Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut. Suom. Kersti Juva (1992). WSOY 2012. 876 s.
Charles Dickensin (1812-1870) kolmas teos, tiiliskivimäinen veijariromaani Nicholas Nicklebyn seikkailut (The Life and Adventures of Nicholas Nickleby) ilmestyi Englannissa sanomalehden jatkokertomuksena vuosina 1838–1839. Dickens oli julkaissut samalla tavoin aiemmat romaaninsa Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (1836–1837) ja Oliver Twist (1837–1839).
Dickensin päähenkilö Nicholas Nickleby on nuori mies, jonka isä kuolee ja jonka täytyy tämä vuoksi huolehtia äidistään ja siskostaan Katesta. Hänen Ralph-setänsä järjestää Nicholasille mahdollisuuden työllistyä Rotheboysin (suom. Nirri pois) koulukodin opettajana, mihin työhön poika ryhtyy nuoruuden idealismia uhkuen.
Koulukodissa asukit joutuvat kuitenkin kärsimään niin hirvittäviä raakuuksia, että Nicholas lopulta muksauttaa koulumestari Squeersia päin kuonoa ja lähtee pois. Hänen mukaansa liittyy orpo Smike-poika, josta kasvaa matkaromaanissa totaalisen yksinäisyyden perikuva.
Kirjailija toteaa esipuheessaan päähenkilöstään:
”Jos Nicholas ei lukijan silmissä aina ole vailla vikaa eikä aina käyttäydy moitteettomasti, se ei ole tarkoituskaan. Hän on nuori mies, jolla on ailahteleva luonne ja vähän tahi ei yhtään elämänkokemusta; enkä nähnyt mitään syytä miksi sellainen henkilö pitäisi irrottaa todellisuudesta.”
1800-luvun alkuvuosikymmeniin liittyvät tapahtumat siirtyvät Lontoon kaupunkilaismiljööhön, sieltä Portsmouthin erikoislaatuisen teatteriseurueen luokse ja lopulta takaisin Lontooseen, jossa näytellään romaanin kohtalokkaat loppunäytökset. Nicholas rakastuu, menettää mielitiettynsä toiselle ja joutuu syytetyksi syyttömänä. Myös Katen sydämenasiat ovat kertojalle tärkeitä.
Melkoiseen vauhtiin kiihtyvät tapahtumat päättyvät todelliseen happy endiin: hyväsydämisten Cheeryblen yrittäjäveljesten ansiosta Nicholas ja Kate säilyttävät maineensa ja pääsevät molemmat hyviin naimisiin. Samalla Nicklebyn perheen talousasiat korjaantuvat lopullisesti paremmalle tolalle.
Värikäs henkilögalleria
Dickensin klassikossa esiintyy kymmeniä romaanihenkilöitä. Nicholasin matkassa törmätään kaikenkarvaisiin rikollisiin, keinottelijoihin, teatterinäyttelijöihin, veronkerääjiin, parlamentinjäseniin, uhkapelureihin, seurapiirileijoniin, koronkiskureihin ja lähes kaikkien edellä mainittujen puolisoihin, lapsiin ja muihin sukulaisiin.
Puhdassieluinen Nicholas loistaa näiden keskellä kuin tähti pimeällä taivaalla. Hänen täydellinen vastakohtansa on ahne ja monin tavoin itsekäs Ralph-setä, joka on jo nuoruudessaan oppinut, ettei rahalle löydy maailmassa vertaa.
Kirjailija kuvaa sivukaupalla henkilöidensä rujoja ulkomuotoja, käyttäytymishäiriöitä sekä kielteisiä luonteenpiirteitä ja sattumuksia. Kuten esimerkiksi herra Squeersin esittelyssä käy ilmi:
”Herra Squeersin ulkonäkö ei ollut erityisen edullinen. Hänellä oli vain yksi silmä, ja laajalle levinnyt ennakkoluulo pyrkii suosimaan kahta. Hänen ainoa silmänsä oli kieltämättä hyödyllinen, mutta ei missään tapauksessa kaunis katsella: se oli vihertävän harmaa ja muistutti muodoltaan oven kaari-ikkunaa. Kasvojen sokea puoli oli uurteinen ja ryppyinen, mikä antoi varsin ilkeän vaikutelman etenkin kun hän hymyili, jolloin ilme ei ollut kaukana roistomaisesta. Hänen tukkansa oli sileä ja kiiltävä, vain otsahiusten päät oli kammattu jäykästi ylös matalalta ulostyöntyvältä otsalta, joka kävi hyvin yhteen rääkyvän äänen ja karkeiden tapojen kanssa.”
Dickens tekee melkoisesti selkoa myös henkilöidensä mielensisällöistä. Kertoja irvailee englantilaisten keinottelevalle ja pröystäilevälle elämänmenolle, joka enteilee tulevaa talousromahdusta. Armottoman tuomarin tavoin kertoja ruotii ennen muuta rahanahneuden juuria ja etsii samalla myönteisiä luonteenpiirteitä kuin neuloja heinäsuovasta.
Yksi jos toinen romaanihenkilö kamppailee hyvän luontonsa ja oman etunsa välillä – ja päätyy valitsemaan yleensä jälkimmäisen. Tässä mielessä Dickens korottaa monesti jalustalle lapset ja nuoret, joilla rahanahneus ei ole vielä pilannut mielenlaatua ja joilla kirkassilmäinen idealismi on näkyvän havainnollista.
Tästä syystä kertoja viipyy erityisen paljon Nicholasin mielensisällöissä, joissa ilo lähimmäisten ja jopa tuntemattomienkin onnen vuoksi on yhtä selväpiirteistä kuin alakuloiset aatokset. Kiintoisa on myös Smike-poika, jonka pidättyväisen olemuksen aukeaminen romaanin lopussa on todellinen tähtihetki. Toisaalta kirjailija suhtautuu inhimilliseen heikkouteen sääliä tuntien: hän kuittaa jonkun lankeemuksen kunnon herjalla ja alkaa sen jälkeen kertoa tästä myönteisempiä asioita.
Dickensin lapsikuvaukset ovat useimmiten todella synkkiä. Dotheboysin koulukodista löytyy nälkiintyneitä lapsipoloja, joiden rumia ulkomuotoja, ahdistuneita luonteita ja kauheita kohtaloita romaanikertoja kuvaa vuolaasti adjektiiveja säästelemättä. Kun nämä joutuvat koulumestarin hirmuvallan kohteeksi, kertojan äänensävy on säälistä säröillä:
”Hän näki kalpeita ja riutuneita kasvoja, langanlaihoja olentoja, lapsia joilla oli vanhuksen kasvot ja epämuodostuneet raajat, kitukasvoisia poikia, nuorukaisia, joiden pitkät koivet jaksoivat töin tuskin kantaa kumaran vartalon; oli sameita silmiä, ristihuulia, kampurajalkoja, kaikenlaista rumuutta ja vääristymää, joka seuraa vanhempien luonnottomasta vastenmielisyydestä omia jälkeläisiään kohtaan, ja joka kertoo varhaisesta lapsuudesta saakka kestetyistä hirvittävistä laiminlyönneistä ja raakuuksista.”
Kaikkein hienoimmaksi inhimilliseksi ominaisuudeksi kirjailija nostaa armeliaisuuden. Hän romantisoi armeliaisuuden tuossa tuokiossa ja perustelee sen saman tien: armelias ihminen tarvitsee romantiikkaa siinä missä romaani- tai näytelmäkirjailijakin!
Kun armeliaisuutta ruokitaan ja harjoitetaan, se johtaa kertojan mukaan kaikkien muiden hyveiden omaksumiseen. Tämän Dickens havainnollistaa monta kertaa Nicholas ja Kate Nicklebyn puhtoisten hahmojen kautta. Se, että romaanin lopussa paha saa palkkansa ennen hyviksien happy endiä, kruunaa romanttisen henkilökuvauksen.
Dickensin vuoropuhelut ovat täynnä hauskoja ja pitkälle mietittyjä vuorosanoja. Sarkastiset sivallukset saavat harvoin rinnalleen tai vastauksikseen myönteissävyisiä suoria sanoja. Yhden dialogitason muodostavat Nicholas Nicklebyn sisäkkäiskertomukset (muun muassa Yorkin viisi sisarta), joilla romaanihenkilöt viihdyttävät toisiaan kaljatuopin ääressä tai illanistujaisissa.
Dickens sisällyttää sisäkkäiskertomuksiinsa jopa fantastisia aineksia, kuten tarinassa paronista, joka elämänkriisinsä keskellä törmää itsemurhan henkeen. Dickensin sisäkkäiskertomusten vaikutus esimerkiksi J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen vastaaviin tarinoihin näyttää selvältä.
Viktoriaanisen Englannin tulkki
Charles Dickens on tunnetuin Englannin viktoriaanisen ajan kirjailijoista. Myös tuotteliaisuudessa hän vetää vertoja kenelle tahansa 1800-luvun kirjailijoista.
Useimmat Dickensin teoksista julkaistiin aikakauslehdissä jatkokertomuksina. Niitä seurattiin aikanaan yhtä tiiviisti kuin nykyisin saippuaoopperoita. Dickensin merkitys kirjailijoiden yhteiskunnallisessa herättämisessä on huomattava.
Nicholas Nicklebyn kerronta on täynnä groteskiuteen asti teatraalisia vuoropuheluja ja tapauskuvauksia. Romaanin ryysyläiskohtaukset olivat kirjailijalle tuttuja nuoruuden työkokemuksista kenkävoidetehtaassa.
Kirjailijalle tuotti tavatonta hupia seurata ihmisten reaktioita aikakauslehtijaksojen ilmestyessä. Useampi kuin yksi Yorkshiren maakunnan koulumestari ilmoittautui julkisuuteen alkuperäisen herra Squeersin esikuvana; joku päätti jopa nostaa asiasta kunnianloukkaussyytteen kirjailijaa vastaan!
Nicholas Nickleby oli myyntimenestys. Teosta on pidetty yhtenä parhaista 1800-luvun komedioista. Toisaalta aikalaiskriitikot arvostelivat teosta henkilöhahmojen kehittymättömyydestä.
Kritiikki on minusta aiheetonta. Vaikka Dickensin henkilöhahmoissa on staattisuutta, asiaa voi lähestyä siitäkin näkökulmasta, millaiseksi kertoja tai lukija eivät soisi henkilöiden kehittyvän. Tällöin huomio kääntyy kertojan tavoin nuoriin romaanihenkilöihin, jotka ei ole vielä (aikuisten tavoin) turmioituneet paatuneiksi roistoiksi tai jähmettyneet heikoiksi ihmispoloiksi. Nicholas Nicklebyä selvempi kehityskertomus tulee vastaan avainromaanissa David Copperfield (1850), jossa päähenkilöä seurataan lapsuudesta aikuisuuteen saakka.
Tyyliltään Dickens oli satiirikko ja yhteiskuntakriitikko, vaikka kirjoitti pesunkestäviä viihderomaaneja. Moni ulkomaalainen on oppinut käsityksensä Englannista ja englantilaisuudesta juuri Dickensin klassikoista, joita on myyty myös Englannin ulkopuolella käsittämättömän hyvin.
Esimerkiksi romaania Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities, 1859), joka kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiä vuosia ja jakobiinien terroria, on myyty tähän mennessä noin 200 miljoonaa kappaletta. Kaksi kaupunkia on maailman kaikkien aikojen toiseksi myydyin romaani Miquel de Cervantesin Don Quijoten (1612) jälkeen.
Surullinen kirjallisuussosiologinen anekdootti on se, että Dickens jos kuka kärsi aikansa huonoista tekijänoikeuskäytännöistä. Vaikka hänen tiiliskiviromaaninsa olivat kustantajalle todellisia kultakaivoksia, ei myyntituloista päätynyt kirjailijalle itselleen kuin pieniä murusia.
Kohtalontoveriensa tavoin Dickensin oli pakko elättää itseään lukukiertueilla, jotka veivät hänet Amerikkaan asti. Raskas kirjailijantyö vaati lopullisen veronsa vuonna 1870, kun kirjailija menehtyi halvauskohtaukseen.
Erityisesti Tolkien-käännöksistään tunnetuksi tulleen Kersti Juvan suomennos Nicholas Nicklebystä on vuodelta 1992. Juva onnistui tiivistämään sujuvalla suomen kielellä Dickensin hauskat vuoropuhelut ja sen värikylläisen detaljisirkuksen, jonka kirjailija luo englantilaisen yhteiskunnan ihmistyypeistä, seremonioista ja instituutioista.
Nicholas Nickleby on hauska veijariromaani henkilöstä, joka kulkee jopa verenhimoisten rikollisten joukossa kuin suojelusenkelien varjelemana vahingoittumatta, omaatuntoaan loukkaamatta ja sieluaan menettämättä.
– – – – – – – – – –
Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.8.2012.
