Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana

Avainsanat

F. M. Dostojevski, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, literature article, Mihail Bahtin, science fiction, Tähtivaeltaja, Tiina Kartano, Venäjä, venäläinen kirjallisuus

SPEKULATIIVISEN FIKTION ystäville saattaa tulla yllätyksenä, että venäläisen kirjallisuuden suuruus Fjodor Dostojevski (1821–1881) ryhtyi vanhoilla päivillään scifi- ja fantasiakirjailijaksi.

Kirjailijalta löytyy kuusi enemmän tai vähemmän spefiin viittaavaa teosta, jotka ajoittuvat lähinnä Dostojevskin tuotannon loppupuolelle. Spefi-kertomuksista huomaa, että Dostojevski latasi niihin koko tuotantonsa lävitse kulkeneet eetokset ja johtolangat.

Lähes jokaisessa Dostojevskin teoksessa kukkii hetkittäin fantastisia aiheita ja mielikuvia.

Varsinaisesti spefiksi voidaan määritellä pienoisromaani Kaksoisolento (1846) sekä novellit Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Lempeä neito (1876) ja Naurettavan ihmisen uni (1877).

ALOITETAAN SIITÄ, mihin artikkelin voisi oikeastaan päättää, eli Dostojevskin viimeisestä fantasiakertomuksesta. Se kokoaa yhteen kirjailijan spekulatiivisen fiktion elementit.

Vuonna 1877 Dostojevski oli 56-vuotias. Samaan aikaan, kun hän luonnosteli pääteostaan Karamazovin veljekset (ilm. 1880), hän kirjoitti parikymmensivuisen fantasianovellin Naurettavan ihmisen uni.

Kertomus ilmestyi huhtikuun 1877 Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi kuolemaansa saakka.

Naurettavan ihmisen uni on kertomus maailmasta, jossa ei tunnu olevan mitään arvokasta. Sieltä siirrytään fantastiseen todellisuuteen, joka on täynnä arvokkaita asioita. Ajan ja paikan säännönmukaisuudet muuttuvat kuin unessa:

Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.

Novelli käynnistyy synkissä tunnelmissa. Onneton minäkertoja asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Oudon tapahtumasarjan seurauksena mies on muuttunut lähimmäistensä silmissä mielipuoleksi.

Mies on tullut tietoiseksi siitä, ettei hänellä ole enää mitään merkitystä maailmalle eikä maailmalla hänelle – ja päätynyt suunnittelemaan itsemurhaa. Sitten hän törmää Pietarin kadulla yksinäiseen ja kodittoman oloiseen tyttöön.

Katkonaisesti äidistään puhuva tyttö yrittää saada miestä mukaansa, tuloksetta. Kotona mies valvoo koko yön. Huteran seinän läpi kuuluu sekavia ääniä köyhien naapureiden asunnoista.

Naurettava ihminen on oppinut sulkemaan silmänsä ja korvansa muiden asioilta ja kärsimyksiltä. Ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä ihmiselle, joka on menettänyt täysin elämänhalunsa.

Miehen ajatuksissa muiden väheksymä ihminen pienenee ja muuttuu kuolleen absoluuttiseksi nollaksi.

Itsemurhaan valmistautuminen edellyttää näin oman ihmisarvon polkemista maahan; vasta sitten sen uskaltaa tehdä. Mutta tytön tavattuaan mies ei enää ole valmis itsemurhaan.

Mies päättelee, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

Tyttö on tietämättään pelastanut tuntemattoman miehen hengen. Itsemurhaa on lykättävä tuonnemmaksi. Sitten mies nukahtaa tuoliinsa – ja uni alkaa.

UNEN ALUSSA mies on samassa paikassa ja ajassa kuin ennenkin. Hän istuu tuolissaan, ottaa aseen käteen ja ampuu itseään rintaan. Kuolleena mies on edelleen tietoinen ympäristöstään. Unen konkreettisuus iskee vasten miehen kasvoja:

”En tuntenut kipua, mutta oli kuin kaikki olisi vavahtanut sisimmässäni ja sammunut yhtäkkiä, ympärilläni laskeutui hirvittävä pimeys. Ikään kuin sokaistuin ja mykistyin, ja sitten makasin jollakin kovalla pitkin pituuttani, selälläni, en nähnyt mitään enkä pystynyt tekemään mitään liikettä. [–] Pian alistuin siihen ja kuten unessa on tapana, hyväksyin todellisuuden sellaisenaan asettamatta mitään kyseenalaiseksi.”

Naurettavan ihmisen unessa utopia kestää vuosikausia.

Untanäkeväinen kokee hautajaisensa ja jopa hautaamisensa. Arkku maan sisällä on kostea, kun vesi tunkeutuu lautojen läpi ja tipahtelee painajaismaisesti suoraan miehen kasvoille. Mies ei kestä kidutusta kovin pitkään ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi.

Sitten tuntematon, enkelimäinen hahmo avaa hänen hautansa. Mies temmataan arkusta, ja hän nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Alkaa pitkä matka halki kosmoksen.

Retken päätteeksi löytyvät Auringon kaltainen tähti ja Maan kaltainen planeetta. Ja sen pinnalta oikeita ihmisiä, jotka muistuttavat meidän planeettamme asukkaita.

Kertoja löytää uudelta planeetalta onnellisia, viattomia ihmisiä. Nämä eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Edes kuolema ei heitä pelota.

”Uudet ihmiset” kuolevat hymyillen iloisesti ja rakkaidensa ympäröiminä. Kuolema näyttäytyy kuin vanhana ystävänä, ei vihollisena tai viikatemiehenä. Kertojan mukaan onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

Utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä muukalainen näet opettaa asukkaat valehtelemaan. Valheet synnyttävät ylpeyttä, joka johtaa muihinkin paheisiin.

Kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa, ihmiset oppivat huijaamaan, pelkäämään, vihaamaan ja tappamaan. Pian tapahtuu ensimmäinen murha ja syttyy jopa sotia.

Utopia on tuhoutunut, peruuttamattomasti.

Kotvan kuluttua entisen utopian jäsenet eivät kykene muistamaan aiempaa onneaan. Kuoleman pelko yleistyy nopeasti, samoin yksinäisyys. Naurettava ihminen on järkyttynyt ja kehottaa ihmisiä palaamaan vanhaan onnen tilaan – tai tappamaan hänet.

Tähän ei kuitenkaan suostuta. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuutta vanhaan, jossa oli autuaan tietämätön elämän ja kuoleman tutkimattomista laeista?

Kertomuksen lopussa minäkertoja herää muuttuneena miehenä. Itsemurha-ajatukset ovat tiessään.

Mies on vakuuttunut ihmisen perushyvyydestä ja mahdollisuuksista rakkauden suhteen. Hän omistaa loppuelämänsä opettaakseen kultaisen aikakauden lupausta asiasta tietämättömille. Nämä pitävät häntä mielipuolena – ja naurettavana.

Novellin lopussa mies lähtee etsimään tapaamaansa tyttöä ja löytää tämän.

NAURETTAVAN IHMISEN uni on kiintoisa sekoitus muinaiskreikkalaista satiiria, venäläistä komediaa, fantastisia unikuvia ja kultakauden eeppistä kertomusta.

Dostojevskin tuotantoa pitkään tutkinut venäläinen Mihail Bahtin näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä ns. menippolaisesta satiirista. 200-luvulta eaa. antiikin Kreikasta ponnistava kirjallisuudenlaji on saanut nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Genre korostaa mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä.

Menippolaiselle satiirikolle aatteellinen funktio on kaiken fantastisen kirjoittamisen päämäärä: seikkaillaan uppo-oudoissa paikoissa ja tehdään kaikenlaisia ihmeellisiä tekoja, jotta saadaan selville jonkin idean, uskomuksen tai filosofian todellinen luonne ja merkitys.

Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta.

Menippolainen satiiri ei näin ollen keskity henkilökuvaukseen kuin nimellisesti. Tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.

Bahtinin mukaan Dostojevski hyödyntää unen taiteellisia mahdollisuuksia erittäin laajasti ja monivivahteisesti. Unet saavatkin merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa. Sen sijaan kerronnassa keskitytään kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin.

Kenties juuri tämä ajoi hänet kreikkalaisen satiirin pariin. Genressä kun on mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden ja pinnallisesti järkevän logiikan yli.

Kreikkalaisen satiirin kaavoja seuraten Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä, myös antiikin klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta. Polusta, jonka muodostavat maallinen paratiisi, syntiinlankeemus ja sovitus.

Vaikka Naurettavan ihmisen unessa korostuvat Dostojevskin tuotannossa yleiset kristilliset aiheet, novelli ei kuitenkaan ole varsinaisesti kristillinen. Teksti heijastaa enemmän antiikin ajan henkeä ja mytologioita. Naurettavan ihmisen välinpitämätön suhtautuminen maailmaan ja sen kärsimyksiin on sekin suoraa lainaa antiikin Kreikan kyynikoiden ja stoalaisten tarinoista.

MENIPPOLAINEN SATIIRI oli kuin oman aikakautensa sanomalehtitekstiä tai blogikirjoitusta. Bahtin puhuu ”antiikin sanomalehtigenrestä”, joka vastasi terävästi kyseisen ajan päiväkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin.

Menippolaisessa satiirissa arvosteltiin usein kirjoitusajan poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja, varsinaisen tarinan varjolla.

Tämä huomio sopii Dostojevskiin kuin nyrkki silmään. Julkaisemassaan Kirjailijan päiväkirjassa (1873–1881) hän noudatti antiikin tapaa kuvata karnevalistisen kertomuksen kautta ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja ideologisia kysymyksiä.

Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi romaanitaidettaan välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gradanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.

Kirjailijan päiväkirjasta otettiin kaksi kertaa isompia painoksia kuin Dostojevskin kaunokirjoista.

Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan Venäjällä. Ennen tätä sarjaa kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat.

Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat kaikki kansanryhmät, jotka osasivat lukea. On syytä muistaa, että 1870-luvun Venäjällä suurin osa kansasta ei kuitenkaan osannut lukea.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan antiikin luentoa, ortodoksista saarnaa sekä rippiä. Monet Naurettavan ihmisen unessa esiintyvistä aiheista vaivasivat Dostojevskia koko hänen elämänsä ajan.

Kun Naurettavan ihmisen uni ilmestyi, Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjaa jo neljä vuotta ja löytänyt yleisönsä. Suosionsa huipulla hän päätti tiivistää kaunokirjojensa ydinsanomat lyhyisiin fantasiakertomuksiin.

Kenties kirjailija oli elämänsä ehtoopuolella jo hyväksynyt, että ihmisten oli mahdoton oppia pois jo ammoisina aikoina omaksumistaan ”käytöshäiriöistä”.

Bahtinin mielestä Dostojevski kasvoi juuri ristiriitaisen ihmisen kuvaajana ulos menippolaisen satiirin antiikinaikaisesta genremaailmasta.

Kreikkalaisen henkilökuvauksen sijaan Dostojevski keksi polyfonian, eli romaanihenkilöiden moniäänisyyden. Moniäänisyys tarkoitti omaperäistä, moniulotteista henkilökuvausta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu vasta monista näkökulmista katsottuna – kuin salapoliisiromaanissa.

UNIKUVAT ONNELLISTEN valtakunnasta saattoivat olla kirjailijan yritys luonnostella oma versionsa ns. kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä.

Kulta-ajalla viitataan monissa kulttuureissa menneeseen tarunhohtoiseen suuruuden aikaan, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin sen jälkeen.

Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit.

Kreikkalaisen (Hesiodos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia tai huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kultakauden myyttiä kuvaava kertomus.

Kultakauden myytti on toiminut utopioiden lähtökohtana jo vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Niistä tärkeimmät olivat englantilaisen Thomas Moren Utopia (1516), italialaisen Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja englantilaisen Francis Baconin Uusi Atlantis (1627).

Naurettavan ihmisen uni on mitä todennäköisimmin vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin Kuun valtakunnalle (1655) että Voltairen Mikromegas-teokselle (1752).

Dostojevskia suomentanut ja tämän aatehistoriaa tutkinut Tiina Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä myös saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan. Schellingin innoittamana Dostojevski ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.

Naurettavan ihmisen unen uudet ihmiset eivät tarvinneet uskontoa.

Kartanon mukaan Naurettavan ihmisen unessa Schellingin suuntaan viittaa ennen muuta se, että kirjailija lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille kuolemanjälkeisen elämän uudessa, vielä paremmassa maailmassa.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta. Siinä maailman aikakaudet seuraavat toistaan, entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina.

F. W. J. von Schelling.

Pahaa ei kuitenkaan voida poistaa kokonaan. Siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin.

Dostojevskin alituinen uskontopuhe nousee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Uusilla ihmisillä ei näet ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys Maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, johon liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa.

BAHTIN HAVAITSI Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon. Se on ajatus päähenkilön kaksoisolennosta.

Kirjailija sepitti säännöllisesti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä.

Kaksoisolentoteema esiintyy selvimmillään Dostojevskin Kaksoisolento-pienoisromaanissa. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran 1846 ”Isänmaallisissa kirjoituksissa”. Dostojevski uudisti ja julkaisi sen toistamisiin vuonna 1866.

Romaanin päähenkilö on valtion virkailija, nimineuvos Jakov Goljadkin. Minäkertoja käy koko pienoisromaanin ajan voimakasta sisäistä taistelua, joka johtuu siitä, että Goljadkin tapaa toistuvasti kaksoisolentonsa.

Kaksoisolento on nuoren Dostojevskin toinen romaani. Länsimaisessa kirjallisuudessa kaksoisolentoaihe muodostaa oman traditionsa. Sitä käsittelevissä tutkimuksissa viitataan monesti myös Dostojevskiin.

Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa?

Kaksoisolennon muukalainen on samanniminen ja kotoisin samalta seudulta kuin Goljadkin. Hän tulee jopa samaan työpaikkaan samankaltaisiin tehtäviin. Vaikka hän näyttää samalta, kaksoisolento on nimineuvoksen polaarinen vastakohta luonteenpiirteidensä vuoksi.

Kaksoisolento on olemassa ihmisenä tarinan muillekin henkilöille. Hämmästyttävästi muut pitävät asiaa luonnollisena, toisin kuin Goljadkin-parka.

Romaanissa Dostojevski teki kaksoisolentoteemasta identiteettikysymyksen. Koska kaksoisolento uhkaa nimineuvoksen ihmisyyttä ja asemaa, hänestä on päästävä eroon.

Romaania analysoinut Penjami Lehto puhuu kuvaavasti Dostojevskin epäluotettavasta romaanikertojasta. Päätelmissään henkilöiden identtisyydestä lukijan on syytä olla varovainen, sillä romaanin minäkertoja kärsii selvästi mielenhäiriöistä. Romaanin lopussa Goljadkin kuvittelee näkevänsä itsestään lukuisia kaksoisolentoja, jolloin hänen mielensä sortuu lopullisesti.

Naurettavan ihmisen unessa Dostojevski sepittää jopa Auringolle ja Maalle ”kaksoisolennot”. Novellin minäkertoja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin Maamme?”

Näin kaksoisolentoteema viedään Naurettavan ihmisen unessa karnevalistisesti toiselle asteelle. Kuten muutkin Dostojevskin kaksoisolennot, myös uusi Maa on luonteeltaan erilainen kuin vastakappaleensa.

KLASSIKKOLISTOJEN UNOHTUMATTOMIIN jää usein pienempiä teoksia. Nämä pienuudet saattavat tarjoilla lukijoille ja kirjallisuudentutkijoille jopa antoisampia elämyksiä kuin kirjailijan pääteokset, koska niihin on usein helpompi muodostaa omakohtainen lukijasuhde, kuten Penjami Lehto on huomauttanut.

Yksi tällainen teos on Dostojevskin Krokotiili-novelli (1865), fantastinen kertomus Ivan Matveitšista, jonka krokotiili nielaisee. Mies ei kuitenkaan kuole, vaan jää asumaan krokotiilin vatsaan.

Kukaan minäkertojaa lukuun ottamatta ei kuitenkaan tunnu ajattelevan, että mies täytyisi pelastaa krokotiilin sisuksista. Krokotiili on kuulemma niin arvokas, ettei sitä haluta tappaa yhden pikkuvirkamiehen vuoksi!

Hullunkurisuuden huippu on, että uhrikaan ei pistä pahakseen elämäänsä krokotiilin sisällä. Matveitš uskoo tulevansa näin kuuluisaksi ja voivansa vetää massoittain ihmisiä kuuntelemaan omia ajatuksiaan:

”Henkeni ei ole koskaan liidellyt niin korkealla kuin nyt. Ahtaassa turvapaikassani pelkään vain yhtä: paksujen aikakauskirjojen kirjallisuuskritiikkiä ja pilalehtiemme vihellyksiä. Pelkään sitä, että pinnalliset päältäkatsojat, tyhmyrit ja kadehtijat ja yleensäkin nihilistit tekevät minusta pilkkaa. Mutta minä ryhdyn toimenpiteisiin. Odotan malttamattomana yleisön huomisia lausuntoja ja ennen kaikkea sanomalehtien mielipidettä.”

Teoksessa on mukana melkoisesti karnevaalihenkeä, jonka Dostojevski vei entistä pidemmälle myöhemmissä teksteissään. Asiat käännetään päälaelleen kerran jos toisenkin, ja lopulta kerronta muuttuu absurdiksi.

Krokotiili-novelli ei ollut tyypillistä Dostojevskia.

Krokotiili on luonteva tulkita allegoriaksi henkilöstä, joka on joutunut olosuhteiden ”nielaisemaksi”. Ensin tuholta näyttävä tilanne kääntyy nurin, ja tuhon ”uhri” päättää käyttää tilanteen luomat mahdollisuudet hyväkseen. Samoin tekee myös lähipiiri, joka yrittää kummallisen innokkaasti sopeutua uuteen tulevaisuuteen.

Dostojevski kirjoitti Krokotiilin osa kerrallaan veljensä kanssa julkaisemaansa Epoha-lehteen. Kun lehti kaatui taloudellisiin vaikeuksiin, kertomus jäi kesken.

Ilkikurinen, 52-sivuinen satiiri on epätyypillinen Dostojevskin tuotannossa, jossa synkkä pohjavire maustaa lähes kaikkia teoksia.

SATIIRINA KROKOTIILI tuo väistämättä mieleen Nikolai Gogolin (1809-1852) tarinat. Omalaatuinen absurdismi ja surrealismi ovat Gogolin tuotannon parhaita piirteitä, kuten suomentaja Vappu Orlov on todennut.

Nikolai Gogolin muistomerkki Moskovassa.

Gogolin suosikkinäytelmä Reviisori (1836) lienee ollut Dostojevskille tärkeä esikuva juuri Krokotiilin kirjoitusvaiheessa. Reviisori on väärinkäsityksille ja erehdyksille rakentuva hulvaton komedia, jossa vahvasti karrikoidut henkilöt esiintyvät koomisesti.

Samalla teos ruoskii omaa etuaan tavoittelevia ja valtaan takertuvia virkamiehiä ja poliitikkoja, aivan samalla tavoin kuin Krokotiili.

Dostojevski kopioi muitakin fantastisia aiheita suurelta esikuvaltaan Gogolilta.

Gogolin novelleissa epäonni ja absurdit sattumukset vainoavat virkamiespoloja kohtuuttomasti. Esimerkiksi novellissa Nenä (1836) kollegioasessori Kovaljov kokee eräänä aamuna järkytyksen, kun hänen nenänsä on kadonnut. Sitten nenä ilmaantuu yllättäen käyskentelemään Pietarin kaduille valtioneuvokseksi muuttuneena!

Gogolin Päällystakki-novellissa (1842) pikkuvirkamies hankkii puolestaan suurella vaivalla uuden päällystakin, joka varastetaan. Kun hän yrittää epätoivoisesti saada takkiaan takaisin, hän menettää terveytensä ja kuolee – ja alkaa kuolemansa jälkeen jahdata ihmisten päällystakkeja kummituksena.

Kaksoisolennon vähäpätöinen virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin.

Gogolin ja Dostojevskin kaltaisille yhteiskuntakriittisille kirjailijoille virkamies oli kiitollinen hahmo 1800-luvun Venäjällä.

Arvoasteikossa vähäiselle pikkuvirkamiehelle naureskelu ei ärsyttänyt liikaa vallanpitäjiä. Silti vähäpätöinenkin virkamies oli osa laajempaa kokonaisuutta, hallintoa ja yhteiskuntajärjestelmää.

Lukijalle ei varmaankaan jäänyt epäselväksi, mikä oli pilanteon varsinainen kohde.

Dostojevskin Kaksoisolennon virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin. Toimistotyön hierarkkiset rakenteet, byrokratia ja usein yksilön kannalta mielivaltaiset käytännöt eivät ole kadonneet mihinkään. Kuka tahansa on korvattavissa toisella samankaltaisella, joka muistuttaa erehdyttävästi omaa itseä, mutta on työnantajan kannalta silti hivenen parempi painos.

Kaksoisolento on itse asiassa Dostojevskin teosten suurin Gogol-jäljitelmä. Alaotsikko ”Pietarin runo” viittaa suoraan Gogolin Kuolleisiin sieluihin (1842). Kirjailija Vladimir Nabokov kutsuikin Kaksoisolentoa Päällystakin parodiaksi.

Dostojevski kirjoitti Kirjailijan päiväkirjaan, että ”vaikka en onnistunut tuossa romaanissa [Kaksoisolennossa], sen ajatus oli melko selkeä ja en ole koskaan ilmaissut kirjoituksissani mitään vakavampaa”.

Nabokov, joka yleisesti piti Dostojevskia keskinkertaisena kirjailijana, on puolestaan todennut Kaksoisolennon olevan täydellinen taideteos, parasta mitä Dostojevski koskaan kirjoitti.

DOSTOJEVSKIN NOVELLI Lempeä neito ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa vuonna 1876, vuotta ennen Naurettavan ihmisen unta. Tekstiin alaotsikko on ”Fantastinen kertomus”.

Esipuheessaan kirjailija tosin toteaa, ettei Lempeä neito ole fantastinen niinkään sisällöltään kuin esitystavaltaan:

”Tässä tapauksessa fantastinen on todellista; tämä koskee nimenomaan kertomuksen muotoa. [–] Kertojana oleva mies puhuu milloin itselleen, milloin näkymättömälle kuuntelijalle, jonkinlaiselle tuomarille. [–] Olettamus kaiken muistiinmerkitsevästä pikakirjoittajasta (jonka työn minä olisin viimeistellyt) saa minut kutsumaan kertomusta fantastiseksi.”

Lempeässä neidossa (1876) panttilainaamon omistaja menee naimisiin varkaan kanssa.

Dostojevski sanoo nähneensä vastaavan idean fantastisesta pikakirjoittajasta Victor Hugon romaanissa Kuolemantuomitun viimeinen päivä (1829). Romaani perustuu ideaan, että kuolemaantuomittu henkilö kertoo aivan viime hetkiinsä asti tunnoistaan toiselle, joka kirjoittaa kaiken ylös.

Lempeä neito sai syntynsä ompelijan itsemurhasta kertoneesta uutisesta, jonka Dostojevski luki huhtikuussa 1876. Uutinen innoitti kirjailijaa avaamaan tapausta mielikuvituksensa voimin.

Novellin alussa panttilainaamon omistajan vaimo on juuri tappanut itsensä. Leskimies toimii novellin kertojana ja asettelee lukijan eteen tuskaisesti tapahtumasarjan, jonka hän kuvittelee johtaneen itsemurharatkaisuun.

Yksi panttilainaamon omistajan toistuvista asiakkaista ​​on ollut 16-vuotias tyttö, joka rahapulassa varastaa säännöllisesti lainaamon esineitä. Lainaamon omistaja kiintyy hiljalleen tyttöön – ja he avioituvat.

Kertojan avioliitto käynnistyy romanttisesti, mutta perheen köyhyys alkaa lopulta rasittaa vaimoa. Viestinnän puute ja erimielisyydet siitä, miten panttimyymälä olisi hoidettava, johtavat riitoihin.

Sitten vaimo alkaa laihtua ja muuttua huonovointiseksi. Mies kutsuu lopulta paikalle lääkärin, jonka pintapuoliset tutkimukset eivät tuota tulosta.

Eräänä päivänä minäkertoja lähtee käymään ulkona. Kun hän palaa takaisin, vaimo on surmannut itsensä hyppäämällä ikkunasta. Narsistinen mieskertoja jää lohduttomana surkuttelemaan itseään.

Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään.

Lempeä neito on tietyssä mielessä Naurettavan ihmisen unen rinnakkaiskirjoitus. Tekstit julkaistiin puolen vuoden sisään Kirjailijan päiväkirjassa. Lempeän neidon minäkertoja onnistuu yhden ihmisen kohdalla samassa kuin Naurettava ihmisen uni kokonaisen ihmiskunnan kanssa: pilaamaan puhtaan mielen ja täyttämään sen pelokkuudella ja epätoivolla.

Lempeän neidon paholaismainen minäkertoja purkaa fantastiselle pikakirjoittajalleen sisäistä ahdinkoaan, jota kukaan ei voi helpottaa tai ottaa pois. Hän on kuin Hugon kuolemaantuomittu romaanihenkilö, joka on tajunnut tekonsa peruuttamattomuuden ja siitä vääjäämättä seuraavan rangaistuksen:

”Mitä minulle merkitsevät nyt teidän lakinne? Mihin tarvitsen tapojanne, moraalisääntöjänne, elämäänne, valtiotanne, uskontoanne? Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään. [–] Ei, vakavasti puhuen, miten käy minun huomenna sitten kun hänet on viety?”

YMPÄRÖIVÄSTÄ ELÄMÄNPIIRISTÄ irralleen joutunut päähenkilö seikkailee Bobok-novellissa (1873) hautausmaalla ja tutustuu siellä vainajien elämään. Kyseessä on hirtehishumoristinen tarina, jonka tavoitteena on hälventää kuoleman ja elämän rajaa.

Kertomuksessa ironisoidaan ihmisten arvohierarkioita ja ns. parempien ihmisten vähättely alempia kohtaan. Kuolema tasapäistää kaikki ylivertaisella tavalla.

Bobokissa Dostojevski pilkkaa aikansa spiritistisiä ja muita kuoleman jälkeistä elämää korostavia muotiliikkeitä. Novellin aikalaisvastaanotto oli hyvin vaihtelevaa. Varsinkin kirkon piiristä satoi lunta tupaan rankasti.

Kertomuksen nimi ”Bobok” tarkoittaa pikkupapua. Se viittaa novellissa ääneen, joka ihmisestä lähtee, kun elämän viimeinen lanka katkeaa.

Huomattavasti vakavahenkisemmin kuolemanjälkeistä elämää käsittelee Poika Kristuksen joulujuhlassa -novelli, joka ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa 1876.

Poika Kristuksen joulujuhlassa vie lukijan kuoleman toiselle puolen.

Novellin päähenkilö on kuusivuotias, pietarilainen kerjäläispoika, joka asuu kylmässä kellariloukossa kuolemansairaan äitinsä kanssa. Poika lähtee nälissään etsimään ruokaa Pietarin kaduilta ja joutuu katupoikien pahoinpitelemäksi. Hän vetäytyy halkopinon taakse piiloon ja menehtyy.

Kuolemanjälkeinen elämä alkaa saman tien. Poika kutsutaan joulujuhlaan, jossa hän näkee ison joukon ennenaikaisesti menehtyneitä lapsia – ja Kristuksen heidän kanssaan.

Novellin yhteiskunnallinen sanoma on selvä. Kertomuksen alussa kertoja ruoskii lukijaa kuvilla aikuisista, jotka ryyppäävät ja pelaavat lasten kaduilla kerjäämillä rahoilla. Pojan kuoleman jälkeen fantastinen aines häivyttää raadollisen todellisuuden taka-alalle.

Poika Kristuksen joulujuhlassa saa aavistamaan, että kirjailija on perehtynyt Hans Christian Andersenin ja Charles Dickensin tuotantoon. Andersenin Pikku tulitikkutyttö (1845) on aiheiltaan ja ratkaisuiltaan hyvin samankaltainen. Hengeltään Dostojevskin novelli muistuttaa kovasti Dickensin Joulukertomusta (1843), jota on innoittanut kirjailijan intressi opettaa lukijoilleen hyväsydämisyyttä.

DOSTOJEVSKIN FANTASTISET kertomukset kokoavat yhteen kirjailijan tuotannon keskeisiä teemoja ja johtolankoja. Bahtin nostaa Naurettavan ihmisen unen Dostojevskin keskeisten teemojen tietosanakirjaksi.

Mitä nämä teemat ovatkaan?

1. Hullu henkilö. Monet Dostojevskin sankarit ovat hulluja tai naurettavia. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus on kirjailijalle tietyllä lailla historiallista ja ainutkertaista – siksi muistettavaa.

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän ei siis ole oikeasti hullu, vaan outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esim. Rodion Raskolnikov, Ivan Karamazov, Jakov Goljadkin).

Lapsen kärsimys on yksi Dostojevskin kestoaiheista.

2. Itsemurhan hautominen. Kun novellin tai romaanin päähenkilö ajautuu itsemurha-ajatuksiin, syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Tunnit täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös kreikkalaisille satiireille.

3. Kärsivä lapsi. Surullisen tytön tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen.

Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin kuolemaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä (Iljušetška).

4. Myytti onnellisista ihmisistä. Myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota.

Naurettavan ihmisen uni on kuvaus onnellisuuteen upotetuista ihmisistä, jotka oppivat siitä pois. Tarinahan jää tavallaan kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä.

USKON, ETTÄ Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta. Tämä lienee ollut myös koko hänen kirjailijantyönsä johtoajatus.

Kaunokirjailijana Dostojevski kuvasi hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä. Erityisen selvästi nämä aiheet pelkistyvät ja havainnollistuvat hänen fantastisissa kertomuksissaan.

– – – – – – – – – – – – – – – –

LÄHTEET

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Kaksoisolento. Alkuteos Dvojnik (Venäjä 1846). Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2011.

Fjodor Dostojevski: Krokotiili. Alkuteos Krokodil (Venäjä 1864). Teoksesta Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Suom. Vappu Orlov. Avain 2010.

Fjodor Dostojevski: Bobok. Alkuteos Bobok (Venäjä 1873). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 277-296. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Lempeä neito. Alkuteos Krotkaja (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 317-365. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Poika Kristuksen joulujuhlassa. Alkuteos Malčik u Hrista na jolke (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 297-303. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin elämän ja perinnön runsaudensarvi. Kiiltomato.net 9.9.2017.

Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta. Nuori Voima (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä s. 7–47. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861–1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873–1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Penjami Lehto: Dostojevskin Kaksoisolento. Maailmankirjat (www.maailmankirjat.ma-pe.net) 2011.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Avain 2010.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2018.

Kirjoituksen pohjalta tehty podcast on mahdollista kuunnella täältä.

Mainokset

Kosmologin mielikuvitus koettaa sepittää totta tarun sijaan

Avainsanat

Kari Enqvist, kosmologia, literature article, physics, religion, Tieto-Finlandia

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. WSOY 1998.

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo. WSOY 2003.

Kari Enqvist: Vien Rucolan takaisin. WSOY 2004.

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille. WSOY 2005.

Kari Enqvist: Monimutkaisuus. WSOY 2007.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2009.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

”Jos kaikki hauska, jonka vilkas mielikuvitus kykenee keksimään, olisi edes puoliksi toteutettavissa, meidän pitäisi jo nyt asua paratiisissa. Mutta suhteellisuusteoriaa ei ole rakennettu ihmisten toiveiden toteuttajaksi. Se kuvaa avaruutta, aikaa ja painovoimaa sellaisina kuin ne ovat: tieteiskuvittelusta piittaamattomina.”

Kansantajuisista tietokirjoistaan moneen kertaan palkittu kosmologian professori Kari Enqvist (s. 1954) päätti avata teoksellaan Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (2005) fysiikan tärkeimmät lait alasta tietämättömille maallikoille. Fyysikko on monesti sanonut pitävänsä runoilijoita ja muita humanisteja haaveilijoina, joilla ei ole kunnollista suhteellisuudentajua eikä oikeaa käsitystä siitä, mikä maailmaa perimmältään pitää liikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus. Enqvistin teoksissa on näet havaittavissa latenttia kiinnostusta paitsi humanistien ymmärtämiseen myös omaan luovaan kirjoittamiseen. Esimerkiksi Vien Rucolan takaisin –kokoelman (2004) monipuolisista fiktioanalyyseistä voi huomata terävän kirjallisuudentutkijan odottavan tilaisuuttaan luonnontieteilijän mielessä. Enqvistin kiinnostus filosofiaan näkyi ennen muuta teoksessa Olemisen porteilla (1998), joka toi hänelle Tieto-Finlandian.

Kosmoksen hahmo -teoksessaan (2003) Enqvist luo tarinaa alkuräjähdyksestä jännittävästi kuin dekkarikirjailija. ”Kaikki nämä törmäilyt, monenlaiset hiukkaset ja niiden hajoamiset saattavat tuntua sekavalta vyyhdeltä, mutta taustalla on silti logiikka ja marssijärjestys, joka on kirkas kuin poutapäivä – ainakin viiden vuoden fysiikan opintojen jälkeen.”

Kaiken alku 13,7 miljardia vuotta sitten on teoreettiselle fyysikolle mystinen näytelmä, jonka kohtausten ja juonenpätkien selvittäminen haastaa paitsi järjen myös mielikuvituksen. Suhteellisuusteoriassa runoilijoille Enqvist todentaa sen nerokkaan mielikuvituksen, jolla esimerkiksi Albert Einstein luonnosteli Newtonin lakien yli luotaavan teoriansa. Myös suhteellisuusteorian ymmärtäminen edellyttää mielikuvitusta. Lähtökohtana on kunnioittaa luontoa ihmisen henkisistä kyvyistä piittaamattomana tutkimuskohteena.

Vien Rucolan takaisin -kirjoituskokoelmassa Enqvist kuvittelee lennokkaasti aikaa, joka olisi seurannut ilman Einsteinin kuuluisaa teoriaa. Sattuma ja yksilö vaikuttavat olevan tieteen historian kannalta merkittävämpiä kuin on haluttu myöntää.

Lukeeko huippufyysikko itse romaaneja? Enqvist totesi vuonna 2004 lopettaneensa fiktion lukemisen lähes kokonaan, koska on tullut vanhemmiten vaativammaksi kirjojen totuusarvojen suhteen. ”Kaikkeen kirjoitettuun pätee se, että kuvitelmien, jaarittelun, huhupuheen, toiveajattelun, teeskentelyn ja suoranaisen petkutuksen keskeltä oivalluksen kultajyvät täytyy seuloa tarkasti”, Enqvist sanoi ponnekkaasti. Vastaava kirjallisuuskäsitys voi olla myös kirjallisuuskriitikolla.

Kiinnostus fysiikkaan saattaa herätä tai vahvistua kaunokirjankin kautta. Kun amerikkalaiskirjailija Dan Brown (s. 1964) sijoitti jännitysromaaninsa Angels and Demons (2000; suom. Enkelit ja demonit 2005) keskeiset tapahtumat Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen CERNiin, sveitsiläinen tutkimuslaitos joutui yllättäen tuhansien turistien ryntäyksen kohteeksi. Huippututkijat yllättyivät fiktion voimasta: heistä oltiin kiinnostuneita, kun joku teki heistä dekkarin. Mielikuvat saavat runsaasti tilaa ajattelun lähtökohtina silloin, kun faktat ovat vähissä. Ammattifyysikko saattaisi osoittaa Brownin bestselleristä asiavirheitä todelliseen fysikaaliseen maailmaan nähden.

Enqvist itse on ollut CERNissä tutkijana 1984–1986. Vaikka fyysikko myöntää mielikuvituksen merkityksen tieteen tekemisessä, hän kuitenkin suhtautuu erittäin nihkeästi tieteiskirjallisuuteen ja sen tapaan popularisoida fysiikan aiheita. Tietokirjailijana Enqvistkin selvästi mielii pientä ammattifyysikkojoukkoa laveamman lukija- ja kuulijakunnan eteen, vaikkei niin suuren kuin Dan Brown.

Äärettömyyksien ääriltä

Millainen on maailmanhistorian tarkin tieteellinen teoria? Olisiko fyysikoiden pitänyt hyväksyä Kielitoimiston vastine vierasperäiselle kvantti-termille (erkale)? Putoaako kaikki jonain päivänä mustaan aukkoon? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Enqvistin teos Monimutkaisuus (2005), joka lähestyy kosmologiaa kolmen käsitteen, energian, entropian ja emergenssin, kautta. Näiden Enqvist sanoo olevan teoreettisen fysiikan sydänverta, joita ilman olisi mahdoton ymmärtää maailman monimuotoisuutta. ”Monimutkaisuudessa avautuva näkemykseni fysiikasta on muovautunut vuosien mittaan ja pala palalta”, hän kirjoittaa alkupuheessaan.

Sanottavansa Enqvist tiivistää neljään kieltolauseeseen. Ei ole erikseen ainetta ja säteilyä, eikä erikseen massaa ja energiaa. Lämpö- ja sähköenergiakaan eivät fyysikon mukaan ole erillisiä. Lopuksi hän kiistää alkeishiukkasten olemassaolon: on olemassa ainoastaan kenttiä.

”Ontologia, oppi olemassaolosta, ei ole pelkkää filosofista käsiteanalyysiä. Sekin on hyödyllistä, muttei riitä paljastamaan olevaisen kaikkea monimutkaisuutta. Puhtaan ajattelun lisäksi tarvitaan tarkkuushavaintoja ja niiden ymmärtämiseksi rakennettua teoriaa. Siis fysiikkaa. Kvanttifysiikka syntyi juuri tarpeesta ymmärtää olevaista.”

Kun klassinen fysiikka suhtautuu tutkimuskohteeseensa deterministisesti, kvanttifysiikka hylkää moisen ehdottomuuden. Kvanttifysiikan keskeinen piirre on sen todennäköisyysluonne. Muun muassa vuonna 1982 tehdyt fotonien polarisaatiokokeet osoittivat, ettei kvanttifysiikan sattumanvaraisuus ole seurausta ihmisen tietämättömyydestä.

Vanhojen kirjojensa tapaan Enqvist esittelee vuolaasti kuuluisimpia ja merkittävimpiä fyysikoita. Hän ohittaa kuitenkin nopeasti Einsteinin (josta kirjoitti erillisen kirjan 2005) ja keskittyy mm. Richard Feynmaniin, Robert Boyleen, Ludwig Boltzmanniin ja James Clerk Maxwelliin. Kirjoittajan kiinnostus filosofiaan ja maailmankirjallisuuteen tulee jälleen esiin moneen kertaan. Semantiikan merkityksen puolihuolimattomasti tyrmäävä fyysikko sanoo yhä kieltävänsä opiskelijoitaan hakeutumasta filosofian opintoihin:

“Filosofeille riittää se, miten asiat voisivat olla. Fyysikko haluaa tietää, miten asiat ovat oikeasti ja yksityiskohdissaan. Fyysikko on matemaattinen muurari, ei pilvilinnojen piirustaja.“

Fyysikko ohjaa lukijansa tottuneesti yhä uudelleen äärettömyyksien äärelle. Hän rauhoittelee äärellisyyteen tottuneita pelkäämästä rajattomuuden kohtaamista. Luontoon sisäänrakennettu ääretön ei tarkoita samaa kuin mahdoton. Enqvist on yhdistänyt Monimutkaisuus-teokseensa oikeastaan kaiken, mitä hän on tuonut aikaisemmissa teoksissaan esille seikkaperäisemmin. Yleisesitystä fyysikon koetellusta kosmologiasta sävyttävät sanomisen palo ja kerronnan ilo niin kouriintuntuvasti, että tekstiä lukee haltioituneena sen havainnollisuudesta.

Jännittävää ja yllättävästi etenevää Monimutkaisuutta voi minusta pitää Enqvistin pääteoksena. Ammattifyysikko ajattelee kenties toisin. Teos tiivistää hienosti paitsi laajaa tieteellistä aihepiiriä, myös populaaria ilmaisutapaa. Rivien välissä aistin testamentillisia sävyjä.

Älyllisen rehellisyyden puolesta

Enqvist lähestyy teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) kuoleman, ihmisyyden ja uskonnollisen uskon ytimiä. Fyysikko vannoo älyllisen rehellisyyden nimeen tunnustaen vain sen, minkä voi varmuudella tai suurella todennäköisyydellä todentaa olemassa olevaksi. Tässä mielessä Enqvist ei näe uskonnollista uskoa mitenkään merkittävänä lähtökohtana ikuisuuden tai kuolemanjälkeisyyden pohdiskelulle. Kuolema on kaiken päätepiste, eikä sen jälkeisen elämän perään kannata haaveilla.

Luonnontieteilijän tavoin kirjoittaja näkee loppujen lopuksi uskonnollisten uskomuksien olevan selitettävissä aivojen molekyylirakenteella. Enqvist leimaa uskon tyhmyydeksi sekä asiaperustein että sarkastisin kommentein, joita satelee uskovaisten suuntaan tämän tästä:

”Silloin kun fysiikka tai sen päälle kapuamaan pyrkivä filosofia eivät tarjoa vapautusta, apua etsitään uskonnosta. Se pyyhkäisee kerralla molekyylit syrjään fenomenaalisen maailman yhdentekevinä rikkaruohoina ja tarjoaa tilalle murheen, sairauden ja kuoleman sivuuttavaa ylimaallisuutta.”

Ajoittain jopa kiihkeän sanailunsa höysteeksi Enqvist kertoo paljon omakohtaisia esimerkkejä, mm. isänsä syövästä ja äitinsä Alzheimerin taudista. Tässä mielessä uutuus on kirjoittajansa henkilökohtaisin ja näin ollen tietyllä tavalla myös kiintoisin teos. Erittäin havainnollisia ja jäsenneltyjä tietoteoksia jo vuosia tuottaneen Enqvistin tuotannossa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on heikoimmasta päästä. Kirjoittaja sivaltelee sinänsä kiintoisia ajatuksia jos jonkinlaisiin suuntiin, eikä teoksen hajanaista jäsennystä voi kehua.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa on myös joitakin ristiriitoja. Enqvist sanoo, ettei halua käännyttää ketään ateistiksi tai uskonnottomaksi. Silti teos on pitkälti apologia uskonnottomuuden puolesta. Toiseksi kirjoittaja sanoo sallivansa uskon ja uskonnolliset kokemukset niille, jotka niitä tarvitsevat. Kuitenkaan Enqvist ei voi olla ironisoimatta uskonasioita mielettömiksi ja uskovia tietynlaisiksi idiooteiksi.

Kirjoittaja määrittelee itsensä uskonnottomaksi, ei ateistiksi. Toisaalta Enqvist kirjoittaa niin paljon Jumalan olemassaoloa vastaan, että hän ei oikein määrity uskonnottomaksi oman tekstinsä valossa.

Avartumista esim. nimekkäiden teologikirjoittajien ajatuksille Enqvist ei osoita millään tavoin. Silti hän viittaa niihin (mm. Eero Huoviseen) toistuvasti. Kirjoittajan mielestä Raamatun asiat ole hänestä keskustelun arvoisia, ei maallikoiden eikä pappien kesken.

Vaikka uskonto ilmiönä kiinnostaa kirjoittajaa kovasti, hän ei silti myönnä sille sitä arvoa, minkä uskovaiset myöntävät. Sitä vastoin Enqvist osoittaa suurta kiinnostusta ihmissydämen ajatuksia kohtaan, joita voi olla kenellä tahansa. Teoksen lopusta löytyy loistavasti kirjoitettu epilogi sellaisesta elämän tarkoituksesta, johon myös uskonnoton voi yhtyä. Kaikki tiivistyy rakkauteen, joka tekee elämästä elämisen arvoista tässä ja nyt. Ironista kyllä, se taitaa olla myös kristinuskon perusajatus.

Uskonnottoman ristiretki

Kosmologin selväsanaiset ja kansantajuiset tietoteokset ovat miellyttäneet minua siitä asti, kun luin hänen teoksensa Kosmoksen hahmo (2003). Tieto-Finlandian voittaneen Olemisen porteilla –teoksen suuruus jäi tosin minulle aikoinaan avautumatta.

Enqvistin syksyn 2012 uutuusteos oli suomalaista uskonnollisuutta arvioiva Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjojen tavoin tämäkin teos määrittyy puheenvuoroksi julkiuskonnottomuuden puolesta.

”Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus ei perustu tieteeseen. Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta eikä epätotta. Se on pelkkä mielipide.”

Tarkkanäköiseen tapaansa Enqvist tekee huomioita ja havaintoja jos jonkinlaisista uskonnollisista ilmiöistä, dogmeista, jumalanpalveluskäytännöistä jne. Samalla hän käy tiivistä dialogia monien kristittyjen nykykirjailijoiden kanssa. Näistä nimekkäimpiä ovat Juha Pihkala, Kari Mäkinen ja Tapio Puolimatka.

Suomalaista uskonnollisuutta arvioidessaan Enqvist ottaa äreästi kantaa varsinkin luterilaisen kirkon käytäntöihin, muun muassa lapsikasteeseen. Hänen mukaansa on kirkolta moraalitonta liittää lapsia kirkkoon pelkästään vanhempiensa luvalla, kun nämä eivät voi itsenäisesti vaikuttaa jäsenyyteensä kuin vasta täysikäisinä.

Enqvist kirjoittaa raikuvasti myös kirkon tulevaisuudesta. Luterilainen kirkko pistää tiedemiestä silmään Suomen mittakaavassa mammuttimaisena järjestönä, johon kuuluu valtaosa väestöstä ja joka on vakiinnuttanut asemansa ja toimintansa lainsäädännöllisesti. Jotta kirkko voisi toimia 100 vuoden kuluttua, sen täytyy Enqvistin mukaan liudentaa oppejaan tuntuvasti:

”Kun kirkon jäsenmäärä putoaa alle viidenkymmenen prosentin, sen tulee yhä enenevässä määrin toimia ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevien aatevirtausten ehdoin. Vain sillä tavoin se voi edelleen pysyä suurimpana yksittäisenä kansalaisjärjestönä.”

Enqvist on tehnyt vierailuja esimerkiksi helluntaiseurakuntien tilaisuuksiin. Kiinnostusta selittänee viittaus Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimukseen, jonka mukaan Suomen helluntaiherätys on tuplannut viimeisen 50 vuoden aikana jäsenmääränsä ja on sen vuoksi nähtävissä maamme menestyneimpänä uskonnollisena liikkeenä.

Enqvist kertoo vierailleensa muun muassa Helsingin Saalem-seurakunnan iltakokouksessa sekä telttakokouksessa pääkaupunkiseudulla. Henkilökohtaiset todistukset uskosta tai Jumalan voimasta eivät tehneet tiedemieheen vaikutusta. Enqvist kertoo pohtineensa sitä, käykö usko jumalallisen ilmoituksen edellä vai onko järjestys päinvastainen:

”Jos kokee Jumalan olevan koko ajan läsnä elämässään, jos kokee Pyhän Hengen vaikuttavan päivittäin kaikkiin arkisiin asioihin, saa samalla merkityksen kaikille tapahtumille. Tiede kertoo miten: työpaikka tuli kun uusi pomo soitti. Uskonto kertoo miksi: työpaikka tuli, koska Jumala hankki sen. Tällä tavoin jokainen uusi tapahtuma on myös uusi todiste Jumalasta. Mutta nämä todisteet eivät käy uskon edellä vaan sen jäljessä.”

Julkiuskonnottomaksi tiedemieheksi Enqvist on nähnyt lähes ennennäkemättömän paljon vaivaa selvittääkseen uskonnollisia ilmiöitä ruohonjuuritasolla. Päällimmäiseksi uskonnottoman ristiretkestä on jäänyt lähes täydellinen vieraantumisen tunne, joka ei hellitä uskonnollisten pohdiskelujen myötä. Kirjoittaja myöntää olevansa uskonnoton, koska ei muuta voi. Hän ei koe ajatelleensa uskovaisten olevan uskonasenteessaan varsinaisesti väärässä vaikkei oikeassakaan.

Enqvist sanoo ainoastaan testaavansa tuntojaan ympäröivän yhteiskunnan uskomuksia vasten. Kirjan takaa erottuu hämärä tendenssi pönkittää omaa käsitysmaailmaa miljoonien toisinajattelijoiden armeijaa vastaan:

”Päähuomioni kohdistuu suomalaiseen kristillisyyteen ja erityisesti evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka ei virallisesti ole valtionkirkko mutta kuitenkin on käytännössä kirkkovaltio valtiossa.”

Uskonnottomaksi kirjoittajaksi Enqvist on kierrellyt yllättävän ahkerasti erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa niin Suomessa kuin ulkomailla. Mukaan mahtuu niin lestadiolaisseuroja, Jehovan todistajien kokouksia kuin muslimien tilaisuuksia. Havainnoijana Enqvist on hyvin tarkkanäköinen. Myös kokouksien rakenteen ja puheiden erittely käy häneltä tottuneesti. Itseä tyydyttävät tai ilahduttavat löydöt uskonnollisissa tilaisuuksissa ovat vähäiset.

Enqvist tuntee Raamatun kirjoituksia niin hyvin, että pystyy käyttämään niitä jopa ironisesti. Kotitaustalla lienee vaikutusta asiaan:

”Kun olin nuori, äitini toivoi minusta pappia. Itse haikailin kirjailijaksi.”

Joitakin kristillisiä kirjoittajia Enqvist ruotii muita enemmän (mm. Antti Nylén, Tapio Puolimatka, Juha Sihvola, John Vikström). Enqvistiä uskovaisissa kirjoittajissa häiritsee ennen muuta näiden illuusio omasta erehtymättömyydestään ja erehtymättömästä opista.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Opettaja-lehdessä, Ristin Voitossa, Sana-lehdessä sekä Hiidenkivessä.

Pyhyyden ja huumorin rinnakkaiselo

Avainsanat

C. S. Lewis, Erik Wahlström, huumori, literature article, religion

Siitä, miten hyvin huumori istuu kristillisiin seurakuntaympyröihin, on olemassa hämmästyttävän vastakkaisia näkemyksiä. Kielteisyydessään erittäin koskettavan esimerkin elämänilonsa ja huumorintajunsa kadottaneesta seurakuntayhteisöstä tarjoaa italialainen kirjailija Umberto Eco menestysromaanissaan Ruusun nimi (suom. 1985). Eco tuo esille keskiaikaisen pappiskokouksen kalmanhajuisen tunnelman, jota ei kevennetä edes tahattomalla leikinlaskulla. Vastakkaisia näkökulmia edustaa mm. helluntaipastori Toivo Haapalan kaksi kaskukirjaa, joissa seurakuntatyön ja –elämän koomiset tilanteet pääsevät havainnollisesti esille.

Tämän tästä romaanikirjailijat tulevat esille Jumala-aiheisten parodioiden eli ivamukaelmien kanssa. Kotimainen esimerkki tästä on Erik Wahlströmin syksyllä 2006 julkaisema romaani Jumala (Schildts). 

Suomenruotsalainen kirjailija käy romaanissaan läpi lähes kaikki Raamatun keskeiset tapahtumat pakinoivalla tyylillä. Wahlströmin mukaan Jumala oli maailman syntyessä nuori jumala, joka on maailmanhistorian aikana vanhentunut ja siirtynyt myöhemmin tietyllä tavalla sivuun maailmantapahtumista, kuin eläkkeelle.

Parodioivasta tyylistä huolimatta Jumalassa lähestytään Raamatun vuoropuheluja fundamentalistisesti. Tässä Wahlström poikkeaa ratkaisevasti sellaisista kirjailijoista, jotka ovat yrittäneet mielikuvituksellaan kirjoittaa Raamatun dialogeja parempaan uskoon, kuten esim. José Saramagosta ja Nikos Kazantzakisista.

Wahlströmin kirjoittajanote lienee ollut monelle uskovaiselle lukijalle liikaa. On syytä kuitenkin huomata, ettei kirjailija koettanut parantaa lukijan käsitystä kristinuskosta vaan hän kokeili kaikille tuttua ainesta hulvattoman mielikuvituksen tuotteena. Wahlström kuitenkin unohti erään tärkeän asian.

Jos englantilainen kirjailija C. S. Lewis olisi lukenut Wahlströmin kirjaa, hän olisi todennäköisesti sanonut, että suomalaiskirjailija oli onnistunut kuorimaan Jumalan pyhyyden pois inhimillistämällä tämän karikatyyriksi asti. Lewis lähestyi oikeastaan samaa asiaa 50 vuotta sitten kirjassaan Surprised by Joy (1955; suom. Ilon yllättämä 1986). Teos sisältää pitkän tekstijakson siitä, kuinka Lewis oivalsi yliluonnollisen ilon olemassaolon ja alkoi vakuuttua sen vuoksi Jumalastakin. Lewisin mukaan ilon täyttämä sydän ei tunne pelkoa vaan on sinut jumalallisen pyhyyden kanssa. Rakkaudelle löytyy näin hyvä kasvualusta. Näin ilo ja pyhyys esiintyvät rinnakkain eivätkä sulje toisiaan pois.

Lewisin ajatuksia seuraten iloisen vastakohdaksi ei määrity kuolemanvakava tai äärimmäisen pyhä, vaan surullinen. Pyhyys kantaa sylissään elämää, ei kuolemaa.

Jumalan olemassaolo ja pyhyys lyövät ratkaisevasti poskelle käsitystä maailman pohjattomasta synkkyydestä. Pimeyttä ei voi nähdä ilman selvää aistimusta valosta. Jumalallinen todellisuus loistaa useille ihmisille kuin valo pitkän tunnelin päässä tai tähti taivaalla. Joillekin tähdenlentomainen sädehtiminen on joillekin toisille auringonpaistetta.

Inhimillisten asioiden koomisuus ei johda muualle kuin nauruhermojen kutkutukseen. Se, mille nauramme, kertoo enemmän huumorintajustamme kuin uskonnollisuutemme asteesta.

Surun pedagoginen arvo on kyseenalainen myös seurakunnassa. Naurustakaan ei ole kuin hyvän opetuksen kyytipojaksi, mutta terapia-arvoa sillä on paljon enemmän. Siihen perustunee sananlasku naurusta ihmisiän pidentäjänä.

– – – – – – – – –  

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa 43/2006 (25.10.2006).

Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)

Avainsanat

books, literature article, Mika Waltari, religion

Mika Waltari (1908–1979) oli kirjailija, joka eli ja kirjoitti alituisten murroskausien keskellä. Suomea hänen elinaikanaan kohdanneet voimakkaat murroskaudet ja kriisitilanteet  – vuoden 1918 sota, lapuanliike, toinen maailmansota ja kylmä sota – eivät myöskään jääneet näkymättä hänen tuotannossaan.

Yksi osa-alue, jolla kuohuva 1900-luku jätti Waltariin jälkensä, oli kysymys uskosta ja uskonnosta. Ympäröivän yhteiskunnan myllerrykset kirkastivat Waltarille kristillisen uskon Jumalaan avaimena ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Waltarille uskonnollinen usko oli tärkeä, vaikka se sisälsikin ”suvaitsemattomuuden ja tuhon siemenen”. Ihmisen täytyi kirjailijan mielestä uskoa Jumalaan, koska uskolla oli hyvä mahdollisuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita. Tämä puolestaan loi edellytykset toivolle paremmasta maailmasta.

Uskonnollinen aines olikin merkittävällä sijalla lähes kaikessa Waltarin tuotannossa. Alkuperäisen kristinuskon etsintä näkyy selvimmin Waltarin tuotannon alussa ja lopussa. Tuotannon alkuun sijoittuu uskonnollisen nuorukaisen totuutta hapuileva runokokoelma Sinun ristisi juureen (1927). Kirjailijantyönsä päätökseksi Waltari kirjoitti ajanlaskun alkuun sijoittuvathistorialliset romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964), joiden aiheet ja monet henkilöistäkin ovat suoraan Uudesta testamentista.

Suorimmalla tavalla uskonnollisia aiheita lähestyy nykypäiviin sijoittuva Feliks onnellinen (1958). Feliks on helsinkiläinen tilastokeskuksen virkamies, joka kokee olevansa pakotettu julistamaan uskonnon sanomaa ihmisille. Hän hyökkää öisillä kaduilla ihmisten eteen kertomaan Jumalan rakkaudesta.

Samalla kun kristillinen usko loi Waltarin mukaan edellytykset toivolle paremmasta maailmasta, ihmiskunnan tie näytti etenevän täysin päinvastaiseen suuntaan. Toisen maailmansodan aikana mestarikirjailija menettikin perin juurin uskonsa ihmisten omaan maailmanparannuskykyyn.

Pääteoksessaan Sinuhe egyptiläisessä (1945) Waltari kuvaa äärimmäisen pessimistisesti, kuinka ihanneyhteiskunnan yrittäjät tuhoutuvat ja vetävät mukanaan tuhoon myös läheisensä ja kannattajansa. Ihmiset eivät pysty rakentamaan samanlaista ihanneyhteiskuntaa, joka siintää Raamatun Jumalan todellisuudessa.

Elämänsä aikana Waltari pohdiskeli paljon sielun kuolemattomuutta. Kiinnostus aihetta kohtaan näkyy jo hänen opiskeluaikoinaan tekemästään uskontotieteen opinnäytteestä Taivaallinen rakkaus (1928). Nuori ylioppilas ajatteli, että ruumiin kuollessa raukeaa sielukin eikä ihmisestä jää mitään jäljelle.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjailija piti kuolemattomuutta yhä haavekuvana, mutta silti tavoittelemisen arvoisena. Myöhemmin Waltari omaksui käsityksen, että kuolemattomuus on mahdollista saavuttaa henkisen kasvun kautta. Tämä käsitys näkyy hänen tuotannossaan ennen kaikkea romaanissa Turms kuolematon (1955).

Pyrkimys jatkuvaan henkiseen kasvuun olikin Waltarin tärkeimpiä henkilökohtaisia tavoitteita. Waltarin mielestä henkinen kasvu on nopeinta nuoruudessa, jolloin alttius ottaa vastaan uusia vaikutteita on suurin. Vanhetessaan ihminen ottaa vastaan vaikutteita hitaammin, harkitsee asioita malttavaisemmin ja lujittaa itsenäisiä mielipiteitään.

Henkistä kasvua ruokkii Waltarin mukaan varsinkin yksinäisyys, koska se asettaa ihmisen eteen haasteen sen voittamiseksi. Tällöin ihminen alkaa pyrkiä suvaitsevaisuuteen, inhimillisyyteen, solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Sielun kuolemattomuutta pohtivaa Waltaria viehätti 1970-luvulla voimakkaasti myös jälleensyntymisoppi, vaikka Ihmisen ääni -teoksen perusteella hän ei koskaan omaksunutkaan ajatusta.

Runsaasta hengellisten aiheiden pohtimisesta huolimatta Waltarista ei koskaan tullut uskovaista tai harrasta kristittyä.

– Kirjoittaessani Feliks onnellista ja Valtakunnan salaisuutta minua vaivasi epävarmuus, tunne, että sana kristitty on niin suunnattoman vaativa, että en voi käyttää sitä itsestäni, Waltari sanoo Ihmisen äänessä.

Yksilöllisen pelastuksen ongelman hän näki jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi. Elämän tarkoituksesta Waltari ajatteli, että ihminen syntyy maailmaan omaa itseään varten ja oman sisimmän itsensä toteuttajaksi.

Vaikka uskonnollinen usko tarjosi Waltarille perusteen myönteisen elämänkatsomuksen omaksumiselle ihmisten aiheuttamista pettymyksistä huolimatta, kirjailija kuitenkin esiintyi toistuvasti alituisena skeptikkona. Waltari tunnusti, ettei ihminen voi elää ilman uskoa, mutta ajatteleva ihminen ei voi myöskään elää ilman epäilyä. Siitä huolimatta Waltarin myöhäistuotanto osoittaa kirjailijan löytäneen kristinuskosta sellaista toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle, joka tuntui tyystin hävinneen hänen pääteoksestaan Sinuhe egyptiläisestä (1945).

Kirjailijan ystävän, kirkkoherra Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.

Vaikka luterilaisuus kävi ajan mittaan Waltarille yhä vieraammaksi, hän koki silti tarpeelliseksi kuulua kirkkoon. Kirkko sisälsi kirjailijan mukaan paljon säilyttämisen arvoisia arvoja.

– Vapaisiin kirkkokuntiin liittyminen usein ilmaisee, että ihmisillä on voimakas uskonnollinen tarve, jota perinnäiset kirkot eivät tyydytä, kirjailija sanoo Ihmisen äänessä.

Kiintoisa kuriositeetti on, että Waltari uskoi kuolemaansa asti sitkeästi enkeleihin.

Kirjallisuus:

Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY 1982.

Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. 3., uusittu painos. Otava 1991.

Waltari, Mika: Ihmisen ääni. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978. Kirjailijan muistelmia. WSOY. 1980.

– – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 2006.

Kaikkein vaikuttavimmat kirjat (2010)

Avainsanat

Andrew Taylor, Inkeri Pitkäranta, Kansalliskirjasto, literature, literature article

Mitkä ovat rakkaimmat kirjamme? Millaiset kirjat ovat muokanneet eniten ajatuksiamme, asenteitamme ja elämänkatsomustamme? Entä millaisten kirjojen kuvittelemme vaikuttaneen eniten maailmanhistoriaan tai kirjallisuuden kehitykseen?

Kansalliskirjastossa Helsingissä oli 27.5.-31.12.2010 nähtävissä näyttely Mikäs kirjan tappaisi – Kirja nyt ja tulevaisuudessa. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Inkeri Pitkärannan toimittama antologia Elämäni rakkaimmat kirjat, joka toi esille 21 tunnetun suomalaisen kaikkein rakkaimmat teokset.

Antologiassa mainituista teoksista löytyi kaunokirjallisuutta, lastenkirjoja, fantasiaromaaneja, tietokirjoja, luonto-, uskonto- ja mietekirjallisuutta sekä filosofiaa. Käännöskirjallisuuden merkitystä korosti se, että mainituista 125 teoksesta 47 olivat kotimaisten ja 78 ulkomaisten kirjailijoiden tuottamia.

Eniten yhteisiä valintoja saanut yksittäinen teos (3 kpl) oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1873). Kokki-kirjailija Sami Garam totesi, että vaikka Kiven kieli on vanhahtavaa, kirjasta löytyy yllättävän modernejakin teemoja. Kirjallisuustieteen emeritaprofessori Maija Lehtoselle ”Kiven kieli on tuoreudessaan, runsaudessaan ja rytmikkyydessään nautinnon lähde”.

Mainintoja eniten kerännyt kirjailija oli puolestaan Mika Waltari (4 mainintaa). Mitro Repolle Johannes Angelos (1952) oli matka omiin juuriin ja tietoisuuteen siitä, miten yli 1000-vuotinenkin valtakunta tuhoutuu aikanaan. Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen löysi sattumalta isoäitinsä hyllystä Sinuhe egyptiläisen (1945) ensipainoksen ja ihastui sitä lukiessaan ikihyviksi.

Muita tärkeitä kotimaisia kirjailijoita olivat Kari Hotakainen (2 mainintaa), Sofi Oksanen (2), Marjo T. Nurminen (2), Zacharias Topelius (2) ja Yrjö Karilas (2). Säveltäjä-kirjailija Eero Hämeenniemi luki Hotakaisen Ihmisen osan (2009) Münchenin lentokentällä ja sanoo sen olleen elämänsä paras koneenodotus. Uutisankkuri Katja Kannonlahdelle Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) oli ”kertakaikkisen upea teos, vähän vino ikkuna maailmaan”.

Sofi Oksasen Puhdistus (2008) oli graafikko Kaisa Lekalle ”ravisteleva teos vahvoista naisista sodan ja modernin kapitalismin jaloissa”. Samaan suuntaan omalla tavallaan osoittaa Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret (2008), joka esittelee värikkään joukon päättäväisiä historian suurnaisia.

Historioitsija Matti Klingelle Topeliuksen Välskärin kertomuksia (1853-1867) oli upea, suuri kirja historiasta, rakkaudesta ja jaloudesta, joka on kirjoitettu hauskasti ja vetävästi. Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (1958) näyttäytyi filosofi Ilkka Niiniluodolle hakuteosten ja internetin isoisänä, jonka tiheiltä sivuilta hän löysi pikkupoikana jotakin tietoa kaikesta.

Maailmankirjallisuudesta muiden eteen nousivat Orhan Pamuk (3 mainintaa), Fedor Dostojevski (2), Platon (2) ja Astrid Lindgren (2). Kosmologi Kari Enqvist ja kirjallisuuden emeritaprofessori Liisi Huhtala totesivat Pamukin teoksen Istanbul – Muistot ja kaupunki (2003) olevan kiintoisa sekoitus historiaa, omaelämäkertaa ja matkakirjaa.

Suuriin kertomuksiin lukeutuvat Raamattu ja Bhagavad gîtâ saivat molemmat ”vain” kaksi mainintaa. Eero Hämeenniemi löysi Raamatusta yllättäviä asioita lukemalla kahta-kolmea suomennosta tai käännöstä rinnatusten. Toimittaja Yazka Janille Bhagavad gîtâ oli korvaamaton arjen kohottaja, joka antoi voimaa ja perspektiiviä ja panee asioita oikeaan tärkeysjärjestykseen. Kaisa Leka puolestaan totesi ikivanhan intialaisen filosofian tarjonneen ”häkellyttävän tarkkanäköisiä oivalluksia elämästä myös nykyihmiselle”.

Maailmanhistorian vaikuttajat

Kesän 2010 kiintoisimpien tietokirjojen joukkoon kuului englantilaisen journalistin Andrew Taylorin teos Kirjat jotka muuttivat maailmaa (Books That Changed The World; alkuteos 2008). Teos listaa 50 sellaista kirjaa, joiden Taylor olettaa vaikuttaneen eniten maailmanhistorian aikana ihmisiin, tapahtumiin sekä muiden kirjojen kirjoittamiseen. Kirjoittaja suhtautuu projektiin sen vaatimalla kunnianhimolla.

Niin antiikin kirjailijat kuin länsimaisen kirjallisuuden myöhemmät suurmiehet ammensivat paljon vaikutteita Homeroksen Iliaasta (n. 700 eKr.) ja Herodotoksen Historiateoksesta (n. 400 eKr.). Filosofeille ja teologeille vastaava teos oli Platonin Valtio (n. 300 eKr.). Varsinkin kristilliseen teologiaan sopi saumattomasti Platonin tapa erottaa toisistaan arkipäiväiset kokemukset ja abstrakti täydellisyyden maailma.

Ensimmäinen nykyaikainen romaani oli Cervatesin Don Quijote (1605-1615). Anglosaksisen kaunokirjallisuuden ja teatterin perinteitä on määritellyt ennen kaikkea Shakespearen First Folio (’Ensimmäinen folio’; 1623), joka sisälsi 36 näytelmää.

Lukuisiin Taylorin kirja-artikkeleista on lisätty lyhyet yhteenvedot myös teosten suomennosten historiasta. Useat Taylorin mainitsemista teoksista on suomennettu ainakin ensimmäisellä kerralla englanninkielisten käännösten pohjalta. Näin kävi esim. Koraanille (n. 650 jKr.), josta ilmestyi 1942 ensimmäinen suomennos perustuen vuoden 1930 englanninkieliseen käännökseen.

Homeroksen Iliaan suomentamisen otti Otto Manninen tehtäväkseen 1899, vaikka ei osannut kreikkaa kovin hyvin. Hän opiskeli kreikkaa innokkaasti ja työsti vaiheittain Iliaan suomeksi vuoteen 1919 mennessä. Huomionarvoista on, että ensimmäinen suomennettu amerikkalainen romaani on Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa (1852), Taylorin listalle päässyt kirja sekin.

Toisinaan on jopa poliittinen taho voinut tuoda Taylorin mainitseman teoksen suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Näin kävi esim. Maon Pienelle punaiselle kirjalle (1964), jota Kiinan ulkomainen propagandapalvelu alkoi toimittaa muihin maihin heti ilmestymisen jälkeen. Kiinan Suomen-suurlähetystö julkaisi suomennoksen 1967. Taylorin mainitsema Niccolò Machiavellin Ruhtinas (1532) suomennettiin ensimmäisen kerran vasta 1918 ja toisen kerran 1969. Marxin Kommunistinen manifesti (1848) käännettiin ruotsiksi ilmestymisvuonnaan, mutta suomeksi niinkin myöhään kuin 1906. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Taylor on toiminut lehtimiehenä Englannissa ja Lähi-idässä. Kirjat jotka muuttivat maailmaa on arvokas lähdeteos varsinkin tutkijoille, jotka selvittävät tieto- ja kaunokirjojen historiallisia juuria ja lähdetekstejä. Kirjoittajan englantilaisuus korostuu teoksessa melkoisesti. Englanninkielisen kaunokirjallisuuden merkkiteokset ovat päässeet Taylorin listalle ohitse muiden maiden klassikoiden.

– – – – – – –

Kirjoituksen pohjana on artikkeli, joka on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä.