Kuva: Like Kustannus
Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Venäjänkielinen alkuteos Entsiklopedija Russkojdusi (1999). Suom. Jukka Mallinen. Like 2009. 283 s.
Venäläiskirjallisuuden pahana poikana esitellään nykyisin Viktor Jerofejeviä (s. 1947), jonka räväkkä lehtikirjoittelu aikoinaan katkaisi Stalinin ministeriksi kohonneen isä-Jerofejevin loistavan poliittisen uran. Jerofejev vieraili Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa 2015.
Kirjailijan vuonna 2009 Venäjällä julkaisema Venäläisen sielun ensyklopedia tavoittelee samaa kuin Aleksandr Pushkinin (1799- 1833) runoteos Jevgeni Onegin (1833): molemmissa teoksissa eritellään venäläisen sielun syövereitä. Siinä missä Pushkin piirtää romanttisen ja eläväpiirteisen kuvan venäläisen sielun henkilöitymistä, Jerofejevin tulkinta on ironisen päinvastainen.
1990-luvun alun Venäjälle sijoittuvat tapahtumat kertovat Seryista, josta valtion turvallisuuspalvelu antaa etsintämääräyksen. Pahamaineinen ja salaperäinen mies kuitenkin karkaa etsijöidensä käsistä. Hän näyttäytyy riivaajana, jolle ei sormeaan kannata antaa.
Romaanin minäkertojalle Seryi on todellinen ihminen, toisin kuin monelle muulle, jotka pitävät häntä lähinnä legendaarisena myyttinä. Kertoja yllättyy huomatessaan, ettei turvallisuuspalvelu yritäkään tosissaan likvidoida Seryita. – Entä jos hänestä on meille jotain hyötyä, agenttien päällikkö sanoo ilkikurisesti.
Kaiken hajoamisen jälkeen
Rakenteeltaan Venäläisen sielun ensyklopedia on sanakirjanomainen pamfletti Venäjän lähihistorian ilmiöistä ja sen myllerryksessä elävistä kansalaisista. Kerronta on välillä niin rivoa ja suorasanaisen kielteistä, ettei Jerofejevin mainesanaa kulttuurisena anarkistina tarvitse ihmetellä.
Neuvostoliiton hajoaminen on romaanissa tärkeä reunaehto. Kun kaiken pohja häviää, alkavat keinottelijoiden mahdollisuudet.
Koska Jeltsinin Venäjä ei näytä tarjoavan sellaista yksilön turvaa kuin luhistunut Neuvostoliitto, venäläiset ovat kertojan mukaan jääneet yksin keinottelijoiden armoille. Heistä ei ole yksilösuorituksiin itsepuolustusmielessä, toisin kuin länsimaiden ihmisistä. Venäläisenä oleminen merkitsee romaanikertojalle maalitauluna olemista vaarallisessa maassa, jossa pahuus ja onnettomuus väijyvät läheisen kulman takana.
Venäläisen sielun syvyys paljastuu, kun venäläinen muuttaa muualle kotimaastaan: kurjuuden muisto estää häntä kotiutumasta muualle. Vaikka monet ulkomaalaiset haukkuvat Venäjää minkä ehtivät, maa on niin suuri, ettei se tarvitse loogisia suosituksia muilta kansoilta.
VETUS Et NOVA 