Avainsanat
Mark Twain: Omaelämäkertani. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2011. 488 s.
Yhdysvaltalainen kirjailija Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens; 1835–1910) tunnetaan humoristisista ja satiirisista teoksistaan. Talvella suomeksi ilmestynyt Omaelämäkertani havainnollistaa kirjailijamestarin elämän vaiheita kaunokirjoista tutulla, persoonallisella tavalla.
Twainin omaelämäkerrasta on aiemmin julkaistu osia eri versioina vuosina 1924, 1940 ja 1959. Kokonaisuudessaan muistelmat tulivat Twainin testamentin mukaisesti julkaisuvapaiksi sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen eli vuonna 2010. Näin siksi, että kirjailija halusi kirjoittaa elämästään ja lähimmäisistään ikään kuin ajan rajan toiselta puolelta, haudan takaa. Twainin mielikuvitus tavoittaa kuolleen rehelliset ajatukset vaivattomasti:
”Yksi syy siihen, miksi puhun haudan takaa, on juuri se, että haluan kerrankin nauttia siitä, kun voin sanoa kaiken niin kuin haluan, sen sijaan, että patoaisin siitä kumpuavan nautinnon ainoastaan yksityiseen käyttööni. Pystyn haudastani käsin puhumaan rehellisemmin kuin moni historioitsija samassa tilanteessa, sillä siinä missä he eivät pysty kuvittelemaan, miltä tuntuu olla kuollut, vaikka kuinka yrittäisivät, minulta se onnistuu helposti.”
Elämäkertatekstistä helmeilee sammumaton taipumus ironisoida jos jonkinlaisia syyseuraussuhteita. Kirjailija kirjoittaa USA:sta yhtäältä maana, jota ei enää ole; niin suuria muodonmuutoksia maa on kokenut. Samuel Clemensin syntyessä valtava tasavalta oli vasta noin 60-vuotias. USA eli murroskaudesta toiseen koko kirjailijan elinajan. Toisaalta Twain heittelee tämän tästä puolivillaisia ja sarkastisia yleistyksiä maansa ihmisistä, kulttuurista, elintavoista jne. Itseironiaa luoden hän vetoaa näissä kohdin lähestyvään kuolemaansa:
”Teidän on ymmärrettävä, että lausun nämä sanat kuolleen henkilön näkökulmasta. Olisi tahditonta, jos joku elävä ihminen laukoisi moisia syytteitä julkisesti. [–] Kirjeenvaihtajan mukaan Euroopassa aletaan jo miettiä, onko Yhdysvalloissa enää jäljellä ainuttakaan rehellistä ihmistä. Vuosi sitten olin tyytynyt siihen mielipiteeseen, että itseni lisäksi tässä maassa ei tosiaankaan ollut yhtään todenpuhujaa.”
Twainin itseironialla ei ajoittain ole määrää. Kirjailija tuottaa itsensä vilpittömänä, hyväuskoisena ja dostojevskimaisena idioottina, joka on sallimuksen oikusta pelastunut lukemattomia kertoja joutumasta kelvottomien ja tunnottomien lähimmäisten virittämiin ansoihin. Twainin yksityiset ja kätketyt käsitykset itsestäänkään eivät ole kovin suopeita. Hän määrittää muut ihmiset itsensä mukaan: kirjailijan käsitys koko ihmislajista on kuulemma täysin samanlainen kuin hänen käsityksensä omasta itsestään. Onko tämä itseironiaa vai lähes täydellisyyttä hipovaa narsismia?
Presbyteeritausta jätti Twainiin melkoisen kohtalonuskon. Vaikka hänellä ei ollut kovin suurta jumalanpelkoa, hän tunsi voimakkaasti, että kaikki tulevat saamaan ansionsa mukaan ennemmin tai myöhemmin, niin hän itse kuin vihamiehensäkin.
Elämäkerran miljöö- ja henkilökuvaus on rehevimmillään kirjailijan kuvatessa Etelän maisemia ja ihmisiä. Hän sortuu tämän tästä melkoisiin liioitteluihin kuvatessaan sellaisia persoonallisuuksia, jotka ovat jättäneet muita selvempiä muistijälkiä. Näitä ovat muun muassa kuuluisa kirjailija Bret Harte (1836-1902), joka Twainilla oli kunnia tuntea vuosia ennen tämän muuttoa Englantiin. Harten tarina on hätkähdyttävä kuvaus kirjailijan noususta maailmanmaineeseen ja vääjäämättömästä tuhosta, kun sielunvoimat ovat ehtyneet tyystin.
Omaelämäkerrassa on kosolti erilaisiin ja poikkeaviin ihmisiin liittyviä anekdootteja. Twain tuli esimerkiksi toimeen mustaihoisten palvelijoiden ja orjien kanssa loistavasti. Koulupoikana hän ei kokenut orjuudessa mitään ongelmaa. Lapsuudessaan tapaamiaan orjia ja muita mustaihoisia hän sijoitti tärkeiksi henkilöhahmoiksi romaaneihinsa. Kirjailijan mielestä orjuuden merkitystä on suurenneltu myöhemmin:
”Yleisesti uskotaan, että orjuus teki jokaisen sen keskellä eläneen ihmisen sydämistä välttämättä kovia. En kuitenkaan usko, että sillä oli sellaista vaikutusta ainakaan yleisesti ottaen. Uskoakseni se kyllä turrutti meistä jokaisen inhimillisyyden orjiin nähden, mutta ei vaikuttanut muuhun. Meidän kylässämme ei ollut kovasydämisiä ihmisiä, ei ainakaan sen enempää kuin jossain samankokoisessa kylässä missä hyvänsä maassa. Minun kokemukseni mukaan kovasydämiset ihmiset ovatkin harvinaisia kaikkialla.”
Kirjailija muistelee romanttisesti monia elämänsä vaiheita, muun muassa nuoruuttaan höyrylaivan luotsina Mississippi-joella 1850-luvulla. Sisällissodan hän hyppää nopeasti ylitse. Twain pestautui etelävaltioiden armeijaan lyhyeksi aikaa vapaaehtoisesti, mutta erosi sitten huomattuaan olevansa sopimaton armeijapalvelukseen. Hän muutti veljensä Orion Clemensin kanssa Nevadaan, jossa he toimivat kuvernöörin läheisinä avustajina.
Eräs tärkeä henkilö nuoren Samuelin elämässä oli sanavalmis äitinsä. Tämän kieli oli terävimmillään silloin, kun häntä ärsytti jokin ikävyys tai epäkohta. Twain sijoitti äitinsä Tom Sawyerin seikkailuihin Polly-tädin hahmoon. Pienenä lapsena Samuel sairasteli jatkuvasti, mistä johtuen hän eli kuulemma ensimmäiset seitsemän vuottaan lääkkeillä. Kirjailija tiedusteli asiasta myöhemmin äidiltään, oliko tämä pelännyt pojan menehtyvän tuolloin ennenaikaisesti. Äiti vastasi sarkastisesti:
– Ei, pelkäsin että et kuolisi.
Nuori Samuel vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hannibalin pikkukaupungissa Missourissa. Hänen etäiseksi jäänyt isänsä kuoli pojan ollessa 11-vuotias. Kotona oli kissoja parhaimmillaan yhdeksäntoista perheenäidin eläinrakkauden myötä. Samuelin isällä oli omistuksessaan valtava eekkerimäärä maata Tennesseessä. Siitä odotettiin vuosia isoja perintötuloja perheelle, mutta toisin kävi. Maapalsta jouduttiin lopulta realisoimaan pilkkahinnalla, minkä vuoksi Clemensin perheen jäsenet turhautuivat katkeruuteen saakka. Kirjailija tiivistää asian opetuksen:
”Elämä on hyvä aloittaa köyhänä tai rikkaana, sillä molemmista on hyötyä, mutta on vaikea elää köyhänä ja tulevaisuudessa kenties rikkaana! Jos sitä ei ole kokenut, on mahdoton ymmärtää, minkälainen kirous siihen kätkeytyy.”
Kirjailija kuvaa vuolaasti lapsuus- ja nuoruusvuosina tapaamiaan ihmisiä, joista useat ovat muuttuneet myöhemmin romaanihenkilöiksi Twainin klassikoihin. Kirjailija kertoo paljon myös pikkukaupungin kulttuuririennoista ja muista harrasteista muun muassa 1840-luvulla. Esimerkiksi neekerinäyttelijöiden esittämät musikaalikiertueet vetivät kansan koolle vastustamattomasti ja jättivät pysyviä muistijälkiä lapsen mieleen.
Suhde huumoriin on Twainin tärkeimpiä kipupisteitä. Kirjailija kertoo itseironisesti, kuinka hänellä todettiin useamman kädestäennustajan ja konitohtorin puolesta täydellinen huumorintajuttomuus. Vanhemmalla iällä hän on alkanut taipua uskomaan asian itsekin!
Twain kokeili elämänsä aikana kaikenlaisia ammatteja. Nuori Samuel pestautui kirjapainoon, jossa hän opiskeli latojaksi veljensä esikuvan mukaisesti. Myöhemmin hän sai Mississippi-joella kulkevan höyrylaivan luotsin paperit. Luotsintyö vaikutti tulevaan kirjailijanuraan sikäli, että Samuelin omaksuma kirjailijanimi Mark Twain tarkoittaa jokislangissa kahden sylen eli 3,7 metrin turvallista syvyyttä. Myöhemmin Twain muutti Kaliforniaan tehden siellä töitä kullankaivajana, kaivosmiehenä ja journalistina. Elämää Kaliforniassa havainnollistaa teos Roughing it (1872; suom. Koiran elämää).
Jo ensimmäiset kaunokirjalliset teokset toivat Twainille menestystä. Hän meni naimisiin 21-vuotiaan Olivia Langdonin kanssa vuonna 1870 ja muutti Connecticutiin. Twain alkoi luennoida ja ottaa kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Perhettä kohtasi myöhemmin surullisia onnettomuuksia, joiden myötä Twain menetti elämänilonsa.
Kirjailija puhuu elämäkerrassaan tavattomin ylisanoin sekä vaimostaan että tyttäristään. Twainin sanoin Olivia Clemens oli enkelimäinen nainen vailla vikoja ja vihollisia; kaikki pitivät hänestä ja hän lähes kaikista. Samuel kertoo vaimonsa tuoneen hänen elämäänsä iloa enemmän kuin muut lähimmäiset yhteensä:
”Hän oli lumoavimmilla tavalla arvokkain ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen luonteensa ja taipumuksensa eivät pelkästään herättäneet ihailua, vaan suorastaan pakottivat palvomaan häntä.”
Twainin kokemukset kirjailijana alkoivat 1867 hänen julkaistessaan New Yorkissa ensimmäiset kirjalliset kokeilunsa. Kului useita vuosia, ennen kun mies kohosi maineeseen juuri kaunokirjailijana. Ensimmäistä ja pitkäaikaista kustantajaansa Elisha Blissiä kirjailija ei muistele kovinkaan lämpimästi, päinvastoin.
– Mieshän veti minua höplästä ja moneen kertaan, Twain tuhahtaa.
Muiden kustantajiensa kanssa kirjailijan kokemukset olivat aivan samanlaisia. Häntä huijattiin monta monituista kertaa. Twain ottaa tästä tosin syyn itselleen. Hänestä ei kuulemma ollut vastaanväittäjäksi, kun joku nousukas tai pikkurikollinen tuli ovelasti pyytämään rahaa suuriin, tuhoon tuomittuihin kirjaprojekteihinsa.
Twainin kehityskertomukset pohjautuvat hänen omiin kasvukokemuksiinsa Yhdysvaltojen etelävaltioissa, erityisesti Mississippijoen varrella. Kirjailijan tunnetuimpia teoksia ovat Tom Sawyerin seikkailut (1884) ja Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Jälkimmäinen on julkaisustaan saakka pysytellyt Yhdysvalloissa sekä kirjastojen kielletyimpien että lainatuimpien kirjojen kärjessä.
Useimpia teoksiaan Twain kirjoitti vuosikausia. Hän omaksui systeemin kirjoittaa kirjaa niin pitkälle kuin inspiraatiota riitti, ja kun ajatukset alkoivat ehtyä kesken teoksen, kirjailija pani käsikirjoituksen kylmästi syrjään vuodeksi tai kahdeksi. Ideoita alkoi syntyä pikkuhiljaa niin, että teoksen viimeistely oli tauon jälkeen vaivatonta.
1800-luvun lopun amerikkalaiskirjailijoiden tapaan Mark Twain elätti itseään paitsi kirjoittajana myös luennoitsijana. Luentokulttuurin kulta-aika USA:ssa ajoittuu 1860- ja 1870-luvuille, jolloin mukaansatempaavien luennoitsijoiden illanvietoissa vaativa yleisö kävi ahkerasti. Kirjailija kierteli USA:n länsi- ja itärannikkoa menestyksellisesti muutaman vuoden, joiden jälkeen hän jätti puuhan siihen lopen kyllästyneenä.
Twainin teoksesta löytyy melkoisesti kirjallisuushistoriallisesti ja –sosiologisesti tärkeitä havaintoja ja päätelmiä. Hän havainnollistaa esimerkiksi sen, miksi Charles Dickensin merkitys USA:n 1800-luvun jälkipuoliskon kirjallisuudessa on lähes vertaansa vailla. Amerikkalaisten rakastama klassikko sai USA:ssa lukemattomia jäljittelijöitä. Kun mestari itse saapui 1867 Amerikkaan lukemaan otteita klassikoistaan ja puhumaan luentotilaisuuksiin, salit olivat koko kiertueen täynnä haltioitunutta väkeä.
Elämäkerran kiintoisimpia kohtauksia on se, kun Twain antaa kirjoitusohjausta kenraali Ulysses S. Grantille tämän työstäessä elämäkertaansa ja valitessa kustantajaa juuri ennen kuolemaansa 1885. Sisällissodan voittaja ja kaksinkertainen presidentti suhtautui kirjailijaan kuin ujo oppilas viisaaseen opettajaansa. Twain itsekin käyttäytyi samoin sotasankaria kohtaan, kunnes huomasi tämän tosiaan tarvitsevan kantaaottavaa ohjausta eikä mielistelevää pokkurointia.
Omaelämäkertani on mukaansatempaava ja värikäs teos. Ville-Juhani Sutisen suomennos onnistuu uskollisesti jäljentämään sadan vuoden takaisen kirjoitusasun, vaikka teksti ei yllä aivan virheettömään kieleen.
Omaelämäkerturina Twainilla oli epäsovinnainen ja perinteisten tapojen vastainen ajatus kirjoittaa tajunnanvirtamaista tekstiä, josta välittyisivät kirjoittamisen ilo ja vuorovaikutuksen tarve lukijan kanssa. Kirjailija alkoi kirjoittaa elämäkertaa jo 1870, mutta työ keskeytyi jatkuvasti. Lopulta hän saneli vanhoilla päivillään 1900-luvun alussa elämäkerran sihteerilleen.
Massiivisesta järkäleestä välittyy paitsi kitkerä tilitys eletystä elämästä, myös humoristinen selonteko Amerikan 1800-luvun toisesta puoliskosta. Vanhemmilla päivillään Twain asui vuosikausia Euroopassa, jolloin hänestä kehittyi kansainvälisiä asioita ja politiikkaa ymmärtävä kosmopoliitti. Kirjailija toteaa muistinsa tietyt heikkoudet auliisti jo teoksen alkupuolella:
”Olen vanhentunut ja muistini ei enää ole yhtä terävä kuin ennen. Kun olin nuorempi, kykenin muistamaan mitä hyvänsä, oli se sitten tapahtunut tai ei. Nyt henkiset kykyni kuitenkin kuihtuvat vähitellen ja pian en luultavasti muista kuin ne asiat, joita ei koskaan tapahtunut. On surullista hajota tällä tavoin palasiksi, mutta se on meistä jokaisen kohtalo.”
– – – – – – – – –
Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.6.2011 .
VETUS Et NOVA 