esitellen kapitalismin juurta pohjimmaisena edellytyksenä länsimaiseen hyvinvointiin ja sen säilymiseen. Sarasvuon mukaan arvokeskustelu tulisi saamaan tulevina vuosina uusia muotoja:

”Yhteiskunnan ja kirkon kyky ylläpitää hyvinvointia on osoittautunut rajalliseksi. Näin ollen kapitalismi saa tehtäväkseen kehittää ja pitää yllä erilaisia turva- ja tukirakenteita. Kapitalismi tarvitsee julkista valvontaa ja vastuuta kantavia kasvoja. Muuten markkinataloudesta tulee vastenmielinen viidakon laki”, Sarasvuo kirjoittaa.

Siltala ja Seppänen tosin osoittivat viidakon lakien jo vallanneen suomalaiset työmarkkinat. Toisaalta muitakin varteenotettavia arvoperustoja oli noussut rahan ja ihmisen rinnalle, esimerkiksi tekniikka. Tekniikan nousua itseisarvoksi pohti myös filosofi Timo Airaksinen teoksessaan Tekniikan suuret kertomukset (2003). Airaksisen mukaan tekniikka oli kehittynyt päämääräksi itsessään eli tekniikkaa tehtiin pelkästään sen itsensä takia:

”Teolla on aina päämäärä, joka on arvokas sinänsä eli itsearvoinen. Tekniikka luo ja tuottaa välineitä. Tekniikalla on päämääränsä, jona ovat välineet. Siksi välineet ovat arvokkaita sinänsä eli itsearvoisia. Toisin sanoen, välineet eivät omaa vain välinearvoa.”

Työ, raha ja Jumala

Tähän loppuun sopinee uskonnollisen viitekehyksen esittely siksi, että prostestanttisen työmoraalin juuri on sieltä ammennettavissa. Rahan ja työn problematiikka ei ole ollut vierasta kristilliselle kirkolle eikä Raamatullekaan. Itse Jeesus taisi painottaa opetuksissaan voimakkaasti sitä, ettei ihminen saa kiintyä liikaa rahaan eikä perustaa elämäänsä maallisen rikkauden varaan.

Jeesus näki rahan ja omaisuuden sisältävän sellaisen hengellisen vastakohdan Jumalalle, joka olisi syytä ottaa vakavasti. Jeesus varoitti opetuslapsiaan ahneudesta, joka veisi heidän ajatuksensa väärään suuntaan.

”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me juomme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen isänne tietää kyllä, että tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:31–34)

Jo Vanha testamentti opetti juutalaisia pyhittämään lepopäivänsä, jotta he ymmärtäisivät säännöllisen vapaan merkityksen. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vie lepoasian vielä pitemmälle:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28–29)

Mistä levosta tässä on kyse? Jeesuksen antama rauha liittynee henkiseen ja hengelliseen tasapainoon, joka olisi mahdollista löytää Raamatun ilosanoman äärellä. Jeesuksen, Paavalin ja Uuden testamentin kirjoittajien opetukset suuntaavat ajatuksiamme sellaista elämäntapaa kohti, jossa emme nostaa rahaa, työtä tai tekniikkaa jumalaksi, vaan annamme sen paikan elämässämme – Jumalalle.

Näin väline säilyy välineenä ja päämäärä, elämän tarkoitus, löytyy välineen ulkopuolelta.

 

Kirjallisuus:

Timo Airaksinen: Tekniikan suuret kertomukset. Otava 2003.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. WSOY 2002.

Pyhä Raamattu. Vuoden 1992 käännös.

Jari Sarasvuo: Kapitalismin kurinpalautus. – Satakunnan Kansa 14.11.2004.

Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee. Otava 2004.

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2004.

– – – – – – – – – – –

Julkaistu Ristin Voitossa 27.4.2005 (17/2005).