Avainsanat
book review, Hiidenkivi, Martta Heikkilä, taidekritiikki, taiteen tutkimus
Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet. Gaudeamus 2012. 284 s.
Kirjallisuuskriitikko tulee avanneeksi harvaa tietoteosta yhtä suurin odotuksin kuin filosofian tohtori Martta Heikkilän toimittamaa antologiaa Taidekritiikin perusteet (2012). Kyseessä on kauan kaivattu perusteos taidekritiikin teoriasta kiinnostuneille. Suomenkielisenä teoksena se on ainutlaatuinen.
Heikkilä tarkastelee taiteen arvottamisen erilaisia perustoja, näkökulmia ja käytäntöjä viiden tohtorin ja yhden lisensiaatin kanssa. Artikkeleiden kirjoittajista löytyy kirjallisuuden professori, elokuvatutkija, musiikkitieteilijä, teatteritieteilijä, taidehistorioitsija ja kaksi estetiikan tutkijaa.
Rajaussyistä johtuen antologian artikkeleissa ei pureuduta populaarikulttuuri-ilmiöiden arviointiin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi tanssin, sirkuksen, sarjakuvan ja tietokonepelien ohittamista.
Taidekritiikkiä filosofisesta näkökulmista tarkastelevat lopputekstit ovat Irmeli Hautamäen ja Martta Heikkilän käsialaa. Kun Hautamäen katsantokanta on hermeneuttisessa filosofiassa, Heikkilä analysoi taidekriitikkoa vallankäyttäjänä tietyssä yhteisössä, jossa kritiikit kohtaavat hyvin erilaisia yleisöjä.
Antologian antoisin teksti on Heikkilän itsensä kirjoittama johdantoluku. Kunnianhimoisin siveltimenvedoin hän luonnostelee johdatuksen taidekritiikkiin yleisessä esteettisessä mielessä. Heikkilä onnistuu vähintään kohtuullisesti määrittelemään taidekritiikin käsitteitä ja kytkemään ne laajempaan kontekstiin ja historiaan.
Martta Heikkilä
Laajan historiallisen katsauksen jälkeen Heikkilä toteaa, ettei käytännössä kritiikkiä useinkaan tarvitse määritellä: sen merkitys on arkiajattelussa selviö.
Sitä vastoin moninaiset käsitykset hyvän kritiikin ominaisuuksista osoittavat taidekritiikin monimuotoisuutta. Heikkilä painottaa kriitikon esteettisten havaintojen subjektiivisuutta suhteessa teoksesta tiedettyihin kiistattomiin tosiasioihin.
Professori Kuisma Korhonen lähestyy omassa kirjoituksessaan kirjallisuuskritiikin teoriaa ja nykykäytäntöjä, kriitikon yleisöä ja ammattitaitoakin. Korhonen liittää kirjallisuuskritiikin osaksi laajempaa journalistista kulttuurikritiikkiä:
”Nykykirjallisuuden kommentointi on tapa kommentoida nykymaailmaa – sitä, miten kirjailijat ovat omissa töissään tulkinneet vaikkapa globalisaation, talouskriisin tai ilmastonmuutoksen kaltaisia teemoja. Parhaimmillaan kriitikko nostaa esiin kirjallisuuden virrasta kullekin ajankohdalle ominaisia teemoja ja näyttää yleisölleen, miten eri yhteiskunnan alueiden diskurssit käyvät vuoropuhelua keskenään.”
Korhonen lähestyy kirjallisuuskritiikkiä varsin käytännönläheisesti. Hän viljelee myös omakohtaisia esimerkkejä kirjoitettuaan kirja-arvosteluja muun muassa Helsingin Sanomiin.
Professori antaa jopa kirjoitusohjeita journalistista kirjallisuuskritiikkiä tekeville tai siitä haaveileville lukijoilleen. Samanlaiseen ohjaukseen lähtevät muutkin kirjoittajat, kuten Juha-Heikki Tihinen kuvataidekritiikkiä, Susanna Välimäki musiikkikritiikkiä ja Veijo Hietala elokuvakritiikkiä erittelevässä artikkelissaan.
Taiteen tulkinta ja arviointi, kritiikin historia ja nykytodellisuus sekä kritiikkien kirjoittamisen käytännöt saavat kaikki Heikkilän teoksessa havainnollistuksensa. Kansainvälisiä näkökulmia taidekritiikkiin erittelee varteenotettavasti Veijo Hietala. Teatteritieteilijä Outi Lahtisen mukaan se, että kriitikko muotoilee vastaanottokokemuksensa julkiseen muotoon, siirtää hänet sivuun muusta taideyleisöstä.
Taidekritiikin perusteet on toimitettu ”helpolla” tavalla. Kullekin asiantuntijalle on annettu tehtävä kuvata omaan taiteenalansa kritiikkikäytäntöjä joko teoretisoimalla niitä jollakin tasolla tai liittämällä niihin historiallisia kytköksiä taikka tekemällä molemmat edellä mainitut.
Tuloksena on teoreettisesti sekava sillisalaatti. Jokaiselle taiteen arvottamisesta kiinnostuneelle löytyy kyllä jotakin syvyystasoillaan vaihtelevasta kokonaisuudesta.
Edellä sanotusta huolimatta Heikkilän teos sopii hyvin taiteen yliopistotutkimuksen oppikirjaksi, oli kyse sitten kirjallisuudentutkimuksesta, taidehistoriasta tai vaikka musiikkitieteestä. Myös taiteen ammattilaisille teoksella on annettavaa syvällisten teoriapohdiskeluittensa vuoksi.
VETUS Et NOVA 