Sodan järkytys siirtyi Tolkienin fantasiaan

Avainsanat

book review, books, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Game of Thrones, J. R. R. Tolkien, Jaakko Kankaanpää, käännöskirjallisuus, Kersti Juva, Suomen Kuvalehti, WSOY, WW I

J. R. R. Tolkien: Gondolinin tuho. Alkuteos The Fall of Gondolin (Englanti 2018). Toim. Christopher Tolkien. Kuvittanut Alan Lee. Suom. Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva. WSOY 2019. 315 s.

”Kun nyt katson työtäni, jonka yli neljänkymmenen vuoden jälkeen olen saanut päätökseen, sen tarkoituksena on nähdäkseni ainakin osittain ollut tuoda paremmin esille ”Silmarillionia” ja sitä, kuinka suuri on sen merkitys Tarulle Sormusten herrasta – miten se muodostaa välttämättömän ensiajan kahdelle isäni luomukselle, Keski-Maalle ja Valinorille.” (s. 11)

Näillä sanoilla avaa Christopher Tolkien (1924–2020) isänsä nimiin laittamaansa teosta Gondolinin tuho. Teos on yksi niistä J. R. R. Tolkienin (1892–1973) alkuperäisistä kadonneista tarinoista, jotka muodostivat perustan kirjailijan pääteokselle, Silmarillionille.

Tolkien alkoi kirjoittaa tarinaa 1917 brittiarmeijan kasarmeissa. Se on ensimmäinen tarina hänen Keski-Maastaan. Vuoden 1920 kevätpuolella Tolkien luki tarinan Oxfordissa Exeter Collegen esseekerholle, vaikkei kyseessä ollut tavanomainen esseeteksti.

Tarinan ensimmäinen puoli tulkitsee Tolkienin hidasta velvollisuuden hyväksymistä sodan ensimmäisenä vuotena, toinen puolisko heijastaa hänen henkilökohtaista kamppailuaan Sommen taistelussa.

Gondolinin surullinen tarina tulee lähelle myös keväällä 2019 julkaistua Tolkien-elokuvaa. Kauhun hetket juoksuhaudassa inspiroivat kirjailijaa fantastisten ainesten äärelle.

Itsenäinen, kirjanpituinen versio tarinasta julkaistiin Englannissa vasta 30. elokuuta 2018.

Teoksen haltiankielisessä nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen.

GONDOLININ TUHOON on liitetty laajoja kommentaariosuuksia. Ne ovat oikeastaan teoksen parhaimpia osia.

Christopher Tolkienin toimitustavasta on todettava, että hän on sijoittanut mukaan varsinaisen tarinan rinnalle myös varhaisimmat versiot muutoskommentteineen. Samaa tekniikkaa hän käytti myös teoksessa Beren and Lúthien (2017) ja vähäisemmin teoksessa Húrinin lasten tarina (2007).

Gondolin oli noldoli-haltioiden upea salainen kaupunki Keskimaan Ensimmäisellä Ajalla. Elettiin aikaa, joka on noin tuhat vuotta ennen Sormusten Herran tapahtumia.

Pitkän linjan Tolkien-suomentajan Kersti Juvan sekä Jaakko Kankaanpään yhteissuomennos toisintaa Silmarillionin, Sormusten Herran ja Hobitin suomennoksista tuttua kielimaisemaa ja käännöstapaa. Tosin monia sanoja on korjattu vastaamaan paremmin Tolkienin alkuperäisiä ilmaisuja.

ESIMERKIKSI HALTIANKIELISESSÄ nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen. Gondolinin tuhon sanasto-osuudessa selitetään käytetyn Tolkienin alkuperäisiä muotoja. Näin esimerkiksi noldor on noldoli, Melkor on Melko jne.

Kaiken kauniin ja ihmeellisen vastapoolina oli Melko, Rautavuorilla majaileva pahuuden ruumiillistuma, jonka vakoojia löytyi joka paikasta ja jonka vihaiset hiisit (örkit) olivat saastuttaneet monta paikkaa. Örkit ovat haltiakielellä glamhoth, kauhistuttavan vihan kansa.

Melko, joka nimeä ei saanut mainita, vertautui lähes suoraan J. K. Rowlingin pääpahikseen Voldemortiin. Melkon voima haltioihin nähden oli pohjattoman kauhun lumous, niin että hän tuntui olevan alati lähellä haltioita, vaikka nämä olisivat kuinka kaukana tahansa Varjovuorista.

Tolkien sepitti paratiisin ylisanoja säästämättä.

GONDOLININ TUHON taustalla oli Nirnaeth Arnoediad eli Lukemattomien kyynelten taistelu, jossa Melko oli voittanut haltioiden armeijan ja tehnyt heistä kaivosorjia.

Romaanin alussa Ulmo houkutteli Tuorin lähtemään kivessäasujien luokse. Taustalla oli noldolin orjuus Melkon rautasaappaan alla. Rautavuoret oli nimetty Varjovuoriksi. Niiden alla oli Melkon valtakunta, jossa noldori asuivat orjuudessa. Örkkien kanssa!

Melko ei kuitenkaan ollut saanut selville kivessäasujien salaista kaupunkia Gondolinia, johon Tuor opastettiin ja jossa asuivat viimeiset vapaat haltiat.

Ulmon hahmossa oli myös raamatullisia piirteitä. Hän laittoi profeetalleen sanat suuhun kuin Vanhan testamentin Jumala Moosekselle. Ulmo myös lupasi Tuorille suuren perillisen ”jota enempää yksikään mies ei tiedä suurimmista syvyyksistä, sen paremmin merestä kuin taivaanvahvuudesta” (s. 48).

Tuor pääsi monen mutkan kautta perille Gondolinin laaksoon. Tolkien sepitti kaupungin kauneuden paratiisimaiseksi ylisanoja säästämättä. Kuninkaanlinnan marmoriportaiden päästä löytyi haltiakuningas Turgon, Húrinin lasten tarinasta tuttu sotasankari.

Tuor jäi asumaan Turgonin luokse vuosiksi, nai tämän tyttären Idrilin ja sai pojan nimeltä Eärendel.

Ulmo oli luvannut Tuorille, että jos tämä löytäisi tien Gondoliniin, hän tulisi saamaan pojan, josta tulisi isona tunnettu merimies. Aikuisena pojasta tulikin Eärendel Merenkävijä, jonka poika taas oli Sormusten Herrasta tuttu Elrond. Eärendelin syntymä on yksi romaanin huippukohtia:

”Mitä kaunein oli tämä lapsi, sillä hänen ihonsa oli hohtavan valkea ja hänen silmänsä olivat sinisemmät kuin eteläisten maiden taivas, sinisemmät kuin Manwën viitan safiirit; ja syvä oli Meglinin kateus hänen syntytessään, mutta Turgonin ja kaiken kansan riemu oli suuren suuri.” (s. 64)

Pelko kahlitsi sydämen loppuiäksi.

TOLKIENIN MILJÖÖNKUVAUKSESSA keskeisen roolin sai Sirion-joki. Se johti Ulmon valtakuntaan eli meren maille. Merenrannasta alkoi meritie Valinoriin, jonne haltiat uneksivat pääsevänsä.

Kun Turgon kieltäytyi Tuorin kehotuksesta käymästä Melkon joukkojen kimppuun, Tuor kehotti häntä seuraavaksi pakenemaan kansansa kera Valinoriin. Tähänkään Turgon ei suostunut, koska kukaan hänen lähettämistään haltioista ei ollut onnistunut löytämään meritietä Valinoriin.

Shakespearen ja Lönnrotin tavoin Tolkien kiinnitti valtavasti huomiota päähenkilöidensä heittelehtivien mielentilojen kuvaukseen.

Hän eritteli jokaisen mielentilan muutosta erikseen. Lukija pääsee näin kurkistamaan Tuorin, Turgonin, Melkon, Idrilin (Tuorin vaimo ja Turgonin tytär) ja petturi Meglinin pään sisälle kuin terapeutti.

Kaikkein onnettomimmaksi osoittautui Meglinin hahmo, jonka kovaa kohtaloa voi surkutella. Kuninkaan sisarenpoika oli Gondolinin kaivosmiesten päällikkö, joka joutui örkkien vangiksi ja ennen kuolemaansa päätti kavaltaa kotikaupunkinsa. Kun Meglin pääsi kosketuksiin itsensä Melkon kanssa, hän joutui tämän vangiksi myös henkisesti.

Tolkienin kertoja kuvasi taikuutta, jolla Melko kahlitsi Meglinin sydämen loppuiäksi.

Sen ydin oli suunnaton pelko, josta Meglin ei vapautunut, vaikka hänet palautettiin takaisin Gondoliniin ja vuodet kuluivat.

Moni asia kopioitiin lähes sellaisenaan Game of Thronesiin.

TOLKIEN KUVASI paljon päähenkilöiden päätöksentekoon liittyneitä ajatuskulkuja ja prosesseja. Heikot premissit ja perustelut korostuivat, mistä seuraten esimerkiksi Turgon vaikutti tyhmältä kuninkaalta.

Poikkeuksen teki Tuor, joka puhui Ulmon sanoja eli esiintyi jumalallisena profeettana. Toinen poikkeus oli Idril, jolla oli jumalallista näkökykyä tulevaisuuteen (vrt. Silmarilit):

”Idrilillä oli kyky nähdä ajatuksillaan tarkasti ja syvälle pimeyteen, joka haltioiden ja ihmisten sydämissä vallitsee, ynnä synkkään tulevaisuuteen, jonka se saattaa tuoda tullessaan; ja siinä hän oli taitavampi kuin eldaliën suku yleensä.” (s. 67)

Idril arvasi kaiken etukäteen: Melkon juonet, Meglinin petoksen, Gondolinin tulevan tuhon. Hän sai Tuorin palkkaamaan parhaat ja luotettavimmat kaivajat, jotka ryhtyivät kaivamaan salaista pakokäytävää. Tämäkin projekti venyi vuosien mittaiseksi.

Samaan aikaan Melko rakensi taikavoimilla lohikäärmeiden kaltaisia hirviöitä. Niiden tehtävänä oli yhtäältä tuhota tulella Gondolinin rakennuksia ja puolustajia (vrt. Game of Thrones) ja toisaalta kuljettaa mukanaan vahvoja örkkijoukkoja henkiinjääneiden puolustajien kimppuun.

Tämä tuo vahvasti mieleen Kalevalan Louhen, joka sammon ryöstön jälkeen noitui itsensä valtavaksi petolinnuksi ja otti armeijansa selkäänsä.

Henkilökuvauksen tumma kukka oli Melko vakooja-armeija, jota kertoja kuvasi antaumuksella.

Se koostui suuresta joukosta erilaisia eläimiä: lintuja, susia, kärppiä, käärmeitä jne. Melko lähetti nämä eläinlaumat Tuorin perään – vuosiksi. Mutta eivät vakoojat olisi onnistuneet selvittämään Gondolinin sijaintia ilman vangiksi saamiaan haltioita, joilta kidutettiin tietoja säälimättömästi.

Mitä enemmän Gondolinin tuhoa lukee, sitä enemmän huomaa Game of Thronesin tekijöiden ja George R. R. Martinin lainanneen Tolkienilta.

Gondolinin keskellä oli esimerkiksi valkoisia puita, jotka iässä ja elinvoimassa vertautuvat suoraan Talvivaaran valkoiseen puuhun.

Meglinin kuolema oli täysin samantyyppinen kuin Vuoren kuolema Game of Thronesissa: sotasankari heitti hänet alas linnoituksen päältä ja hän putoaa pitkän matkan ennen kuin iskeytyy liekkimereen.

Gondolinin puolustusjoukot koostuivat kahdentoista haltiahuoneen varustamista sotureista, joilla oli kilvissään huoneen merkit. Tämäkin vertautui suoraan Game of Thronesiin!

GONDOLININ HÄVITYSTÄ johtivat balrogit, Sormusten Herrasta tutut henkihirviöt, jollainen vilahtaa myös Tolkien-elokuvan loppupuolella Sommen taistelukentän yllä. Tolkien pani nämä jopa neuvottelemaan keskenään taistelun kuluessa.

Samalla tavoin kuin Gandalf surmasi balrogin Kaksi tornia -romaanissa ja -elokuvassa, Gondolinin puolustajat onnistuivat päihittämään kokonaisen lauman balrogeja – ennen kuin menehtyivät itse.

Tuorin ja kumppanien pakomatka Gondolinista Sirionin suistoalueelle kesti yli vuoden. Gondolinin tuho esittelee yllättävästi myös Legolas Viherlehden, Puun huoneen haltiasoturin, joka onnistui pakenemaan salaista käytävää pois Gondolinista.

Oliko tämä sama Legolas, joka kunnostautui myöhemmin sekä Hobitissa että Sormusten Herrassa? Eipä sentään. Synkmetsän haltiakuninkaan poika ei voinut olla mukana Gondolinin taistelussa.

Tolkien viritteli ensimmäiseen Keski-Maa-tarinaansa surullisia sankaritarinoita toisensa perään. Olivatko kovat kohtalot suoraan verrannollisia hänen asetovereihinsa, jotka juoksivat Sommessa saksalaisten konekiväärien ja tykkien eteen, kuten Tolkien-elokuvasta voi päätellä?

TOLKIENIN VELKA muinaisskandinaavisia kansanrunoja kohtaan on vertaamattoman iso. Kalevala-rinnastuksia tulee vastaan tämän tästä.

Väinämöisellä oli kanteleensa, Ulmolla näkinkenkäsoittimensa. Molempien härveleiden tarkoitus oli sama: lumota kuulijansa maagiseen uneen tai todellisuuteen:

”Siihen puhaltamalla ja soittamalla pitkillä sormillaan loihti Ulmo syviä säveliä, joiden taikuus oli suurempaa kun yksikään toinen soittoniekka oli koskaan saanut aikaan harpulla tai luutulla, lyyralla tai huilulla tai kielillä tai jousella. [–] Se, joka on kerran kuullut Ulmon näkinkengät, kuulee niiden soiton kuolinpäiväänsä asti, ja sen tuli myös Tuor tuntemaan.” (s. 47–48)

Teoksen päähenkilöllä Tuorilla oli muuten harppu, jota hän kantoi mukanaan matkoilla!

 

Arvostelu on julkaistu huomattavasti lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä kesällä 2019.

Suomentajalegendan käytännöllistä kielioppia

Avainsanat

book review, Finncon, Kersti Juva, kielioppi, suomen kieli, suomentajat, Virke

Kersti Juva Jyväskylän Finnconissa 2019. Kuva: Henry Söderlund.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen. SKS 2019. 413 s.

”Tämä kirja on syntynyt halusta ymmärtää ja eritellä keinoja, joita olen vaistonvaraisesti käyttänyt siirtäessäni englanninkielisiä teoksia suomen kielelle.”

Suomentajalegenda Kersti Juva (s. 1948) opastaa uusimmassa teoksessaan lukijaansa löytöretkelle suomen saloihin. Juva käy perusteellisesti läpi kielemme erityispiirteitä ja kielikohtaisia yksityiskohtia ja vertailee tämän tästä englantiin. Hänellä on satoja lyhyitä käännösesimerkkejä, jotka on otettu kolmestakymmenestä omasta suomennoksesta.

Lähes viisikymmentä vuotta kääntänyt Kersti Juva tunnetaan erityisesti Tolkien-käännöksistään, joihin hän lähti nuorena suomentajana 1970-luvulla. Hän on suomentanut myös englanninkielisiä klassikoita, nykyproosaa sekä näytelmiä.

Älä käännä sanoja vaan ajatuksia.

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO myönsi Juvalle Eminentia-apurahan vuonna 2014, mistä lähti liikkeelle projekti koota oma kirja suomen kieleen liittyen. Löytöretki suomeen oli neljän vuoden työn tulos.

Teos havainnollistaa monin tavoin pitkään suomennostyötä tehneen kirjailijan elämäntyötä. Juva on argumentoinut paremman suomen kielen puolesta vuosikymmeniä. Nyt hän sukeltaa suomen kielen ainutlaatuisuuteen. Juva löysi Isosta suomen kieliopista (2004) pohjan ja lokerot omille ajatuksilleen ja esimerkeilleen.

Perusteellisen paneutumisen pontimena ovat olleet paitsi rakkaus suomen kieleen myös huoli puolihuolimattoman kielenkäytön lisääntymisestä. Uutuusteoksessaan hän tuo hienosti ilmi juuri suomen kielen tarjoamia mahdollisuuksia esitellä ajatuksia.

Juva valitsi kuusi teemaa, jotka toimivat jäsennyksenä. Ne ovat virkkeen rakentaminen, sanajärjestys, ajan ilmaiseminen, modaalisuus, kieliopillinen subjekti sekä viittaussuhteet.

”Älä käännä sanoja vaan ajatuksia”. Kieli ei ole pelkkä koodi, vaan tietyn yhteisön ääni ja tapa kommunikoida keskenään. Juva oppi jo varhain, ettei hän voisi ymmärtää englantia ilman englantia puhuvia ihmisiä. Hän on tästä syystä asunut vuosikymmeniä Englannissa:

”Yllättävä seuraus tästä vieraaseen tutustumisesta oli se, että opin ymmärtämään omaa kieltäni ja omaa kulttuuriani aivan toisella tavalla, kun näin, mikä on yhteistä ja mikä erottaa.”

Suomalaiset esimerkiksi eivät ole tottuneet hyppelehtiviin virkkeisiin, joissa lauseita olisi upotettu toistensa sisään. Suomen sanojen taipumisen vuoksi sanajärjestys ei meillä määrää sanan kieliopillista asemaa. Sanajärjestys on näin vapautettu ilmaisemaan muita asioita: vanhoja ja uusia asioita sekä erilaisia sävyjä ja vivahteita.

Suomessa on paljon tapoja ilmaista lupaa, kykyä, mahdollisuutta ja muuta modaalisuutta. Vaihtoehtoiset maailmat olivat tutkimuskohteena Juvan lempilapsi, joka tuotti paljon ahaa-elämyksiä. Oppaana hänellä oli tähän aiheeseen Aili Flintin modaaliverbejä käsittelevä väitöskirja Semantic structure in the Finnish lexicon : verbs of possibilty and sufficiency (SKS 1980).

Suomenkieliset ovat mestareita kiertelemään asioita.

JUVAN LUKUISAT esimerkit alleviivaavat suomen kielen täsmällisyyttä ja sanojen niukkuutta. Suomenkieliset rakastavat lauseenvastikkeita, mutta käyttävät paljon vähemmän relatiivilauseita kuin englanninkieliset.

Suomen kieli on omiaan kiertoilmauksiin. Suomen kielen ikiomat keinot kiertää suorat väitteet modaalisilla adverbeilla ja partikkeleilla ovat vaikuttavia: olin unohtaa, oli tuntevinaan, tuskin, kai tai näemmä.

Löytöretki suomeen soveltuu moneen: suomentamisen opiskelijalle, suomen kielen erityispiirteitä pohdiskelevalle opiskelijalle, opettajalle ja toimittajalle. Jotain aiheen ja kirjoittajan merkityksestä kertoo, että syyskuussa ilmestyneen teoksen ensimmäinen painos myytiin loppuun alle viikossa.

Arvostelu on julkaistu Virkkeessä 4/2019.

Vastakkaisuuksien sinfonia

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, Jayne Anne Phillips, Kersti Juva, Korean sota, Tammen Keltainen Kirjasto

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti. Alkuteos Lark and Termite (USA 2009). Suom. Kersti Juva. Tammen Keltainen Kirjasto 397. Tammi 2009. 324 s.

Amerikkalaiskirjailija Jayne Anne Phillipsin (s. 1952) neljännen romaanin tapahtumat alkavat Korean sodasta 1950. Nuori, vastikään avioitunut korpraali Robert Leavitt ohjaa eteläkorealaisia pakolaisia turvaan sodan jaloista ja joutuu omien joukkojen väijytykseen Nogun Rin junatunnelissa.

Tästä pompataan 1950-luvun lopun Länsi-Virginiaan. Siellä päähenkilöinä ovat Robert Leavittin orpopoika Termiitti, joka ei osaa kävellä eikä puhua, sekä tämän sisarpuoli Kiuru. Termiitin oikea äiti Lola on kadonnut mystisesti, ja hänen paikkansa on korvannut viisas täti Nonni.

Sympaattiset ja elämänhaluiset Kiuru ja Nonni ovat hyvää seuraa Termiitille, jonka maailma pysyy muille ihmisille suljettuna. Läheiset ovat oppineet vuosien myötä tulkitsemaan paikkansapitävästi Termiitin herkkiä aistimuksia. Tapahtumat kärjistyvät äkisti, kun Kiurun ja Termiitin kotikaupunki joutuu mutatulvan valtaan.

Romaanikertoja vaihtuu 5-10 sivun välein. Kertojana on vuorotellen Kiuru, Nonni, Leavitt ja jopa Termiitti. Phillips tavoittaa koskettavasti erilaiset kertojanäänet.

Vierailla kielillä

Jayne Anne Phillipsin romaani on vastakkaisuuksien sinfonia. Romaanissa elämän halu ja kuoleman kutsu kietoutuvat toisiinsa kiintoisalla tavalla. Kun Robert ylenee joukkueenjohtajaksi esimiestensä kaaduttua ja kuolee turhaan amerikkalaisjoukkojen virheen vuoksi, hänelle syntyy samaan aikaan vammainen poika Virginiassa.

Ankean vastenmieliset kuvaukset Nogun Rin verilöylystä luovat kontrastia sille tapahtumasarjalle, jonka virginialaiset käyvät läpi. Kun Termiitin läheiset koettavat päästä selville vammaisen pojan mielenliikkeistä, toisissa tekstijaksoissa Leavitt yrittää selvittää, mitä kontolleen uskotut korealaiset hänelle oikein mongertavat.

Kersti Juvan suomennos on kielellisesti selvä ja havainnollinen. Viimeksi Jhumpa Lahirin romaanin Tuore maa oivallisesti suomentanut Juva on kääntänyt aikaisemmin mm. englantilaisia klassikoita Tolkienia, Dickensiä ja Shakespearea.

Phillipsin intensiivinen kerronta ei jätä kylmäksi. Amerikkalaisia sukusaagojen perinteitä seuraten Phillipsin romaanissa on melkoisesti yllättäviä käänteitä, ja dramaattiset tapahtumat seuraavat toistaan. Lukuromaanina Kiuru ja Termiitti ei ole helppolukuinen eikä sujuva yksityiskohtia pursuilevan kerrontansa vuoksi.

Jane Austin – Kahden kerroksen väkeä Longbournin talossa

Avainsanat

book review, englantilainen kirjallisuus, Jane Austin, Kersti Juva, Ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Suomentanut Kersti Juva. Teos 2013.

“On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.”

Jane Austenin (1775-1817) Ylpeyden ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice) romanttinen alkulause tiivistää klassikkoromaanin keskeisen sisällön. Romaanissa on neljä pääteemaa: avioliitto, raha, yhteiskuntaluokka ja itsetietoisuus. Kirjailija lähestyy teemojaan kaukonäköisesti, selväjärkisesti ja piikitellen ihmisten pikkusieluisuudelle.

Ylpeyden ja ennakkoluulon julkaisusta tuli kuluneeksi 200 vuotta vuonna 2014, minkä kunniaksi se on ilmestynyt Kersti Juvan uutuussuomennoksena. Graafikko Elina Warsta on tehnyt teokseen kauniin, englantilaishenkisen ulkoasun.

Romaanin keskiössä on kohtuullisesti köyhtynyt Bennetien herrasväki, joka asuu sääntöperityllä Netherfieldin tilalla. Ikääntyneet vanhemmat paimentavat viittä naimaiässä olevaa tytärtä Janea, Elizabethia, Marya, Lydiaa ja Kittyä.

Rouva Bennet on asettanut missiokseen saattaa tyttärensä tekemisiin rikkaiden poikamiesten kanssa, joiden kanssa tehdyt naimakaupat varmistaisivat myös suvun tulevaisuuden. Bennetien tila on näet määrätty erikoisen perimyssäännön vuoksi siirtyväksi herra Bennetin pappisserkulle William Collinsille, mikä luo synkkiä uhkakuvia perheen tulevaisuuden eteen.

Naimahaluisten tyttärien huomio kiintyy erityisesti kahteen lupaavaan poikamieheen, iloiseen herra Bingleyyn ja kopeakäytöksiseen herra Darcyyn. Vispilänkauppojen tielle sattuu yhtä ja toista takaiskua, joiden vuoksi kaikki ei mene niin kuin rouva Bennetin etukäteen aivoittelemassa käsikirjoituksessa.

Austinin romaanikertoja osoittaa havainnollisesti sen, kuinka huolella hankittu ensivaikutelma voi osoittautua täysin vääräksi. Ylpeyden tunne ja ennakkoluuloinen asenne eivät todennäköisesti päätyisi lopuksi näin auvoiseen yhteiseloon kuin klassikon lopussa, ellei romaanikertoja olisi parantumaton romantikko, jonka ajattelua sävyttää ehtymätön usko ihmissuhteissa tapahtuviin ihmeisiin ja ihmisen kehittymisen mahdollisuuksiin.

Tätä vasten tulkittuna on erikoista, että Austinin henkilökuvaus on myös varsin piikikästä. Lähes kaikki romaanihenkilöt ovat niin itsetietoisia, ettei heidän ylpeytensäkään tunne rajoja. Mary toteaakin keskustelussa sisartensa kanssa, että ylpeys on hyvin yleinen heikkous ihmiskunnassa. Sen erottaa turhamaisuudesta asenteen suunta: ylpeys liittyy siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, kun taas turhamaisuus viittaa siihen, mitä muut ajattelevat itsestä.

Austinille intiimi perhekuvaus lienee ollut erityisen kiintoisaa. Ylpeyden ja ennakkoluulon hauskoissa perhekuvissa perheenjäsenten erilaiset persoonat täydentävät toisiaan lähes saumattomasti. Perhettä vasten tarkasteltuina Bennetien perheenjäsenten ajatusmaailma aukeaa avoimemmin kuin sellaisilla yksinäisillä susilla, joiden lähipiiri ei ole näkyvissä tai muiden tiedossa:

”Elizabethista tuntui, että jos perhe olisi varta vasten valmistautunut nolaamaan itsensä illan aikana, he eivät olisi voineet näytellä osaansa innokkaammin ja tuloksellisemmin; ja Bingleyn ja sisartensa kannalta hän piti onnena sitä, että osa näytöksestä oli mennyt heiltä ohi ja ettei Bingleyn kaltaista miestä varmaankaan suuresti rasittanut se typeryys, jota he eivät voineet välttyä näkemästä. Mutta se, että herra Darcy ja Bingleyn sisaret saivat tämän tilaisuuden nauraa hänen sukulaisilleen, oli tarpeeksi ikävää, eikä hän osannut päättää, kumpi oli sietämättömämpää, Darcyn hiljainen halveksunta vai naisten julkeat hymyt.”

Palvelija keskiöön

Jane Austin lienee merkittävin 1810-luvulla julkaisseista englantilaiskirjailijoista. Kun hän tuotti nopeassa tahdissa kuusi klassista kaunokirjaa, klassikon asemaan ylsi muista samoihin aikoihin julkaistuista englantilaisista kaunokirjoista oikeastaan vain Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818) ja Sir Walter Scottin Ivanhoe (1820).

Austenin romaanit ovat saaneet arvostusta etenkin sen vuoksi, että niissä kuvataan englantilaista maalaisaatelia hyväntahtoisella huumorilla. Teokset ovat myös syvällisiä ja tarkkanäköisiä naiskuvauksia. Tyylikkään kaunokirjallisuuden lisäksi Austen antoi tärkeän panoksen myös naisasian eteenpäin viemisessä.

Ylpeyden ja ennakkoluulon pohjalta on tehty useita elokuvia ja televisiosarjoja. Klassikon uutuussuomennoksen rinnalla on syytä huomata, että Tammi julkaisi tammikuussa 2014 suomennoksen englantilaisen Jo Bakerin romaanista Longbournin talossa (suom. Helene Bützow; alkuteos 2013). Bakerin bestseller tuo havainnollisesti näkyviin samat miljööt ja henkilöt kuin Ylpeys ja ennakkoluulo, mutta fokuksen keskiössä on Sarah-niminen orpo palvelijatyttö. Bennetin perheen kotiin tulee romaanin alussa uusi, oudosti käyttäytyvä miespalvelija, joka hiipii väistämättömästi Sarahin sydämen valtiaaksi.

Palvelijaromaanissa paistaa kirjailijan suuri ihailu ikivihreää teosta kohtaan. Jälkisanoissaan Baker ei säästelekään sanojaan kiitellessään Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaisesta lukukokemuksesta. Bakerin romaanin symbioosi Austenin klassikon kanssa jää verraten yksipuoliseksi, vaikka Bakerilla on kunnianhimoinen tavoite värittää joitakin hämäriksi jääneitä osia Ylpeyden ja ennakkoluulon värikkäissä tapahtumasarjoissa.

Tyylillisesti teokset ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Austen tekee hyväntahtoista pilkkaa englantilaisen herrasväen pariutumisriiteistä, Bakerin kerronta soutaa synkemmissä ja realistisemmissa virroissa. Sama romanttinen pohjavire on silti vahva.

Kim Izzo tuo nykypäivään

Toinen keväällä 2014 ilmestynyt rinnakkaisteos on kanadalaisen Kim Izzon esikoisromaani Avioliitto Jane Austinin tapaan (suom. Sari Luhtanen; Schildts & Söderströms). Nykyisyyteen sijoittuvan romaanin keskiössä on Katherine Shaw –niminen nelikymppinen muotitoimittaja, joka harrastaa intohimoisesti Jane Austinin romaaneja. Izzon teos alkaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lainatulla lauseella: “On aivan sattumanvaraista, kuinka onnellinen avioliitto on.”

Naispäähenkilö menettää romaanin alussa dramaattisesti työpaikkansa ja omaisuutensa. Sitten Kate saa merkillisellä tavalla itselleen aatelisarvon ja ryhtyy freelance-toimittajaksi. Ensimmäinen työtehtävä vie hänet tutustumaan eliittiseurapiireihin tavalla, jolla aukeaa piintyneelle poikamiestytölle mahdollisuus edullisiin naimakauppoihin. Kate päättääkin etsiä miehen Ylpeyden ja ennakkoluulon viitoittamia latuja seuraten.

Izzon romaanissa Jane Austin on romantiikannälkäisen päähenkilön idoli ja lohdutus ankean arjen keskellä. Tyyliltään ja sisällöltään Avioliitto Jane Austinin tapaan muistuttaa Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjoja. Naisellinen onni keskittyy miehen ympärille, löytyy mies sitten lapsuudenystävien joukosta tai ulkomailta vaivalloisten etsintöjen tuloksena.

Mennyt maailma

Jane Austen oli englantilaisen maalaisseurakunnan kirkkoherran toiseksi nuorin lapsi. Hänellä oli seitsemän sisarusta. Austen opiskeli huomattavasti enemmän kuin yleensä sen ajan naiset. Hän kävi sisäoppilaitosta ja luostarikoulua ja lopetti koulunkäynnin 11-vuotiaana vuonna 1786.

Vaikka Austenin kuvaava maailma on mennyt historian sivuille jo ajat sitten, se tulee kouriintuntuvan lähelle hänen klassikkoromaaniensa äärellä. Kiintoisa kuriositeetti on se, että vaikka Austen kirjoitti paksuja avioliittoromaaneja, hän itse ei koskaan mennyt naimisiin. Avioliitto oli kirjailijalle todennäköisesti suuri mysteeri ja siivitti hänen kaunokirjallista työtään enemmän kuin moni muu asia.

Ylpeyden ja ennakkoluulon herra Darcyn esikuvaksi on arveltu irlantilaissyntyistä Thomas Lefroyta, jonka kanssa Austenilla oli romanssi. Vaatimattomista oloista lähtöisin ollut naiskirjailija ei kuitenkaan kelvannut Lefroyn suvulle, joten romanssi päättyi pariskunnan eroon.

Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi pian parin erottua toisistaan. Kirjailijan henkilökohtaisesta takaiskusta huolimatta Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on happy end, joka onnellisuudessaan hakee vertaistaan maailmankirjallisuudessa.

Jo 41-vuotiaana kuolleen Austenin kuolinsyynä on aiemmin pidetty Addisonin tautia, nykyisin tuberkuloosia. Austenin kuoleman jälkeen Cassandra-sisko tuhosi suuren osan kirjailijan kirjoittamista yksityiskirjeistä.

Nykyisyyteen on säilynyt yli 160 kirjettä, joista varhaisin on vuodelta 1795. Kirjailijan merkitystä nykyenglantilaisille korostaa se, että Jane Austenin kuva tulee uusiin, vuonna 2017 käyttöön otettaviin kymmenen punnan seteleihin.

Kersti Juvan uutuuskäännös tuo havainnollisella ja sujuvalla kielellä julki sen runsaan värikylläisyyden, jota Austinin kieli kukkii jatkuvasti. Juva on onnistunut tekemään sujuvammiksi monipolvisten virkkeiden lähes taukoamattomia ketjuja niin, ettei ajatus katkeile tai etteivät sanat heitä häränpyllyä lauseen vaihtuessa. Hienostuneen seuraelämän käsitteetkin hän on saanut suomennettua, niin vaikeita kuin ne suomalaiselle kääntäjälle olivatkin.

Pitkään sujuvan kielenkäytön puolesta kiivaillut Juva on Suomen tuotteliaimpia englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjiä. Hänet tunnetaan etenkin J. R. R. Tolkienin teosten suomentajana.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 6.8.2014. Linkki sivulle löytyy http://www.kiiltomato.net/jane-austen-ylpeys-ja-ennakkoluulo/

Charles Dickens – Englantilaisklassikon veijarit ja pyhimykset (2012)

Avainsanat

Charles Dickens, Kersti Juva, Nicholas Nickleby

Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut. Suom. Kersti Juva (1992). WSOY 2012. 876 s.

Charles Dickensin (1812-1870) kolmas teos, tiiliskivimäinen veijariromaani Nicholas Nicklebyn seikkailut (The Life and Adventures of Nicholas Nickleby) ilmestyi Englannissa sanomalehden jatkokertomuksena vuosina 1838–1839. Dickens oli julkaissut samalla tavoin aiemmat romaaninsa Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (1836–1837) ja Oliver Twist (1837–1839).

Dickensin päähenkilö Nicholas Nickleby on nuori mies, jonka isä kuolee ja jonka täytyy tämä vuoksi huolehtia äidistään ja siskostaan Katesta. Hänen Ralph-setänsä järjestää Nicholasille mahdollisuuden työllistyä Rotheboysin (suom. Nirri pois) koulukodin opettajana, mihin työhön poika ryhtyy nuoruuden idealismia uhkuen.

Koulukodissa asukit joutuvat kuitenkin kärsimään niin hirvittäviä raakuuksia, että Nicholas lopulta muksauttaa koulumestari Squeersia päin kuonoa ja lähtee pois. Hänen mukaansa liittyy orpo Smike-poika, josta kasvaa matkaromaanissa totaalisen yksinäisyyden perikuva.

Kirjailija toteaa esipuheessaan päähenkilöstään:

”Jos Nicholas ei lukijan silmissä aina ole vailla vikaa eikä aina käyttäydy moitteettomasti, se ei ole tarkoituskaan. Hän on nuori mies, jolla on ailahteleva luonne ja vähän tahi ei yhtään elämänkokemusta; enkä nähnyt mitään syytä miksi sellainen henkilö pitäisi irrottaa todellisuudesta.”

1800-luvun alkuvuosikymmeniin liittyvät tapahtumat siirtyvät Lontoon kaupunkilaismiljööhön, sieltä Portsmouthin erikoislaatuisen teatteriseurueen luokse ja lopulta takaisin Lontooseen, jossa näytellään romaanin kohtalokkaat loppunäytökset. Nicholas rakastuu, menettää mielitiettynsä toiselle ja joutuu syytetyksi syyttömänä. Myös Katen sydämenasiat ovat kertojalle tärkeitä.

Melkoiseen vauhtiin kiihtyvät tapahtumat päättyvät todelliseen happy endiin: hyväsydämisten Cheeryblen yrittäjäveljesten ansiosta Nicholas ja Kate säilyttävät maineensa ja pääsevät molemmat hyviin naimisiin. Samalla Nicklebyn perheen talousasiat korjaantuvat lopullisesti paremmalle tolalle.

Värikäs henkilögalleria

Dickensin klassikossa esiintyy kymmeniä romaanihenkilöitä. Nicholasin matkassa törmätään kaikenkarvaisiin rikollisiin, keinottelijoihin, teatterinäyttelijöihin, veronkerääjiin, parlamentinjäseniin, uhkapelureihin, seurapiirileijoniin, koronkiskureihin ja lähes kaikkien edellä mainittujen puolisoihin, lapsiin ja muihin sukulaisiin.

Puhdassieluinen Nicholas loistaa näiden keskellä kuin tähti pimeällä taivaalla. Hänen täydellinen vastakohtansa on ahne ja monin tavoin itsekäs Ralph-setä, joka on jo nuoruudessaan oppinut, ettei rahalle löydy maailmassa vertaa.

Kirjailija kuvaa sivukaupalla henkilöidensä rujoja ulkomuotoja, käyttäytymishäiriöitä sekä kielteisiä luonteenpiirteitä ja sattumuksia. Kuten esimerkiksi herra Squeersin esittelyssä käy ilmi:

”Herra Squeersin ulkonäkö ei ollut erityisen edullinen. Hänellä oli vain yksi silmä, ja laajalle levinnyt ennakkoluulo pyrkii suosimaan kahta. Hänen ainoa silmänsä oli kieltämättä hyödyllinen, mutta ei missään tapauksessa kaunis katsella: se oli vihertävän harmaa ja muistutti muodoltaan oven kaari-ikkunaa. Kasvojen sokea puoli oli uurteinen ja ryppyinen, mikä antoi varsin ilkeän vaikutelman etenkin kun hän hymyili, jolloin ilme ei ollut kaukana roistomaisesta. Hänen tukkansa oli sileä ja kiiltävä, vain otsahiusten päät oli kammattu jäykästi ylös matalalta ulostyöntyvältä otsalta, joka kävi hyvin yhteen rääkyvän äänen ja karkeiden tapojen kanssa.”

Dickens tekee melkoisesti selkoa myös henkilöidensä mielensisällöistä. Kertoja irvailee englantilaisten keinottelevalle ja pröystäilevälle elämänmenolle, joka enteilee tulevaa talousromahdusta. Armottoman tuomarin tavoin kertoja ruotii ennen muuta rahanahneuden juuria ja etsii samalla myönteisiä luonteenpiirteitä kuin neuloja heinäsuovasta.

Yksi jos toinen romaanihenkilö kamppailee hyvän luontonsa ja oman etunsa välillä – ja päätyy valitsemaan yleensä jälkimmäisen. Tässä mielessä Dickens korottaa monesti jalustalle lapset ja nuoret, joilla rahanahneus ei ole vielä pilannut mielenlaatua ja joilla kirkassilmäinen idealismi on näkyvän havainnollista.

Tästä syystä kertoja viipyy erityisen paljon Nicholasin mielensisällöissä, joissa ilo lähimmäisten ja jopa tuntemattomienkin onnen vuoksi on yhtä selväpiirteistä kuin alakuloiset aatokset. Kiintoisa on myös Smike-poika, jonka pidättyväisen olemuksen aukeaminen romaanin lopussa on todellinen tähtihetki. Toisaalta kirjailija suhtautuu inhimilliseen heikkouteen sääliä tuntien: hän kuittaa jonkun lankeemuksen kunnon herjalla ja alkaa sen jälkeen kertoa tästä myönteisempiä asioita.

Dickensin lapsikuvaukset ovat useimmiten todella synkkiä. Dotheboysin koulukodista löytyy nälkiintyneitä lapsipoloja, joiden rumia ulkomuotoja, ahdistuneita luonteita ja kauheita kohtaloita romaanikertoja kuvaa vuolaasti adjektiiveja säästelemättä. Kun nämä joutuvat koulumestarin hirmuvallan kohteeksi, kertojan äänensävy on säälistä säröillä:

”Hän näki kalpeita ja riutuneita kasvoja, langanlaihoja olentoja, lapsia joilla oli vanhuksen kasvot ja epämuodostuneet raajat, kitukasvoisia poikia, nuorukaisia, joiden pitkät koivet jaksoivat töin tuskin kantaa kumaran vartalon; oli sameita silmiä, ristihuulia, kampurajalkoja, kaikenlaista rumuutta ja vääristymää, joka seuraa vanhempien luonnottomasta vastenmielisyydestä omia jälkeläisiään kohtaan, ja joka kertoo varhaisesta lapsuudesta saakka kestetyistä hirvittävistä laiminlyönneistä ja raakuuksista.”

Kaikkein hienoimmaksi inhimilliseksi ominaisuudeksi kirjailija nostaa armeliaisuuden. Hän romantisoi armeliaisuuden tuossa tuokiossa ja perustelee sen saman tien: armelias ihminen tarvitsee romantiikkaa siinä missä romaani- tai näytelmäkirjailijakin!

Kun armeliaisuutta ruokitaan ja harjoitetaan, se johtaa kertojan mukaan kaikkien muiden hyveiden omaksumiseen. Tämän Dickens havainnollistaa monta kertaa Nicholas ja Kate Nicklebyn puhtoisten hahmojen kautta. Se, että romaanin lopussa paha saa palkkansa ennen hyviksien happy endiä, kruunaa romanttisen henkilökuvauksen.

Dickensin vuoropuhelut ovat täynnä hauskoja ja pitkälle mietittyjä vuorosanoja. Sarkastiset sivallukset saavat harvoin rinnalleen tai vastauksikseen myönteissävyisiä suoria sanoja. Yhden dialogitason muodostavat Nicholas Nicklebyn sisäkkäiskertomukset (muun muassa Yorkin viisi sisarta), joilla romaanihenkilöt viihdyttävät toisiaan kaljatuopin ääressä tai illanistujaisissa.

Dickens sisällyttää sisäkkäiskertomuksiinsa jopa fantastisia aineksia, kuten tarinassa paronista, joka elämänkriisinsä keskellä törmää itsemurhan henkeen. Dickensin sisäkkäiskertomusten vaikutus esimerkiksi J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen vastaaviin tarinoihin näyttää selvältä.

Viktoriaanisen Englannin tulkki

Charles Dickens on tunnetuin Englannin viktoriaanisen ajan kirjailijoista. Myös tuotteliaisuudessa hän vetää vertoja kenelle tahansa 1800-luvun kirjailijoista.

Useimmat Dickensin teoksista julkaistiin aikakauslehdissä jatkokertomuksina. Niitä seurattiin aikanaan yhtä tiiviisti kuin nykyisin saippuaoopperoita. Dickensin merkitys kirjailijoiden yhteiskunnallisessa herättämisessä on huomattava.

Nicholas Nicklebyn kerronta on täynnä groteskiuteen asti teatraalisia vuoropuheluja ja tapauskuvauksia. Romaanin ryysyläiskohtaukset olivat kirjailijalle tuttuja nuoruuden työkokemuksista kenkävoidetehtaassa.

Kirjailijalle tuotti tavatonta hupia seurata ihmisten reaktioita aikakauslehtijaksojen ilmestyessä. Useampi kuin yksi Yorkshiren maakunnan koulumestari ilmoittautui julkisuuteen alkuperäisen herra Squeersin esikuvana; joku päätti jopa nostaa asiasta kunnianloukkaussyytteen kirjailijaa vastaan!

Nicholas Nickleby oli myyntimenestys. Teosta on pidetty yhtenä parhaista 1800-luvun komedioista. Toisaalta aikalaiskriitikot arvostelivat teosta henkilöhahmojen kehittymättömyydestä.

Kritiikki on minusta aiheetonta. Vaikka Dickensin henkilöhahmoissa on staattisuutta, asiaa voi lähestyä siitäkin näkökulmasta, millaiseksi kertoja tai lukija eivät soisi henkilöiden kehittyvän. Tällöin huomio kääntyy kertojan tavoin nuoriin romaanihenkilöihin, jotka ei ole vielä (aikuisten tavoin) turmioituneet paatuneiksi roistoiksi tai jähmettyneet heikoiksi ihmispoloiksi. Nicholas Nicklebyä selvempi kehityskertomus tulee vastaan avainromaanissa David Copperfield (1850), jossa päähenkilöä seurataan lapsuudesta aikuisuuteen saakka.

Tyyliltään Dickens oli satiirikko ja yhteiskuntakriitikko, vaikka kirjoitti pesunkestäviä viihderomaaneja. Moni ulkomaalainen on oppinut käsityksensä Englannista ja englantilaisuudesta juuri Dickensin klassikoista, joita on myyty myös Englannin ulkopuolella käsittämättömän hyvin.

Esimerkiksi romaania Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities, 1859), joka kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiä vuosia ja jakobiinien terroria, on myyty tähän mennessä noin 200 miljoonaa kappaletta. Kaksi kaupunkia on maailman kaikkien aikojen toiseksi myydyin romaani Miquel de Cervantesin Don Quijoten (1612) jälkeen.

Surullinen kirjallisuussosiologinen anekdootti on se, että Dickens jos kuka kärsi aikansa huonoista tekijänoikeuskäytännöistä. Vaikka hänen tiiliskiviromaaninsa olivat kustantajalle todellisia kultakaivoksia, ei myyntituloista päätynyt kirjailijalle itselleen kuin pieniä murusia.

Kohtalontoveriensa tavoin Dickensin oli pakko elättää itseään lukukiertueilla, jotka veivät hänet Amerikkaan asti. Raskas kirjailijantyö vaati lopullisen veronsa vuonna 1870, kun kirjailija menehtyi halvauskohtaukseen.

Erityisesti Tolkien-käännöksistään tunnetuksi tulleen Kersti Juvan suomennos Nicholas Nicklebystä on vuodelta 1992. Juva onnistui tiivistämään sujuvalla suomen kielellä Dickensin hauskat vuoropuhelut ja sen värikylläisen detaljisirkuksen, jonka kirjailija luo englantilaisen yhteiskunnan ihmistyypeistä, seremonioista ja instituutioista.

Nicholas Nickleby on hauska veijariromaani henkilöstä, joka kulkee jopa verenhimoisten rikollisten joukossa kuin suojelusenkelien varjelemana vahingoittumatta, omaatuntoaan loukkaamatta ja sieluaan menettämättä.

– – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.8.2012.