Homsantuu, #metoo-kampanjan ikoni

Avainsanat

Aamulehti, kolumnit, Minna Canth, naisasialiike, näytelmät, Satakunnan Kansa, Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri, Työmiehen vaimo

ARVOVALTAISTEN ja oman arvonsa tuntevien teatterikriitikoiden näkemys oli selviö.

Minna Canthin Työmiehen vaimon kantaesitys Suomalaisessa teatterissa 28.1.1885 oli pohjasakkaa, täysi fiasko.

Myös muut katsojat olivat ällistyneitä, tyrmistyneitä ja pettyneitä. Eihän teatterin tällaista pitänyt olla. 

Aivan kuten venäläiset ja eurooppalaiset esikuvansa, Canth oli käynyt häränsarviin kiinni, vääntäen niin, että tuntui. Katsojaa armahtamatta Canth kritisoi viinan litkimistä ja miesten ylivaltaa avioliitossa.

NÄYTELMÄN henkilökaartissa kaikki miehet ovat heikkoja. Sitä vastoin naisista löytyy pari vahvaa sankaritarta.

Nimikkeen työmies Risto on hulttio ja laiska juoppo. Hän houkuttelee naimisiin kanssaan ahkeran Johannan, joka on hankkinut omalla työllään itselleen kunnon myötäjäiset. Ennen avioitumistaan Johannaa varoitetaan Ristosta, turhaan.

Nykypäivään nähden on kummallista, että 1880-luvun Suomessa naineella naisella ei ollut oikeutta omaisuuteensa, ei edes omiin työtuloihinsa.

Ne kuuluivat lain mukaan aviomiehelle, joka toimi vaimonsa juridisena ja taloudellisena edusmiehenä.

Canthin näytelmässä Risto ryyppää häiden jälkeen surutta Johannan rahat kavereittensa kanssa. Kun Riston ja Johannan poika kärsii puutetta isän ryyppäämisen vuoksi, lähimmäiset syyttävät Johannaa huonoksi äidiksi.

Sitä vastoin Risto pääsee vähemmällä huomiolla, paitsi näytelmän viimeisessä kohtauksessa.

Sitten Risto alkaa salaa vaimoltaan vikitellä entistä rakastettuaan Kerttua, joka tunnetaan mustalaistyttö Homsantuuna.

Kun Johanna kuolee vaivoihinsa, Homsantuu yrittää kostoksi ampua Riston, siinä kuitenkaan onnistumatta. Poliisit vangitsevat hänet ja vievät pois.

Ennen poistumistaan näyttämöltä Homsantuu tokaisee uhmakkaasti:

”Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha! Niitähän minun pitikin ampua!”

TEIDÄN LAKINNE ja oikeutenne – totta tosiaan! Homsantuusta tuli suomalaisen kirjallisuuden irvokas #metoo-ikoni.

Lisäksi kahden fiktiivisen naisen tragedia pääsi Suomen historiaan.

Neljä vuotta Työmiehen vaimon kantaesityksestä Suomen senaatti sääti lainmuutoksesta, joka salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan.

Tämä tosin sillä edellytyksellä, että tehtiin erillinen avioehto.

Toinen keino oli leskeytyä. Tuttu juttu Minna Canthille, kauppiaan leskelle.

Lopullisesti suomalainen vaimo vapautui miehensä edusmiehisyydestä vasta vuoden 1930 avioliittolaissa.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 5.3.2018 ja Aamulehdessä 19.3.2018.

Juha Seppälän parhaat kolumnit

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Juha Seppälä, kolumnit, Satakunnan Kansa, tietokirjallisuus

Juha Seppälä. Kuva: Laura Malmivaara.

Juha Seppälä: Bog Edin / Lataa ja lue. Tekstejä 1980–2020. Siltala 2021. 450 s.

Kun kesällä huomasin Juha Seppälän (s. 1956) julkaisevan tulevana syksynä valitut kolumninsa, mieleni valahti ilman pidikkeitä alas kuin raskas lyijypaino.

Tähänkö oli tultu? Kun kirjailijan runosuoni ei enää syki, on tullut aika lämmitellä vanhoja lehtitekstejä.

Avasin Bog Edin -kokoelman odottaen kirjailijan kaikenkarvaisten pöytälaatikkotekstien vuolasta jonoa, jossa ei näy päätä eikä häntää. Toisin kuitenkin kävi.

Seppälän kirjoituskokoelma avaa Porin parhaan kirjailijan sielua paremmin kuin hänen laadukkaat kaunokirjansa, joista useat ovat yltäneet Finlandia-ehdokkaiksi (1990, 1991, 2008, 2012). Neljänkymmenen vuoden ajalta kerättyjen kolumnien äärellä tapaan avoimena kynämiehen, joka on aina vältellyt julkisuutta.

KOKOELMAN tekstit on koottu fiilispohjalta. Monen menneen kolumnin aihe ei ollut enää millään tavoin ajankohtainen, ja eniten kirjailija on karsinut talouselämää ja urheilua käsitteleviä kirjoituksiaan.

Seppälä on lisännyt moneen kolumniin jälkitekstin tuoreista ajatuksistaan kyseisen aiheen suhteen. Jälkikirjoitukset ovatkin kokoelman parasta antia.

Bog Edin on namupala Seppälä-tutkijoille yliopistomaailmassa. Ammattikirjailijan on elääkseen tehtävä näitäkin tekstejä. Seppälä on kirjoittanut parhaimmillaan kolmen kolumnin viikkovauhtia.

Kirjailijan mystinen elämänmeno saa havainnollistuksia. Kaikki arkinen on hyväksi kirjailijantyön kannalta. Tavalliset, järkevät ihmiset ovat kuulemma parasta seuraa. Iltaisin Seppälä torjuu mielensä autiutta katsomalla televisiota.

Finlandia-palkinto on Juha Seppälälle asia, mihin hän palaa kolumneissaan yhä uudelleen. Kunnes antaa itselleen luvan olla välittämättä palkinnosta, joka on jo niin monesti mennyt sivu suun.

Vuonna 2002 Seppälä kolumnoi Hiidenkivessä, ettei Finlandian saanut kirjailija enää voinut saavuttaa mitään, hän oli ikään kuin tullut perille. Finlandia-kirjailijaa ei enää muisteta seuraavana kirjasyksynä.

JO 2000-LUVUN alussa Seppälä pani merkille kirjailijantyön muutoksen: kirjailijoista ei ollut enää poliittisiksi ja yhteiskunnallisiksi suunnannäyttäjiksi. Majakat ovat sammuneet, perävaunut jatkavat liikettä. Vuosittain ilmestyy ainoastaan muutama tärkeä kirja.

”Köyhässä näköalattomassa ajassa tuntuu oudolta lukea kirja, joka stimuloi sydäntä ja päätä” (Satakunnan Kansa 2003).

Seppälä ihailee selvästi kirjailijoita, jotka eivät taivu kompromisseihin lukijoiden vuoksi. Esikuviksi nousevat muun muassa tinkimättömät Pentit Saarikoski ja Haanpää.

Väinö Linnaa Seppälä ei kadehdi, päinvastoin. Tämähän luovutti elämänsä tarkoituksen kirjojen kansien väliin päästäkseen kansakunnan kaapin päälle.

Monet Seppälän viljelemät lauseet ovat iskeviä ja aforistisia. ”Kirja voi elää vain luonnoksena. Se on maalaus, ei malli.”

Seppälä ei usko Jumalaan, mutta hän ajaa kuitenkin Jumalaa kirkkoon.

Kun hän muistaa Terho Pursiaisen hauskan Jumala-kirjan (2004), kirjoituskokoelman nimikeainekset ovat kasassa: Bog Edin, yksi Jumala. Nimike on kirkkoslaavia eli muinaisbulgariaa.

Omat kirjat ovat Seppälälle Sisyfoksen kiviä, joita hän vierittää työllä ja tuskalla ylös vuorelle. ”Lopullisia kirjoja ei ole, on pelkkiä prosesseja.”

Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

Avainsanat

#amisreformi, Finlandia-palkinto, Kari Hotakainen, kolumnit, Olli Jalonen, Satakunnan Kansa, Väinö Linna

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Pentti Holapan raskas taival poliittisena kolumnistina

Avainsanat

Finlandia-palkinto, kolumnit, Pentti Holappa, Satakunnan Kansa, Taru Väyrynen

Pentti Holappa. Kuva: Lehtikuva

Pentti Holappa: Ajan hermolla – kolumnit 1968–1978. Toim. Taru Väyrynen. Ajatus Kirjat 2006. 352 s.

Kirjailija Pentti Holappa (1927-2017) heittäytyi aktiivivuosinaan täysin palkein mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja keskusteluun. Hänen lehtikirjoitustensa valikoima Ajan hermolla ilmestyi 2006.

Teos vahvistaa käsitystä Holapasta mielipiteitä jakavana journalistina. Hänen kolumnejaan ilmestyi aikaisemmin kokoelmassa Päätelmiä (1970).

Kirjailija kertoo esipuheessaan aloittaneensa 1968 Helsingin Sanomien ensimmäisenä poliittisena kolumnistina. Holappa nautti kuulemma täysimääräistä sananvapautta saaden vapaasti arvostella kirpeästi muun muassa Idän ja Lännen suurmahteja, Vietnamin sotaa, kirkon toimintaa, kansanedustajien pelokkuutta ja suomalaisen poliisin toimintaa.

”Olin sen verran outo lintu suomalaisessa journalismissa, että kesti kohtuullisen kauan ennen kuin vaikutusvaltaiset kansalaiset tiedostivat minut yhteiskunnalliseksi riskiksi.”

Sitten lunta alkoi tulla tupaan melkoisesti, ja lopulta mitta täyttyi. Holappa päätti 1978 vaieta kolumnistina ja keskittyä kaunokirjallisuuteen.

Hesarin kolumnistina Holappa ei pelkästään kritisoinut vahtikoiramaisesti valtaapitäviä vaan jakeli ahkerasti myös kiitoksia ja puoltosanoja.

Kirkassilmäinen idealisti esiintyi lähes kaikissa kirjoituksissaan. Maailmanparannukseen tarvittiin paitsi oikeita tarkoitusperiä myös moitteettomia keinoja.

Kansainväliset, jopa maailmanlaajuiset katsantokannat olivat Holapalle tärkeitä.

Kolumneissa tämä näkyy aiheenvalinnassa, näkökulmien runsautena ja kriittisyytenä suppeisiin kansallisiin tulkintoihin esimerkiksi kulttuuri-ilmiöistä tai ihmisoikeuskysymyksistä.

Oman tiensä valittuaan kirjailija kulki sitä määrätietoisesti.

”Kirjoitteluni ei kelpaa esimerkiksi aatteellisesta puhdasoppisuudesta”, Holappa totesi jo varhain.

Homotaustansa avoimesti myöntäneen kulttuuripersoonan saappaat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Hän ponkaisi sosialidemokraattien riveistä kulttuuriministeriksi 1972 jatkaen silti poleemista kirjoittamistaan maan ykköslehdessä.

Kirjailija itse arvottaa sanomalehtitekstejä sen mukaan, kuinka järkeviä kyseisen kirjoittajan mielipiteet ovat ja kuinka selvästi ja nautittavasti hän kykenee ne esittämään.

Holapan omat tekstit paljastuvat tämän aihion kaltaisiksi: kieleltään selviksi, havainnollisiksi ja jouheviksi sekä ydinajatuksiltaan kirkkaiksi.

Ajan hermolla –teosta rasittavat kolumnikokoelmalle tyypilliset ongelmat, kuten aiheiden lavea rönsyily ja keskinäinen jäsentymättömyys. Kirjoitusten pituudet vaihtelevat muutamasta rivistä muutamaan sivuun.

Holapan värikästä persoonallisuutta kolumnit avaavat tärkeällä tavalla. Häneen ei voi soveltaa sanomalehtikirjailijan titteliä samaan tapaan kuin vaikkapa jo edesmenneeseen Jouko Tyyriin (1929–2001).  Ajan hermolla ilmeisesti toisintaa älykkään sanankäyttäjän haikeutta aikaan, jolloin vielä jaksoi ottaa räiskyvästi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Kohuromaani, romaanihenkilöiden homoseksuaalisuutta avoimesti kuvaava Ystävän muotokuva, toi Holapalle kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1998. Se oli tunnustus pitkästä elämäntyöstä kaunokirjailijana ja vastavirtaan hiihtävänä kulttuurivaikuttajana.