Opettaako suru mitään?

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, book article, Jukka Kemppinen, Martti Lindqvist, surutyö

Anna-Leena Härkönen Loppuunkäsitelty • Paljas, suorasukainen raportti ajasta läheisen kuoleman jälkeen ”En näe sinua enää koskaan, mutta sitä minä en vielä tiedä. Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni. Olet väsyneen näköinen ja kalpea mutta kaunis kuten aina, kävelet vierelläni, hyvin lähellä, melkein kiinni minussa.” Kaksi poliisia soittaa Anna-Leena Härkösen ovikelloa. ”Oletteko Kirsti Härkösen sisar? Meillä on ikäviä uutisia.” Kirjailijan sisar on tehnyt itsemurhan. Uutinen ei tule täytenä yllätyksenä. Lopullisuudessaan se kuitenkin tyrmää, lamauttaa. Ja syyllistää. Kysymykset eivät jätä rauhaan, niihin ei ole vastauksia. Toisaalta on pakko toimia, ajatella hautajaisia, tyhjentää Kirstin asunto, huolehtia kaikesta. Pitää jatkaa omaa elämäänsä, pysyä järjissään, muistaa läheisiään. Ja pitää yrittää käsitellä tapahtunutta. Suostua siihen että kaikkea ei ymmärrä, ei kerralla, ei ehkä koskaan. Anna-Leena Härkönen (s. 1965 Limingassa) on kuulunut parikymmentä vuotta kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Noin 200 sivua / 128 x 185 mm / 84.2 / ISBN 951-1-20003-8 / Elokuu

Edesmennyt teologi Martti Lindqvist (1945–2004) koulutti vuosia lääkäreitä lohduttamaan kuolevia potilaitaan ja näiden omaisia. Väisteltyään harvoin vaikeita kysymyksiä hän ohjautui Suomen johtavaksi elämän ja kuoleman etiikan pohdiskelijaksi.

Lindqvistin elämä muuttui kuitenkin kertaheitolla 1990-luvun alussa, kun hänen vaimonsa Hannele menehtyi äkillisesti. Nimekäs teologi ahdistui oivallettuaan elämänsä pohjan murentuneen täysin.

Tilanteen irvokkuutta lisäsi se, että hänelle, joka oli opettanut ammattilohduttajia, ei tahtonut löytyä ketään vierellä kulkijaa. Lindqvist tunsi jääneensä yksin surunsa kanssa peruuttamattomasti ja lohduttomasti.

Kirjoittaminen selviytymiskeinona

Lindqvist turvautui ainoaan tuntemaansa selviytymiskeinoon: kirjoittamiseen. Tuskaisten pohdiskelujen ensimmäisenä versiona syntyi tajunnanvirtamainen Kuolemaa väkevämpi (1994). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Näkymättömän painossa suru oli esillä jo huomattavasti jäsentyneemmässä muodossa. Lindqvistin viimeinen surukirja oli Surun tie (1999), jonka analyyttinen ote kertoi kirjoittajan löytyneestä tasapainosta. Tiedemies oli astunut esiin leskimiehen takaa.

Kirjoittaminen on osoittautunut selviytymiskeinoksi monelle muullekin surevalle, kuten Anna-Leena Härköselle (s. 1965). Kuultuaan syksyllä 2003 sisarensa Kirstin itsemurhasta kirjailija istuutui lähes saman tien tietokoneelleen ja avasi uuden tiedoston. ”Jos en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun”, hän tilittää kirjassaan Loppuunkäsitelty (2005).

Härkönen tuo kirpeästi esille nykyihmisen pelkoja surua ja surullisuutta kohtaan. Surullinen ihminen menettää helposti ystävänsä, koska näille saattaa olla ylivoimaisen vaikeaa kohdata muita kuin voittajia. Jos joku tipahtaa kelkasta, katsotaan parhaaksi paeta paikalta.

Vahva todellisuuden elämys

Lindqvistin ikätoveri Jukka Kemppinen (s. 1944) on toinen leskeydestään kirjoittanut kirjailija. Hänen kirjansa Elämän varjo (1996) osoittaa paitsi jumalallisen tuen merkityksen surutyössä myös tärkeitä myyttejä suruun liittyen.

”Kun asiat ovat kunnossa ja elämme normaalia arkea, elämän todellisuus saattaa olla varjomaisen epämääräinen. Mutta kun satuttaa itsensä, ei ole pienintäkään epäilyä siitä, etteikö olisi hengissä ja etteikö juuri tämä ole elämää. Vakavassa kohtaloniskussa, kun menettää läheisensä, todellisuuden elämys on tuskallisen selvä ja varma.”

Kemppisen mielestä kärsimys ei itsessään jalosta ihmistä paremmaksi. Ihminen on professorin mukaan aivan yhtä tyhmä, mitättömistä asioista pelästyvä ja huolestuva kuin ennenkin. ”Toisaalta kokemuksen turvin pystyy ehkä hiukan paremmin kohtaamaan loppuelämänsä”, Kemppinen sanoo.

Suru opettaa ennen kaikkea itsensä, eli sen, miten surun kanssa eletään. Surun omakohtaisuuden tunteva henkilö ei häkelly toisenkaan surun edessä. Oppimisen kautta voidaan välttää Härkösen havainnollistama surukammo. Suruun oppineina emme tulkitse surullisuutta pelottavaksi ja hämmentäväksi säädyttömyydeksi.