VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: kirjallisuussosiologia

Akateemisen Kirjakaupan nousu ja tuho

28 sunnuntai Tam 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Akateeminen Kirjakauppa, elämäkerrat, kirjallisuussosiologia, Stig-Björn Nyberg, Suomen Kuvalehti

N a l l e   N y b e r g   muistelee menneitä ja yhteistyökumppaneitaan

 

Björn Nyberg som stod bakom fusionen av Söderströms och Schildts.
Björn Nyberg som stod bakom fusionen av Söderströms och Schildts.
akateeminen_kirjakauppa2-1920x726

Stig-Björn Nyberg: Kirjatalossa. Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin. Otava 2017. 255 s.

Muun muassa Akateemisen Kirjakaupan johtajana tunnettu Stig-Björn ”Nalle” Nyberg (s. 1947) on kirjoittanut hyvin vähän kirjoja, mutta myynyt ja kustantanut senkin edestä. Nybergin ensimmäinen ikioma kirja on muistelmateos Kirjatalossa, joka tuo ilmi pitkän linjan kirjallisuusihmisen elämänmenon ja uran taitekohtia.

Samalla Nyberg on tullut puolivahingossa kirjoittaneeksi Akateemisen Kirjakaupan historiikin muistellen sen perustamista ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Henkilökohtaiset näkökulmat synkkenevät loppua kohti Nybergin käydessä läpi syitä siihen, miksi Akateemisen Kirjakaupan nimekemäärä tipahti 2000-luvulla mammuttimaisesta 140 000 kappaleesta nykyiseen 20 000 kappaleeseen.

Kirjatalossa julkaistiin samanaikaisesti sekä suomeksi että ruotsiksi (Bokhuset; S&S). Tietokirjana se on kirjakauppiaan työelämäkerta. Nyberg käy läpi uransa huippukohdat ja tähtihetket. Hän kapusi Akateemisen Kirjakaupan johtajaksi tavallisesta kirjamyyjästä. Kiintoisaa on, että Nyberg lähti talosta monesti muualle toisiin tehtäviin – ja palasi aina takaisin.

Historiaa aikoinaan opiskellut Nyberg kertaa Akateemisen historiikin pieteetillä. Akateeminen Kirjakauppa perustettiin 1893 toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana. Vuosikymmenien vieriessä Akateemisen toimenkuva laajeni, ja kirjakauppa kävi läpi monia, kivuliaitakin organisaatiouudistuksia.

Nalle Nybergin tuntevat kaikki pienen maan pääkaupungin kirjallisuusammattilaiset ja toisinpäin. Kirjatalossa marssittaa näyttämölle Nybergin moninaiset yhteiskumppanit nimeltä vuosikymmenien ajalta, joista monia hän on haastatellut Kirjatalon Kohtauspaikalla. Nimiä satelee uuvuttavuuksiin saakka.

Joistakin henkilöistä Nalle kirjoittaa sivukaupalla. Näitä ovat esimerkiksi Akateemisen entiset johtajat Eino E. Suolahti, Jorma Kaimio sekä Doris Stockmann, joka vuonna 1970 teki päätöksen Nybergin palkkaamisesta myyjäksi Akateemisen kirjamyyntiin.

Kirjallisuussosiologisesti Kirjatalossa on hyvinkin kiintoisaa luettavaa. Nyberg kertoo vuolaasti kustantajien ja kirjakauppaketjujen yhteiselosta ja kipupisteistä koko itsenäisyyden ajalta.

Koin ansioksi se, että Nybergillä on moneen kirja-alan asiaan skandinaavinen näkökulma, ei niinkään supisuomalainen. Monet vierailut eri Pohjoismaihin (erityisesti Ruotsiin) sekä alan moninaiset luottamustehtävät maan rajojen ylitse ovat avanneet katsantokantaa kotimaata laajemmalle.

Omasta perheestään Nyberg puhuu yllättävän vähän, muutaman heiton sivulauseissa. Vaimolleen Irjalle kirjoittaja antaa lopussa muutaman sivun puhuessaan tämän vanhuudensairauksistaan ja niistä selviytymisestä.

– – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

 

 

Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

10 maanantai Hei 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

journalism

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Linna_jakaa_omistuskirjoituksia

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Seurakunta

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

lukeminen

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

where_ideas_come_from_show_art

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Kriitikkona en ole tavallinen lukija

20 perjantai Tou 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Lumooja

 

Lumooja 1-16 Tutkijan kammiosta
Lumoojan kansi 1-16

 

Kirjallisuuskritiikki on käsittääkseni vähän tutkittu aihepiiri. Oma opettajani, professori Juhani Niemi, julkaisi aikoinaan painavan puheenvuoron kirjallisuuskritiikistä esseekokoelmassaan Kirjallisuus instituutiona (1991). Laajempi puheenvuoro ilmestyi vuonna 1997, kun sosiologi Kimmo Jokisen väitöskirja suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista ilmestyi.

Jokinen kokosi kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui mielikirjakyselyn vastauksista, toinen kirja-arvosteluista ja kolmas Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitetuista esseistä.

Jokisen huomionarvoisin tutkimustulos on se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Kriitikot ja tavalliset lukijat odottavat kirjoilta eri asioita. He myös arvottavat kirjoja eri tavoin.

Ns. tavallinen lukija odottaa Jokisen mukaan hyvältä romaanilta ennen muuta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen lämminhenkisesti ja myönteisesti. Kriitikko puolestaan etsii teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja sekä uusia ja oivaltavia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän myönteisyyden ammattikriitikko saattaa kokea kielteisesti, kuten yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä.

Kirjallisuuskriitikko asettaa kaunokirjalliselle teokselle korkeita vaatimuksia, etsien tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin merkitykset ensi lukemalta, ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan yleensä liian läpinäkyvänä.

Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.

Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Siksi jälkimodernien kirjailijoiden surrealistiset kerrontaratkaisut eivät ole helposti tavoittaneet Suomessa kansan syvien rivien hyväksyntää.

Jokinen osoitti selvästi, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla keinoilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.

Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.

Analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä monipuolisten analyysituloksien varjossa.

Kaunokirjailija ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan ensisijaisesti meidän kriitikoiden reposteltavaksi, vaan juuri tavallisille lukijoille. Yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi.

Kahdenkymmenen kriitikkovuoden jälkeen minusta tuntuu vahvasti siltä, että me kriitikot harvoin kyseenalaistamme oman lukutapamme. Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen olisivat kuitenkin sellaisia arvottamisperustoja, joista käsin teoksen todellinen arvo voitaisiin määrittää paremmin kuin oman, vaillinaisen lukukokemuksemme varassa.

Jos kriitikkona olisin harjaantunut pohtimaan tavallisen lukijan näkökulmaa, lukijoiden yhteinen lukuelämys sulkisi lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikkona en voisi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä olisin kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.

Marko Tapion viikatetanssi

17 torstai Maa 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, elämäkerrat, Kain Tapper, kirjallisuussosiologia, Marko Tapio, Tuulikki Valkonen

Tuulikki valkonen
1064_aapo_201622916561

 

Tuulikki Valkonen: Mäyhä – lähikuvia Marko Tapion elämästä. Tammi 2003. 445 s.

”Ei tullut Markosta pappia eikä lääkäriä. Tuli lahjakas arkielämän psykologi, joka kiinnostui ihmisten käyttäytymisestä ja luonteista ja elämästä. [- -] Jos hän mielestään oli jonkun asian ymmärtänyt oikein ja muut väärin, niin hän tunsi suorastaan velvollisuutta saattaa selittämällä heidät oikealle tielle.”

Näillä sanoilla luonnehtii Tuulikki Valkonen (s. 1939) uutuuskirjansa alkupuolella edesmennyttä kirjailijamiestään. Valkosen jykevä teos Mäyhä – lähikuvia Marko Tapion elämästä oli ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi.

Mäyhän avatessani mietitytti, tuleeko Valkosen ja Tapion yhteisestä historiasta niin suuri painolasti, että se häiritsisi merkittävästi teoksessa kirjailijan tärkeiden asioiden ja elämänvaiheiden tulkintaa. Teoksen subjektiivinen painotus osoittautuikin voimakkaaksi. Varsin taidokkaasti kirjoittaja silti osaa häivyttää oman luontonsa taka-alalle, vaikka puhuu omalla äänellään.

Valkosen teos sykkii kaunokirjallista tenhoa. Mäyhä sisältää runsaasti sellaisia kertovia jaksoja ja maisemankuvausta, joissa raja fiktion ja faktan välillä hämärtyy. Teos on muodoltaan kuin dokumenttiromaani, jossa kertojan ääni on hirveän voimakas ja kerronnan kohde (Tapio) jää ajoittain jopa sivuhenkilöksi.

Päättelen tästä, että Valkonen tulee monesti kuvanneeksi edesmennyttä kirjailijamiestään omien havaintojensa ja tuntemustensa kautta ja tavallaan naamioineeksi  subjektiivisuutensa kaunokirjallisilla elementeillä. Vaikka hän kokeneena kirjallisuudentutkijana kykenee puntaroimaan Tapion teoksia varsin syvällisesti ja oivaltavasti, kirjailijakuvaus jää läheisen ihmisen havaintojen varaan, toisinaan jopa spekulaatioksi. Kenties Valkosen mielestä saa jäädäkin.

Kohtalousko

Tuulikki Valkonen (o. s. Viljanen) puhuu Marko Tapion kanssa ensimmäisen kerran puhelimessa lukiotyttönä 1958 luettuaan tämän romaanin Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956). Romaani sotasairaalasta paenneen ylioppilaan henkisestä kriisistä on tehnyt Tuulikkiin suuren vaikutuksen, ja hän pyytää kirjailijalta apua kirjaesitelmää varten.

Esitelmätehtävän antanut äidinkielenopettaja varoittaa etukäteen Tuulikkia, että tyttö pitäisi varansa kirjailijan kanssa.

– Muuten hän tekee sinusta mitä itse tahtoo, opettaja sanoo kaukonäköisesti. Silloin Tuulikki ei mietiskele opettajan vinkkiä, myöhemmin useamminkin. Muutama kuukausi puhelinsoiton jälkeen 19-vuotias Tuulikki tapaa 34-vuotiaan kirjailijan ja seurustelu alkaa.

Valkonen analysoi Marko Tapion ajatusmaailmaa melkoisesti tämän kaunokirjallisten tekstien kautta. Mäyhä sisältää laajoja tekstianalyyttisia jaksoja, jotka Valkonen on sijoittanut kronologisesti etenevän elämäkertakuvauksen lomaan. Hän osoittaa havainnollisesti mm. Dostojevskin suuren vaikutuksen Tapion teoksien taustalla.

Mistä muuten elämäkerran nimi tulee? Mäyhä osoittautuu pieneksi, maalaamattomaksi puuveistokseksi, jonka kirjailija ripustaa amuletiksi kaulaansa hävittyään korttipelissä. Mäyhä nousee epäonnen symboli, joka kuvannee Valkosen uskoa itsestään ja Tapiosta irrationaalisten kohtalonvoimien pelinappulana. Valkosen teoksen fatalismi on kouriintuntuvaa.

Tapperin suku

Mäyhä sisältää laajan selvityksen Tapperien kulttuurisuvusta ja sen kehitysvaiheista. Marko Tapperin veljet Kain, Harri ja Yrjö pääsevät kuvauksen keskiöön tämän tästä. Marko on esikoinen ja homogeenisen veljessarjan johtaja. – Heitä kaikkia sinun pitää kunnioittaa, hän sanoo Tuulikille pikkuveljistään.

Harri on perheen koomikko, ilmiselvä teatterilahjakkuus, joka kannattaa vapaata kasvatusta. Yrjö, nuorimmainen, on ujo poikamies, jonka naisasiat ovat muille salaperäisiä. Hän työskentelee lavastajana mm. Tampereen Teatterissa.

Kain, kuvanveistäjä, jää Tuulikille kaikkein vieraimmaksi. Hän on niin paljon omissa oloissaan, ettei Markon vaimo saa häneen kunnolla tutustuttua. Kain paljastuu luonnonlapseksi, jonka välit Markon kanssa ovat välistä huonot pitkän aikaa. Marko on miehistä kitsain, ja hänen sitkeä rahapolitiikkansa auttaa perhettä kestämään rahattomien aikojen läpi.

Valkonen on sijoittanut runsaasti leikkeitä Markon kirjoittamista kirjeistä leipätekstin lomaan. Näistä käyvät hyvin ilmi paitsi kirjailijan alituiset mielialan vaihtelut myös hänen herkkä älyllisyytensä ja vaistomainen elämänhalunsa.

Valkosen teoksen laaja-alaisuutta lisää se, että Mäyhässä tarkastellaan analyyttisesti Jyväskylän kirjallisuuskulttuuria, Gummeruksen valtapiiriä ja sen ahkeria toimijoita. Mm. Ville Vikstenistä ja Jaakko Syrjästä kirjoittaja puhuu monin ylisanoin. Teoksen kirjallisuussosiologiset juonteet laajenevat loppua kohden suurempiin kustannusyhtiöihin ja kaunokirjallisuuden tekemisen synkkiin reunaehtoihin.

Marko ja Tuulikki muuttavat paikkakunnalta toiselle, Jyväskylään, Espooseen, Porvooseen, takaisin Jyväskylään. Tapiolan betoniluolassa Marko Tapion viikatetanssi alkaa toden teolla. Markosta tulee maaninen, ja todellisuus alkaa hämärtyä painajaismaisiin mielikuviin. Kirjailijan ilmaisu kypsyy tällöin tyylikkääksi. Ankarat mietteet paitsi jättävät jälkensä kirjailijan ruumiiseen myös heijastuvat synkkänä pessimisminä Tapion pääteokseen Arktiseen hysteriaan, jonka vastaanotto on kuitenkin suurenmoinen.

Mäyhässä on vahvoja annoksia 1960-luvun kirjallisuushistoriaa, josta selviävät esim. WSOY:n ja Otavan keskinäiset jännitteet erilaisina kirjallisina etupiireinä. Modernistien mukaan WSOY oli konservatiivinen kustantamo, jonka kirjailijana Tapio sai elävänä kuolleen leiman otsaansa.

Pienenevät vaikutusmahdollisuudet

Alaotsikkonsa mukaisesti Mäyhä rakentuu todellisiksi lähikuviksi Marko Tapion elämästä. Tosin ei sovi unohtaa teoksen tekstikriittisiä painotuksia. Valkonen käy läpi kaikkien Tapion keskeisten teosten syntyvaiheet ja taustat. Kirjallisuudentutkimuksena Mäyhä noudattelee pitkälti perinteisen biografisen kirjallisuudentutkimuksen kaavaa (kirjailijan elämä & teokset).

Mäyhä jättää jälkeensä suuren kysymyksen, miksi kirjailijalle piti käydä niin huonosti kuin kävi. Siihen Valkonen hakee vastausta läpi teoksen, sitä kuitenkaan löytämättä tai jakamatta. Marko Tapio vaikuttaa henkilöltä, joka ei kykene vastustamaan alkoholia eikä voimakkaita ihmisiä ja joka vetäytyy omaan synkkyyteensä. Mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään heikkenevät koko ajan kirjailijan vanhetessa.

Kiintoisa kuriositeetti on se, että Marko Tapion kirjailijanimi  on peräisin WSOY:n pääjohtajalta Y. A. Jäntiltä. Kun Marko Tapper julkaisi esikoisromaaninsa Lasinen pyykkilauta (1952), Jäntti vaati ehdottomasti teoksen tekijälle suomalaista sukunimeä vierasperäisen Tapperin sijaan. Marko ei itse pitänyt lainkaan ehdotuksesta eikä koskaan mieltynyt kirjailijanimeensä. Hän ei kuitenkaan rohjennut vastustaa pääjohtajan ehdotusta.

Henkilökohtaisen surunsa läpi Valkonen lienee hyvin päässyt. Katkeruus kovasta kohtalosta ei ole saanut Mäyhän kerronnassa sijaa, ei edes ironisella tasolla.

– – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Hiidenkivessä 2003.

Kirjan yhteisön modernisaatio

24 tiistai Maa 2015

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Jyrki Hakapää, kirjakauppa, kirjallisuussosiologia

kirjakauppa+kirjapinoja

Jyrki Hakapää: Kirjan tie lukijalle. Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740-1860. SKS 2008. 466 s.

”Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on läheisesti yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston, kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, painoasetusten jne. seikkoja Suomessa.”

Ensimmäisen suomenkielisen väitöskirjan tehneen Rietrik Polénin enteelliset sanat 150 vuoden takaa toteutuivat tietyin osin paljon pitempisanaisemmin huhtikuussa 2008, kun historian tutkijan Jyrki Hakapään väitöskirja kirjakauppatoiminnan vakiintumisesta Suomessa ilmestyi. Laaja tutkimus julkaistiin kuin juhlan kunniaksi Suomen Kustannusyhdistyksen täyttäessä 250 vuotta.

Hakapää käy tutkimuksessaan läpi sen sekasortoisen ja kaoottisen vaiheen kirjakauppojen historiasta, jolloin järjestäytynyttä myyntitoimintaa oli vähän ja kirjakauppa-alan yrittäjillä jos jonkinlaisia lähtökohtia myyntitoiminnalleen. Kirjan tie lukijalle on arvokas läpileikkaus paitsi kirjahistoriaan myös tärkeään kirjallisuussosiologiseen reunaehtoon.

Hakapää tutkii kirjakauppatoimintaa kolmen aiheen kautta. Ensinnäkin hän tutkii kirjojen kauppaan liittyvien tapojen uudistumista ja kirjakauppalaitoksen syntyä. Toiseksi tutkija huomioi kirjallisuusinstituutiota laajempia poliittisia ja kansallisia virtauksia 1800-luvulla. Kolmanneksi Hakapää tarkastelee kirjakauppiaiden kulttuurisia ja taloudellisia valintoja ja niihin liittyviä ristiriitoja.

Uudistumisen pakko

Kirjan yhteisön modernisoituessa tapahtui monenlaisia asioita. Erilaisten mesenaattien tukemat hovikirjailijat saivat väistyä. Näiden tilalle tulivat varsinaisen työnsä ohella kirjoittavat virkamieskirjailijat ja kokoaikaiseen kirjoittamiseen antautuneet markkinakirjailijat. Paperinvalmistus- ja kirjapainotekniikan uudistuessa voitiin painaa ennennäkemättömiä painosmääriä, mikä mahdollisti kirjojen massatuotannon ja näin ollen myös kirjojen halvemmat hinnat.

Myös kirjojen kieli muuttui. Vuosituhantinen latinan ylivalta päättyi, ja kansankielet pääsivät kirjojen kieliksi. Tämä on suorassa yhteydessä yleiseen lukutavan muutokseen. Lähinnä uskonnolliseen kirjallisuuteen keskittyvän toistolukemisen rinnalle ja edelle tuli toisenlainen lukutapa, joka korosti uutta kirjallisuutta ja nautinnonhakuisia tarkoitusperiä.

Kaikki tämä edellytti kirjamyynniltäkin uudistumista. Se oli organisoitava uudella tavalla, mihin prosessiin Hakapää on keskittänyt tarmonsa ja huomionsa. Hakapää osoittaa, että kirjakauppatoiminnan kehitys ei ollut aina entistä parempaan tai edistyksellisempään suuntaan. Uudenlaista kirjamyyntitoimintaa varjostivat talousvaikeudet, epäonni ja heikoiksi osoittautuneet pitkän tähtäimen ratkaisut. Tutkija toteaakin, että kirjallisen liiketoiminnan esteet, vajavaisuudet ja kilpailijat ovat tutkimuskohteina yhtä tärkeitä kuin toiminnan edistysaskeleet.

Arvokas kokonaisesitys

Ruotsalaisen kirjallisuussosiologin Johan Svedjedalin tavoin Hakapää puhuu kirjan yhteisöstä sen sijaan, että käyttäisi jäykkää käsitettä kirjallisuusinstituutio tai puhuisi kirjallisesta elämästä. Kirjan yhteisö kokoaa saman käsitteen sisälle sekä kirjahistorian että kirjallisuussosiologian erityispiirteet ja kattaa kirjojen aseman yhteisöissään laajemmin kuin kirjamarkkinat.

Hakapään tutkimuksen arvo on sen aiheessa, aiheen ajankohdassa sekä tutkimusotteessa. Kun Suomessa on 1990-luvulta lähtien tehty lähes uraauurtavaa tutkimusta kirjahistoriasta, kustannustalojen historiasta, lukemisen tavoista ja kohteista sekä kirjallisuuden tuotannon reunaehdoista, kirjakauppatoiminta itsessään on jäänyt paitsioasemaan. Tieteellisiä tutkimuksia kirjakauppojen historiasta ei käytännössä ole ilmestynyt kuin kourallinen artikkeleita.

Populaariteoksiakaan aiheesta ei ole kuin joitakin kirjakauppiasmonografioita ja yksittäisten kirjakauppojen historiateoksia. Maanlaajuisen kirjakauppatoiminnan historiasta Hakapään väitöskirja antaa havainnollisen yleisesityksen. Ansiona voi pitää sitäkin, että tutkija on tietoisesti valinnut kohteekseen tutkia ja kuvata aikaa ennen teollistumista ja yhteiskunnallista rakennemuutosta.

Tärkeä tutkimustulos on se, että Tukholmassa ja Leipzigissä toteutetut painotuotteiden myyntiuudistukset vakiinnuttivat järjestäytyneen kirjakauppalaitoksen toimintatavat myös Suomessa. 1810-luvulle asti kirjakauppoja ei tosin ollut kuin Turussa, ja maakuntakeskuksiin kirjakaupat tulivat vasta 1830-luvun lopulla. Lähes kaikki Suomen suuriruhtinaskunnan kaupungit saivat kirjakauppansa 1800-luvun puolivälissä. Samalla asiakaskunta laajeni vähitellen ruotsinkielisestä säätyläistöstä myös rahvaan puolelle.

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kirjakauppojen voittomarginaalit olivat pieniä ja kirjamyynti oli kaupallisena alana erityisen kiivastempoinen ja riskialtis. Koska kirjakaupan ylläpito oli näin epävarmaa ja huonosti tuottavaa liiketoimintaa, kirjakauppa perustettiin useimmiten muun kirjallisen tai ammatillisen toiminnan yhteyteen. Yksinomaan kirjojen myyntiin perustetut kaupat yleensä kaatuivat nopeasti.

Tärkeä on myös se Hakapään havainto, että ulkomaiset painotuotteet pelastivat suomalaiset kirjakaupat 1800-luvun alapuolella taloudelliselta perikadolta. Kirjoja tuotiin Suomeen laivalasteittain mm. Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Kansainvälinen kirjakauppa ratkaisi kirjamyyntitoiminnan keskittymisen Turkuun ja Helsinkiin. Muiden kaupunkien, kuten Viipurin, Vaasan, Hämeenlinnan tai Porvoon kirjakauppiaat epäonnistuivat jatkuvasti yrityksissään luoda suoria yhteyksiä keskieurooppalaisiin kirjanvälittäjiin. Turun ja Helsingin kirjakartelli vakiintui yhtä aikaa Suomen Kustannusyhdistyksen perustamisen kanssa 1850-luvun lopulla.

Hakapään väitöskirjan lopusta löytyy lukuisia kirjallisuussosiologisesti merkittäviä ja kiintoisia taulukoita ja tilastoja. Niistä selviävät mm. Suomen kaikki privilegioidut kirjakauppiaat tutkittavana ajankohtana (1740–1860), 1800-luvun alkupuolen kirjakauppiaiden koulutus- ja ammattitaustat, tullilaitoksen tilastot painotuotteiden maahantuonnista 1800-luvun alussa sekä kustantajien julkaisualat.

Kirjallisuutta:

Svedjedal Johan 1993: Bokens samhälle. Svenska Bokförlaggareföreningen och svensk bokmarknad 1887–1943. Svenska Bokförlaggareföreningen: Tukholma.

Polén Rietrik 1858: Johdatus Suomen kirjallishistoriaan. J. C. Frenckell ja pojan kirjapaino: Helsinki.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Bibliophiloksessa 2008.

Kirjallisuuskriitikot ja tavalliset lukijat lukevat eri tavalla

18 keskiviikko Hel 2015

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, suomalainen lukeminen

kimmojokinen literary-criticism-caricature-of-literary-critics-removing-passages-from-books-that-displease-them-c-1830

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 56. Jyväskylän yliopisto 1997. 226 s.

Jyväskyläläinen sosiologi ja kulttuurintutkija Kimmo Jokinen teki 1997 väitöskirjansa suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista. Jokinen työskentelee tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa perhetutkimuksen professorina.

Jokinen kokosi väitöskirjaansa varten kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui vastauksista kyselyyn, jossa ns. tavallisia lukijoita kehoitettiin kertomaan mielikirjallisuudestaan. Toisessa aineistossa oli kirja-arvosteluja, joita eri sanomalehtien kriitikot ovat kirjoittaneet tietyistä menestysteoksista. Kolmas ja tuorein aineisto sisälsi erään Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitettuja esseitä. Esseet oli varta vasten pyydetty tietyltä jyväskyläläiseltä lukijaryhmältä.

Kriitikot ja tavalliset lukijat

Jokisen keskeisin ja huomionarvoisin tutkimustulos oli se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Keskeisimmin tämä näkyi siinä, että kriitikot ja tavalliset lukijat odottivat kirjoilta eri asioita ja arvottivat kirjoja tästä syystä eri tavoin.

Jokisen mukaan tavallinen lukija odottaa esimerkiksi hyvältä romaanilta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen ja kansalliseen identiteettiimme voittopuolisen lämminhenkisesti ja positiivisesti. Kriitikko taas etsii samasta teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja ja uusia, innovatiivisia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän positiivisuuden ammattikriitikko saattaa kokea yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä kielteisille elämänilmiöille.

Kirjallisuuskriitikko on yleensä hyvin koulutettu työhönsä. Hän asettaa teokselle korkeita vaatimuksia ja etsii tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia, joita tavallisen lukijan on vaikea lähestyä ilman harjaantumista. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin kaikki merkitykset ensi lukemalta, moni ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan liian läpinäkyvänä.

Huomionarvoista on se, että Jokisen mukaan lukukokemus ei Suomessa riipu ratkaisevasti lukijan sosiaaliluokasta. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset poikkeavat näin selvästi esimerkiksi ranskalaisista, joiden parissa kirjallinen makuhierarkia on jäsentynyt sosiaalisesti.

Arto Paasilinnan romaanien vastaanotto Suomessa ja Ranskassa havainnollistanee hyvin erilaisia kirjallisia makuhierarkioita. Kun Paasilinna on kotimaassaan luokiteltu suositun populaarikirjallisuuden kestotuottajaksi, Ranskassa hän saavutti 1990-luvulla korkeakirjailijan arvon. Paasilinnaa ovat Suomessa lukeneet kaikki kansanryhmät kansanedustajista putkimiehiin ja kerrossiivoojiin. Ranskassa taas suomalaishumoristin lukijakunta on ollut huomattavasti eriytyneempi, todennäköisesti eräänlainen eliittilukijoiden joukko.

Lukijalle ei saa valehdella

Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.

Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Jälkimodernien kirjailijoiden (kuten Liksomin) surrealistiset kerrontaratkaisut eivät siksi tavoita Suomessa helposti kansan syvien rivien luottamusta.

Jokinen osoitti väitöskirjassaan, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Mitä tulee sisältöpuoleen, kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla innovaatioilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.

Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.

Eläytyäkö vai analysoida?

On syytä tarkastella sitä, mikä merkitys kirjailijan ja lukijan kannalta on lukuelämyksellä ja analyyttisella kirjallisuuskritiikillä. Näitä on vaikea arvottaa toisiinsa nähden. Ilmiöiden välillä lienee vastakohtaisuuden sijasta täydennyssuhde.

Pitkälle viety analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä rakenteellisten ja funktionalististen analyysituloksien varjossa.

On silti huomattava, että kaunokirjailija ei kirjoita teoksiaan ensisijaisesti kriitikoiden reposteltavaksi, vaan tavallisille lukijoille. Tällöin yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi. Mika Waltarin sanoin kirjailija tavoittelee teokseensa tunnetta, joka värisyttäisi jokaisen sydäntä. Jos hän tämän tunteen tavoittaa, hänen menestyksensä on tämän menestyskirjailijan mukaan varma.

Vaikka analyyttinen kritiikki puolustaa paikkaansa yliopistoissa, voi kysyä, pitäisikö sanomalehtien kirjallisuuskriitikoiden tavoitella teoskeskeisten analyysien sijasta juuri sitä, mitä kirjailijakin tavoittelee. Jokisen termejä käyttäen tämä tarkoittaa sitä, että kriitikko tietoisesti muokkaisi lukuihannettaan tavallisten lukijoiden suuntaan.

Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen lienee sellainen arvottamisperusta, josta käsin teoksen todellinen arvo voidaan määrittää lyhyellä aikavälillä. Jos kriitikko on tähän harjaantunut, kollektiivinen lukuelämys sulkee lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikko ei voi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä on kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.

Kirjallisuussosiologia ja sosiologinen kirjallisuudentutkimus

Jokinen on taustaltaan yhteiskuntatieteilijä, mikä vaikuttaa hänen kysymyksenasetteluihinsa ratkaisevasti. Kun suomalaisten suosikkikirjoja paljon tutkinut kirjallisuustieteilijä Juhani Niemi pohtii kirjallista menestystä teoksista itsestään löytyvien tekijöiden mukaan, Jokinen puolestaan pyrkii löytämään sosiokulttuurisia tekijöitä, jotka selittäisivät kirjojen suosiota.

Juuri tässä on näkyvissä ero kahden tieteenalan, kirjallisuussosiologian ja sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen, välillä. Kimmo Jokinen edustaa tieteenaloista ensimmäistä, Niemi puolestaan jälkimmäistä. Tieteenalojen painotuserot näkyvät ennen kaikkea teoreettisissa lähtökohdissa, vaikka käytännössä tutkitaan monesti aivan samoja asioita ja ilmiöitä. Kirjallisuussosiologien tutkimukset kohtelevat usein kaltoin teoksien esteettisiä aspekteja arvottaen ne toisarvoisempien seikkojen joukkoon. Jokinenkin syyllistyy ajoittain tähän, muun muassa antaessaan ns. hyvän kirjallisuuden piirteistä varsin pelkistetyn kuvan.

Siksi Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet havainnollistaa paljon enemmän siitä, millainen suomalainen lukemiskulttuuri on, kuin sitä, minkälaiseen kirjallisuuteen suomalainen vapaa-ajallaan iskee kyntensä kiinni.

Blogin tilastot

  • 71 977 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Selkokirjailija Tuija Takala muokkasi klassikkorunoista uusia versioita
  • Andy Weir sepitti teknotrillerin lähitulevaisuuden kuuelämästä
  • Anneli Kannolle kirjoittaminen on parhaimmillaan todellinen flow-kokemus
  • Mikä on Theseuksen henki?
  • Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan kosketti kohtalokuvauksellaan
  • Ylväs kummitustarina sateenkaariperheen kotipiiristä

  • Jari Olavi Hiltunen
tammikuu 2021
ma ti ke to pe la su
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031
« Jou    

Arkistot

  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • Toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • Toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • Toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • Toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • Toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • Toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Keijo Leppänen – Vaimokeskeinen kirjailija elämän arjen ja pyhyyden äärellä
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Dan Brown – Mahtinäyttämöiltä sähköpostisuojauksiin ja vapaamuurarien salaisuuksiin
  • Kirkon Don Quijote kohtasi opilliset tuulimyllynsä
  • Pia Rendicin rohkeaa seksipuhetta kristityille
  • George R. R. Martin - goottilaisen fantasian eeppinen mestari
  • Akateemisen Kirjakaupan nousu ja tuho
  • Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle
  • Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa
  • Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

#amisreformi 1700-luku 1950-luku Aamulehti Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Alivaltiosihteeri Altered Carbon amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Arja Palonen Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen author interview autobiography autofiktio Bagdadin prinsessa Baudolino bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Ensio Lehtonen Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass Hain series Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Heidi Liehu Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lappi Lars Levi Laestadius Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Peura Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko Kilpi Marko Tapio Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki mielisairaala Mihail Bahtin Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series Natasha Vilokkinen Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkävuosi Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti oppaat Orhan Pamuk ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Sami Heino Samuli Antila Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Taneli Junttila Tapio Koivukari Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen Troikka Tuija Takala Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS työelämä Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 71 977 hits

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Peruuta
Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy