Tutkija Maria Mäkelä: – Some-tarinatalous tuottaa helposti ”suuria kertomuksia”

Avainsanat

Kertomuksen vaarat, kirjallisuudentutkimus, kirjallisuussosiologia, Maria Mäkelä, narratologia, Tampereen yliopisto

Tutkija Maria Mäkelä. Kuva: Jonne Renvall.

KONEEN SÄÄTIÖ rahoitti vuosina 2017–2020 Kertomuksen vaarat -projektia, jonka tarkoituksena oli tutkia narratologian keinoin nykyistä tarinakulttuuria. Projektin kuusi tutkijaa ja tutkimusavustaja kehittivät kertomuskriittisen narratologian teoriaa ja metodeita.

– Tavoitteena oli yhdessä miettiä kestäviä ja kriittisiä tapoja toimia tarinataloudessa. Tärkeimmät yhteistyökumppanit olivat journalisteja, äidinkielen opettajia, viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisia sekä kirjailijoita, kertoi projektia johtanut dosentti Maria Mäkelä Tampereen yliopistosta.

Projektitutkijat keräsivät somessa suurelta yleisöltä esimerkkejä kertomusten välineellisestä käytöstä eri elämänalueilla.

– Analysoimme niitä Facebook-sivullamme, joka keräsi lopulta 10 000 seuraajaa. Onnistuimme popularisoimaan kertomustutkimusta sekä käymään elävää dialogia yleisöjen ja mikä tärkeintä, kritisoimiemme kertomusten kirjoittajien kanssa.

Vuonna 2020 päättynyt projekti saa jatkoa Mäkelän johtamassa ja Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa ”Välineelliset kertomukset”, joka tuo yhteen kertomustutkijoita Tampereen, Turun ja Helsingin yliopistoista.

Kertomuksen vaarat -kirjan työryhmä. Kuva: Laura Vesa.

KERTOMUKSEN VAARAT -projektin tärkein tutkimuslöydös oli kertomustyyppi, jonka tutkijat nimesivät ”viraaliksi eksemplumiksi”.

– Viraali eksemplum on yhdistelmä tarinatalouden kauppaamaa ”vetävän tarinan” (”compelling story”) ominaisuuksia ja somen tarinalogiikkaa, kun kertomus leviää esimerkiksi Facebookissa viraalisti eli viruksen tavoin.

Eksemplum on itse asiassa ikivanha kertomustyyppi, jolla on tarkoitettu opettavaista esimerkkitarinaa.

– Ennen 1700-luvun valistusprojektia ja siihen liittyvää fiktion ja faktan työnjakoa kertomukset olivat nimenomaan eksemplaarisia. Ei ollut niin väliä, olivatko ne totta vai ei, vaan tärkeintä oli kertomuksen moraalinen opetus.

Maria Mäkelä tutkimuskumppaneineen lähti liikkeelle hypoteesista, että some on nostanut moraalisesti opettavaiset kertomukset uudestaan kukoistukseensa.

– Some-kertomukset eivät tukeudu samalla tavalla auktoriteetteihin kuin entisaikaa. Kertomuksen opetuksen takuuna ei myöskään ole auktoriteetteja. Kyseessä on ”aidon” kokemuksen ja somen viraalilogiikan yhdistelmä.

Sopivasti valikoidut yksityiskohdat luovat samastuttavaa tarinamaailmaa ja auttavat kuulijaa kokemaan nahoissaan tarinan päähenkilön kokemuksen.

– Somessa jaetaan ensisijaisesti kokemuksia eikä tietoa. Kun jaat toisen ihmisen koskettavan tai inspiroivan kertomuksen eteenpäin, jaat oman kokemuksesi toisen kokemuksesta. On tavallaan epäolennaista, onko tarina lopulta totta vai ei. Onhan oma kokemuksesi kuitenkin totta!

Eteenpäin jaettuna yksilökokemuksesta tulee edustuksellinen. Edustuksellisuudesta ei ole pitkä matka normatiivisuuteen eli ajatukseen siitä, miten asioiden ”pitäisi” olla.

– Siten kenen tahansa postaama kokemuskertomus voi yhtäkkiä vaikuttaa vaikkapa poliittiseen päätöksentekoon. Tämän mahdollistaa nimenomaan somen tuottama viraalius: kärpäsestä paisuu härkänen, ja yksittäisestä, vahvistamattomasta tapauksesta tulee muka ”suuri kertomus” jostakin ilmiöstä.

VIRAALI EKSEMPLUM ei ole pelkästään somepostauksen lajityyppi vaan vaikuttaa selvästi esimerkiksi nykyjournalismiin. Näistä löytyy esimerkkejä helposti selailemalla nykyuutisia.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat etsi vuonna 2018 lukijoilta esimerkkitarinoita, joissa tuntematon auttaja oli auttanut arkisessa tilanteessa pyyteettömästi. Näin löytyneitä tarinoita julkaistiin lehden nettisivuilla.

– Toimittajat hakevat koskettavilla ja inspiroivilla yksilön kokemustarinoilla samaa autenttisuutta ja jaettavuutta kuin yksittäisten käyttäjien sometarinat. Tästä seuraa joskus journalismia, jonka journalistisia perusteita on vaikea nähdä, Mäkelä kertoo.

Myös viraalimarkkinointi hyödyntää helposti jakoon lähteviä kokemuskertomuksia, joilla ei usein ole mitään tekemistä itse yrityksen tai tuotteen kanssa. Esimerkiksi Fazerin YouTubeen tallentama Kismet-kampanja auttajista ja autetuista perustui pitkälti siihen, että suuri yleisö jakoi liikuttavia videoita. Samalla tehtiin ”puolihuolimattomasti” suklaamarkkinointia.

Kuva: Jonne Renvall.

MITÄ Kertomuksen vaarat -projektilla saavutettiin?

 – Tärkeimmät konkreettiset tulokset projektista ovat nippu tutkimusjulkaisuja, joissa kehiteltiin kertomuskriittistä teoriaa ja analyysitapoja. Teimme Ylen kanssa 8-osaisen podcast-sarjan ”Varo kertomusta!”, ja Vastapaino julkaisi kertomuskriittisen oppaan Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (2020).

– Kaiken kaikkiaan onnistuimme erinomaisesti levittämään kertomuskriittisiä ajattelu- ja lukutapoja suomalaisten yleisöjen keskuudessa, ja lisäksi saimme kansainvälisen tutkijayhteisön innostumaan lähestymistavoistamme.

Maria Mäkelästäkin piti alun perin tulla äidinkielen opettaja.

– Tein opiskeluaikana sijaisuuksia ja alun perin suunnittelin valmistuvani äidinkielenopettajaksi. Sitten tutkimus vei mukanaan. Olen opettanut yläkoulussa, lukiossa, ammattioppilaitoksessa – ja sitten tietysti yliopistossa. Tampereen yliopistossa minulla on ollut opettajan ja tutkijan täysipäiväinen tehtävä vuodesta 2009.

Millaisia neuvoja haluaisit antaa äidinkielen opettajille tarinallistamisen vaaroista ja muusta asiaan liittyvästä?

– Viraali eksemplum on aikamme kertomuksen vaarojen ytimessä. Tarinabuumi on innostanut kaikki mahdolliset tahot journalisteista poliisiin ja poliittisiin puolueisiin kertomaan koskettavia yksilötarinoita, ja some luo niille ihanteellisen kasvualustan. Tarinallisuutta markkinoidaan lääkkeeksi informaatiotulvaan, ja sen luvataan tuottavan empatiaa ja samastumista.

Tarinainnostuksessa kertomusmuodon varjopuolet ja kokemustarinoiden jakamiseen liittyvät riskit helposti unohtuvat.

– Kaikki ilmiöt eivät ensinnäkään taivu kokemuskertomuksiksi. Tällaisia kompleksisia, hitaita ja mittakaavoiltaan ihmiskokemuksen ylittäviä prosesseja ovat vaikkapa ilmastonmuutos ja monet yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat.

– Kaikki eivät voi myöskään vastata tarinoihin tarinoilla. Lastensuojelun kauheuksista kertova viraali eksemplum tai hyvinvointivalmentajan tarina ihmeparantumisesta vaihtoehtoruokavalion avulla saavat usein rauhassa kukoistaa somessa, koska viranomaiset ja terveydenhoidon amamttilaiset eivät voi kertoa yhtään mitään yksittäistapauksista.

Mäkelä korostaa, että eksemplaarisuuden logiikka nostaa vahvistamattomia kokemustarinoita yleisiksi totuuksiksi, joita on todella vaikea kyseenalaistaa, koska tyypillisesti kertojat ja jakajat ovat ”hyvällä asialla”.

– Siten kritiikitön tarinallistaminen voi osaltaan vauhdittaa niin kutsuttua ”totuudenjälkeisyyttä”.

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 2/2021.

Kirjalliset väärennökset kirjallisuusinstituution osana

Avainsanat

book review, kirjallisuudentutkimus, maailmankirjallisuus, Outi Oja, Sanna Nyqvist, Virke

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Gaudeamus 2018. 381 s.

SANNA NYQVISTIN ja Outi Ojan yhdessä kirjoittama Kirjalliset väärennökset kurkistaa kirjallisuushistoriaan kiintoisan näkökulman kautta. Kirjalliset väärennökset ja huijaukset ovat aiheena jo vuosia kiinnostaneet yliopistotutkijoina työskennelleitä kirjoittajia.

Kirjallisten väärennösten ilmiö on vanha kuin muinaismuisto. Kirjoittajat toteavat, että vaikka kirjallisia väärennöksiä on ollut olemassa jo antiikin aikoina, niillä on erityistä merkitystä juuri nykyaikana.

Väärennökset ilmentävät yhtäältä modernia aikakautta leimaavaa yksilöllisyyden kulttia ja toisaalta kehittyneen toiston kulttuuria. Kirjoittajat jakavat väärennösepäillyt kolmia: varsinaiset väärentäjät (esittelevät muka jonkun tunnetun kirjailijan julkaisematta jäänyttä käsikirjoitusta), plagioijat (julkaistaan omissa nimissä toisen tekstiä) ja identiteettihuijarit (esiinnytään väärällä nimellä).

Kirjoittajat ovat keskittyneet tapauksiin, joissa väärentäjät ovat tehneet työnsä tietoisesti, eivät huomaamattaan. Pitkissä tapauskertomuksissa tarkastellaan väärennösten muotoja, huijauksiin johtaneita syitä sekä väärennösten seurauksia. James MacPhersoniin, Oscar Wildeen sekä Fabian Kastneriin liittyvät osiot kertovat aiheen problematiikasta havainnollisesti ja seikkaperäisesti.

KOTIMAISISTA väärennösjupakoista kirjoittajat ovat valinneet kolme värikästä tapausta, jotka liittyvät V. A. Koskenniemen, Mauri Sariolan ja Anja Kaurasen kyseenalaiseen toimintaan kirjailijoina. Suomessa vain muutama tapaus on vienyt syyllisiä oikeudenkäynteihin asti. Vaikka Suomi on liian pieni maa taloudellisen hyödyn saamiseksi jäljentämiskeinoin, maailmalla on toisin. Suomalaiset tekijänoikeuslait ovat 1960-luvulta. Olisiko niitä jo aika uusia?

Koin hyväksi, että tietyistä tapauksista etsittiin syvällistä ja analyyttistä tietoa sen sijaan, että olisi esitelty pintapuolisesti kymmeniä tapauksia. On syytä huomata, ettei raivostunut media yleensä päästä väärennysten ilmiantajaakaan helpolla. Myös ilmiantajan ammattitaitoa tai asiantuntemusta aletaan sitä todennäköisimmin epäillä, mitä suuremmasta tai painavammasta väärennöksestä on kyse.

Nyqvistin ja Ojan teos osoittaa hyvin, ettei ole helppoa todentaa, milloin kirjailija on tehnyt väärin tai tuomittavan teon. Kirjallisuushistoria tuntee tapauksia, joissa väärennöksillä on yritetty muuttaa vallitsevaa kirjallisuuskäsitystä tai tekemään kirjallisuushistoriaa. Yllättävästi väärentäminen vaatii usein enemmän tietoa ja taitoa kuin alkuperäisen tekeminen.

Kirjalliset väärennökset on kirjallisuuden opettajalle todellinen aarreaitta. Harvoin lukee näin seikkaperäisesti ja analyyttisesti kirjoitettua tietokirjaa, jossa käsiteltyjä aiheita pöyhitään asiantuntevasti jopa filosofisella tasolla.

”Väärennökset ovat osa kirjallisuutta, ja kirjallisuutena niitä kannattaa lukea. Väärennösleima on turhaan sulkenut yleisen mielenkiinnon piiristä teoksia, jotka ansaitsevat edelleen tulla luetuiksi ja muistetuiksi. Kokonaisvaltaisempi käsitys väärennöksistä tekee yksiselitteisen tuomitsemisen ja leimaamisen vaikeaksi mutta avartaa käsityksiämme kirjallisuuden olemuksesta ja vaikutuksesta.” (s. 312)

Nyqvistin ja Ojan teos sopii hyvin luettavaksi myös myös ei-akateemisille lukijoille. Kansantajuisen kirjoitusotteensa vuoksi teosta voidaan käyttää esimerkiksi lukion kurssien yhteydessä.

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 3/2018.

Tekijän ylösnousemus kirjallisuudentutkimuksessa

Avainsanat

Arvid Järnefelt, biografia, book review, Juhani Niemi, kirjallisuudentutkimus

Juhani Niemi: Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1037. SKS 2005. 340 s.

Taustalähtöisen kirjallisuudentutkimuksen esimerkki on syksyllä 2005 ilmestynyt elämäkertateos Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Laajan tutkimuksen julkaisi Juhani Niemi (s. 1947), joka toimi tuolloin Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professorina.

Elämäkerta pohjaa lähinnä Arvid Järnefeltin (1861–1932) kirjeenvaihtoon sekä kauno- ja päiväkirjoihin. Niemen tutkimuksen arvoa selittää se, että Järnefeltistä ja hänen tuotannostaan ei ole tehty pitkään aikaan perusteellista synteesiä. Edellisen laajan biografian on näet tehnyt Pekka Häkli puoli vuosisataa sitten (Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa).

Järnefelt-teoksellaan Niemi tuo esille teemoittain etenevän elämäkerran, jossa perinteinen kronologinen esitystapa sekä detaljeihin ja anekdootteihin keskittyminen siirtyvät taka-alalle. Professori osoittaa biografisen tutkimuksen kykenevän nykyisin riittävään itsetarkkailuun, jolloin ollaan selvillä vesillä paitsi kohteen myös lukijan ja tutkimusprosessin reunaehtojen suhteen.

Niemen teosta voi ajatella tiettynä lakipisteenä prosessille, joka ollut käynnissä kirjallisuustieteessä vuosikymmenen ajan. Kaunokirjan tekijää ei enää kuopata Roland Barthesin viitoittamalla tavalla, vaan hänet halutaan lähikuvun tulkinnassa ottaa huomioon tärkeänä kulttuurisena konstruktiona. Näin ollen tekijä voidaan vertauskuvallisesti nähdä ylösnousseeksi. ”Tämän päivän kulttuurisessa ympäristössä ei voi ohittaa sitä tosiasiaa, että kirjailijan julkinen läsnäolo vaikuttaa myös lukutapoihin”, Niemi kirjoittaa.

Miten teosten kautta voidaan tavoittaa kirjailijan persoonallisuus? Vaikka Niemi tunnustaa projektin lähes mahdottomaksi, hän suhtautuu asiaan optimistisesti. Kovin yhtenäistä tai arvoituksetonta persoonakuvaa Niemi ei kuitenkaan onnistu luomaan Järnefeltistä, laajojen päiväkirjojen kaltaisista primaarilähteistä huolimatta.

Toisaalta juuri Järnefeltin suhteen tekijäkysymykset ovat kiintoisia siksi, että kirjailijan romaani Heräämiseni (1894) aloitti tunnustuksellisen omaelämäkerrallisen kirjallisuuden Suomessa. Näin Arvid Järnefeltiä voi pitää kotimaisen autofiktion uranuurtajana.

Monia kansantajuisia kirjallisuustieteellisiä teoksia ja tutkimuksia toimittanut Niemi kirjoittaa jälleen nautittavan sujuvakielistä ja helppolukuista tieteellistä tekstiä. Järnefelt osoittautuu hänen kirjalliseksi ihanteekseen, jonka sanomisen palo hakee vertaistaan. Suurimpia Järnefeltin kertomuksista ovat professorin tulkinnan mukaan kooltaan pienimmät tekstit, mm. Kirkkopuheet (1917), jossa kirjailija ottaa kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen ehdotonta idealismiaan unohtamatta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – 

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virkkeessä 1/2006.