VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: kirja-arvostelu

Juan Manuel – Esimerkillisten tarinoiden kirja

24 sunnuntai Elo 2014

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arto Rintala, book review, espanjalainen kaunokirjallisuus, Juan Manuel, kirja-arvostelu, Kreivi Lucanor ja Patronio, spanish literature

772px-Arms_of_Infante_Juan_Manuel_of_Castile,_Lord_of_Villena.svg Don_Juan_Manuel

Juan Manuel (1282-1348) oli Espanjan merkittävin keskiaikainen proosakirjailija. Kreivi Lucanor ja Patronio (Libro de los enxiemplos del Conde Lucanor e de Patronio, 1335) on paljon kirjoittaneen kirjailijan ja merkittävän poliitikon pääteos. Se jakautuu viiteen osaan, jotka ovat niin erilaisia, että voi puhua viiden pienoisteoksen kokoelmasta.

Laajin ja tunnetuin on kokoelman ensimmäinen osa, joka sisältää noin viisikymmentä tarinaa. Tarinoiden alussa on keskenään lähes identtiset kehyskertomukset, joissa kreivi Lucanor keskustelee viisaan neuvonantajansa Patronion kanssa. Kreivi esittää neuvonantajalleen kiperän ongelman tai mysteerin, jonka ratkaisusta ei ole vakuuttunut tai tietoinen. Kreivin vaikeisiin kysymyksiin Patronio vastaa ensin suorasanaisesti ja sen jälkeen asiaa havainnollistavalla fiktiivisellä tarinalla. Tarinat vakuuttavat kreivin toimimaan neuvojen mukaan, eikä turhaan:

“Kreivin mielestä neuvo oli hyvä, joten hän toimi sen mukaan ja huomasi sen hyväksi. Ja koska don Juan oli sitä mieltä, että tämä oli oikein hyvä esimerkki, hän kirjoitutti sen tähän kirjaan ja sepitti säkeet, jotka kuuluvat näin: Viholliseen entiseen liiassa jos tuotat, sillä yksi itsellesi tappion tuotat.”

Teoksen toisessa osassa Patronio esittelee kreiville noin sata sananlaskua. Tarinankerronta saa näin väistyä sellaisten sananlaskujen esittämisen tieltä, joiden sepittäjänä don Juan on hakenut esikuvansa suoraan Salomon teksteistä.

Kolmannessa osassa kirjoittaja esittää viitisenkymmentä lausumaa erilaisista asioista ja aiheista. Juan Manuelin teoksen neljännen osan noin kolmekymmentä lausumaa jäävät tavallaan auki. Lukijan odotetaan muodostavat järkeviä kokonaisuuksia Patronion esittelemistä yksittäisistä lausumista.

Teoksen päättävässä viidennessä osassa Patronio saarnaa lyhyesti kuin pappi hengellisistä asioista ja kristinuskon perusperiaatteiden käytännön sovelluksista.

Huomattavaa on, että Juan Manuelin klassikossa tulee vastaan ensimmäisen kerran sellaisia tarinoita, joiden aiheet ovat myöhemmin kopioituneet länsimaisessa kirjallisuudessa. Patronion tarinat ovat saaneet toisintonsa muun muassa H.C. Andersenin tuotannossa (“Keisarin uudet vaatteet”) tai William Shakespearen näytelmissä (“Kuinka äkäpussi kesytetään”). Alkutekstien luonnostelijana Juan Manuel yltää samalle tasolle esimerkiksi Boccaccion ja Cervantesinkanssa.

Osa Juan Manuelin tarinoiden ideoista on peräisin vanhemmista lähteistä, osa on muokattuja kansantaruja tai historiallisia kertomuksia ja osa kirjoittajan omia luomuksia. Kaikki tarinat kerrotaan historiallisessa viitekehyksessään siten, että niissä näkyy toisinaan selviä viittauksia keskiajan tapahtumiin ja tunnettuihin henkilöihin.

Kertomukset kestävät myös esteettisen tarkastelun, vaikka ne seuraavat monesti samaa kaavaa tarinasta toiseen.

Juan Manuel osaa kuvata sekä miljöitä että henkilöitä mieleenpainuvasti. Novelleina kertomukset kestävät myös esteettisen tarkastelun, vaikka kertomukset seuraavat monesti samaa kaavaa tarinasta toiseen.

Kasvatustendenssi on näkyvistä näkyvin. Juan Manuel kertoo siitä esipuheessaan:

“Koska paras oppi on sellaista, mitä toinen haluaa kuunnella, asiat tulisi yrittää kertoa sellaisessa muodossa, että ne miellyttäisivät mahdollisimman paljon opin vastaanottajaa. Mutkikkaat asiat eivät mahdu jokaisen ymmärrykseen, eivätkä sellaisia asioita käsittelevät teokset useinkaan tuota huvia. Niin ollen niiden oppikin jää monilta saamatta, vaikka kerrottujen asioiden tunteminen olisi lukijalle suureksi hyödyksi.”

Kasvatushenkisyydessään Kreivi Lucanor ja Patronio edustaa niin sanottua exempla-perinnettä, jossa kasvattavat ”tosikertomukset” nostetaan esille havainnollistamaan elämän tai uskonnon opetuksia. Don Juania on saattanut inspiroida kyseiseen kirjallisuudenlajiin varsinkin Petrus Alfonsin teos Disciplina clericalis (1110), kokoelma itämaisten tarinoiden latinankielisistä sovituksista, joka aikanaan saavutti suuren suosion ja herätti myöhemmissä kirjailijoissa satujen ja anekdoottien keräilyyn ja niiden muistiin merkitsemiseen kasvatuksellisessa mielessä.

On syytä huomata myös se, että Juan Manuelin tarinat ovat varsin profaaneista aiheista verrattuna syntyaikansa muihin teoksiin, olkoonkin että kreivi Lucanorin ja Patronion hahmot esitellään hyvin uskonnollisina henkilöinä. Muiden keskiaikaisten teoksien sisällöissä yleistä uskonnollista ainesta ei Kreivi Lucanorissa ja Patroniossa ole kuin teoksen viimeisessä osassa ja siinäkin suhteellisen vähän. Kirjailijana Juan Manuel oli kiinnostunut myös arkielämästä ja maallisista ongelmista. Hän huolehti lukijoidensa hyvinvoinnista niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä.

Itämainen viisauskirjallisuus taustalla

Suomentaja Arto Rintalan (s. 1977) tulkintoja seuraten voi todeta, että Kreivi Lucanor ja Patronio liittyy enemmän itämaisen viisauskirjallisuuden perinteeseen kuin länsimaiseen. Länsimaiselle kirjallisuudelle oli keskiajalla tyypillistä kristillisen ajattelun ja antiikin perinteen yhteisvaikutuksesta syntynyt idealismi, jota Juan Manuelin klassikosta ei löydy.

Kirjailijan kiinnostus itämaista kirjallisuutta kohtaan periytyi hänen sedältään, Kastilian kuningasAlfonso X Viisaalta, joka mahtikaudellaan 1200-luvulla käännätti ison määrän arabian- ja hepreankielisiä lähteitä kastiliaksi ja latinaksi. Sofistikoituneen kuninkaan suuret kulttuurityöt sortuivat kuin korttitalot Kastilian ajauduttua pitkälliseen sisällissotaan 1200-luvun lopulla. Alfonson jälkeläisistä oikeastaan vain Juan Manuel jatkoi setänsä viitoittamaa kulttuuripolkua pitkin.

Don Juanin oma elämä on kuin suoraan historiallisesta seikkailuromaanista. Hän jäi täysorvoksi yhdeksänvuotiaana ja peri vanhemmiltaan laajoja läänityksiä Espanjan itärannikolta. Jälkipolvet tuntevat hänet etupäässä Villenan ruhtinaana, joka omisti elämänsä maurien vastaiseen taisteluun ja joka voimakkaan ratsuväkensä turvin hallitsi lähialueita rautaisella kädellä.

Iberian niemimaa oli sotaisten melskeiden tyyssija koko Juan Manuelin elämän ajan. Arto Rintalan mukaan Juan Manuel pyrki teoksissaan lähestymään sellaista ideaalia pohdiskelun ja ajattelun maailmaa, joka oli hyvin kaukana niistä ratkaisuista, joihin Iberian niemimaan sotainen todellisuus käytännössä ruhtinaan pakotti. Hän ajoi itsekkäästi oman huoneensa asiaa keskiaikaisessa ympäristössä, jossa alituiset kruununperimyssodat, kapinaliikkeet ja uskonnolliset taistelut olivat arkipäivää.

Ensimmäiselle sotaretkelleen Juan Manuel lähti jo 12-vuotiaana. Hän kuoli Córdobassa 66-vuotiaana vuonna 1348. Samaan aikaan musta surma saapui Eurooppaan.

Don Juanin historiallinen merkitys ei kuitenkaan rakennu politiikan tai sotataidon ympärille, vaan kaunokirjallisuuden. Hän kirjoitti kolmetoista teosta, joista kahdeksan on säilynyt. Teoksista henkii yritys kartoittaa sydänkeskiaikaista maailmaa suoralla ja maanläheisellä tavalla, kuten Arto Rintala on todennut. Teoksissa on mukana runsaasti elämäkerrallisia aineksia. Don Juan laati teoksistaan auktorisoidun kokoelman, joka tuhoutui tulipalossa, ja jopa oman runousopin Reglas cómmo se deve trobar (”Runouden säännöt”), joka on kadonnut jäljettömiin.

Todellisen kansankirjailijan Juan Manuelista tekee se, että hän pyrki kirjoittamaan teoksensa mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa.

Don Juanin suosituin teos kautta aikain on kuitenkin Kreivi Lucanor ja Patronio. Teos valmistui vuosien työn jälkeen 1335, sijoittuen Juan Manuelin elämän pisimpään rauhan aikaan. Teos sai painoasun jo 1575 Sevillassa. Tämä on merkittävää sikäli, että suurin osa Espanjan keskiaikaisesta kirjallisuudesta vaipui unohduksiin ilman painettua asua.

Todellisen kansankirjailijan Juan Manuelista tekee se, että hän pyrki kirjoittamaan teoksensa mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Kreivi Lucanor esitellään yksinkertaisena ajattelijana, joka ei ymmärrä eikä halua kuulla monimutkaisia selityksiä ja kertomuksia. Tätä kautta teoksen potentiaaliseksi lukijaksi määrittyy yksinkertainen kansanihminen, joka ei ole käynyt kouluja tai oppinut lukutaitoa.

Näin ollen Juan Manuel valitsi teoksen kieleksi kastilian, vaikka tuohon aikaan latina oli kirjallisuuden ehdoton kuningaskieli. Juan Manuel pyrki tavoittamaan latinisteja laajemman yleisön eli tavallisen kansan teologiaa oppineiden sijaan. Juan Manuel tiesi, että hänen teoksiaan luettiin ääneen suuremmille joukoille lukutaidottomia ihmisiä, kuten tuolloin oli tapana.

Arto Rintalan suomennos on ihailtavan sujuvakielinen, tiivis ja havainnollinen. Laajat selitysosat ja esipuheet avaavat don Juanin ajattelua selventävästi. Rintala on aiemmin suomentanut Cervantesin novellikokoelman Opettavaisia kertomuksia (Faros 2007), Cervantesin farssisikermän Välinäytöksiä (Faros 2011) ja tuntemattoman kirjailijan veijariromaanin Lazarillo de Tormes (Faros 2012).

– – – – – – – 

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 13.8.2014. Linkki: http://www.kiiltomato.net/juan-manuel-kreivi-lucanor-ja-patronio/

Myönteisten elämysten lähteillä

13 sunnuntai Huh 2014

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, geokätköily, Johanna Hulkko, kirja-arvostelu, Peter Pan

kirjailija+Johanna+Hulkko+Oulu

 

 

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin. Tammi 2011. 230 s.

Johanna Hulkko (s. 1969) on nokialainen kirjoittamisen opettaja ja toimittaja. Hulkon romanttinen romaani Jostakin kotoisin (2011)sivuaa tärkeällä tavalla kirjailijan mieliharrastusta geokätköilyä. Kustantajan mukaan Hulkko on perheineen löytänyt yli 1600 geokätköä.

Romaanin päähenkilö on lähes kolmikymppinen Jonttu, joka on aikoinaan harrastanut geokätköilyä vanhempiensa kanssa. Nyt isä on kuollut ja Jontun elämä kulkee ilman selviä päämääriä. Hän ei ole osannut vakiintua paikkaan eikä parisuhteeseen. Jostakin kotoisin kehittyy romaaniksi juurettomuuden aiheuttamasta paniikinomaisesta liikkeestä.

“Hän kantoi muistissaan satoja kätköretkiä, joita he olivat perheen kanssa tehneet, ajaneet toisten kätköilijöiden piilottamien purkkien perässä, hakeneet viisitoista tyhmää puistonpenkkiin tai liikennemerkkiin piilotettua kätköä jokaista yhtä hienoa luontokätköä kohden. Se mikä kätköilyssä oli lapsena ollut taianomaista ja mielikuvitusta kiihottavaa, oli enää pelkkää ajan tuhlausta, sijaistoiminto jonkin järkevämmän tekemisen tiellä.”

Ympäri maailmaa seitsemän vuotta kiertänyt Jonttu ei uskalla pysähtyä pitkäksi ajaksi paikalleen, koska pelkää oitis särkyvänsä palasiksi. Poika on nähnyt Brasilian, Malesian, Thaimaan ja Australian. Missään ei ole tuntunut kodilta. Vanhat elämykset tuntuvat elähtäneiltä.

Vuosia itsensä rantabaareissa elättänyt nuorukainen elää homoseksuaalisessa suhteessa esimiehensä Miron kanssa. Suhde ei ole kovin tiivis, ja Jonttu on koko ajan varpaillaan. Rakkaus juoksee karkuun eikä tunnu osuvan omalle kohdalle.

Laajat takaumat

Romaanissa on laajoja takaumia Jontun lapsuusaikoihin. Onnellisen tuntuinen lapsuus päättyy, kun Jontun isä sairastuu vakavasti ja perhe muuttaa maatalosta kerrostaloon. Siihen mennessä Jonttu on liikkunut paljon luonnossa vanhempiensa ja ystäviensä kanssa, oppinut etsimään geokolikoita ja tutustunut isänsä hakkaamaan Elsaan. Sitten isä kuolee ja Ella katoaa mystisesti. Kuihtuvatko samalla onnellisen elämän edellytykset?

J. M. Barrien klassikkosatu Peter Pan (1911) siivittää romaanikertojaa tämän tästä mielikuvituksen tuolle puolen. Barrien ajatuksia lainaten Hulkon romaanikertoja etsii tietä lapsen mieleen ja onnellisen lapsuuden ytimeen. Jonttu oppii Peter Panista, että kuolema on valtavan jännittävä seikkailu, johon on antauduttava; vasta sitten täyspainoinen elämä on mahdollista.

“Äiti kutsui isää Peter Paniksi. Se tarkoitti luultavasti sitä, että isä juoksi niin lujaa, melkein lensi. Peter Panin lentovoimana olivat positiiviset ajatukset.”

Lapsuuden isä on ollut Jontulle jumaloinnin kohde, elämän esikuvallinen keskushenkilö. Vaikka tämä ikoni on mennyt nuoruudessa rikki, ihanteen kuva on silti jäänyt elämään pojan mieleen. Peter Panista tulee nimimerkki, jonka taakse Jonttu dokumentoi vuosikausia nettiblogiin kaikki matkansa.

Nuorukaisen laajat liikkeet ympäri maailmaa keräävät huomiota niin, että Jonttu alkaa kokea suorituspaineita: hänen on pysyttävä liikkeessä faniensa vuoksi. Kun ihmisiä ei kiinnosta pelkkä sahaus töistä kotiin tai lähikaupan tiskille, Jontun on lähdettävä jopa uudelleen geokätköilyreissuille, kiinnostivat ne tai ei.

Nykyaikaista gps-sukupolvea vasten Hulkko sepittää myyttisen ulottuvuuden erikoisen meteoriuutisen avulla. Jontun isä hakee yllättäen pojan koulusta kesken päivän, kun Pohjois-Pohjanmaalle putoaa taivaalta kuulemma nyrkin kokoinen meteorinkappale lumihankeen. Isä ja poika etsivät sitä tuloksetta tuntikausia.

Löytöretkestä kasvaa myöhemmin legendaarinen ja myyttiset mittasuhteet saava kertomus pohjoisesta pimeydestä sekä etsijöistä, jotka eivät halunneet antaa periksi luovuttamiselle. Sen sijasta, että meteorinkappale räjäyttäisi neliökilometreittäin metsää ja asutusta taivaan tuuliin, Hulkon romaanikertoja sysää kappaleen mystisesti piiloon kaikkien katseilta:

“Tärkeintä oli etsiminen ja harhaileminen, koko retken itsestään selvä turhuus ja naurettavuus. — Vaikka he eivät onnistuneetkaan, he tekivät silti historiaa, sillä koskaan ennen eivät isä ja poika olleet lähteneet tekemään jotain niin epämääräistä, niin huonosti varustautuneina ja niin turhaan.”

Eläväntuntuista tarinointia

Vaikka sekava käsittelyjärjestys luo kerrontaan toisinaan epätodellisia vaikutelmia, Hulkon tarinointi on havainnollista ja eläväntuntuista.

Jostakin kotoisin ei kaunokirjana kasva samoihin mittoihin kuin Hulkon esikoisromaani Säkeitä Pietarista (2009), joka sai Tampereen kaupungin Luovan kirjallisen työn palkinnon vuonna 2010. Kyseessä oli matkakirja, jossa Hulkon monipuolinen Pietarin-tuntemus pääsi täysiin oikeuksiinsa. Runoilija Anna Ahmatovan fiktiivinen kertojanääni siivitti naispäähenkilön romanssia venäläismiehen kanssa.

Hulkon toisessa romaanissa kertoja lähtee mieluusti nostalgisoimaan lapsuuden ja nuoruuden myönteisiä muistoja. Lapsuuden väkivaltainen loppu tuntuu pelkistyneeltä ja laskelmoidulta, vaikka siihen ei liity kaukaa haettuja yllätyksiä ja tapahtumasarjoja. Menneiden onnen hetkien tilalle löytyy romaanissa uusia myönteisyyden lähteitä, varsinkin romanttisen parisuhteen kautta.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 3.10.2011.

Nuori nainen ja vanha ruhtinas

17 maanantai Maa 2014

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, F. M. Dostojevski, Juhani Konkka, kirja-arvostelu, Netotška Nezvanova, Vanhan ruhtinaan rakkaus, Veikko Koivumäki, venäläinen kirjallisuus

Fjodor Michailovitsj Dostojevski

Fjodor Dostojevski: Netotška Nezvanova – nuoren naisen tarina. Venäjänkielinen alkuteos Netotška Nezvanova (1849). Suom. Veikko Koivumäki. Minerva Kustannus 2008. 235 s.

F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Alkuteos Djadjuskin son (Venäjä 1859). Suom. Juhani Konkka. Gummerus 2013. 175 s.

Venäläisen Fjodor Dostojevskin (1821-1881) pienoisromaani Netotška Nezvanova (1849) sijoittuu tärkeään käännekohtaan kirjailijamestarin elämässä ja tuotannossa. Kaksikymppisen Dostojevskin esikoisromaani Köyhää väkeä (1846) oli saanut kiittävän vastaanoton, ja Netotška Nezvanovan kautta kirjailija pyrki vielä parempaan läpimurtoon.

Kunnianhimoinen suunnitelma laajasta kehitysromaanista kuitenkin katkesi, kun valtaapitävät saivat vihiä kirjailijan osallisuudesta ns. Petraševskin salaliittoon. Seurasi kirjallisuushistoriaan päässyt tapahtumasarja, jonka aikana Dostojevski tuomittiin kuolemaan, jätettiin viime hetkellä teloittamatta ja karkotettiin Siperiaan. Tiiliskiviromaaniksi tarkoitettu Netotška Nezvanova jäi lopulta tarinaltaan keskeneräiseksi pienoisromaaniksi.

Romaanin keskushenkilö syntyy onnettomalle ja rutiköyhälle pariskunnalle. Tytön isä on viulisti, joka ei suurista puheistaan huolimatta koskaan menesty muusikkona. Niukkuuteen tuomitut vanhemmat syyttävät toisiaan kärsimyksistään, joista Netotškakin saa osansa.

Orvoksi lopulta jäävä tyttö saa rikkaat sijaisvanhemmat ruhtinaasta ja hänen puolisostaan. Näiden kotona kuitenkin odottavat uudet salaisuudet ja kaappiluurangot. Hienojen puitteiden ympäröimä Netotška huomaa elävänsä vankilamaisessa luostarissa.

Pakoon lukemalla

Dostojevski lähestyy hyvin konkreettisesti perheensisäistä henkilönpalvontaa. Vaikka Netotškan isä ei onnistu muussa kuin perheensä köyhdyttämisessä, tytär palvoo häntä silti avoimesti ja aidosti.

Aikuisiin ihmisiin toistuvasti pettyvä neito löytää lopulta lohdun kirjoista. Niiden sisältä paljastuu yllättäviä salaisuuksia myös Netotškan lähipiiristä. Kirjat tarjoavat tytölle pakomahdollisuuden raskaasta todellisuudesta:

”Aloin lukea ahnaasti ja pian lukeminen valtasi mieleni kokonaan. [–] Pian pääni ja sydämeni olivat niin lumoutuneet, mielikuvitukseni lensi niin kauas, että tunsin unohtavani koko maailman, joka tähän asti oli ympäröinyt minua. Näytti siltä, että kohtalo itse olisi pysäyttänyt minut tämän uuden elämän kynnykselle.”  

Romaanin loppua kohti kehittyy voimakas kolmiodraama, jossa Netotška saa tahtomattaan roolin. Perheen ulkonainen loisto ei hämää kaikenlaista kokenutta tyttöä huomaamasta perheen sisäisiä jännitteitä. Teoksen grande finale vie jalat alta.

Vanha mies naisten ympäröimänä

Klassikkoromaani Vanhan ruhtinaan rakkaus on varsin vähäiselle huomiolle jäänyt teos mestarikirjailijan varhaistuotannossa. Kirjan ilmestyessä 1859 Dostojevski oli kotiutettu Siperian vankileiriltä ja siirtymässä uudelleen Pietariin perheensä kanssa.

Vaikka Dostojevskilla oli takanaan synkkiä elämänvaiheita, hän kykeni silti kirjoittamaan hulvattoman kuvauksen vanhasta ruhtinaasta, joka joutuu naimakaupalla keinottelevien naisten kohteeksi Mordasovin pikkukaupungissa. Ruhtinas K. on romaanissa höperö ja raihnainen vanhus, joka on ollut jo neljästi naimisissa.

Mordasovissa hän törmää Maria Aleksandrovnaan, eloisaan maalaisrouvaan, joka haluaa sukuunsa aatelisverta hintaan mihin hyvänsä. Marian kotoa löytyy kuvankaunis Zina-tytär, joka lähtee äitinsä yllyttämänä vikittelemään vanhaa ruhtinasta. Projekti saa koko ajan uusia käänteitä, kun Zinaan kiintynyt nuorimies ja Mordasovin kaikesta kiinnostuneet rouvat saavat työnnettyä lusikkansa soppaan.

Juhani Konkan tiivis suomennos osoittautuu sujuvakieliseksi koosteeksi siitä juonittelujen sirkuksesta, jonka venäläiskirjailija sommittelee maanmiehistään ja -naisistaan, leveä hymy huulillaan. Dostojevski virittää viattoman ihmispolon nöyryyttämisen vielä pitemmälle kuuluisammassa romaanissaan Idiootti (1868).

Dostojevski jäi elinaikanaan kirjailijana pitkälti Leo Tolstoin varjoon. Dostojevskin asema maailmankirjailijana vakiintui oikeastaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tolstoilla ja Dostojevskilla oli yhteistä todellinen taito kuvata erilaisia kansankerroksia aatelisista kerjäläisiin saakka. Kyky hienoviritteisten ja räväköiden vuoropuhelujen rakentamiseen tulee havainnollisesti esille myös Vanhan ruhtinaan rakkaudessa.

– – – – – – – –

 

F. M. DOSTOJEVSKI

– esikoisromaani Köyhää väkeä (1846)

– tuomittiin 1849 kuolemaan poliittisista syistä mutta armahdettiin viime hetkellä

– vankileirillä Siperiassa 1849–1854

– kahdesti naimisissa 

– oleskeli vuosia ulkomailla pelivelkojen ja tekijänoikeusongelmien vuoksi

– psykologisen romaanin edelläkävijä

 

Ilkka Remes – Viihteellisen jännityksen uranuurtaja

06 lauantai Lok 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, dekkari, Ilkka Remes, kirja-arvostelu, suomalainen kaunokirjallisuus

Ilkka Remes: Ylösnousemus. WSOY 2012. 482 s.

Ilkka Remes: Teräsleijona. WSOY 2011. 468 s.

Ilkka Remes: Isku ytimeen. WSOY 2009. 516 s.

Ilkka Remes: Pyörre. WSOY 2008. 460 s.

Ilkka Remes: Pahan perimä. WSOY 2007. 539 s.

Ilkka Remes: 6/12. WSOY 2006. 471 s.

Ilkka Remes: Nimessä ja veressä. WSOY 2005. 463 s.

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä. WSOY 1997. 455 s.

Ilkka Remeksen (s. 1962) teokset ovat monena vuonna kohonneet vuoden myydyimpien joukkoon Suomessa. Teknotrilleristinä Remes painii Suomessa omassa sarjassaan, jossa ei kilpailijoita näy. Kesään 2008 mennessä Remeksen trillereitä oli myyty yli miljoona kappaletta. Remeksen teoksista ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta. Toimivat jännitysjuonet selittävät suuret myyntiluvut. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia Remeksen romaaneissa on vähän. Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta, jopa amerikkalaiskirjailijoilta kopioidulta. Antisankareita ja pelkureita riittää. Karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.

Ilkka Remeksen romaaneista löytyy muualle siirrettäviä sanomia verraten vähän. Romaanit ovat ainutlaatuisia Suomessa, muualla taas ei. Hyvin myyvät amerikkalaiset vastineet ja esikuvat ovat kenties estäneet Remeksen romaanien kääntämisen muille kielille. Remeksen tuotantoa on käännetty lähinnä saksaksi ja viroksi. Käyn seuraavassa läpi joitakin Remeksen romaaneja ja erittelen niiden kautta kirjailijan tuotannon ominaispiirteitä.

Remeksen Ylösnousemus ilmestyi kirjakauppoihin 27.9.2012. Vanhojen Remesten tavoin uutukainen jännittävää ja letkeää viihdettä, jossa rauhallisiin oloihin tottunut ajatus saa kyytiä kerran jos toisenkin.

”Jokainen vaunun kulkema metri vei häntä kauemmas sillalla seisovasta miehestä, ja jokainen sekunti vei hänen tytärtään lähemmäksi kuolemaa. Harry veti syvään henkeä lihakset vapisten. Hänen oli ryhdyttävä tekoon, jota hän oli pitänyt mahdottomana kahdenkymmenenkolmen vuoden ajan.”

Sukelluksia kuuden kilometrin syvyyksiin. Kahdenkymmenen vuoden takainen sukellusveneonnettomuus. Kuollut sukeltaja löytyy elävien kirjoista pakenemassa vieraan maan agentteja henkensä kaupalla. Sujuvan alun jälkeen Ylösnousemus virittää jännityselementin nopeasti ääriasentoon. Romaanikertoja liikkuu tottuneesti Italiassa, Suomessa ja Venäjällä. Toisinaan liikutaan pitkiä matkoja merillä, varsinkin pinnan alla hyökkäyssukellusveneiden matkassa.

200 sivun tarina on venytetty lähes 500 sivuun lyömällä tarinan höysteeksi sepitettä henkilöiden sukulaisuussuhteista ja Suomen ja suurvaltojen salaisista yhteistyösopimuksista. Romaanista löytyy kosolti historiallisia tietoja sekä teknisiä yksityiskohtia muun muassa ohjustutkajärjestelmistä, sukellusvenetekniikasta ja uudenaikaisista viestintämenetelmistä. Kun normaalisti Remeksen trilleri päättyy kiivastahtiseen laukaustenvaihtoon hyvisten ja pahisten välillä, käydään tämänkertaisessa loppukohtauksessa tapaamassa erikoisia ihmisiä amerikkalaisessa sukellusveneessä.

Teräsleijona ilmestyi kauppoihin 6.10.11. Romaani on taattua kirjailijantyötä: jännittävä lukuromaani, jossa on loppuun asti vetävä juoni. Päähenkilö on Shokkiaallosta (2010) tuttu huumepoliisi Riku Tanner, joka on saanut potkut Keskusrikospoliisista. Hän on saanut muutenkin siipeensä: avioero venäläissyntyisestä Katjasta on johtanut katkeraan huoltajuusriitaan Leo-pojasta. Romaanin alussa Katja aikoo viedä Leon Venäjälle venäläisen lapsiasiamiehen avustuksella. Riku huomaa kohta olevansa pelinappulana lapsikaappausvyyhdessä, jossa ei kaihdeta likaisiakaan keinoja. Sitten lapsiasiamies yritetään murhata keskellä kirkasta päivää, ja yhden perheen skisma laajenee nopeasti kansainvälisiin terroristikuvioihin. Nopeiden tapahtumasarjojen jälkeen Helsingin keskustassa riehuu väkijoukkoja, jotka saavat vastaansa riuskaotteisia mellakkapoliiseja. Kun polttopullot alkavat lennellä pääkaupungin kaduilla, Ylen nettisivut kaatuvat ja maan hallituksella on totiset paikat. Kahden rintaman taistelua käyvä Riku on välillä ahtaalla myös konkreettisesti:

”Riku makasi sikiöasennossa pimeässä ja tunsi vatsanpohjassaan, kuinka auto sukelsi alamäkeen. He ajoivat tällä hetkellä ilmeisesti luolastossa, joka voimisti äänet hänen ympärillään epätodelliseksi kakofoniaksi.”

Ilkka Remeksellä on taito yhdistellä sujuvaa jännitysjuonta, aatemaailman ristiriitoja ja kansainvälisten rikollis- ja poliisijärjestöjen toimintoja. Tämän varjolla hän jättää pois halpahintaisia viihde-elementtejä, kuten roisin seksin tai hyytävän raa’an väkivallan. Teräsleijona ei tee poikkeamaa kirjailijan muusta tuotannosta. Antisankarillisena päähenkilönä Riku Tanner istuu oivallisesti terroristiromaanin keskiöön. Viihdekerronnan lomassa Remes leikittelee tottuneesti yksilöihmisen, instituutioiden ja valtioiden julkisuuskuvilla.

Isku ytimeen –romaani(2009) kertoo ydinjätelaivan harhailusta Itämerellä. Risto Isomäen uutuus Jumalan pikkusormi puolestaan tähyää aurinkotuulivoimalan rakennustyöhön ja sen tuhoamiseen tähtääviin terroritekoihin. Romaani liikkuu kirjailijan aikaisemman tuotannon tavoin monella rintamalla yhtaikaa. Historialliset näkökulmat tosin ovat tällä kertaa jääneet sivummalle. Yhtäältä päähenkilöinä ovat ydinvoimayhtiöstä lähtöpassit saanut geologi Patrik Vasama sekä rikkaan belgialaisperheen kasvatti Sandrine Denaux. Huomattuaan ruotsalaista ydinjätettä kuljettavan laivan joutuneen häikäilemättömien terroristien käsiin he ajautuvat kissa-hiiri-leikkiin säälimättömien tappajien kanssa.

”Patrik retkotti kasvot asvalttia vasten, kädet selän taakse nippusiteillä sidottuna. Dominik makasi hänen vierellään samassa asennossa, kommandomiesten ympäröimänä. He olivat amerikkalaisia, eikä havainto ihmeemmin yllättänyt Patrikia.”

Tärkeiksi sivuhenkilöiksi nousevat toisaalla Remeksen aikaisemmista romaaneista tuttu Antti Korpi sekä hänen suorasukainen brittikollegansa Kathy Chandler, jotka häärivät väsymättömän tarmokkaasti päähenkilöitä huomattavasti laajemmalla areenalla. Antille selviää amerikkalaisten kasvava antipatia Itämerelle rakennettavaa kaasuputkea kohtaan, mikä toimii lähtölaukauksena traagisille tapahtumasarjoille. Laaja kansainvälinen henkilörepertuaari paljastuu vähitellen. Mukaan on otettu mm. amerikkalaisia SEAL-kommandoja, venäläisiä terroristimesenaatteja, taleban-sissejä sekä useiden eri maiden agentteja ja luontoaktivisteja. Pesunkestäviä taviksia on vähän Remeksen henkilögalleriassa.

Suomalaiset henkilöt selviävät kansainvälisissä ympyröissä kuin kalat vedessä. Kukaan ei pysäytä liikettään eikä kenelläkään mene sormi suuhun ulkomaalaisen kanssa. Antti Korven sanoin: suomalaisia ei tarvitse muiden kansallisuuksien ymmärtää, sillä riittää, että heitä ihaillaan. Lukuromaanina Isku ytimeen kasvattaa jännitysmomenttiaan pitkänsitkeän rauhallisesti. Onneksi Remes ei ole koskaan tinkinyt selväkielisyydestään. Romaanissa riittää säännöllisin väliajoin sekä kaiken muuttavia yllätyksiä että ruumiita. Taannoinen uutisointi Arctic Sea –aluksen ympärillä saa uutta ilmettä Remeksen trillerifiktion kautta.

Pyörre–romaani (2008)sivuaa mm. Estonia-onnettomuuden tutkimusta ja onnettomuuteen liittyviä salaisuuksia. Romaani alkaa vauhdikkaasti formularadan reunalta, jossa keski-ikäinen ajovalmentaja Tero Airas jännittää 19-vuotiaan poikansa Ronin näytönpaikkaa. Tulevaisuuden suunnitelmat formularadoilla muuttuvat kuitenkin tyystin, kun poika joutuu epäillyksi tyttöystävänsä Julian murhasta. Sitten murhatulta tytöltä löytyy useita tuhansia euroja rahaa, joiden alkuperästä kiinnostuu Airasten lisäksi myös poliisi.

Roni ja Tero joutuvat selvittämään Julian kuoleman syitä ja rahojen alkuperää lähes ypöyksin. Matkalla salaisuuksien ytimeen he joutuvat tekemisiin jos jonkinlaisten rikollisten ainesten kanssa niin Suomessa kuin ulkomailla. Samalla Roni huomaa isänsä muuttuvan aivan vieraaksi mieheksi. Jännitys kasvaa yhdessä kuolemanpelon kanssa:

”Ronin suuta kuivasi eivätkä jalat halunneet totella, tuntui kuin voimat olisivat äkkiä kadonneet koko ruumiista. Hän tiesi mitä se oli: kuolemanpelkoa. Sitä samaa, mitä hän oli tuntenut ruotsalaismiehen otteessa laivan kaidetta vasten.”

Pyörteen tapahtumat liikkuvat vauhdikkaasti eri puolilla Itämerta. Välillä romaanihenkilöt tutkailevat Estonia-onnettomuuden todellisia syitä, välillä liikutaan lähellä ruotsalaisia sotilaslentokonevalmistajia. Kun romanttinen rakkaus ei kuki, isä ja poika Airas lähenevät toisiaan. Kirjailija on nimennyt tällä kertaa poliisitutkijoiden kärkeen nuoren rikosylikonstaapelin Sami Rahnaston, joka kuitenkin jää Airasten taakse romaanin sivuhenkilöksi. Kun Airasten vastapooliksi Remes marssittaa virolaismafiosoja ja likaiseen peliin eksyneitä ruotsalaisia, kissa ja hiiri –leikki on valmis pelattavaksi. Vauhtia kiihdytetään 400 sivua, ja räväkkä loppuhuipennus ratkaisee ongelmat kerralla kuin lottovoitto rahahuolet.

Ilkka Remes kirjoittaa tyylilleen uskollisena jännittävästi ja puoleensavetävästi. Pyörre on vetävän dialogin juhlaa, jossa ristiriitoihin monesti kärjistyvät vuoropuhelut ohjaavat kerrontaa vielä enemmän kuin sujuvasanainen ja tiiviskielinen romaanikertoja. Edellisen romaaninsa Pahan perimä (2007) tapaan kirjailija on sijoittanut uutuusromaanin loppuun sivukaupalla liitteitä romaanin taustalla olevista dokumenteista.

Pahan perimä on Remeksen 15. kaunokirjallinen teos. Kyseessä on räväkkä löytöretki rodunjalostuksen ja atomifysiikan maailmaan. Remeksen aikaisempien teosten tapaan Pahan perimästä ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta.

”Ovi kolahti auki ja Rolf säpsähti. Hän oli miltei helpottunut, kun Hoffmann palasi huoneeseen ja katkaisi hänen mietteensä. Helpottuneisuus hävisi kuitenkin nopeasti, kun hän näki Hoffmannin ilmeen ja kuuli tämän ivalliset sanat: ‘No niin, arvoisa tutkija Narva. Jos on valmis kehittämään natseille pommia, niin täytyy olla valmis myös kantamaan seuraukset. Ylös!’”.

Romaanin päähenkilöillä on kosolti luurankoja kaapeissaan. Geenitutkija Erik Narva huolestuu iäkkäästä fyysikkoisästään Rolfista, joka häviää mystisesti Saksan-matkallaan. Kun Rolfin tausta Hitlerin atomipommitutkijana tulee päivän valoon, Erik saa tietää hätkähdyttäviä faktoja myös äidistään Ingridistä. Hänenkin menneisyytensä on kaikkea muuta kuin puhdas. Remeksen romaani lähtee täyteen laukkaan heti alkusivuilta. Kun Erik rientää kaupungista ja maasta toiseen isänsä salaisuuksien perässä, hän tyrmistyy läntisten suurvaltojen salaisista rodunjalostusohjelmista sekä kadonneesta uraaniannoksesta, joka olisi väärissä käsissä tuhoisa ase.

Remeksen trillereille tuttuun tapaan autot ajavat lujaa ja ahdistuneet kysymykset sinkoilevat ruudinkäryisessä ilmapiirissä. Pahan perimässä on entistä runsaammin laveita harhapolkuja. Remes nostaa säännöllisesti esiin takaumia vuosikymmenten takaa. Monipolvinen kerronta ei helpota lukemista, päinvastoin. Kirjailija sepittää varsinaisen trillerijuonen höysteeksi myös laajoja sukutarinoita. Lisäksi löytyy useita kymmeniä sivuja sota-ajan kuvausta, mm. Berliinin pommituksista 1945. Menneisyyden salaisuuksien penkominen alkaa romaanin loppua kohti tuntua kyllästyttävältä.

Pahan perimän ydinaihe on atomitutkimuksen ohella eugeniikka eli rodunjalostusoppi. Useimmat romaanihenkilöistä ovat alojensa huippututkijoita, jotka jännittävien ja ahdistavien tapahtumien lomassa pohdiskelevat varsinkin perinnöllisyystieteeseen ja ihmiskokeisiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Romaanissa tulee vastaan monia historiallisia henkilöitä saksalaisista ydinfyysikoista lähtien. Esiintyypä Matti Vanhanenkin tutussa pääministerin roolissaan! Pahan perimän suuri ansio on se, että kirjailija on koonnut romaanin loppuun paitsi laajan lähdeluettelon, myös mittavat dokumenttiliitteet Hitlerin atomipommiohjelmasta, amerikkalaisten kuurakettiohjelmasta, rodunjalostusopin pioneereista ja avaruuslääketieteen historiasta.

Riihimäen vankilasta käynnistyvä serbirikollisten takaa-ajo aloittaa romaanin 6/12 (2006). Päähenkilö on Vasa Jankovic –niminen serbimies, jonka eversti-isä on vangittuna Suomessa. Sotarikoksista epäilty isä-Jankovic yritetään romaanissa vapauttaa väkivalloin. Vasa ajautuu epätoivoisten ratkaisujen tielle ja houkuttelee joukon kyynisiä maanmiehiään ja sukulaisiaan mukaan vuosisadan terroritekoon. Romaanin avainsanaksi osoittautuu NATO, jonka pommituksiin entisessä Jugoslaviassa Vasa on perehtynyt ruotsalaisessa yliopistossa. 6/12-romaanin edetessä Pohjois-Atlantin liitto alkaa näytellä tapahtumissa yhä tärkeämpää osaa.

Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Ruotsiin ja Venäjälle. Romaanin nimike viittaa osittain Suomen itsenäisyyspäiväjuhlaan, johon serbit suunnittelevat näyttävän panttivankidraaman. He aikovat kidnapata yhdellä kertaa Suomen koko poliittisen johdon ja kiristää näin suomalaisviranomaisia vapauttamaan isä-Jankovic tutkintavankeudesta. Romaanin hyvät tyypit ovat tutut Remeksen aikaisemmista teoksista. Nimessä ja veressä –romaanin päähenkilöt, rikoskomisario Johanna Vahtera ja tiedusteluagentti Antti Korpi, ovat mukana ratkaisevissa välienselvittelyissä. Heidän alituinen keskinäinen vääntönsä alkaa tuntua yhä näennäisemmältä ja muuttua läheisyydeksi. Toisin kuin aikaisemmin, molempien perhe-elämän kirjailija kuittaa hyvin nopeasti keskittyen isompiin ympyröihin.

Hienosti Remes kutoo kokoon kansainvälisen rikosvyyhtien sarjan. Kirjailija taitaa kokea missiokseen kertoa sujuvia tarinoita pienten ihmisten teoista suurempiensa puristuksessa. Viihteellisen jännityselementin katkaisee säännöllisesti kertojan pinnan alle kurottuva havainto tai oivallus:

”Johanna oli mykistynyt siitä henkisestä tuhosta, jota sodasta fyysisesti selvinneet ihmiset kantoivat sisällään. Se oli hiljaista hävitystä, joka jatkui vielä ja vuosikymmeniä sodan jälkeen, repi ihmisiä sisältäpäin.”

Varsinaisia teknotrillerin aineksia 6/12 sisältää vähän. Vastaan tulee kranaattikonekivääriä, salaperäistä sikimihappoa ja venäläinen helvetinkone, jonka toimivuutta testataan Helsingin keskustan lähisaarilla. Lukuromaanina 6/12 on tyypillistä Remestä: vauhdikasta, jännittävää, yllätyksellistä ja jouhevaa luettavaa. Jännitysjuoni toimii jälleen hyvin, vaikka lukuisat erikieliset erisnimet haittaavat tapahtumien seuraamista. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia romaanista ei löydy.

Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta. Kirjailija on luonut romaanihenkilöiksi hyvin karikatyyrimäisiä presidenttejä, ministereitä ja kansanedustajia, jotka ällöttävät teennäisyydellään. Kun sankarihahmot ovat vähissä, antisankareita ja pelkureita sitä vastoin riittää lähes joka sivulle. Todellista karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.

Perjantaina 30.9.2005 julkistettu romaani Nimessä ja veressä vie ajatukset paitsi lestadiolaisiin ympyröihin Koillismaalle myös Lähi-idän kiihkeille kuohuntapaikoille Irakiin ja Israeliin. Teos on taattua kirjailijantyötä: sujuvakielinen, jännittävä, rakenteeltaan viimeistelty ja kerronnaltaan toimiva kokonaisuus. Romaanin alussa löydetään Pudasjärvellä murhattu lestadiolainen nainen. Helsinkiläinen rikospoliisi saapuu ryhmineen tutkimaan tapausta ja huomaa vähitellen raa’an murhan liittyvän jotenkin Lähi-idästä hiljattain löydettyihin salaperäisiin kirjakääröihin ja kahden kansallisen tiedustelupalvelun juonitteluihin. Hetken päästä murhataan toinen maalaisnainen ja kotvan kuluttua kolmas. Vyyhti vaatii purkautuakseen maallikoiden aktiivisuutta ammattipoliisien jouduttua umpikujaan. Romaanihenkilöt lähtevät nopeasti maailman ääriin, kiertelevät hetken ympyrää ja palaavat takaisin Koillismaalle.

Hiroshiman portista (2004)ja Ikiyöstä (2003) tuttu poliisi Antti Korpi on mukana myös tässä romaanissa, tosin sivuroolissa. Päärooli mystisten murhien tutkimuksissa on varattu Johanna Vahteralle, joka on siirtynyt tällä kertaa Ruttokellojen (2000) poliisipsykologin tehtävistä rikoskomisarioksi KRP:iin. Kun kirjailija tutkailee Hiroshiman portissa ihmisen riippuvuutta tekniikasta, uutuusromaanissa ovat esillä toisenlaiset kohteet. Lestadiolaishenkilöiden ja –ympyröiden kautta Remes luo verraten yksitotisia pohdiskeluja uskonnollisista sidonnaisuuksista ja periaatteista.

Remeksen romaanihenkilöistä ei löydy riittävästi syvällisyyttä, jotta teoksen viihteellinen elementti jäisi hengellisyyden varjoon. Nimessä ja veressä on uskonnollisesta miljööstä ja problematiikasta aineksensa ammentava jännitysromaani, joka ei anna vastauksia syviin kysymyksiin eikä edes herättele niitä. Uskonnollinen viihde-elementti on lainassa nykyisiltä kirjallisilta menestyjiltä. Uskonnollisten miljöiden ja mysteerien viihteellisenä kuvaajana Remes ei minusta yllä lähellekään Dan Brownia (s. 1964), jonka Da Vinci –koodi (suom. 2004) ja Enkelit ja demonit (suom. 2005) osoittivat reseptin mahdollisuudet. Sitä vastoin jännityskirjailijana Remes vetää tälläkin kertaa vertoja amerikkalaiselle kollegalleen.

Nimessä ja veressä -romaanissa kerronta kulkee tasaista latua eteenpäin reippaalla otteella, johon kuuluvat mm. alituiset nopeat miljöönvaihdot, tuskaisat oivallukset toisten petoksesta ja muista konnuuksista sekä ampuma-aseiden arvokas merkitys konfliktitilanteiden selvittelyissä. Lukuromaanina romaani ei aluksi meinaa lähteä käyntiin, kun kertoja vatvoo teoksen alkupuolella yhtaikaa kolmen eri näyttämön tapahtumia. Lukijaa näet perehdytetään pudasjärveläisten salakaatajien pimitysyritykseen samalla, kun Irakissa kuljetetaan vauhdilla kidnapattuja raamatuntutkijoita ja Johanna Vahtera pohdiskelee pääkaupunkiseudulla urakysymyksiään.

Yllättävää on se, että uskonnolliset kysymykset ovat kirjailijan uutuusromaanissa vieneet melkein koko elintilan niiltä teknisiltä hienouksilta ja vempaimilta, joilla kirjailija on edennyt aikaisemmissa teoksissaan. Tässä Remes eroaa selvästi Dan Brownista, jolle viimeistä huutoa oleva tekniikka on erityinen kuvauskohde myös uskontokeskeisissä romaaneissa. Lestadiolaisista Remeksen uutuusteos antaa melko karikatyyrimaisen ja pelkistetyn kuvan. Romaanikertoja kuvaa heitä tiukkapipoisina ja tyhminä elämänkieltäjinä, joilla ei ole oikeastaan mitään annettavaa pakanataustaisille poliiseille, jotka saapuvat ruuhka-Suomesta Pudasjärvelle. Se, että romaanin keskushenkilö puhkuu uhkaa ja murhaa lestadiolaisia kohtaan eikä epäröi tilaisuuden tullen, vahvistaa vaikutelmaa romaanikertojan stereotyyppisestä ja sieluttomasta suhtautumisesta lestadiolaishenkilöihin. Nämä elävät ja kuolevat täysin jännityskertojan ehdoilla, osana väkivaltaista peliä, jota ammattikirjailija virittää lukijansa mielihyväksi.

Remeksen esikoisromaani Pääkallonkehrääjä (1997) on debyytiksi tyylillisesti harvinaisen yhtenäinen kaunokirja. Pääkallonkehrääjä on viihdekirja alusta loppuun. Tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen, pääosin loppuvuoteen 1986. Teoksen lähtöasetelmaksi kirjailija on luonut fiktiivisen miljöön, jossa Suomi on miehitetty venäläisten toimesta 1944, ja maata ovat siitä saakka hallinneet kommunistit. Puna-Suomi on rapistunut pahasti ja sadattuhannet suomalaiset paenneet maasta. Ruotsin vastaiselle rajalle on luotu Berliinin muurin kaltainen tiukasti vartioitu vyöhyke.

Joukko suomalaisia nationalisteja kehittää hurjan suunnitelman lopettaa venäläisten miehitys Suomessa. He varastavat kolme ydinpommia, kaappaavat Englannista ammatti-ihmiset purkamaan pommien salakoodeja ja pakottavat lopuksi Kremliä vetämään joukkonsa Suomesta. Teoksen loppua kohti tapahtumat etenevät eri puolilla Eurooppaa yhä kiihtyvällä vauhdilla amerikkalaisten teknojännärien tapaan. Pienestä maasta alkava selkkaus paisuu lopulta suurvaltojen väliseksi kiistakysymykseksi. Suomalaisaktivisten kovat otteet saavat niin länsimaiden kuin itäblokin erikoisjoukot liikkeelle.

Amerikkalaisia esikuviaan seuraten Remes ei ole luonut henkilöistään kovinkaan syvällisiä keskittäessään huomionsa räjähtävään toimintaan. Suomalaiset päähenkilöt, jotka aloittavat kovan pelin maansa olojen parantumisen puolesta, jäävät kerronnassa toistuvasti isojen julkkisten eli nimekkäiden suurvaltajohtajien varjoon. Remes onnistuu kuitenkin piirtämään varsin todentuntuisen vision siitä, mitä olisi voinut maassamme seurata neuvostojoukkojen miehityksestä. Esikuvaa vision toteutumisesta ei tietenkään ole tarvinnut kaukaa hakea. Jos Remeksen teos oli sijoittunut Suomen sijasta Viroon, sen fiktiivinen aines olisi käynyt merkittävin osin dokumenttikuvauksesta.

Remeksen vahva esikoinen antoi luvan odottaa kirjoittajaltaan jatkossa mielenkiintoisia lukuelämyksiä. Remes onnistui tekemään aluevaltauksen, sillä Pääkallonkehrääjän kanssa samanlaista teknotrilleriä ei kotimaisen tuotannon puolelta ollut löytynyt. Kirjallinen Suomi ei saanut Ilkka Remeksestä omaa kansallista Tom Clancya tai Jack Higginsiään. Remeksen anglosaksisilla esikuvilla oli Suomessa omat varmat lukijakuntansa, joille suomalainen debytantti ei ollut uhka. Sitä vastoin Suomi sai 1997 oman Ilkka Remeksensä, jolle näytti viihdyttämisen lisäksi olevan tärkeää pohtia kansallisten itsestäänselvyyksiemme perustaa. Moni Pääkallonkehrääjän lukenut saattoi hätkähtäen todeta, että Suomen säästyminen neuvostojoukkojen miehitykseltä oli hyvin kallisarvoinen asia.

– – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

Haruki Murakami – Juoksevan kirjailijan elämää ja hienovireisiä henkilökuvia (2011/2012)

29 tiistai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Haruki Murakami, kirja-arvostelu

Image

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Haruki Murakami: Norwegian Wood. Alkuteos Noruwei no mori (Japani 1987). Suom. Aleksi Milonoff. Tammen Keltainen Kirjasto nro 429. Tammi 2012. 

Jos minun pitäisi nimetä vuoden 2011 vaikuttavin tietokirja, se olisi Japanin tärkeimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Haruki Murakamin (s. 1949) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kyseinen teos ei ole pelkkä juoksukirja, vaan myös epävirallinen muistelmateos, jossa Murakami kertaa menneen elämänsä tärkeimmät tapahtumat. Niissä juoksukisoilla ja niihin valmistautumisella tuntuu olleen vähintään yhtä suuri merkitys kuin Murakamin bestsellereiden ilmestymisillä tai kirjailijan perhe-elämän juhlahetkillä.

Murakami nostaa juoksemisen jalustalle elämäänsä ja elämäntyötään kannattelevana voimana. Vuonna 1982 juoksemisen aloittanut kirjailija sanoo juoksevansa joka päivä; matkalla ja ajalla ei ole niin paljon merkitystä kuin hölkkäämisen säännöllisyydellä. Maratonille mies on ilmoittautunut joka vuosi.

Vuosien vieriessä juoksu on ottanut Murakamin voimille entistä enemmän ja maratonajat ovat vääjäämättä kasvaneet. Juoksemiseen liittyvä euforinen kokemus liittyy henkiseen tyhjiöön, jossa ei tarvitse miettiä mitään. Nirvanantyyppinen olotila vetää Murakamia puoleensa vastustamattomasti. Kirjailija puhuu juoksemisesta usein vertauskuvallisesti. Murakami vertaa juoksemista esimerkiksi romaanien kirjoittamiseen: kummassakaan ei ole merkitystä voitoilla tai häviöillä, vaan sillä, kykeneekö juoksija tai kaunokirjailija saavuttamaan itselleen asettamansa tavoitteet vai ei.

Murakami nimeää potentiaalisen lukijansa parhaaksi ystäväkseen. Kirjailija on tietoisesti pidättäytynyt monista ihmissuhteista varmistaakseen itselleen sellaisen elämäntavan, jolla syntyy mahdollisuus romaanikirjailijan täysipainoiseen työskentelyyn. Murakami ei ole kuulemma koskaan ollut varsinainen luonnonlahjakkuus kaunokirjailijana. Kirjoittaakseen romaanin hänen on pakko prässätä itseään fyysisesti ja ponnistella kuukausikaupalla. Menestysteokset ovat syntyneet raa’alla työllä, kuten juoksukuntokin. Murakamin mielestä romaanien kirjoittaminen on pitkässä juoksussa epäterveellistä toimintaa tietynlaiseen myrkyllisyyteen saakka. Juokseminen pidentää työikää, varsinkin kirjailijalla.

Murakamin  kansainvälinen läpimurtoteos Norwegian Wood ilmestyi alkukielellä 1987 ja englanniksi 2000. Teoksen loistavasti suomentanut Aleksi Milonoff on käyttänyt Jay Rubinin englanninkielistä käännöstä. Yltiöromanttisen romaanin nelikymppinen päähenkilö ja minäkertoja on Toru Watanabe-niminen mies, joka muistelee nostalgisesti ja suruvoittoisesti 1960-luvun opiskeluvuosiaan Tokiossa. Beatlesin hitti ”Norwegian Wood” soi opiskelija-asuntolan radiossa tämän tästä, opiskelijat lakkoilevat erikoisista syistä ja tylsän opiskelun ohella pohditaan elämän ja kuoleman kysymyksiä. Opiskeluvuodet ahdistavat Torua kuin loputon suo, jossa kulkiessa kenkä jää kiinni jokaisella askeleella. Poika oppii kantapään kautta, että kuolema ei ole elämän vastakohta vaan elämän tärkeä osa:

”Kuolema oli vakava asia, katsoipa sitä miltä kantilta tahansa. Poljin paikallani tämän tukahduttavan ristiriidan kurimuksessa. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli kummallista aikaa elämässäni. Kaikki pyöri silloin kuoleman ympärillä.”

Seurustelusuhteissaan Toru ajautuu vääjäämättä kahden naisen loukkuun. Toinen tytöistä oli henkisesti hauras Naoko, joka ei meinaa päästä yli edellisen poikaystävänsä itsemurhasta. Naokon vastakohta on Torun karkeakäytöksinen ja suoraluontoinen opiskelutoveri Midori, jonka itsevarmuudessa ja itsellisyydessä ruumiillistuvat suurten ikäluokkien kapinalliset asenteet.

Murakami osoittaa läpimurtoteoksellaan hallitsevansa paitsi sujuvan kerronnan myös herkän henkilökuvauksen ja värikkäät elämänkohtalot. Kirjailija havainnollistaa nuorten päähenkilöidensä vuoropuheluissa lohduttomuutta ja kaipausta, joka siivitti suurten ikäluokkien aikuistumista. Hienovireinen romaani etenee kuin luotijuna kohti päähenkilön tulevaisuutta avaavia ratkaisuja.

– – – – – – – – – – –

Kirjoituksen lähteinä olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

Aino Kontula – Takaisin yläasteen sisälle

17 torstai Tou 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Aino Kontula, kirja-arvostelu, yläaste

Image

Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui! Ajatus Kirjat 2006. 222 s.

Aino Kontula: Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! Ajatus Kirjat 2007. 222 s.

Aino Kontula: Herra Rehtori. Ajatus Kirjat 2009. 278 s.

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille. Helsinki Kirjat 2010. 229 s.

Raisiolainen kirjailija Aino Kontula (s. 1941) on tehnyt elämäntyönsä biologian ja maantiedon opettajana Suomen suurimmalla yläasteella, Raision Vaisaaren koulussa. Eläkkeellä hän on kirjoittanut puolifiktiivisiä muistelmia vanhan koulunsa elämänmenosta.

Kontula nousi kaunokirjailijana otsikoihin vuonna 2006 romaanillaan Rexi on homo ja opettajat hullui! Puolifiktiivinen romaani toi räväkästi esille jättikokoisen yläasteen elämänmenon opettajan näkökulmasta. Kontula oli ennen romaanin julkaisua toiminut vuosia yläasteen opettajana ja nähnyt jos jonkinlaisia oppilaita ja opettajiakin.

Vuonna 2001 eläköityneen Kontulan esikoisromaani herätti melkoista keskustelua varsin Raision opettajapiireissä. Kontulan entiset kollegat tunnistivat itsensä romaanihenkilöiden joukosta ja loukkaantuivat syvästi. Kirjailija sai lunta tupaan oman pesän likaamisesta. Rexi on homo –kirja sai myös kiitosta rehellisyydestään ja havainnollisuudestaan. Kirjailija otti onkeensa enemmän kiitoksesta kuin moitteesta ja alkoi työstää kolmea ”jatkoteostaan”.

Seuraava romaani yläasteen villistä menosta ilmestyi 2007 nimellä Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja!. Edelliseen kirjaan nähden näkökulma on muuttunut siten, että kertojana on tällä kertaa oppilas eikä opettaja.

”Älä hikuta, älä esitä superpirteää, älä hymyile, älä ole neiti, opettele lyömään, kamppaamaan ja heittään rajua läppää, rupee tykittään körssiä huuleen ja nölliä ikeneen, älä myönnä ikinä, älä ole ruskeakielinen.”

Näillä sanoilla valistaa isoveli 13-vuotiasta Nikoa tämän aloittaessa yläasteen. Ulkoapäin pelottavalta hirmuliskolta vaikuttava betonilaatikko sieppaa Nikon tovereineen arkiseen syleilyynsä, josta ei näy poispääsyä. Pientä mokkeria kampataan, syljetään ja pilkataan säännöllisesti. Myöskään Nikon kotona ei kaikki ole hyvin äidin alkoholismin ja yhdeksäsluokkalaisen isoveljen harharetkien takia.

Pamfletinomaisuudestaan huolimatta Kontulan päiväkirjaromaani on autenttisen tuntuinen koulukuvaus. Pitkän päivätyön yläasteella tehnyt kirjailija tavoittaa vaivattomasti nuoren päähenkilönsä ajatusketjut ja mielialat. Soppaan tuovat tärkeät lisämausteensa muutokset omassa ruumiissa ja sielussa.

Ei eläinkokeita – käyttäkää mopoja! on kaunokirjaksi melko väritön. Yläasteen arki on harmaa mutta menee eteenpäin. Sekava kouluympäristö saa jäsennystä mutta ei ryhtiä. Nikon yläasteelta puuttuvat täysin karismaattiset opettajat. Muutama vuoden mittaan tapahtuva räväkkä tapaus ei mietitytä kovin kauan nuorta romaanihenkilöä, sitä vastoin enemmän epilogin puolifiktiivistä opettajaa.

Kontulan kolmannen teoksen Herra Rehtori (2009) tapahtumat sijoittuvat nekin tutulle yläasteelle. Päähenkilönä ja minäkertojana on rehtori Antti Allan Mikael Tuominen, jonka tiet rehtoriksi ja rehtorina ovat kivikkoisen vaikeita. Kaikenkokenut minäkertoja kertoo vaikeista valinnoistaan ja värikkäistä vaiheistaan kuin omaelämäkerturi. Todellinen Tuominen oli Kontulan työtoveri 15 vuoden ajan.

Raision lisäksi Herra Rehtori esittelee laajalti Länsirannikkoa, kun Tuominen muuttaa nuoruusvuosinaan töihin Satakuntaan. 1950-luvun Merikarvia on Tuomiselle pirtupitäjä, jossa nuori katulähetystyöntekijä käy Harjavallasta käsin. Nakkilan kirkossa Tuominen pitää rukoilevaisille kaksituntisia saarnoja.

Miehen tie vie vähitellen rehtoriksi Raisioon ja peruskoulu-uudistuksen väsymättömäksi työstäjäksi. Tuominen ei pääse saarnamiehen elkeistä koskaan eroon, vaan messuaa tilaisuuden tullen tuntikausia niin oppilailleen kuin näiden vanhemmille. Väsynyt rehtori purkaa paineitaan ja vastoinkäymisiään iltaisin Sirkka-vaimolle. Rakkaalta puolisolta löytyy monta arvokasta näkökulmaa koulutyön moninaisiin pulmakohtiin ja kärsivällistä kuuntelutaitoa.

Tuominen ei jaksa aina olla oppilailleen ja opettajilleen hyvän ihmisen esimerkki. Kiivaasta rehtorista valitetaan toistuvasti lääninhallitukseen, jonka tarkastajat välillä soittelevat ja tulevat käymään Raisiossa. Selkänsä turvatakseen Tuominen menee mukaan kunnallispolitiikkaan kainaloitaan myöten.

Herra Rehtoria on erityisen vaikea asettaa fakta-fiktio-akselille. Sirpaleisia yksittäiskertomuksia satelee kuin aforismeja. Teosta voi tarkastella myös kunnianosoituksena peruskoulu-uudistukselle ja sen unohdetuille pioneereille.

Kontula ruotii ankarakatseisen Tuomisen suulla säälimättömästi niin rehtorin, opettajien kuin oppilaiden heikkouksia. Vaikka koulutyö on rakasta, 1000 oppilaan ja 80 opettajan suurkoulun rehtorin surut tuntuvat selättävän vähäiset ilon aiheet. Teos päättyy sikäli onnellisesti, että Tuominen pääsee onnellisesti eläkkeelle täysinpalvelleena, monista vastoinkäymisistään ja vihamiehistään huolimatta.

Opettajan selviytymisoppi (2010) on Kontulan tuorein teos ja ensimmäinen tietoteos. Kirjailija on koettanut tiivistää teokseen sen käytännön didaktiikan, jota hän on itse soveltanut työssään vuosikymmenien ajan. Hän toteaa jo alkusanoissaan, ettei selvinnyt opettajavuosistaan kiitettävästi tai loistavasti. Kirjoittajalla oli vuorotellen helppoja ja vaikeita aikoja, alanvaihtoaikeita ja tähtihetkiä.

Kontula tuottaa itsensä aivan tavallisena opettajana, joka selvisi työstään lähinnä ymmärtäväisten, huumorintajuisten, suorapuheisten ja lyhytvihaisten oppilaittensa avulla. Tyylilleen uskollisena hän kirjoittaa hyvin suorasanaisesti ja avoimesti koulumaailman ilmiöistä, ongelmista, henkilöistä jne. Nuorta opettajalukijaa ohjataan opettamaan niin, että oppilaat ajattelisivat omilla aivoillaan eivätkä ottaisi kaikkea valmiiksi pureskeltuna.

Kontula on kyennyt ihailtavasti erottelemaan kliseiset opetusihanteet niistä käytännön vinkeistä, joilla opettajantyössä pärjää vuodesta toiseen. Esim. oppilaiden nimien opetteluun opettajan kannattaa panostaa kaikki tarmonsa, koska silloin aukeaa tie yksilöiden maailmaan.

Opettajan selviytymisoppi erittelee provokatorisesti niin karikatyyrimaisia opettajatyyppejä (22 kpl) kuin oppilastyyppejä (21 kpl). Kirjoittajan mukaan opettajien luullaan opettavan lähinnä stereotyyppisiä oppilaita, jolloin näiden persoonalliset piirteet jäävät kokonaan huomiotta. Kontula selvittää lyhyesti myös vaihtoehtoisten koulujen toimintatapoja ja kasvatusfilosofioita (mm. Steiner- ja Montessori-koulut).

Kirjoittajanotteen ristiriitaisuus lyö ajoittain silmille kuin roomalainen ruoska. Välillä Kontula kirjoittaa hienosti, asiallisesti, kouriintuntuvasti ja tyylikkäästikin. Toisinaan hän heittää nämä maneerit syrjään ja tuottaa jopa asiattomia tai pöyristyttävän tyylittömiä lauseita.

Välillä Kontulan ironiset kommentit hämmentävät enemmän kuin miellyttävät. ”Ihailin suuresti hänen [humanistikollegan] kykyään elää antiikissa, pää pilvissä ja jalat totaalisesti irti peruskoulun raadollisesta arjesta.” ”Rasistisia piirteitä löytyy jokaisesta opettajatyypistä ja myös opettajista.” tai: ”Jos olisit älykkäämpi, et tyytyisi opettajuuteen.” Vai niin!

Jotta teos kiinnostaisi opettajajoukkoja suurempaa yleisöä, teoksen alaotsikko lupaa kasvatusvinkkejä myös oppilaiden vanhemmille. Niitä satelee kuitenkin onnettoman vähän.

Kirjoittaja mm. peräänkuuluttaa opettajakoulutuksen remonttia. Miten sellainen koulutus voi puoltaa paikkaansa, jonka jälkeen suuri osa tulevista opettajista miettii alan vaihtoa oltuaan puoli vuotta työelämässä?

Komeasti, monipuolisesti ja havainnollisesti yläastemaailmaa kuvanneen Aino Kontulan kirjallinen ura taitaa olla takanapäin. Viimeinen teos jätti niin sekavan vaikutelman, ettei kirjoittajan ajatus taida enää kokonaiseen teokseen asti yltää.

Artikkelin pohjana toimineet arvostelut on julkaistu teosten ilmestymisvuosina Opettaja-, Hiidenkivi- ja Virke-lehdissä.

Image

Blogin tilastot

  • 71 977 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Selkokirjailija Tuija Takala muokkasi klassikkorunoista uusia versioita
  • Andy Weir sepitti teknotrillerin lähitulevaisuuden kuuelämästä
  • Anneli Kannolle kirjoittaminen on parhaimmillaan todellinen flow-kokemus
  • Mikä on Theseuksen henki?
  • Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan kosketti kohtalokuvauksellaan
  • Ylväs kummitustarina sateenkaariperheen kotipiiristä

  • Jari Olavi Hiltunen
tammikuu 2021
ma ti ke to pe la su
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031
« Jou    

Arkistot

  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • Toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • Toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • Toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • Toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • Toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • Toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Keijo Leppänen – Vaimokeskeinen kirjailija elämän arjen ja pyhyyden äärellä
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Dan Brown – Mahtinäyttämöiltä sähköpostisuojauksiin ja vapaamuurarien salaisuuksiin
  • Kirkon Don Quijote kohtasi opilliset tuulimyllynsä
  • Pia Rendicin rohkeaa seksipuhetta kristityille
  • George R. R. Martin - goottilaisen fantasian eeppinen mestari
  • Akateemisen Kirjakaupan nousu ja tuho
  • Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle
  • Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa
  • Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

#amisreformi 1700-luku 1950-luku Aamulehti Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Alivaltiosihteeri Altered Carbon amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Arja Palonen Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen author interview autobiography autofiktio Bagdadin prinsessa Baudolino bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Ensio Lehtonen Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass Hain series Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Heidi Liehu Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lappi Lars Levi Laestadius Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Peura Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko Kilpi Marko Tapio Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki mielisairaala Mihail Bahtin Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series Natasha Vilokkinen Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkävuosi Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti oppaat Orhan Pamuk ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Sami Heino Samuli Antila Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Taneli Junttila Tapio Koivukari Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen Troikka Tuija Takala Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS työelämä Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 71 977 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Peruuta
Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy