Avainsanat
Kuva: Esko Jämsä
Kirsti Mäkinen: Pulpetin henki. Otava 2015. 236 s.
Kouluneuvos Kirsti Mäkisen (s. 1939) omaelämäkerta Pulpetin henki sisältää havainnollisia ja kiintoisia katsauksia pitkän linjan opettajan ja kirjallisuusihmisen elämänvaiheisiin ja työsuorituksiin.
Täyspalvellut äidinkielen lehtori on ollut tuottelias oppikirjailija ja aktiivinen järjestöihminen. Mäkinen sai ansioistaan tietokirjailijana ja kouluttajana kouluneuvoksen arvonimen 1998.
Siellä täällä poikkeavassa muistelmateoksessa satelee koulumuistoja tämän tästä. Useimmiten miljöönä on SYK eli Helsingin suomalainen yhteiskoulu, jonka äidinkielen opettajana Mäkinen toimi yli 30 vuotta. Samalla hän pohtii koulun jatkuvia murroskausia ja opettajia muutosten tuulissa.
Emerita-lehtori kertaa useampaan kertaan rakkauttaan työhönsä ja oppilaihinsa. Eläkkeelle oli kuulemma silti hyvä ajallaan jäädä. Niin paljon systeemit olivat menneet opettajan rakastaman työn edelle.
Mäkinen toimi Ylioppilastutkintolautakunnan sensorina eli ainetarkastajana 1982-2009. Keväällä 1963 viiden SYK:n opiskelijan laudatur-aineet tulivat sensoreilta takaisin improbatureina eli hylättyinä. Siihen aikaan kirjoitettiin ainoastaan yksi aine; siinä koko äidinkielen yo-koe.
Mäkisen lähin kollega Pekka Mattila kirjoitti sensorien mielivaltaisuudesta poleemisen kirjoituksen, joka julkaistiin Parnassossa. Avausta seurannut keskustelu johti lopulta käytäntöön, jossa kahdesta aineesta valitaan parempi.
Kirjailijoita ja hyväntekijöitä
Pulpetin hengessä on paljon toisistaan irrallisia asiakokonaisuuksia, jotka sidotaan löyhästi yhteen elämäkerrallisilla jaksoilla. Kirjoittaja kuitenkin ohittaa melko nopeasti elämänsä vaikeimmat jaksot. Esikoisvauva menehtyi synnytyksessä 1963 ja Erkki-mies kuoli 1986. Katkeraa sävyä ei näy eikä kuulu.
Kirjallisuudenopetus oli Mäkiselle erityinen lempilapsi, josta hän kirjoittaa poleemisesti useita kertoja:
”Vasta monikerroksinen fiktio antaa lukijalleen mahdollisuuden ymmärtää todellisuutta. Runsas lukeminen syventää oppilaan kokemusta omasta itsestään ja maailmasta.”
Mäkisen mielestä kirjallisuuden opetus on aina ollut suomalaisen koulun lehtolapsi ilman oikeuksia, palvellen kunkin ajan trendejä. Ennen peruskoulun tuloa äidinkielen opettajilla ei ollut edes oppikirjoja, joita käyttää kirjallisuuden opetuksen runkona. Opetettiin mitä sattui miten sattui.
Mäkinen kertoo vuolaasti monista klassikkokirjailijoista. Erityinen huomio suunnataan Minna Canthiin, jonka elämäkerturi tuottaa eräänlaisena idolinaan.
”Kirjailijat, hyväntekijät. Lapsen ja nuoren elämän pelastava armeija. Isä osti minulle kaikki kirjat, jotka vain osasin pyytää.”
Mäkisen lapsuuden suurin lukuelämys oli Carl Blinkin suurenmoinen romaanisarja Ruotsi-Suomen historian ajoilta, 5000 sivua pientä, tiheää tekstiä. Myöhemmin Mäkinen sai selville, että hänen lapsuutensa idoli olikin ollut pseudonyymi, Louise Stjernström -niminen tukholmalainen naiskirjailija.
Kirsti Mäkinen on lukion äidinkielen oppikirjailijana alan klassikko Suomessa. Sattumalta hän joutui oppikirjoihin liittyvän kirjasodan keskiöön 1970-luvulla, peruskoulun alkutaipaleella.
Mäkinen oli tuolloin mukana tekemässä Lukion äidinkieli 1 -kirjaa (1975), joka noudatteli modernia viestintäteoriaa. Se oli liikaa Kouluhallitukselle, joka hyväksyi teoksen oppikirjaksi vasta pitkällisen mediamyllytyksen ryöpyttämänä. Oppikirjallisuus joutui näin politiikan pelinappulaksi.
– – – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Parnassossa.
VETUS Et NOVA 