Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Kriitikkona en ole tavallinen lukija

Avainsanat

kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Lumooja

 

 

Kirjallisuuskritiikki on käsittääkseni vähän tutkittu aihepiiri. Oma opettajani, professori Juhani Niemi, julkaisi aikoinaan painavan puheenvuoron kirjallisuuskritiikistä esseekokoelmassaan Kirjallisuus instituutiona (1991). Laajempi puheenvuoro ilmestyi vuonna 1997, kun sosiologi Kimmo Jokisen väitöskirja suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista ilmestyi.

Jokinen kokosi kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui mielikirjakyselyn vastauksista, toinen kirja-arvosteluista ja kolmas Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitetuista esseistä.

Jokisen huomionarvoisin tutkimustulos on se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Kriitikot ja tavalliset lukijat odottavat kirjoilta eri asioita. He myös arvottavat kirjoja eri tavoin.

Ns. tavallinen lukija odottaa Jokisen mukaan hyvältä romaanilta ennen muuta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen lämminhenkisesti ja myönteisesti. Kriitikko puolestaan etsii teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja sekä uusia ja oivaltavia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän myönteisyyden ammattikriitikko saattaa kokea kielteisesti, kuten yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä.

Kirjallisuuskriitikko asettaa kaunokirjalliselle teokselle korkeita vaatimuksia, etsien tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin merkitykset ensi lukemalta, ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan yleensä liian läpinäkyvänä.

Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.

Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Siksi jälkimodernien kirjailijoiden surrealistiset kerrontaratkaisut eivät ole helposti tavoittaneet Suomessa kansan syvien rivien hyväksyntää.

Jokinen osoitti selvästi, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla keinoilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.

Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.

Analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä monipuolisten analyysituloksien varjossa.

Kaunokirjailija ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan ensisijaisesti meidän kriitikoiden reposteltavaksi, vaan juuri tavallisille lukijoille. Yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi.

Kahdenkymmenen kriitikkovuoden jälkeen minusta tuntuu vahvasti siltä, että me kriitikot harvoin kyseenalaistamme oman lukutapamme. Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen olisivat kuitenkin sellaisia arvottamisperustoja, joista käsin teoksen todellinen arvo voitaisiin määrittää paremmin kuin oman, vaillinaisen lukukokemuksemme varassa.

Jos kriitikkona olisin harjaantunut pohtimaan tavallisen lukijan näkökulmaa, lukijoiden yhteinen lukuelämys sulkisi lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikkona en voisi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä olisin kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.

Marko Tapion viikatetanssi

Avainsanat

book review, elämäkerrat, Kain Tapper, kirjallisuussosiologia, Marko Tapio, Tuulikki Valkonen

 

Tuulikki Valkonen: Mäyhä – lähikuvia Marko Tapion elämästä. Tammi 2003. 445 s.

”Ei tullut Markosta pappia eikä lääkäriä. Tuli lahjakas arkielämän psykologi, joka kiinnostui ihmisten käyttäytymisestä ja luonteista ja elämästä. [- -] Jos hän mielestään oli jonkun asian ymmärtänyt oikein ja muut väärin, niin hän tunsi suorastaan velvollisuutta saattaa selittämällä heidät oikealle tielle.”

Näillä sanoilla luonnehtii Tuulikki Valkonen (s. 1939) uutuuskirjansa alkupuolella edesmennyttä kirjailijamiestään. Valkosen jykevä teos Mäyhä – lähikuvia Marko Tapion elämästä oli ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi.

Mäyhän avatessani mietitytti, tuleeko Valkosen ja Tapion yhteisestä historiasta niin suuri painolasti, että se häiritsisi merkittävästi teoksessa kirjailijan tärkeiden asioiden ja elämänvaiheiden tulkintaa. Teoksen subjektiivinen painotus osoittautuikin voimakkaaksi. Varsin taidokkaasti kirjoittaja silti osaa häivyttää oman luontonsa taka-alalle, vaikka puhuu omalla äänellään.

Valkosen teos sykkii kaunokirjallista tenhoa. Mäyhä sisältää runsaasti sellaisia kertovia jaksoja ja maisemankuvausta, joissa raja fiktion ja faktan välillä hämärtyy. Teos on muodoltaan kuin dokumenttiromaani, jossa kertojan ääni on hirveän voimakas ja kerronnan kohde (Tapio) jää ajoittain jopa sivuhenkilöksi.

Päättelen tästä, että Valkonen tulee monesti kuvanneeksi edesmennyttä kirjailijamiestään omien havaintojensa ja tuntemustensa kautta ja tavallaan naamioineeksi  subjektiivisuutensa kaunokirjallisilla elementeillä. Vaikka hän kokeneena kirjallisuudentutkijana kykenee puntaroimaan Tapion teoksia varsin syvällisesti ja oivaltavasti, kirjailijakuvaus jää läheisen ihmisen havaintojen varaan, toisinaan jopa spekulaatioksi. Kenties Valkosen mielestä saa jäädäkin.

Kohtalousko

Tuulikki Valkonen (o. s. Viljanen) puhuu Marko Tapion kanssa ensimmäisen kerran puhelimessa lukiotyttönä 1958 luettuaan tämän romaanin Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956). Romaani sotasairaalasta paenneen ylioppilaan henkisestä kriisistä on tehnyt Tuulikkiin suuren vaikutuksen, ja hän pyytää kirjailijalta apua kirjaesitelmää varten.

Esitelmätehtävän antanut äidinkielenopettaja varoittaa etukäteen Tuulikkia, että tyttö pitäisi varansa kirjailijan kanssa.

– Muuten hän tekee sinusta mitä itse tahtoo, opettaja sanoo kaukonäköisesti. Silloin Tuulikki ei mietiskele opettajan vinkkiä, myöhemmin useamminkin. Muutama kuukausi puhelinsoiton jälkeen 19-vuotias Tuulikki tapaa 34-vuotiaan kirjailijan ja seurustelu alkaa.

Valkonen analysoi Marko Tapion ajatusmaailmaa melkoisesti tämän kaunokirjallisten tekstien kautta. Mäyhä sisältää laajoja tekstianalyyttisia jaksoja, jotka Valkonen on sijoittanut kronologisesti etenevän elämäkertakuvauksen lomaan. Hän osoittaa havainnollisesti mm. Dostojevskin suuren vaikutuksen Tapion teoksien taustalla.

Mistä muuten elämäkerran nimi tulee? Mäyhä osoittautuu pieneksi, maalaamattomaksi puuveistokseksi, jonka kirjailija ripustaa amuletiksi kaulaansa hävittyään korttipelissä. Mäyhä nousee epäonnen symboli, joka kuvannee Valkosen uskoa itsestään ja Tapiosta irrationaalisten kohtalonvoimien pelinappulana. Valkosen teoksen fatalismi on kouriintuntuvaa.

Tapperin suku

Mäyhä sisältää laajan selvityksen Tapperien kulttuurisuvusta ja sen kehitysvaiheista. Marko Tapperin veljet Kain, Harri ja Yrjö pääsevät kuvauksen keskiöön tämän tästä. Marko on esikoinen ja homogeenisen veljessarjan johtaja. – Heitä kaikkia sinun pitää kunnioittaa, hän sanoo Tuulikille pikkuveljistään.

Harri on perheen koomikko, ilmiselvä teatterilahjakkuus, joka kannattaa vapaata kasvatusta. Yrjö, nuorimmainen, on ujo poikamies, jonka naisasiat ovat muille salaperäisiä. Hän työskentelee lavastajana mm. Tampereen Teatterissa.

Kain, kuvanveistäjä, jää Tuulikille kaikkein vieraimmaksi. Hän on niin paljon omissa oloissaan, ettei Markon vaimo saa häneen kunnolla tutustuttua. Kain paljastuu luonnonlapseksi, jonka välit Markon kanssa ovat välistä huonot pitkän aikaa. Marko on miehistä kitsain, ja hänen sitkeä rahapolitiikkansa auttaa perhettä kestämään rahattomien aikojen läpi.

Valkonen on sijoittanut runsaasti leikkeitä Markon kirjoittamista kirjeistä leipätekstin lomaan. Näistä käyvät hyvin ilmi paitsi kirjailijan alituiset mielialan vaihtelut myös hänen herkkä älyllisyytensä ja vaistomainen elämänhalunsa.

Valkosen teoksen laaja-alaisuutta lisää se, että Mäyhässä tarkastellaan analyyttisesti Jyväskylän kirjallisuuskulttuuria, Gummeruksen valtapiiriä ja sen ahkeria toimijoita. Mm. Ville Vikstenistä ja Jaakko Syrjästä kirjoittaja puhuu monin ylisanoin. Teoksen kirjallisuussosiologiset juonteet laajenevat loppua kohden suurempiin kustannusyhtiöihin ja kaunokirjallisuuden tekemisen synkkiin reunaehtoihin.

Marko ja Tuulikki muuttavat paikkakunnalta toiselle, Jyväskylään, Espooseen, Porvooseen, takaisin Jyväskylään. Tapiolan betoniluolassa Marko Tapion viikatetanssi alkaa toden teolla. Markosta tulee maaninen, ja todellisuus alkaa hämärtyä painajaismaisiin mielikuviin. Kirjailijan ilmaisu kypsyy tällöin tyylikkääksi. Ankarat mietteet paitsi jättävät jälkensä kirjailijan ruumiiseen myös heijastuvat synkkänä pessimisminä Tapion pääteokseen Arktiseen hysteriaan, jonka vastaanotto on kuitenkin suurenmoinen.

Mäyhässä on vahvoja annoksia 1960-luvun kirjallisuushistoriaa, josta selviävät esim. WSOY:n ja Otavan keskinäiset jännitteet erilaisina kirjallisina etupiireinä. Modernistien mukaan WSOY oli konservatiivinen kustantamo, jonka kirjailijana Tapio sai elävänä kuolleen leiman otsaansa.

Pienenevät vaikutusmahdollisuudet

Alaotsikkonsa mukaisesti Mäyhä rakentuu todellisiksi lähikuviksi Marko Tapion elämästä. Tosin ei sovi unohtaa teoksen tekstikriittisiä painotuksia. Valkonen käy läpi kaikkien Tapion keskeisten teosten syntyvaiheet ja taustat. Kirjallisuudentutkimuksena Mäyhä noudattelee pitkälti perinteisen biografisen kirjallisuudentutkimuksen kaavaa (kirjailijan elämä & teokset).

Mäyhä jättää jälkeensä suuren kysymyksen, miksi kirjailijalle piti käydä niin huonosti kuin kävi. Siihen Valkonen hakee vastausta läpi teoksen, sitä kuitenkaan löytämättä tai jakamatta. Marko Tapio vaikuttaa henkilöltä, joka ei kykene vastustamaan alkoholia eikä voimakkaita ihmisiä ja joka vetäytyy omaan synkkyyteensä. Mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään heikkenevät koko ajan kirjailijan vanhetessa.

Kiintoisa kuriositeetti on se, että Marko Tapion kirjailijanimi  on peräisin WSOY:n pääjohtajalta Y. A. Jäntiltä. Kun Marko Tapper julkaisi esikoisromaaninsa Lasinen pyykkilauta (1952), Jäntti vaati ehdottomasti teoksen tekijälle suomalaista sukunimeä vierasperäisen Tapperin sijaan. Marko ei itse pitänyt lainkaan ehdotuksesta eikä koskaan mieltynyt kirjailijanimeensä. Hän ei kuitenkaan rohjennut vastustaa pääjohtajan ehdotusta.

Henkilökohtaisen surunsa läpi Valkonen lienee hyvin päässyt. Katkeruus kovasta kohtalosta ei ole saanut Mäyhän kerronnassa sijaa, ei edes ironisella tasolla.

– – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Hiidenkivessä 2003.

Kirjan yhteisön modernisaatio

Avainsanat

book review, Jyrki Hakapää, kirjakauppa, kirjallisuussosiologia

Jyrki Hakapää: Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740-1860. SKS 2008. 466 s.

”Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on läheisesti yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston, kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, painoasetusten jne. seikkoja Suomessa.”

Ensimmäisen suomenkielisen väitöskirjan tehneen Rietrik Polénin enteelliset sanat 150 vuoden takaa toteutuivat tietyin osin paljon pitempisanaisemmin huhtikuussa 2008, kun historian tutkijan Jyrki Hakapään väitöskirja kirjakauppatoiminnan vakiintumisesta Suomessa ilmestyi. Laaja tutkimus julkaistiin kuin juhlan kunniaksi Suomen Kustannusyhdistyksen täyttäessä 250 vuotta.

Hakapää käy tutkimuksessaan läpi sen sekasortoisen ja kaoottisen vaiheen kirjakauppojen historiasta, jolloin järjestäytynyttä myyntitoimintaa oli vähän ja kirjakauppa-alan yrittäjillä jos jonkinlaisia lähtökohtia myyntitoiminnalleen. Kirjan tie lukijalle on arvokas läpileikkaus paitsi kirjahistoriaan myös tärkeään kirjallisuussosiologiseen reunaehtoon.

Hakapää tutkii kirjakauppatoimintaa kolmen aiheen kautta. Ensinnäkin hän tutkii kirjojen kauppaan liittyvien tapojen uudistumista ja kirjakauppalaitoksen syntyä. Toiseksi tutkija huomioi kirjallisuusinstituutiota laajempia poliittisia ja kansallisia virtauksia 1800-luvulla. Kolmanneksi Hakapää tarkastelee kirjakauppiaiden kulttuurisia ja taloudellisia valintoja ja niihin liittyviä ristiriitoja.

Uudistumisen pakko

Kirjan yhteisön modernisoituessa tapahtui monenlaisia asioita. Erilaisten mesenaattien tukemat hovikirjailijat saivat väistyä. Näiden tilalle tulivat varsinaisen työnsä ohella kirjoittavat virkamieskirjailijat ja kokoaikaiseen kirjoittamiseen antautuneet markkinakirjailijat. Paperinvalmistus- ja kirjapainotekniikan uudistuessa voitiin painaa ennennäkemättömiä painosmääriä, mikä mahdollisti kirjojen massatuotannon ja näin ollen myös kirjojen halvemmat hinnat.

Myös kirjojen kieli muuttui. Vuosituhantinen latinan ylivalta päättyi, ja kansankielet pääsivät kirjojen kieliksi. Tämä on suorassa yhteydessä yleiseen lukutavan muutokseen. Lähinnä uskonnolliseen kirjallisuuteen keskittyvän toistolukemisen rinnalle ja edelle tuli toisenlainen lukutapa, joka korosti uutta kirjallisuutta ja nautinnonhakuisia tarkoitusperiä.

Kaikki tämä edellytti kirjamyynniltäkin uudistumista. Se oli organisoitava uudella tavalla, mihin prosessiin Hakapää on keskittänyt tarmonsa ja huomionsa. Hakapää osoittaa, että kirjakauppatoiminnan kehitys ei ollut aina entistä parempaan tai edistyksellisempään suuntaan. Uudenlaista kirjamyyntitoimintaa varjostivat talousvaikeudet, epäonni ja heikoiksi osoittautuneet pitkän tähtäimen ratkaisut. Tutkija toteaakin, että kirjallisen liiketoiminnan esteet, vajavaisuudet ja kilpailijat ovat tutkimuskohteina yhtä tärkeitä kuin toiminnan edistysaskeleet.

Arvokas kokonaisesitys

Ruotsalaisen kirjallisuussosiologin Johan Svedjedalin tavoin Hakapää puhuu kirjan yhteisöstä sen sijaan, että käyttäisi jäykkää käsitettä kirjallisuusinstituutio tai puhuisi kirjallisesta elämästä. Kirjan yhteisö kokoaa saman käsitteen sisälle sekä kirjahistorian että kirjallisuussosiologian erityispiirteet ja kattaa kirjojen aseman yhteisöissään laajemmin kuin kirjamarkkinat.

Hakapään tutkimuksen arvo on sen aiheessa, aiheen ajankohdassa sekä tutkimusotteessa. Kun Suomessa on 1990-luvulta lähtien tehty lähes uraauurtavaa tutkimusta kirjahistoriasta, kustannustalojen historiasta, lukemisen tavoista ja kohteista sekä kirjallisuuden tuotannon reunaehdoista, kirjakauppatoiminta itsessään on jäänyt paitsioasemaan. Tieteellisiä tutkimuksia kirjakauppojen historiasta ei käytännössä ole ilmestynyt kuin kourallinen artikkeleita.

Populaariteoksiakaan aiheesta ei ole kuin joitakin kirjakauppiasmonografioita ja yksittäisten kirjakauppojen historiateoksia. Maanlaajuisen kirjakauppatoiminnan historiasta Hakapään väitöskirja antaa havainnollisen yleisesityksen. Ansiona voi pitää sitäkin, että tutkija on tietoisesti valinnut kohteekseen tutkia ja kuvata aikaa ennen teollistumista ja yhteiskunnallista rakennemuutosta.

Tärkeä tutkimustulos on se, että Tukholmassa ja Leipzigissä toteutetut painotuotteiden myyntiuudistukset vakiinnuttivat järjestäytyneen kirjakauppalaitoksen toimintatavat myös Suomessa. 1810-luvulle asti kirjakauppoja ei tosin ollut kuin Turussa, ja maakuntakeskuksiin kirjakaupat tulivat vasta 1830-luvun lopulla. Lähes kaikki Suomen suuriruhtinaskunnan kaupungit saivat kirjakauppansa 1800-luvun puolivälissä. Samalla asiakaskunta laajeni vähitellen ruotsinkielisestä säätyläistöstä myös rahvaan puolelle.

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kirjakauppojen voittomarginaalit olivat pieniä ja kirjamyynti oli kaupallisena alana erityisen kiivastempoinen ja riskialtis. Koska kirjakaupan ylläpito oli näin epävarmaa ja huonosti tuottavaa liiketoimintaa, kirjakauppa perustettiin useimmiten muun kirjallisen tai ammatillisen toiminnan yhteyteen. Yksinomaan kirjojen myyntiin perustetut kaupat yleensä kaatuivat nopeasti.

Tärkeä on myös se Hakapään havainto, että ulkomaiset painotuotteet pelastivat suomalaiset kirjakaupat 1800-luvun alapuolella taloudelliselta perikadolta. Kirjoja tuotiin Suomeen laivalasteittain mm. Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Kansainvälinen kirjakauppa ratkaisi kirjamyyntitoiminnan keskittymisen Turkuun ja Helsinkiin. Muiden kaupunkien, kuten Viipurin, Vaasan, Hämeenlinnan tai Porvoon kirjakauppiaat epäonnistuivat jatkuvasti yrityksissään luoda suoria yhteyksiä keskieurooppalaisiin kirjanvälittäjiin. Turun ja Helsingin kirjakartelli vakiintui yhtä aikaa Suomen Kustannusyhdistyksen perustamisen kanssa 1850-luvun lopulla.

Hakapään väitöskirjan lopusta löytyy lukuisia kirjallisuussosiologisesti merkittäviä ja kiintoisia taulukoita ja tilastoja. Niistä selviävät mm. Suomen kaikki privilegioidut kirjakauppiaat tutkittavana ajankohtana (1740–1860), 1800-luvun alkupuolen kirjakauppiaiden koulutus- ja ammattitaustat, tullilaitoksen tilastot painotuotteiden maahantuonnista 1800-luvun alussa sekä kustantajien julkaisualat.

Kirjallisuutta:

Svedjedal Johan 1993: Bokens samhälle. Svenska Bokförlaggareföreningen och svensk bokmarknad 1887–1943. Svenska Bokförlaggareföreningen: Tukholma.

Polén Rietrik 1858: Johdatus Suomen kirjallishistoriaan. J. C. Frenckell ja pojan kirjapaino: Helsinki.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Bibliophiloksessa 2008.

Kirjallisuuskriitikot ja tavalliset lukijat lukevat eri tavalla

Avainsanat

Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, suomalainen lukeminen

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 56. Jyväskylän yliopisto 1997. 226 s.

Jyväskyläläinen sosiologi ja kulttuurintutkija Kimmo Jokinen teki 1997 väitöskirjansa suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista. Jokinen työskentelee tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa perhetutkimuksen professorina.

Jokinen kokosi väitöskirjaansa varten kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui vastauksista kyselyyn, jossa ns. tavallisia lukijoita kehoitettiin kertomaan mielikirjallisuudestaan. Toisessa aineistossa oli kirja-arvosteluja, joita eri sanomalehtien kriitikot ovat kirjoittaneet tietyistä menestysteoksista. Kolmas ja tuorein aineisto sisälsi erään Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitettuja esseitä. Esseet oli varta vasten pyydetty tietyltä jyväskyläläiseltä lukijaryhmältä.

Kriitikot ja tavalliset lukijat

Jokisen keskeisin ja huomionarvoisin tutkimustulos oli se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Keskeisimmin tämä näkyi siinä, että kriitikot ja tavalliset lukijat odottivat kirjoilta eri asioita ja arvottivat kirjoja tästä syystä eri tavoin.

Jokisen mukaan tavallinen lukija odottaa esimerkiksi hyvältä romaanilta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen ja kansalliseen identiteettiimme voittopuolisen lämminhenkisesti ja positiivisesti. Kriitikko taas etsii samasta teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja ja uusia, innovatiivisia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän positiivisuuden ammattikriitikko saattaa kokea yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä kielteisille elämänilmiöille.

Kirjallisuuskriitikko on yleensä hyvin koulutettu työhönsä. Hän asettaa teokselle korkeita vaatimuksia ja etsii tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia, joita tavallisen lukijan on vaikea lähestyä ilman harjaantumista. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin kaikki merkitykset ensi lukemalta, moni ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan liian läpinäkyvänä.

Huomionarvoista on se, että Jokisen mukaan lukukokemus ei Suomessa riipu ratkaisevasti lukijan sosiaaliluokasta. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset poikkeavat näin selvästi esimerkiksi ranskalaisista, joiden parissa kirjallinen makuhierarkia on jäsentynyt sosiaalisesti.

Arto Paasilinnan romaanien vastaanotto Suomessa ja Ranskassa havainnollistanee hyvin erilaisia kirjallisia makuhierarkioita. Kun Paasilinna on kotimaassaan luokiteltu suositun populaarikirjallisuuden kestotuottajaksi, Ranskassa hän saavutti 1990-luvulla korkeakirjailijan arvon. Paasilinnaa ovat Suomessa lukeneet kaikki kansanryhmät kansanedustajista putkimiehiin ja kerrossiivoojiin. Ranskassa taas suomalaishumoristin lukijakunta on ollut huomattavasti eriytyneempi, todennäköisesti eräänlainen eliittilukijoiden joukko.

Lukijalle ei saa valehdella

Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.

Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Jälkimodernien kirjailijoiden (kuten Liksomin) surrealistiset kerrontaratkaisut eivät siksi tavoita Suomessa helposti kansan syvien rivien luottamusta.

Jokinen osoitti väitöskirjassaan, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Mitä tulee sisältöpuoleen, kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla innovaatioilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.

Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.

Eläytyäkö vai analysoida?

On syytä tarkastella sitä, mikä merkitys kirjailijan ja lukijan kannalta on lukuelämyksellä ja analyyttisella kirjallisuuskritiikillä. Näitä on vaikea arvottaa toisiinsa nähden. Ilmiöiden välillä lienee vastakohtaisuuden sijasta täydennyssuhde.

Pitkälle viety analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä rakenteellisten ja funktionalististen analyysituloksien varjossa.

On silti huomattava, että kaunokirjailija ei kirjoita teoksiaan ensisijaisesti kriitikoiden reposteltavaksi, vaan tavallisille lukijoille. Tällöin yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi. Mika Waltarin sanoin kirjailija tavoittelee teokseensa tunnetta, joka värisyttäisi jokaisen sydäntä. Jos hän tämän tunteen tavoittaa, hänen menestyksensä on tämän menestyskirjailijan mukaan varma.

Vaikka analyyttinen kritiikki puolustaa paikkaansa yliopistoissa, voi kysyä, pitäisikö sanomalehtien kirjallisuuskriitikoiden tavoitella teoskeskeisten analyysien sijasta juuri sitä, mitä kirjailijakin tavoittelee. Jokisen termejä käyttäen tämä tarkoittaa sitä, että kriitikko tietoisesti muokkaisi lukuihannettaan tavallisten lukijoiden suuntaan.

Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen lienee sellainen arvottamisperusta, josta käsin teoksen todellinen arvo voidaan määrittää lyhyellä aikavälillä. Jos kriitikko on tähän harjaantunut, kollektiivinen lukuelämys sulkee lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikko ei voi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä on kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.

Kirjallisuussosiologia ja sosiologinen kirjallisuudentutkimus

Jokinen on taustaltaan yhteiskuntatieteilijä, mikä vaikuttaa hänen kysymyksenasetteluihinsa ratkaisevasti. Kun suomalaisten suosikkikirjoja paljon tutkinut kirjallisuustieteilijä Juhani Niemi pohtii kirjallista menestystä teoksista itsestään löytyvien tekijöiden mukaan, Jokinen puolestaan pyrkii löytämään sosiokulttuurisia tekijöitä, jotka selittäisivät kirjojen suosiota.

Juuri tässä on näkyvissä ero kahden tieteenalan, kirjallisuussosiologian ja sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen, välillä. Kimmo Jokinen edustaa tieteenaloista ensimmäistä, Niemi puolestaan jälkimmäistä. Tieteenalojen painotuserot näkyvät ennen kaikkea teoreettisissa lähtökohdissa, vaikka käytännössä tutkitaan monesti aivan samoja asioita ja ilmiöitä. Kirjallisuussosiologien tutkimukset kohtelevat usein kaltoin teoksien esteettisiä aspekteja arvottaen ne toisarvoisempien seikkojen joukkoon. Jokinenkin syyllistyy ajoittain tähän, muun muassa antaessaan ns. hyvän kirjallisuuden piirteistä varsin pelkistetyn kuvan.

Siksi Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet havainnollistaa paljon enemmän siitä, millainen suomalainen lukemiskulttuuri on, kuin sitä, minkälaiseen kirjallisuuteen suomalainen vapaa-ajallaan iskee kyntensä kiinni.