Oma koti kullan kallis!

Avainsanat

Arto Paasilinna, book review, elämäkerrat, Lalli

Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa. WSOY 2002. 258 s.

Syksyn 2002 kiintoisimpiin kirjauutuuksiin kuului Arto Paasilinnan (1942–2018) omaelämäkerrallinen Yhdeksän unelmaa. Vanhoja arkistoja selatessa osui silmiini kahdenkymmenen vuoden takainen, Lalliin kirjoittamani arvostelu kirjasta, jossa kirjailija kertoo menneistä rakennushankkeistaan.

TIETOTEOKSEN kantavana juonena on kertoa kirjailijan unelmien täyttymyksistä, kymmenestä rakennuksesta, jotka hän on rakentanut eri puolille Suomea vuosikymmenten saatossa. Samalla Paasilinna kertoo vuolaasti elämänsä kiintoisia kuriositeetteja ja käännekohtia ja parantaa maailmaa omalta osaltaan.

Teosta lukiessa huomaa Paasilinnan osoittautuneen varsin aikaansaavaksi niin kynämiehenä kuin rakentajana. Kun rahaa on löytynyt, sitä on innokkaasti käytetty hyviin tontteihin ja taloihin.

Pula-ajan läpikäyneen maalaispojan mieli tekee yhä rakennella ja sisustaa. Paasilinna toteaa: ”Niin se on, että kun mies saa valmiiksi mökin, mieli alkaa palaa uuden kämpän kimppuun. Semmoinen luonto.”

Pohjapiirustukset

YHDEKSÄN UNELMAA kasvaa kerros kerrokselta omakohtaiseksi tutkielmaksi kirjailijan osasta ja elämänkysymyksistä. Paasilinnan tarkoituksena on ollut kertoa havainnollisesti rakennusten kautta ”elämänsä pohjapiirustuksista”. Tämän hän tekeekin.

Menestyskirjailijan moni-ilmeinen persoona tulee Yhdeksässä unelmassa kenties konkreettisemmin esille kuin Paasilinnan viimekeväisessä omaelämäkerrassa Lentojätkä, jonka toimittaja Eino Leino on kirjoittanut. Tähän teokseen Paasilinna viittaa uutuudessaan kerran todeten, että Lentojätkän julkaisi Otava, eikä WSOY, kuten yleensä Paasilinnan kirjojen kohdalla.

Syytä vakinaisen kustantajansa sivuuttamiseen Paasilinna ei kerro Yhdeksässä unelmassa, vaan sitä vastoin kehuu kustantajansa yhteistyötaitoja. Lentojätkässä kerrotaan jonkun Hesarin toimittajan hiljattain suututtaneen painosten kuninkaan paksuilla jutuillaan maan valtalehdessä. Tästä kimpaantuneena kirjailija lähetti omaelämäkertansa WSOY:n pahimmalle kilpailijalle.

Yhdeksän unelman kirjallisuussosiologinen arvo on merkittävä. Paasilinna kertoo avoimesti kirjoittamisen paineistaan, kustantajan ja kirjailijan suhteen problematiikasta, kirjailijan haavoittuvuudesta ja muista kirjailijan työn reunaehdoista. 

Vihamieliset naapurit

PAASILINNAN IRONISOI jo ensi sivulta asti itsensä kylmän oluen ystäväksi ja räyhääjäksi, joka saa vaivatta naapurit hiiltymään. Mies on oppinut elämään senkin kanssa, että on syntynyt 20. huhtikuuta eli samana päivänä kuin Adolf Hitler!

Ilkikurisia sävyjä kirjailija ei ole edes yrittänyt välttää kommentoidessaan sarkastisesti omia toilailujaan tai ystäviensä luonteenpiirteitä. Esim. kirjailija Jussi Kylätaskusta Paasilinna toteaa, että tämä on ”merkillinen mies, monimutkainen niin kuin kirjailijan ja varsinkin näytelmäkirjailijan parhaimmillaan pitääkin olla”.

Kaikkien aikojen menestyneimmäksi suomalaiseksi elokuvaohjaajaksi Paasilinna nimeää ystävänsä Ere Kokkosen. Siinä ei tainnut olla ironiaa mukana.

Lukuisista naapureistaan Paasilinnalla ei ole monta hyvää sanaa sanottavana. Hän suhtautuu näihin vihamielisesti odottaen väistämättömän hyökkäyksen tulevan arvaamattomalla ajalla. Naapurivihamielisyys on vaikuttanut myös kirjailijan rakennushankkeisiin (esim. Maahismaan puolustustorni).

Unelmat sirpaleina

YHDEKSÄN UNELMAN kirjoittamisen motiivi perustuu selvästi narsismiin ja itsensä paljastamiseen. Paasilinna haluaa paljastaa karheat ajatuksensa, suoristaa monia menneitä väärinkäsityksiä ja sivallella tyylikkäästi suuntaan ja toiseen.

Teoksessa romuttuu railakkaasti sekin myytti, että kirjailija olisi yli-ihminen tai epäihminen. Kirjailijan ihmisyydessä ei ole kadehtimista, liekö päinvastoin.

Tietynlainen synkkä pohjavire sävyttää Yhdeksää unelmaa alusta asti. Vaikka Paasilinna on kyennyt rakentamaan ja kirjoittamaan paljon, hän ei silti koe saavuttaneensa kaikkia unelmiaan, ei läheskään. Kipeitä elämänkokemuksia riittää yhtä paljon kuin riemukkaita. 

Arto Paasilinna. Kuva: Hannes Heikura / HS.

Raimo Seppälälle faktateksti on ollut leipälaji

Avainsanat

Aamulehti, author interview, elämäkerrat, Lalli, Raimo Seppälä, Tampere, tietokirjallisuus, Ulvila, Ulvilan Seutu

Raimo Seppälä.

Raimo Seppälä (s. 1934) on Tampereella asuva päätoimittaja, professori ja tietokirjailija. Seppälä on kirjoittanut lukuisia elämäkertoja sekä yritys- ja järjestöhistoriikkeja. Ulvilalaistaustaisista kirjoittajista hän on tuotteliaimmasta päästä, ellei kaikkein tuotteliain.

Seppälän viimeisin teos Tulenheimot – Urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia ilmestyi 2011 (Otava). Vuonna 2000 hän sai Suomen tietokirjailijat ry:n Warelius-palkinnon.

– Vaikka synnyin kirkonkirjojen mukaan Ulvilassa, tarkasti sanottuna synnyin enoni hautajaisissa Kullaalla. Vanhempani ostivat syksyllä 1932 huoneen ja keittiön mökin Ravanista. Kolme vuotta myöhemmin he hankkivat kyläkaupan Laviasta ja muutimme sinne, Raimo Seppälä kertoo.

Neljäkymmentä vuotta Aamulehteä ja satakunta itse tehtyä kirjaa.

VUONNA 1950 perhe muutti Poriin. Raimo kävi siellä kauppaopiston ja aloitti toimittajanuransa, ensin Kokemäellä Lallin toimittajana ja vuonna 1955 Tampereella Aamulehdessä.

Keväällä 1955 hän avioitui Eeva-Liisan kanssa.

– Palasimme muutamaksi vuodeksi Kokemäelle, missä toimin Aamulehden aluetoimittajana. Noihin aikoihin syntyivät lapsemme Jari ja Tupu.

Seppälä jäi eläkkeelle Aamulehden vastaavana päätoimittajana 1995. Hänen hyllyssään on satakunta itse kirjoitettua kirjaa: tietokirjoja ja joitakin Seppälän tekstittämiä valokuvateoksia.

Raimo Seppälä: Sylvi. Kuvaelmia erään näyttelijättären elämästä. Weilin + Göös 1981.

– USEIMMAT KIRJANI ovat historiikkeja. Niiden ohessa olen tehnyt kymmenkunta elämäkertateosta.

Kenties hauskinta oli tehdä Sylvi Salosen elämäkertaa.

– Muita mieluisia tehtäviä ovat olleet myös Lauri ”Tahko” Pihkalan, Tampereen kaupunginjohtaja Erkki ”Napoleon” Lindforsin sekä kenraalien Rudolf Waldenin ja Hjalmar Siilasvuon elämäkerrat. Historiikeista ovat työläimpiä ja samalla antoisimpia olleet Sotainvalidien Veljesliiton ja Pirkanmaan maakunnan historiat.

Nuorena Raimo Seppälä haaveili kaunokirjailijan urasta. Yhdessä Arto-veljensä kanssa hän suunnitteli koulupoikaiässä novellikokoelmia ja seikkailukirjoja.

– Lehtimiehenä olen kuitenkin ollut niin sidoksissa faktoihin, että mielikuvitukseni ei ole pystynyt fiktiiviseen tarinaan.

Seppälän mielestä faktatekstinkään ei tarvitse olla kuivaa litaniaa. Tietokirjakin voi olla luovasti kirjoitettu, ja myös elämäkerroissa voi tyylitellä.

Seppälä oppi lukemaan viisivuotiaana.

RAIMO SEPPÄLÄ oppi lukemaan noin viisivuotiaana. Kun poika makaili isän kanssa päivälevolla, isän lukemasta Satakunnan Kansasta osui pojan silmiin päätoimittaja Antero Lammisen pakinapalsta.

– Siitä alkoi lukemiseni. Luin kansakoulun pienen kirjaston kirjoja, sitten Lavian kunnankirjaston ja niin edelleen. Äiti vallankin kannusti ja osti meille lapsille poikien seikkailukirjoja ja Tarzaneita.

Kiven Seitsemän veljestä aukeni Seppälälle oppikoulussa.

– Muita minulle tärkeitä kirjoja ovat olleet erityisesti Waltarin Sinuhe, Cervantesin Don Quijote sekä Jaan Krossin romaanit. Ja sitten tietysti F.E. Sillanpää, jonka vaiheista tehdyn oopperan kävimme juuri kokemassa Hämeenkyrön kesäteatterissa.

– – – – – – – – – – – – –

RAIMO SEPPÄLÄ

• Syntynyt 27.3.1934 Ulvilassa.
• Puoliso vuodesta 1955 Eeva-Liisa o.s. Suominen.
• Lapset Jari (1956) ja Tupu (1959).
• Merkonomi 1952.
• Sanomalehti Lallin toimittaja ja toimitussihteeri 1953–1955.
• Aamulehden toimittajana vuodesta 1955.
• Vastaava päätoimittaja 1991–1995.
• Valtion journalistipalkinto 1995.
• Professorin arvonimi 2001.
• Kirjoittanut kymmeniä elämäkertoja, historiateoksia ja kuvateoksia.
• Matti Wacklin kirjoittama elämäkerta ”Jutuntekijä, Raimo Seppälän uutismatka” (Tampere-seura 2017)

 

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa.

 

Sää ja huoneihminen

Avainsanat

esseet, Lalli, Matti Mäkelä, sää, tietokirjallisuus

Matti Mäkelä: Sääkirja. WSOY 1998. 353 s.

Tiedätkö, mikä on maailman johtava ihmisrotu? Kirjailija Matti Mäkelä (s. 1951) osoitti vuonna 1998 ilmestyneessä Sääkirjassaan, että se on ns. huoneihminen.

Huoneihmisen käsitteellä Mäkelä tarkoittaa kaikkia niitä yli miljardia ihmistä, jotka viettävät pääosan ajastaan 20-asteisessa huoneilmassa.

Huoneihmisyyden määrittämä kulttuuri on globaalisuudessaan maailmanhistorian yhtenäisimpiä ja mahdollistaa kirjoittajan mukaan hyvinkin mahtipontisten, kansainvälisten projektien läpiviennin.

Pyhtäällä asunut ja kulttuuriantropologisen koulutuksen saanut kirjailija on toiminut pitkään kirjoittajakouluttajana ja muun muassa Kymen läänin läänintaiteilijana. Hän on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1985 teoksestaan Vapaan ajattelun esteet.

Mäkelä tulee kommentoineeksi Sääkirjassa melkoisesti kansankulttuurin olemusta puhuessaan vuolaasti sään merkityksestä suomalaisen kulttuurin reunaehtona.

Suomalaisen vuodenkierron todellisena taitekohtana kirjailija pitää tammikuun sijasta syyskuuta, jolloin koululaisten kesälomat päättyvät ja uudet toimikaudet alkavat.

Sääkirja on kerronnaltaan hyvin havainnollinen, ajankohtainen ja mukaansa tempaavakin. Paljon kirjoittanut Mäkelä osaa kuvailla hämmästyttävän karismaattisesti ja monipuolisesti sellaisiakin kulttuuri-ilmiöitä, jotka eivät ensivaikutelmaltaan houkuttele syvällisiin analyyseihin.

Edellisessä teoksessaan, esseekokoelmassaan Kaksi vaimoa (1995), Mäkelä kohahdutti valtakuntaa jopa sovinistisiksi luokitelluilla argumenteillaan. Kiinnostavaa kehitystä kirjailijassa on tapahtunut, sillä uudessa teoksessa kajahtavat ajoittain pehmeätkin äänensävyt maskuliinisten rinnalla.

Mäkelän kirjallisena taipumuksena ja ajattelun lähtökohtanakin on ollut ensimmäisistä esseekokoelmista (Hanhet 1983) lähtien asettaa arkiset kokemukset ja tilanteet laajempiin yhteyksiin sekä kyseenalaistaa raikuvasti sovinnaisia uskomuksia ja myyttejä.

Sääkirja sopii tähän jatkumoon saumattomasti.

Omahyväisesti Mäkelä tuottaa kuitenkin itsensä sellaisena maailmanparantajana ja besserwisserinä, jolta löytyy neuvoja ongelmaan kuin ongelmaan. Hän toteaa arvoituksellisesti kirjansa monisyisestä sisällöstä ja tematiikasta:

“Mitä suurempi osa ihmisestä on diletanttia, harrastelijaa, ei mitään ja kaikkea, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on lajina muutokseen. Syvimmiltään tästä teemasta tämäkin kirja on kirjoitettu”.

Matti Mäkelä Turun Kirjamessuilla 2014

Anna-Leena Härkösen naiselliset maailmanparannusohjeet

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, esseet, Image, Lalli, X-sukupolvi

Kuva: Jouni Harala

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia. Otava 1999. 141 s.

Jos pitäisi kuvata yhdellä lauseella Anna-Leena Härkösen (s. 1965) kirjailijakuvaa, joutuisi haastavan tehtävän eteen.

Kirjallisesti monipuolinen ja -lahjainen ihmelapsi, joka on tehnyt kaikenlaisia tekstejä romaaneista ja TV-käsikirjoituksista sekä laulu- ja esseekokoelmiin 15 vuoden ajan?

Nykynuorten tuskan vahva kuvaaja?

Kielellinen anarkisti? Ikuinen murrosikäinen?

Ammattinäyttelijä, jolle kirjoittaminen taitaa olla toisen käden hommaa?

Keskenään ristiriitaisia luonnehdintoja nuoresta naiskirjailijasta riittäisi!

Härköselle voisi pyhittää oman lukunsa modernissa suomalaisessa kirjallisuushistoriassa sen vuoksi, että hän on noussut yhdeksi X-sukupolven tuntojen näkyvimmistä tulkeista. Kyseiset nuoret ovat nyt aikuisia, useimmat kapinansa kapinoineet.

Härkönen kenties sinnittelee monen tajunnassa sellaisena itsellisen nuoren naisen karikatyyrina, jonka täytyisi ihmisten vanhenemisesta huolimatta säilyä aina samanlaisena, ikuisena kyseenalaistajana.

Sellaiseen pelkistämiseen naiskirjailija ei kuitenkaan alistu. Hän elää ajan mukana ja muuttuu paitsi ihmisenä myös kirjailijana.

Anarkismin tulkki etsii uutta, painavaa sanottavaa. Lähes 20-vuotias esseekokoelma Kauhun tasapaino tuo esille Härkösen kokemuksia, ajatuksia ja näkemyksiä nykyajan ilmiöistä. Kokoelma koostuu 18 kirjoituksesta, jotka Härkönen on julkaissut kolumneina Image-lehdessä vuosina 1996-1999.

Kirjoitukset käsittelevät kaikenlaisia elämänilmiöitä nyrkeillä puhumisesta, keksien syömisestä ja riitelemisen aakkosista kirjailijan lukemattomiin matkakokemuksiin sekä taiteen eri ulottuvuuksiin.

Korottaapa kirjailija tyylilleen uskollisena seksinkin taiteenlajiksi, jonka esteettisyys kyllä löytyy pienellä etsimisellä!

Kirjailija lähtee välillä vähän pöllyttelemään menneitäkin nostalgiahakuisesti: miksi tähän on tultu, olemmeko oppineet yhtään mitään. 1980-lukua Härkönen muistelee lämmöllä: se oli hyvää aikaa monin tavoin.

1990-luvusta hän argumentoi huomattavasti kielteisemmin. Sanoja ja fraaseja riittää ihmisten sanavarastossa joka lähtöön, mutta teot puhuvat erilaista kieltä kuin sanat. Ihmiset tekevät mielettömiä asioita muodin vuoksi. Pinnan alle ei viitsitä tutkailla, koska syvällisten arvojen perään ei kukaan vaivaudu kysymään.

Anna-Leena Härkösen tekstit ovat persoonallisia, mukaansa tempaavia, erinomaisen luettavia, sujuvia ja kieleltään hyvin omaperäisiä.

Hän osaa argumentoida monella tyylillä, vaikka räväkkä, äärimmäisen epäsovinnainen tyyli on kirjailijalla säilynyt alusta asti. Härkönen on rohkea kielellinen kokeilija ja ajattelija, jonka sanomat ja sanat eivät jätä kylmäksi.

Kuten alussa mainitsin, Härkönen on toisaalta kulttuurihenkilönä muuttunut jopa myyttiseksi hahmoksi, joka on kasvanut tavanomaisten määritelmien ulkopuolelle.

Syksyllä 1998 ilmestynyt romaani Avoimien ovien päivä antoi sisällöllään ymmärtää, että nuoren sukupolven tulkkina kannuksensa ansainnut Härkönen oli alkanut etsiä entistä konservatiivisempaa tyyliä – ja kenties lukijakuntaakin.

Helena Sinervon täysosuman ainekset

Avainsanat

Eeva-Liisa Manner, Espanja, Finlandia-palkinto, Helena Sinervo, Lalli, suomalainen kaunokirjallisuus

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004. 240 s.

Kirjailija Helena Sinervon (s. 1961) esikoisromaani Runoilijan talossa sai aikoinaan osakseen suuren huomion, kun Opetushallituksen entinen pääjohtaja Jukka Sarjala valitsi teoksen Finlandia-voittajaksi. Runokokoelmia ja käännöksiä aikaisemmin julkaissut Sinervo osui näin kerralla täyteen kymppiin.

Alunperin elämäkerraksi suunniteltu Runoilijan talossa on mukaansatempaava ja mieleen painuva kertomus kirjailija Eeva-Liisa Mannerista (1921–1995), joka viettää yksinään aikaa rikkinäisessä Espanjan-kodissaan 1970-luvun alussa.

Yksinpuhelumainen romaani kertoo henkevästi, aistillisesti ja värikkäästi turhautuneen kirjailijan masentuneesta elämänmenosta ja harhojen täyttämästä ajattelusta.

Huumoriakaan Sinervo ei ole unohtanut vaan lisää sitä kerrontaan koomisten yhteensattumien ja kärjistysten avulla.

Romaanin luvut ovat lyhyet ja rakenne sekavan sirpaleinen. Välillä minäkertoja eli päähenkilö loikkaa kauas nykyhetkestä muistelemaan raskaita sotavuosia tai runotuotantonsa alkuvaiheita.

Eeva-Liisa Mannerin kustantaja Jalle (eli Jarl Hellemann) saa runoilijalta kyytiä romaanin alusta asti.

Runoilija muistelee vuolaasti karjalaisia lapsuuden tuttujaan ja tuotantonsa kannalta tärkeitä henkilöitä. Teoksen tärkeimmäksi sivuhenkilöksi kasvaa opettaja Anna-Liisa Mäenpää, joka tukee ristiriitaista runoilijaa vuosikymmenien ajan ja johon runoilijalla on homoeroottisia tunteita. Näin löytyy motiivi muutolle Espanjaan.

Miljöönkuvaus on Sinervon keskeinen vahvuus. Runoilijan talo on vaurioitunut pahoin maanjäristyksessä, ja Manner tuskailee kalliiden korjauskustannusten ja vieraskielisten urakoitsijoiden kanssa.

Päähenkilö suhtautuu kotiinsa ambivalentisti: yhtäältä hän kokee sen elintärkeäksi luomisvoiman lähteeksi, toisaalta hänen tekee ylivoimaisesti mieli muuttaa sieltä pois – takaisin Suomeen.

Sinervon ympäristökeskeinen kerronta havainnollistaa hyvin runoilijan sisäisiä ristiriitoja, kipupisteitä ja luonteenpiirteitä:

”Vaikutuksen tekemiseen minä kaikkein viimeisimmäksi pyrin. Mikään ei kiinnosta minua vähempää kuin se mitä muut minusta ajattelevat.”

Päähenkilö on kasvanut havainnoimaan kirjallisen menestyksen tuolle puolen, eivätkä maisemat näytä hyviltä. Melkoisen osan teoksesta Manner on hullujen kirjoissa. Häntä ällöttää ajatuskin omaelämäkerrasta.

Mannerin aikakäsitystä ja suomalaisten modernistien historiaa Sinervon romaani valaisee korkeatasoisen tutkimuksen tavoin. Kuriositeetti on se, että Finlandian voitti jälleen kerran homoseksuaalisuutta vahvasti käsittelevä teos.

Pekka Tarkan värikkäät, typistetyt kirjailijakuvat

Avainsanat

book review, Lalli, Pekka Tarkka, suomalainen kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus

Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Kuudes laitos. Kuvittanut Pekka Vuori. Tammi 2000. 248 s.

Yksi Suomen tunnetuimmista kirjallisuuskriitikoista on Pekka Tarkka (s. 1934), joka julkaisi aikoinaan kuusi laitosta suomalaisista nykykirjailijoita käsittelevästä hakuteoksestaan.

Suomalaisia nykykirjailijoita sisälsi sata kirjailijakuvaa, joiden kautta piirtyi pirstaleinen mutta laaja-alainen kuva suomalaisen kirjallisuuden senhetkisestä tilasta ja luojista.

Tarkan teoksen ensimmäinen laitos tuli vuonna 1967. Viisi seuraavaa laitosta ilmestyivät vuosina 1968, 1980, 1989, 1990 ja 2000.

33 vuoden aikana teos muuttui paljon niin henkilöiltään kuin näkökulmiltaankin. Tarkan keskeinen painopiste oli silti koko ajan sodanjälkeisessä kaunokirjallisuudessamme.

Uusimmassa laitoksessa on 40 aikaisemmin julkaisematonta kirjailijakuvaa. Näiden tieltä Tarkka pudotti pois sellaiset kirjailijanimet, joiden tuotanto ei hänen mielestään ollut muuttunut merkittävästi viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Tuoreimmista kirjailijoista Tarkka nosti esiin muun muassa Jari Järvelän, Riina Katajavuoren, Tomi Kontion, Jyrki Kiiskisen, Sari Mikkosen ja Ilkka Remeksen.

Terävät tulkinnat

Pekka Tarkka toimi kirjallisuustoimittajana Helsingin Sanomissa lähes koko työikänsä. Vuodesta 1984 hän oli muun muassa kulttuuriosaston esimiehenä, kunnes siirtyi hiljattain eläkkeelle.

Suomalaisia nykykirjailijoita–teoksen rinnalla Tarkan tunnetuimpia teoksia ovat kirjailija Pentti Saarikosken elämäkerrat. Tarkka väitteli vuonna 1966 filosofian tohtoriksi Paavo Rintalan Sissiluutnantin aiheuttamasta polemiikista.

Nimensä mukaisesti Tarkka on tarkka havainnoija ja terävä kaunokirjallisuuden tulkitsija. Lyhyissä kirjailijaesittelyissään hän lähestyy nykyproosaa lähinnä deskriptiivisestä eli kuvailevasta näkökulmasta. Tarkka nostaa esiin kunkin kirjailijan keskeisten teosten teemat ja antaa lähinnä niiden hahmottaa kirjailijakuvaa. Kirjailijan elämäkerrallista tietoa kriitikko viljelee vähän.

Suomalaisia nykykirjailijoita suosii selvästi aikuisromaanien ja novellien tuottajia sekä runoilijoita. Marginaalisempaa kaunokirjallisuutta, esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ei teoksessa käsitellä kovin monella kirjailijakuvalla.

Ilmaisukriitikko

Omien, vuosien mittaan syntyneiden syvällisten luonnehdintojensa lisäksi Tarkka viittaa toistuvasti muiden Hesarin kriitikoiden kommentteihin, varsinkin esitellessään nuorempia kirjailijoita.

Tarkka kallistuu kriitikkona ns. ilmaisukritiikin vaalijaksi: kirja(ilija)-arvostelun täytyy olla itsessään varteenotettavaa taidetta, tyyliltään loistokasta ja ajatuksiltaan henkevää. Tarkan kieli on värikästä ja ilmavaa, jopa ylisanoihin asti. Hänen ilmaisussaan on kuitenkin vahvoja annoksia ivaa ja sarkasmia.

Suuri ansio on, että Tarkka ei luo tai uusinna sellaisia karikatyyreja, joita kirjallisuushistorioitsijat mielellään luovan tietyn tyylikauden kirjailijoista. Harva kirjailijahan sinänsä mahtuu yhden tyylisuunnan raameihin.

Elitistisyys

Tarkka esittelee komeasti sellaisia kirjallisuuden nimekkäitä moniottelijoita, jotka ovat saaneet varmistettua itselleen vahvoja asemia kirjallisuuden kentällä. Elitistisen näkökulmansa innoittamana Tarkka esittelee erityisen paljon suomenruotsalaisia kirjailijoita, jotka ovat saaneet äänensä helposti kuulumaan maamme rajojen ulkopuolellakin.

Tarkalla on oma, varsin lakoninen tapansa piirtää kirjallisuushistoriaa. Peruskonsepti on kuitenkin perinteinen: suuret nimet esiin ja pienemmät varjoon.

Palveleeko tämä lähtökohta sittenkään kovin paljon nykykirjallisuudesta kiinnostunutta henkilöä? Kirjallisuuden uusimmat trendithän tapaavat liikkua marginaaleissa ja periferioissa valtakulttuurin keskiötä ja kulttuuria painokkaasti kyseenalaistaen.

Yritykset hahmottaa nykykirjailijoiden sekalainen seurakunta jänteväksi valtavirraksi taitaa väistämättä johtaa historiallisten ja elitististen näkökulmien valintaan.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Lallissa.