Avainsanat
Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 320 s.
Maritta Lintusen uusin romaani Stella esittelee ensimmäiseksi 19-vuotiaan Liisan, joka menee vuokralle iäkkään laulajan Sylvi Indreniuksen kotiin Helsinkiin. Tässä vaiheessa eletään 1980-luvun alkupuolta.
”Kaksi käsittämättömän nopeaa, ohikiitänyttä vuotta. Kaksi elämäni loppuun kestävää vuotta.”
Sylvi kasvattaa Liisaa kuin omaa lastenlastaan. Ikälopun laulajan antamissa elämänohjeissa tiivistyy Robert Schumannin sarja ”Frauenliebe und -leben”, joka kaikuu tavallaan koko romaanin läpi.
Taiteen tekeminen on Sylvin mielestä vain poikkeuksellisen lahjakkaiden hommaa.
Romaanikertoja seuraa Liisan ja Sylvin elämää vuosia. Liisalle syntyy Juri-poika, josta hänestäkin tulee Sylvin kasvatti. Sylvi huomaa pojan musikaalisuuden ja alkaa tukea sen kehitystä omalla tavallaan. Hän haluaisi Jurin toteuttavan niitä mahdollisuuksia, jotka häneltä joskus kariutuivat.
Liisa pakenee Jurin kanssa pois Sylvin luota. Jurista kasvaa tämän jälkeen romaanin keskushenkilö, aurinko, jota kaikki romaanin naiset kiertävät, toiset lähempänä, toiset kauempana.
Stella uusintaa tehokkaasti taiteilijamyyttiä. Taiteilijaksi ei päästä eikä pyritä, vaan leijonanosa siitä on puhdasta lahjakkuutta:
”Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata.”
Hoitoala on Stellassa se toinen vaihtoehto, järkevämpi kuin taiteilijan ammatti. Kirjoittamisesta haaveilevasta Liisasta tulee sairaanhoitaja Sylvin vaikutuksesta. Juri puolestaan opiskelee äitinsä ohjaamana lääkäriksi.
Stella-romaani kertoo menneisyydestä ja nykyajasta. Sylville sota on ollut traumojen aikaa. Kun sotamiehet vammautuivat taistelukentillä, Sylvin henkinen kantti oli koetuksella rintaman viihdytysjoukoissa.
Nykyhetken Juri asuu klassista laulua opiskelevan Jennin kanssa. Jennin myötä Juri huomaa olevansa edelleen kiinnostunut musiikista.
Juri tekee paljon hassuja asioita: ostaa muun muassa käytetyn flyygelin Jenniltä salaa. Poika kaipaa elämää ilman Jenniä, joka on hänelle lähinnä menetetyn lumon korvike.
”Hänen kauttaan sain edes hipaista maailmaa, johon olisin halunnut kuulua.”
Sitten Juri törmää laulajanaiseen, jonka hän huomaa olevan todellinen taiteellinen lahjakkuus. Seurauksia ei ole vaikea arvata.
Monissa Lintusen kaunokirjoissa on oltu musiikin äärellä. Useasti myös kahden sukupolven törmäyskohdat ovat olleet kerronnan keskiössä.
Kirjailija kirjoittaa itselleen tärkeistä aiheista. Hänkin on tehnyt uraa laulajana ja laulunopettajana.
Musiikki on näin romaanikertojalle taidetta ylitse muiden. Musiikki on kuin elämä itse: voimakas, luova, uuden alku, eteenpäin pyrkivä ja vanhan unohtava.
Ja koska musiikki on tärkein, sen mestarit ovat kuin vapahtajia, jotka auttavat ihmispoloja maallisten vaikeuksiensa tuolle puolen, jopa kuoleman ylitse. Musiikki on Lintuselle kuolematonta taidetta ja taidetta kuolemattomille.
Jopa kirjallisuutta tärkeämpi? Lintunen vastaa tähän henkilökuvissa. Liisa unohtaa kirjallisen ilmaisun varsin helposti. Juri sitä vastoin ei pääse musiikista eroon.
Edestakaiset siirrot eri aikojen välillä sekoittavat melkoisesti lukemista. Syklinen aikakäsitys korostuu tämän efektin seurauksena. Sillä tavoitetaan ajattomuus, jota Stellan kuvaama taide ilmentää itsessään.
Lintunen on romanttisena henkilökuvaajana oma itsensä eli voimakas, liikkuvainen ja säkenöiväkin. Henkilöillä on paljon synkkiä kohtaloita ja omatuntoja painavia painolasteja. Paljon kirjoittanut kirjailija liikuttaa heitä vaivattomasti ja johdonmukaisesti tilanteista ja vuoropuheluista toiseen.
Lintusen kirjailijantaitoa on kuitenkin se, etteivät Stellan tapahtumat ole ennalta-arvattavia. Kirjailija lyö henkilönsä vereslihalle ilman sääliä. Varsinainen stella on Sylvi, menneen ajan tähti.
Teos on täynnä veretseisauttavia tunteita, ylväitä täyskäännöksiä ja puhdasta dramatiikkaa, täysverinen taiteilijaromaani. Lukuromaanina Stella on nautittava, jännittävä ja mielenkiintoinen.
Tästä voi päätellä aivan oikein, että tykkäsin Lintusen kirjasta aika lailla.
VETUS Et NOVA 