Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY 2013.
Marisha Rasi-Koskisen (s. 1975) Valheet on romaanimuotoinen kertomuskokoelma eksyneistä ihmisistä pyrkimässä erikoislaatuisia päämääriä kohti. Romaanin seitsemän päähenkilöä toimivat vuorollaan minäkertojina. Heidän elämänpolkunsa kietoutuvat vähitellen yhteen vyyhdeksi, jonka alku ja loppu jäävät hämäriksi.
Kertojista ensimmäinen on keski-ikää lähestyvä nainen, joka on lähtenyt kymmenvuotiaan Natalie-tyttärensä kanssa pitkälle automatkalle Suomen halki:
”Sellaiselle matkalle, jolla me nyt olemme, ei voi noin vain lähteä. Ei sittenkään, vaikka joutuu lähtemään kiireellä. Aiomme viipyä kauan. Voi olla, ettemme palaa koskaan.”
Henkilöautoa vastaan tulee maantiellä läpimäräksi kastunut mies, jonka kertoja ottaa taka-ajatuksella kyytiinsä. Miehen olisi kyytipalkaksi autettava karkulaiset onnellisesti rajan ylitse Pohjois-Suomessa, jossa on etelää vähemmän vartioituja rajanylityspaikkoja. Tällainen diili ei kuitenkaan kiinnosta toista osapuolta, ja konflikti on väistämätön.
Romaanin seitsemän päähenkilöä toimivat vuorollaan minäkertojina. Rasi-Koskisen teoksessa harvat asiat ovat sellaisia, miltä ne ensi alkuun näyttävät tai miten ne ensimmäiseksi kuvataan. Selviää, että karkumatkalle lähtenyt nainen on menettänyt Natalie-tytön sosiaaliviranomaisille yöllä tapahtuneen huostaanoton seurauksena. Niinpä äiti on päättänyt karata tytön kanssa rajan yli ulkomaille.
Kun kertojaksi vaihdetaan tieltä noukittu mies, asetelma kääntyy nurin: nainen on pakottanut hänet väkisin kyytiin, puhuu käsittämättömiä eikä häikäile lyödä miestä kahvipannulla, jos tämä sanoo poikkipuolisen sanan. Mies ei itsekään ole puhdas pulmunen. Vähitellen paljastuu narkomaani, joka kaupittelee huumeita ja muita päihteitä.
Rikos ja rangaistus
Eräässä kertomuksessa yläkouluikäinen nuorisojoukko käy järvenrannalla yksinäisen pillerinkäyttäjän kimppuun, painaa tämän pään veden alle ja hukuttaa hänet. Nuori minäkertoja kokee teon oikeaksi, koska muuten mies olisi saanut toimia ilman rangaistusta:
”Kukaan ei tiedä, että pilleriäijä itse on syypää. Pilleriäijä on yhteiskunnan vihollinen numero yksi, oikea sivilisaation mätäpaise. Se aiheutti itse sen miten sille kävi. Se aloitti. Kukaan ei kysy, mitä kaikkea äijä on saanut täällä aikaan. Mekään ei voida avautua, sillä me istutaan piilossa kotona, maan alla niin kuin homehtuneet perunat, ja ne muut jotka tietää, ne ei uskalla. Pilleriäijästä tulee kansansuosikki. Sille lähetetään ihailijapostia ja kosintakirjeitä. Se kutsutaan keskusteluohjelmiin ja lopuksi siitä tehdään elokuva. Se saa kytätä tyttöjä ja kaupata pillereitä riemusaatossa maailman tappiin asti. Niin nämä asiat vain menee. Aikuisten maailmassa. Siihen pitää varautua.”
Seuraavaksi kertojaksi nousee yläkoulun nelikymppinen kanslisti, joka keski-iän kynnyksellä kokee rakastumisen korviaan myöten. Viisitoista vuotta paperien siirtelyä ja yksinäisiä iltatuokiota saavat riittää. Työkin vaihtuu toiseksi, ja niin nainen näkee mielitiettyään entistä enemmän.
Eräs naiskertoja esittää lähipiirilleen sokeaa ja saa valtavasti myötätuntoa ja huomiota. Nainen tottuu siihen niin, ettei ole moksiskaan, kun äkillinen sairaus vie oikeasti näön. Hän kohtaa myöhemmin ystäväpalveluyritystä vetävän nuorukaisen, ja symbioottinen suhde saa kohtalokkaasti alkunsa.
Yksikään Valheiden kertojista ei kuvaa näköalojaan kaikkitietävästi eikä kerro asiaansa totena, vaan kaikki ”totuudet” värittyvät eriskummallisten kertojiensa näköisiksi. Kun kertojien polut sitten äkkiarvaamatta kohtaavat, voisi yksikin kunnon tosiasia pysäyttää jonkun alamäen tai estää kamalan onnettomuuden. Toisinaan valhe kuitenkin näyttää antavan yhteiselämälle mahdollisuuden silloin, kun lopulliset totuudet on ladeltu lähinten kesken.
Rasi-Koskinen sommittelee romaanihenkilöiksi kummajaisia varsin tottuneella otteella. Alkoholi, huumeet, mielisairaus tai väsymys sumentavat minäkertojien mieliä tämän tästä.
Toisinaan kertoja näkee unia, joita selittää seuraavaksi suu vaahdossa. Romaanin kliimaksi on aivan lopussa, kun Natalie astuu minäkertojan paikalle. Äiti on lähtenyt pakomatkalle kuvitellen tyttärensä nukkuvan auton takapenkillä. Eipäs se siellä oikeasti olekaan, vaan mytty on kymmenenvuotiaan tietoinen huijaus. Äidille uskoteltu asiantila muuttaa tytön koko loppuelämän suunnan.
Harmaa sää
Valheet on Nokialla asuvan Rasi-Koskisen toinen kaunokirja. Hänen esikoisteoksensa Katariina (2011) oli sirpaleinen romaani lapsista ja aikuisista todellisuuden ja kuvitellun rajamaastossa. Kuudesta episodista rakentuva teos vyörytti lukijan eteen synkkiä muistoja ja lapsenomaisen toiveikkaita nykyhetkiä. Yhteistä Valheisiin on episoditekniikka, synkät pohjasävyt ja veteen piirretty raja toden ja keksityn välillä.
Jo Katariinassa kirjailija onnistui yhdistämään lapsenomaisen tajunnanvirran ja aikuisten itsekeskeisen maailman. Heitteille jätetyt lapset kamaline aikuisineen liittyvät vahvasti kirjailijan ammatilliseen toimenkuvaan psykologina. Niin Katariinassa kuin Valheissa monisyinen lukuromaani saa muotonsa kohtuullisen läpinäkymättömän kerrontarakenteen kautta.
Valheista löytyy samanlaista yksilökeskeistä yhteiskuntakritiikkiä, joka siivittää esimerkiksi Franz Kafkan klassista Oikeusjuttua (1925). Esimerkiksi kehyskertomuksen sosiaaliviranomaiset ovat naiskertojalle julmia susia, jotka saavat elantonsa toisen hädästä, loisia, jotka paisuvat uhriensa kuihtuessa. Valheiden kielikuvat ovat kuitenkin raisuja irvokkuuteen saakka:
”Ihmiset ovat kauppatavaraa, varsinkin lapset. Puolustuskyvytöntä lihaa pakattuna mikä mekkoihin, vaippoihin, liian tiukkoihin merkkifarkkuihin. Vähän kuin kelmuun kääritty jauheliha pakastealtaissa, ajatteleeko sitäkään kukaan, että se on peräisin oikeista eläimistä. Ihmiskauppiaat vaanivat kaikkialla ympärillä. Niin kuin pedot, ne haistavat avuttomuuden ja rahan.”
Valheet ei ole kovin toiveikas tai elämänmyönteinen kaunokirja, vaikka sivuaa toisinaan onnellisiakin tapahtumakulkuja. Tämä näkyy erityisesti säätilassa, joka on miljöönkuvauksen tärkein kohde.
Sään harmaus havainnollistaa romaanikertojan synkkiä mielentiloja. Vesisade jatkuu läpi romaanin äänekkäänä ja taukoamatta. Aurinko on sateen vastapooli, joka näyttäytyy harvoin ja jonka häikäisy tuntuu siksi epätodelliselta.
– – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 10.4.2013.
