Paavo Cajander – maailmankirjallisuuden työteliäs suomentaja

Avainsanat

elämäkerrat, Juhani Niemi, Outi Oja, Paavo Cajander, Pia Houni, runot, suomalainen runous, suomentajat, William Shakespeare

Juhani Niemi: Paavo Cajander. Suomentajan ja runoilijan muotokuva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1114. SKS 2007. 257 s.

Tampereen yliopistossa Suomen kirjallisuuden professorina toimineen Juhani Niemen (s. 1947) vuonna 2007 julkaisema elämäkertateos kertoo Suomen kaikkien aikojen työteliäimmästä suomentajasta Paavo Cajanderista.

Niemen teos tuo esiin tärkeän kirjallisuusvaikuttajan, josta jälkipolvet ovat vaienneet lähes tyystin.

Paavo Cajander (1846-1913) syntyi Hämeenlinnassa käsityöläisperheeseen. Kouluttauduttuaan suomen kielen maisteriksi hän työskenteli paitsi suomentajana myös oivallisena runoilijana.

Cajanderin omista runoista ovat tunnetuimpia Jean Sibeliuksen säveltämät runot “Maljanesitys isänmaalle“ ja “Vapautettu kuningatar“. Runebergin “Maamme“-laulun suomenkieliset sanat ovat juuri Cajanderin käsialaa.

Runoilijana Cajander ihaili ennen muuta Runebergiä, jolta hän omaksui muun muassa vapauden ajatuksen lyriikkaansa.

Kansallisrunoilijan jalanjäljissä Cajander kokeili runoilijana ensin henkilökohtaisten mielialojen ja kokemusten kuvausta, mutta luopui niistä myöhemmin yleistettävämpien ja objektiivisempien aiheiden tullessa tärkeämmiksi.

Paavo Cajander toimi suomentajana neljä vuosikymmentä. Hän käänsi suomen kielelle muun muassa kaikki Shakespearen draamat sekä ison määrän klassista ruotsinkielistä kirjallisuutta.

Niemen teos antaa tietoa muun muassa siitä, miten Cajander saavutti hyvän englannin kielen taidon käymättä koskaan englantia puhuvissa maissa. Cajander käänsi teoksia seitsemästä muustakin kielestä.

Juhani Niemi.

Niemi osoittaa havainnollisesti, millaisia vaikeuksia suomentajalla oli työssään Cajanderin aikana. Suomen kieltä oltiin vasta hiomassa sivistyskielien joukkoon, ja suomentajat joutuivat keksimään kosolti uudissanoja suomennoksiinsa.

Shakespearen runoissa Cajander joutui äimistelemään runomittoja, joita suomen kielessä ei ollut.

Niemen tutkijanotteessa on edelleen sama biografinen painotus, joka tuli esille hänen Arvid Järnefelt -elämäkerrassaan (2005).

Aloite Cajanderin elämänvaiheiden selvittämiseksi ja kokoamiseksi yksien kansien väliin tuli hämeenlinnalaisen kauppaneuvoksen Aimo Vihervuorelta, joka kutsui ensin koolle asiaa virittelevän työryhmän ja myöhemmin professori Niemen projektin toteuttajaksi.

Hämeenlinnassa Cajander on ollut tunnustettu kulttuurihenkilö, toisin kuin muualla Suomessa. Suomalaisrunoilijoista Cajander on vähiten tutkittujen joukossa.

Niemi kertoo lähteneensä Cajanderin arkistojen äärelle varsin varauksellisin ja epäröivin odotuksin. Ne olivat kuulemma nopeasti vaihtuneet tyystin vastakkaisiksi, kun tutkija pääsi vauhtiin aineiston kokoamisessa:

“Hillityksi ja värittömäksi kuvatun Paavon arkistossa oli enemmän elämää ja runoissakin terävämpää potkua kuin olin uskonut. Myös suomennosten kellastuneen paperin musteessa havaitsin omituista originaalisuutta. Päätin, että tästä kaikesta on otettava tarkemmin selvää.“

Teokseen on lisätty Niemen biografisen tutkimustekstin rinnalle kaksi artikkelia, jotka tarkastelevat Cajanderia toisenlaisista lähtökohdista.

Teatteritaiteen tohtorin Pia Hounin artikkeli tekee ansiokkaasti selkoa Cajanderin suomentamista Shakespeare-näytelmistä. Filosofian maisteri Outi Oja puolestaan lähestyy Cajanderia Runebergin ja Shakespearen runojen suomentajana.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 2007.

Tekijän ylösnousemus kirjallisuudentutkimuksessa

Avainsanat

Arvid Järnefelt, biografia, book review, Juhani Niemi, kirjallisuudentutkimus

Juhani Niemi: Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1037. SKS 2005. 340 s.

Taustalähtöisen kirjallisuudentutkimuksen esimerkki on syksyllä 2005 ilmestynyt elämäkertateos Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Laajan tutkimuksen julkaisi Juhani Niemi (s. 1947), joka toimi tuolloin Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professorina.

Elämäkerta pohjaa lähinnä Arvid Järnefeltin (1861–1932) kirjeenvaihtoon sekä kauno- ja päiväkirjoihin. Niemen tutkimuksen arvoa selittää se, että Järnefeltistä ja hänen tuotannostaan ei ole tehty pitkään aikaan perusteellista synteesiä. Edellisen laajan biografian on näet tehnyt Pekka Häkli puoli vuosisataa sitten (Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa).

Järnefelt-teoksellaan Niemi tuo esille teemoittain etenevän elämäkerran, jossa perinteinen kronologinen esitystapa sekä detaljeihin ja anekdootteihin keskittyminen siirtyvät taka-alalle. Professori osoittaa biografisen tutkimuksen kykenevän nykyisin riittävään itsetarkkailuun, jolloin ollaan selvillä vesillä paitsi kohteen myös lukijan ja tutkimusprosessin reunaehtojen suhteen.

Niemen teosta voi ajatella tiettynä lakipisteenä prosessille, joka ollut käynnissä kirjallisuustieteessä vuosikymmenen ajan. Kaunokirjan tekijää ei enää kuopata Roland Barthesin viitoittamalla tavalla, vaan hänet halutaan lähikuvun tulkinnassa ottaa huomioon tärkeänä kulttuurisena konstruktiona. Näin ollen tekijä voidaan vertauskuvallisesti nähdä ylösnousseeksi. ”Tämän päivän kulttuurisessa ympäristössä ei voi ohittaa sitä tosiasiaa, että kirjailijan julkinen läsnäolo vaikuttaa myös lukutapoihin”, Niemi kirjoittaa.

Miten teosten kautta voidaan tavoittaa kirjailijan persoonallisuus? Vaikka Niemi tunnustaa projektin lähes mahdottomaksi, hän suhtautuu asiaan optimistisesti. Kovin yhtenäistä tai arvoituksetonta persoonakuvaa Niemi ei kuitenkaan onnistu luomaan Järnefeltistä, laajojen päiväkirjojen kaltaisista primaarilähteistä huolimatta.

Toisaalta juuri Järnefeltin suhteen tekijäkysymykset ovat kiintoisia siksi, että kirjailijan romaani Heräämiseni (1894) aloitti tunnustuksellisen omaelämäkerrallisen kirjallisuuden Suomessa. Näin Arvid Järnefeltiä voi pitää kotimaisen autofiktion uranuurtajana.

Monia kansantajuisia kirjallisuustieteellisiä teoksia ja tutkimuksia toimittanut Niemi kirjoittaa jälleen nautittavan sujuvakielistä ja helppolukuista tieteellistä tekstiä. Järnefelt osoittautuu hänen kirjalliseksi ihanteekseen, jonka sanomisen palo hakee vertaistaan. Suurimpia Järnefeltin kertomuksista ovat professorin tulkinnan mukaan kooltaan pienimmät tekstit, mm. Kirkkopuheet (1917), jossa kirjailija ottaa kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen ehdotonta idealismiaan unohtamatta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – 

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virkkeessä 1/2006.