Jari Tervo: Rautapää. WSOY 2002. 193 s.
Jari Tervo: Siperian tango. WSOY 2003. 294 s.
Jari Tervo: Myyrä. WSOY 2004. 544 s.
Jari Tervo: Troikka. WSOY 2008. 409 s.
Jari Tervo: Koljatti. WSOY 2009. 318 s.
Jari Tervo: Layla. WSOY 2011. 362 s.
Nykykirjallisuutemme kiintoisa väriläiskä on Jari Tervo (s. 1959), 19 kaunokirjan kirjoittaja. Tervon varhaisen ”menestysreseptin” voisi kiteyttää seuraavasti: paras ja mukaansatempaavin proosa syntyy, kun yhdistetään veijaritarina rikosromaaniin ja annetaan farssin edetä kohtalokkaaseen loppuunsa. Tervo loi varhaisteoksillaan yhä vankempaa pohjaa ”pohjoisten juoppojen kansanperinteelle”, kuten Pekka Tarkka on todennut. Tervon lähihistoriaa kuvaaviin uutuusteoksiin edellä mainittu menestysresepti istuu kuitenkin huonosti.
Kari Hotakaisen tavoin Tervokin aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Hän on perinteisen, juonipohjaisen proosan taitaja. Monipuoliseen tuotantoon mahtuu romaaneja, novelleja, runoja ja kuunnelmia. Arkielämän huumori on Tervon keskeinen tyylipiirre. Tervon kirjoista Poliisin poika (1993) ja Pyhiesi yhteyteen (1995) on toteutettu myös elokuvana.
Historiallinen Suomi-kuvaus on noussut 2000-luvulla Tervon keskeiseksi kohteeksi. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan Myyrässä (2004) myyttiselle tasolle. Romaanissa Urho Kekkonen ja muut suomalaispoliitikot vierailevat Stalinin Neuvostoliitossa ja kipuilevat itsenäisyyden eteen kylmän sodan vuosina. Pohjarakenteena romaanissa on perinteishenkinen dekkarijuoni. Myyrässä Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Rehevän kielenkäyttäjän särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista. Tervon jälkimoderni kirjoittajanote siivittää Myyrässä melko journalistista romaanikerrontaa.
Aika näyttää, miten Uutisvuoto-Tervon sinänsä kelvolliset romaanit kestävät ajan rientoa. Tervon teokset eivät ole kelvanneet ulkomaille kovin hyvin; niitä on käännetty vasta neljälle kielelle.
Käyn seuraavassa tarkemmin läpi Tervon teoksia. Kirjailijan seitsemäs romaani Rautapää (2002) on omaperäinen karkaus- ja rakkausromaani, jossa lempi leiskuu ja pellit rämisevät. Varsinkaan kirjailijan uudempien teosten valossa Rautapää ei kuulu Tervon loistavimpiin saavutuksiin, vaikka on tyylikäs osoitus kirjailijan taidoista. Tervo sommittelee synkän veijaritarinan suomalaisesta vankikarkurista, joka kidnappaa kirkon alttarilta brutaalisti morsiamen ja muiluttaa tämän Pohjois-Norjaan.
Bukowskimaisen romaanin kertojana on ajoittain rikoskomisario Torsti Rautapää, joka lähtee morsiamen sulhasen kanssa takaa-ajoon. Asetelmat keikkaavat tämän tästä, kertojat vaihtuvat ja irvokkaita yllätyksiä riittää. Rautapää jää romaanihenkilönä statistiksi provokatorisen vankikarkurin varjoon.
Pienoista mielikuvituksen puutetta osoittaa se, että Tervo on siirtynyt edellisen romaaninsa Suomemme heimo (2001) lapsenryöstöteemoista morsiamenryöstön pariin. Ryöstöteemat toistavat Tervolla itseään: tulihan aikaisemmin se pankkikin ryöstettyä romaanissa Poliisin poika (1993).
Lennokkuutta ei uutuudesta puutu. Tervomainen farssi ei vain tällä kerralla tahdo kannattaa synkkien painolastien ja pohjavireiden vyörytystä yhtä hyvin kuin aikaisemmin.
Matkakertomuksena Rautapää muistuttaa varsin paljon Mauri Paasilinnan Lapin-aiheisia erätarinoita. Lapin ja Norjan kävijälle tutut paikannimet vilisevät taajaan; miljöönkuvauksessa rovaniemeläissyntyinen Tervo on pyrkinyt autenttisuuteen.
Tervon tyyli oli Rautapäässä vakiintunut niukkasanaiseksi ja lakoniseksi kuvaukseksi. Kertoja toteaa monta isoa asiaa kuin ohimennen heitellen, ja paljon jää sanomatta. Rautapäästä on turhat sanat ja tekstijaksot karsittu jopa niin vähiin, että kerronnan aukot päästävät jättilohenkin läpi ja eksyttävät perusteellisesti ylimalkaisen lukijan.
Tervo on suomalaisena kirjailijana omaa luokkaansa, ettei kukaan toinen liene yhtä hyvin onnistunut yhdistämään satiiria, rikoskertomusta ja traagista ihmissuhdekuvausta toisiinsa. Esimerkiksi Rautapää uusintaa kirjailijan kestäviä teemoja rahvaan ja virkavallan alituisesta konfliktista. Haavoitetut villimiehet rynnistävät jälleen Tervon kuvauksen keskipisteeseen ja saavat leijonanosan tämän myötätunnosta. Naisten osana sitä vastoin on täyttää vuorollaan sovinistisia rooliodotuksia ja jättää nyrkinpelossa mölyt mahoihinsa. Ajoittain Tervon irvokkaat ja karskit henkilökuvat ja –asetelmat heittävät häränpyllyä ällöttävyyteen saakka. Mustan huumorin kukat rehottavat groteskien ja makaaberien tapahtumasarjojen keskiössä. Väkisin hauskuuttaminen ei lyö leiville.
Novellikokoelmaan Siperian tango (2003) on koottu lyhytproosaa kokoelmista Siat ja naudat (1994) ja Taksirengin rakkaus (1998) sekä kuusi aikaisemmin julkaisematonta novellia. Tervon novelleissa aika pysähtyy klönteiksi ja ennestään tutut paikat saavat uusia ulottuvuuksia. Kirjailija kuljettaa lukijoitaan milloin Murmanskin hotelleissa, milloin kerrostaloyksiössä, jossa nainen harjoittelee kiekonheittoa. Aiheiden valinnassa Tervolla riittää irvokasta mielikuvitusta.
Olemisen sietämätön keveys on saanut lappilaisesta kirjailijasta veijarimaisen tulkkinsa. Tervon novelleissa tulee selvästi esiin hänen viehtymyksensä pohdiskella syntyjä syviä rempseiden maalaishahmojen ja kylähullujen kautta. Edellissyksyisestä romaanista tuttu poliisi Rautapää esiintyy tässäkin teoksessa.
Tietynlainen perussynkkyys on ollut leimallista Tervon kirjoille, eivätkä valikoidut novellit poikkea valtavirrasta. Kokoelman pisin teksti ”Miljoona etunojapunnerrusta” on 70-sivuinen pienoisromaani, joka kertoo yksinäisestä taksikuskista. Rakkaus asiakkaaseen poistaa kielteisiä tunteita tehokkaasti. Tervon tavaramerkeiksi osoittautuvat jälleen lennokkuus, irvokkuus, niukka kieli, ronskit hahmot sekä maalaismaisemat.
Sunnuntaina 29.8.2004 ilmestyi Tervon järkälemäinen romaani Myyrä, joka saattaa jäädä kirjailijan pääteokseksi. Teos noteerattiin Finlandia-ehdokkaaksi. Romaanin painajaismaisissa kohtauksissa pieniä ihmisiä heitellään säälimättä kuin marionetteja. Kaiken takana ei ole Jumala – vaan kuka tai mikä? Miksi Ahti Karjalaisesta ei tullut presidenttiä? Miten korkea-arvoisia valtiovieraita huijattiin Suomen presidentin kalastusreissuilla? Mitä suomalaisille kommunisteille tapahtui Neuvostoliiton vankileireillä?
Myyrän minäkertoja Jura Karhu toimii suojelupoliisina ja pääsee tahtomattaan historian keskiöön. Hänen esimiehensä ovat saaneet vihiä maan huipulla olevasta vakoojasta eli myyrästä. Tämän henkilöllisyyden selvittäminen annetaan väitöskirjaa valmistelevan Karhun tehtäväksi. Tunnollinen poliisi vie työn päätökseen saakka oman uransa katkeamisen uhalla.
Tervon romaani on perusrakenteeltaan agenttitarina. 1930–1980-luvuille sijoittuva romaani kehittää sekavaa dekkarijuonta, jossa vauhdikkaan etsiväuran nuoruudessaan tehnyt Urho Kekkonenkin pannaan useasti ylikierroksille.
Jura Karhun vasemmistolaisilla sukulaisilla on värikkäitä taustoja ja kokemuksia. Juran setä on selvinnyt hengissä Siperian vankileirien saaristosta, tosin uhraten toisia itsensä sijaan. Karhun suvussa ei ole montaa rehellistä työmiestä, vaan moni on syyllistynyt rikoksiin ja ollut vankilassa. Poliisiksi lähtenyt Jura on sukunsa musta lammas, joka vakoojatutkimuksissaan joutuu penkomaan sukulaistensakin surullisia vaiheita ja oman sielunsa periä.
Myyrässä esiintyvät oikeilla nimillään monet todelliset poliitikot ja talouselämän toimijat Ahti Karjalaisesta ja Johannes Virolaisesta lähtien. Romaani kuitenkin kasvaa tutkielmaksi Urho Kekkosen persoonasta ja toiminnasta. Tervon Kekkos-kuva ei poikkea perinteisestä mutta värittää sitä kiintoisasti. Jura Karhu perehtyy väitöstutkimuksissaan paitsi itsenäisen Suomen poliittiseen historiaan myös Kekkosen aloittamiin muistelmakirjoituksiin.
Romaanissa suojelupoliisit epäilevät itse presidenttiä maanpetturiksi, ja Jura Karhun kujanjuoksu johtaa Tamminiemeen päin. Ironisesti kirjailija luonnostelee urakalla konnaa miehestä, joka oli ehdolla 1976 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Fiktiiviselle Kekkoselle on suuri pettymys, että palkinto meneekin venäläiselle Andrei Saharoville, atomipommin kehittelijälle, eikä ETYKin sankarille!
Kekkosen kuvaajansa Tervo keskittyy tämän särmiin ja kuriositeetteihin. Esim. kuuluisa rakastajatar suurlähettiläs-aviomiehineen on saanut kirjailijan hyrräämään innosta. Anita ja Jaakko Hallaman sijasta kirjailija kuitenkin puhuu Juulia ja Urmas Kajanteesta. Juulia on romaanissa Suomen poliittisen monarkian kruunaamaton kuningatar ilman virallista asemaa. ”Juulia Kajanne on kuu, joka loistaa lainavaloa.”
Vaikka Tervo on uudistanut proosaansa historialliseen suuntaan, hänen viehtymyksensä rikollishahmoihin on säilynyt ennallaan. Punavankeja aikoinaan teloittanut Kekkonen tulkitaan romaanin alusta lähtien murhaajaksi. Henkilökohtaisempi yhteys rikollisen ja häntä jahtaavan poliisin välille syntyy, kun selviää, että Juran oma isoisä on ollut Haminassa 1918 teloitettujen joukossa. Murhaaja on ansainnut rangaistuksensa, ja pyöveli lähtee liikkeelle.
Tervo kuitenkin vie murhaaja-aiheen toiseen potenssiin marssittamalla estradille Stalinin, murhaajien murhaajan. Keskustellessaan Moskovassa Stalinin kanssa Kekkonen kohtaa hirviön kasvot ja peilin. Hän saa trauman ja alkaa herätä öisin kafkamaisiin painajaisiin.
Myyrässä Kekkonen ja muut suomalaiset diplomaatit joutuvat Moskovassa makaaberien kielipelien keskelle, ”Kremlin pyhien yhteyteen”. Nomenklatuurin sakraali näytelmä leipoo kunnottomista isänmaanvihollisista sosiaalisesti kuolleita zombeja näiden poliittisista asemista riippumatta. Jura Karhu oivaltaa kommunistisukulaistensa kautta kertomusten voiman perinteen jatkajina. ”Vanhat tarinat olivat perua kommunistien maanalaisuuden ajalta, niin kuin kaikki heillä. Heillä ei ollut silloin lehteä eikä mitään muuta tapaa pitää yhteyttä kuin suullinen puhe. Jatkosodan aikana vapaana ollut kommunisti ei päässyt muuten yhteyteen muitten kommunistien kanssa kuin menemällä vankilaan eikä se ollut hyvä vaihtoehto. Myös venäläisten tavat olivat maanalaiset.”
On kiintoisaa, että suuri osa Tervon romaanin tapahtumista sijoittuu Neuvostoliittoon. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan myyttiselle tasolle. Suomalaisista Venäjän-kävijöistä hohtaa Myyrässä kalevalainen melankolia, jolle kirjailija luonnostelee venäläisen vastineen. Se on ailahteleva, ylpeä ja hillitön ekstrovertti, jolle leimat papereissa ovat rahaa tärkeämpiä ja nomenklatuurin etuoikeudet itsestäänselvyys. ”Venäläiselle ei riitä voitto. Hänen pitää myös nöyryyttää hävinnyt.”
Romaanihenkilö Sampo Kajanne on Myyrässä Kekkosen avioton poika, joka haisee bolsevikilta ja on pakotettu opiskelemaan venäjää kasvatti-isänsä Moskovan-komennuksen vuoksi. Hän oppii venäjän kielen ja saa aikanaan neuvottelevan virkamiehen viran ulkoministeriössä. Musta lammas kuulee väristään vähän väliä. Käenpoikamainen Sampo saa kokea suuren osan siitä kaunasta ja vihasta, jota UM:n muut virkamiehet tuntevat maan isää kohtaan. Sammosta Tervo leipoo hylkiön, joka ei ymmärrä mitään jääkiekosta ja tuntee vetoa miehiä kohtaan. Sampo kuitenkin aistii vaistomaisesti, kenen tekoa on. Hänenkin kätensä kirjailija tahrii vereen.
Arvokkaasti Tervo viittaa tämän tästä Äiti Teresan kaltaisiin pyhimyksiin korostaakseen rikollisten sielujen mustuutta. Onko kuitenkin suurin rikos katsoa sivusta toisten pahantekoa? Jura Karhu pannaan paljon vartijaksi. Kuviakumartamaton kirjailija pilkkaa romaanissaan suomalaispresidenttien myyttistä ylivertaisuutta rahvaaseen nähden: eivät he mitään jumalia olleet, vaikka selvisivät keskusteluista hirviöiden kanssa.
Myyrän moniääninen kertoja rakastaa monipolvisia tajunnanvirtoja. Kerronta rehevöityy näin valtavaksi joeksi, jota halkovat monimutkaiset ihmissuhdeverkot ja fragmentaaristen tapahtumasarjojen viidakot. Romaanin vaikeaselkoisuutta lisää epäkronologinen jäsennys, jota on lähes mahdoton seurata ilman muistiinpanoja. Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Hän on rehevä kielenkäyttäjä, jonka särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista.
Väsyttääkö Tervo lukijansa tyylinsä nauttijaksi? Myyrän jälkimoderni kirjoittajanote näet tekee myönteisen vaikutuksen. Tyylilajiltaan melko journalistinen romaani on häpeän evankeliumi, jossa mustat lampaat ja sielut pääsevät oikeuksiinsa ja saavat sovituksen. Vai oliko tämäkin hyvä vitsi, Uutisvuoto-herjoja vain paljon pitempi? Myyrä näyttää minusta Jari Tervon kunnianhimoisimmalta yritykseltä tulla tunnetuksi suurena kirjailijanakin. Takuuvarmaan aiheeseen pohjaava suurromaani käy kollektiivisesta mielikuvaharjoituksesta.
Neljä vuotta Myyrän jälkeen ilmestynyt Troikka-romaanikin(2008) olisi minusta ansainnut Finlandia-ehdokkuuden: niin vetävän ja tyylikkään kaunokirjan Tervo jälleen kirjoitti. Troikan päähenkilöinä on kolmen tamperelaisen mattimeikäläisen joukkio, joka vuoden 1918 sodan yhteydessä pakenee punakaartilaisten mukana Pietariin Venäjälle. Kahden miehen ja yhden naisen muodostama ryhmä palaa kahden vuoden kuluttua takaisin Suomeen vallankumouksen soihdut käsissään.
Ennen paluutaan Eljas Rossi ja Herman Hevoskoski pääsevät Pietarissa punakomentajakurssille, jolla heistä hiotaan uuden kapinan edusmiehiä. Naissotilas Juliska Viskari puolestaan seuraa mukana ensin aatteen palon riivaamana ja sitten rakkauden pakottamana. Rehevä nainen joutuu kärsimään idealismistaan tämän tästä.
Kun Myyrä keskittyi Urho Kekkosen ympärille, Troikan keskushenkilö on itse Mannerheim. Romaanihenkilöt näkevät Marskin loppuun asti vihattavana mahtilahtarina, jolle on osoitettava taivaan merkit ja manan majat. Myös Lenin vilahtaa romaanin alkupuolella tärkeällä tavalla.
Troikassa vilisee niin hirveästi henkilönimiä, ettei romaanihenkilöiden seuraaminen ole helppoa. Kun Tervo kirjoittaa tyylilleen uskollisena lyhytsanaisesti ja lakonisesti suurista asioista ja prosesseista, kertyy 400-sivuiseen romaaniin laaja, mutta sirpaleinen tulkinta Suomen lähihistorian synkimmistä luvuista.
Tervon seuraava romaani Koljatti (2009)kohautti kirjasyksyä Matti Vanhasen oloisella päähenkilöllään, joka ajautuu yksityiselämässään jos jonkinlaisiin tempauksiin. Koljatin ironinen päähenkilö, pääministeri Pekka Lahnanen, on ollut vallassa aikana, jolloin terrorisminvastainen taistelu on pitkälti siivittänyt myös valtioiden välistä yhteistyötä. Lahnanen taistelee joka tilaisuuden tullen nimettömän naispresidentin kanssa valtion todellisesta johtajuudesta.
Harmaa pääministeri haluaa päästä hyviin väleihin median kanssa, siinä onnistumatta. Politiikka on muuttunut viihteeksi, jonka sepittämiseen Lahnaselle ei ole suotu lahjoja. Nolojen tilanteiden mies pannaan TV:hen tämän tästä mm. pierujuttujen kohteeksi. Nurkkajournalistin asemasta ministeritason poliitikoksi loikanneella Lahnasella on suuressa omakotitalossaan kolme makuuhuonetta, joista kaksi on varattu kaksospoikien (Urho ja Kaleva) vierashuoneiksi. UKK:ta avoimesti ihaileva pääministeri piilottelee kellarissaan englantilaista naisprofessoria vasten tämän tahtoa.
Tervolle pääministeri ja keskustan puoluesihteeri ovat pseudonyymejä, muut poliitikkojentekeleet taitavat elää oikeilla nimillään. Ministerit Mauri Pekkarisesta ja Paula Lehtomäestä aina Alexander Stubbiin saakka saavat osakseen herjanheittoa, josta ei puutu särmää eikä irvokkuutta. Tyypillinen poliitikko on romaanikertojan mukaan kopea nulju, joka saa vuorollaan hoitaa valtakunnan asioita.
Jari Tervon ilottelu on siinä mielessä tyylikästä, että hän ulottaa ironian uusille tasoille kerran toisensa jälkeen. Seuraa yllätyksiä, jotka pitävät tehokkaasti lukijaa otteessaan. On syytä huomata, etteivät ironiset henkilöt ole Tervolle itsetarkoituksellisia vaan välineellisiä. Romaanin keskeisin tarkoitus ja aihe on mediapelin nykyisissä säännöissä ja reunaehdoissa. Puolijumalaksi nostettu tiedotusvälineistö ei romaanikertojan mukaan ansaitse sellaista valtaa, joka sille on tänä päivänä annettu. Matti Vanhasen historiallisen hahmon parodiana Koljatti on esteettisesti kiintoisa, tyylillisesti yhtenäinen ja jopa hauska ajatusmatka poliittiseen todellisuuteen uutisotsikoiden tuolla puolen.
Tervon uusin teos Layla (2011) on synkkäsävyinen jännitysromaani kurditytön kujanjuoksusta läpi Euroopan. 15-vuotias Layla naitetaan pitkäaikaiselle kihlatulleen vuosituhantisten traditioiden mukaisesti. Kun hääyön jälkeen selviää, ettei tyttö ollutkaan neitsyt, seuraa skandaali. Tytön omat sukulaiset päättävät murhata tytön, joka henkensä hädässä lähtee maanpakoon. Layla matkustaa Kreikkaan, Saksaan ja myöhemmin Suomeen. Ihmiskaupan uhrina Helsinkiin saapuvasta tytöstä tulee prostituoitu Kruunuhakaan. Siellä hän tutustuu moneen suomalaiseen pikkurikolliseen. Romaanin lopussa raakaotteiset tapahtumasarjat huipentuvat väkivaltaisesti.
Layla on sävyltään ja tarinaltaan koruttoman karu kaunokirja. Tervo esittelee rinnakkain synkkiä ihmiskohtaloita. Alkoholisoitunut opiskelija Helena myy itseään paremman huomisen ja äitiyden toivossa. Parittajaksi ryhtyneelle kauppatieteen maisteri Armonlahdelle rikollisammatin varjopuolet aukeavat kauheamman kautta. Opiskelijanuorukainen Jaussi lähtee toteuttamaan itseään maailmaa parantavan terroristin päämäärin ja ottein. Onnettomat kurdit tappavat sukulaisiaan kunniamurhan nimissä.
Kaikkialle Eurooppaan levittäytyneet kurdit muodostavat verkon, joka antaa muutakin kuin vertaistukea. Verkko pyydystää Laylan kaltaisia karkulaisia kurdien ”oikeustoimia” varten. Kurdien näkökulmasta Suomi on Finlandiya, kylmä ja pimeä maa, jossa ulkomaalaisia ihmisiä kohdellaan kaltoin.
”Yksinäistä kurdia ei ollut olemassa. Yksinäinen kurdi tarkoitti kuollutta kurdia.”
Finlandiyassa tytöt aikuistuvat nuorina: jo 13-vuotiaina heille selviävät seksiin ja alkoholinkäyttöön liittyvät salaisuudet. Maassa puhutaan käsittämätöntä salakieltä, jota muissa maissa ei ymmärretä lainkaan ja jota paikalliset itsekin käyttävät varsin vähän.
Tervon henkilökuvaus kärsii Laylassa yksioikoisuudesta. Parittaja Armonlahden hahmo on romaanin ristiriitaisin. Rahaa tarvitseva mies törmää vastoinkäymisiin toisensa jälkeen ja menettää lopulta lähes kaiken. Monelle muulle Tervon romaanihenkilöistä käy vielä huonommin. Laylan maailmassa todellisia voittajia ei ole.
Mustista aiheistaan ja henkilöistään huolimatta Laylan kerronta on häkellyttävän sujuvaa ja jännittävää. Tervon miljöönkuvauksessa paikalliset yksityiskohdat säkenöivät. Tyylikäs kirjoittajanote ja loppuun asti mietitty kieli tekevät vaikutuksen. Näkökulmatekniikka toimii jälleen nasevasti. Kertoja hallitsee uskottavasti monikulttuurisen miljöönsä. Vahvan naisromaanin feministinen tendenssi tuntuu selviöltä.
– – – – – – – – – –
Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.
