Papin tytär vakoojana

Avainsanat

Arne Nevanlinna, Franz Kafka, Opettaja-lehti, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, vakoojaromaanit

Arne Nevanlinna. – Kuva: Jukka Ritola

Arne Nevanlinna: Varma. WSOY 2012. 338 s.

Helsinkiläisen Arne Nevanlinnan (1925-2016) elokuussa 2012 julkaisema Varma-romaani oli kirjailijan suositun romaanitrilogian viimeinen osa. Sarjan aikaisemmat osat olivat Marie (Finlandia-ehdokas 2008) ja Hjalmar (2010).

Arkkitehdin koulutuksen saanut Nevanlinna työskenteli opettajana ja professorina Suomessa ja ulkomailla. Hän ryhtyi kirjailijaksi vasta vanhoilla päivillä. Viimeinen teos Pako ilmestyi ennen kirjailijan kuolemaa 2016.

Varma-romaanin päähenkilö on Varma Siviä Eldenius –niminen matemaatikko ja tilastotieteilijä. Pitkälle itsensä kouluttanut nainen työskentelee gallup-yrityksessä, jossa paljastuu kosolti pimeää puuhastelua.

Varman luonteeseen ei kuulu jättää asiaa silleen. Niin hän päättää osaltaan oikaista asioita, maksoi se mitä vain.

Ja hintaahan projektille kertyy! Papin tyttärenä kasvanut Varma muassa menettää asuntonsa, kun tuhopolttajat iskevät. Sitten suojelupoliisi ottaa hänet puhutteluunsa vakoilusta epäiltynä.

Ulkonaisten ongelmien lisäksi Varma käy jatkuvaa sisäistä jaakobinpainia ja kärsii alinomaa voimakkaista komplekseista. Tanssitaidottomuus, tynnyrimäinen ulkomuoto ja kamalat etunimet järkyttävät itsetuntoa kuin jatkuva maanjäristys. Kun fysiikka alkaa pettää, Varma hakeutuu aids-testiin.

Nevanlinna kärjistää mielellään henkilöhahmoja karikatyyreiksi.

Varma itse tavoittelee täydellisyyttä vanhanaikaisilla tavoillaan. Kun muut tekevät kirjallisia töitä kirjoitus- ja tietokoneilla, Varmalle riittää kynä ja paperi.

Varma luottaa myös vanhanaikaiseen moraaliin, joka oikeuttaa juuri häneltä epäsovinnaisia tekoja tarpeen tullen. Hän pohtii poikkeavuuksia ja mutaatioita maailmassa, jossa kaikki on tasapäistetty Gaussin käyrien ja keskiarvojen mukaan.

Nevanlinnan ajankuvaus velloo edestakaisin nykyhetken ja 1940-1950-lukujen välillä.

Kertoja liikkuu esimerkiksi pitkiä aikoja sotienjälkeisessä, ahdasmielisessä maalaismiljöössä, jossa Varman Hampus-isä kokeilee rakkauden rajoja ja tapaa lopulta Varman äidin. Tämä luo vahvaa kontrastia sille urbaanihenkisyydelle, joka seuraa Varman epävarmojen ja ahdistavien nykyhetkien kuvauksia.

Varman vastapoolina niin sukupuoleltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaan on Klaus Warjo –niminen mies, joka tulee vastaan säännöllisesti ja aina kuin puun takaa. Varman askelia seuraavassa varjomaisessa hahmossa henkilöityy Nevanlinnan toisinto Franz Kafkan Oikeusjutusta (1925).

 

Sisällissodan traumat nostavat päätään

Avainsanat

historiantutkimus, Juha Siltala, Opettaja-lehti, psykohistoria, sisällissota, tietokirjallisuus

Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. Otava 2009. 621 s.

Professori Juha Siltalan (s. 1957) uutuusteokset ovat olleet aina tapauksia. Huolellisesti valmistellut psykohistorialliset tutkimukset ovat saaneet osakseen sekä median huomion että lukijoiden suosion. Sisällissodan psykohistoria on Siltalan kuudes teos.

”Tämä tutkimus ei kirjoita uudelleen Suomen historian tutkituinta sotaa. En liioin käy peitsi tanassa kumoamaan muita historioitsijoita. Ponnistan osaksi heidän töidensä, osaksi primaariaineiston pohjalta psykohistorialliseen synteesiin. Ehkäpä ulkoisten tapahtumien tuttuus auttaa siirtämään huomion yksityiskohdista toimintakaavoihin.”

Jo alkusanoissaan Siltala ottaa selvästi kantaa aiempaan sisällissotatutkimukseen. Professorin mielestä korkeinkaan historiantutkimus ei pysty suhtautumaan vuoden 1918 tapahtumiin ilman ylimääräisiä tunnelatauksia.

Tässä Siltala näkee sodan varsinaisia kausaliteetteja laajempia syitä ja tarkoitusperiä: lähes 100 vuoden takainen sisällissota synkkine kuvineen ja taustoituksineen antaa kontaktipinnan käsitellä nykyaikaa lähellä olevia historiallisia kipupisteitä, kuten 1990-luvun taantuman hedelmiä.

”Historiaa kysytään tällöin ajankohtaisten tunnelatausten laimentamiseen ja ajattelun mahdollistamiseen eikä siksi, että vanhoista haudoista yhä lehahtaisi ilmoille uusia kummituksia”, Siltala kirjoittaa.

Siltala käsittelee vuoden 1918 tapahtumia ennen kaikkea traumaattisina asioina ja ilmiöinä. Murhat, terroriteot, diskriminointi ja kauhukokemukset loivat pohjaa kollektiivisille ahdistuksille ja peloille, joista irtaannuttiin hitaasti 1900-luvun edetessä.

Huono-osaisuus sinänsä ei selitä punaisten väkivaltaista käytöstä.

Siltalan mielestä huono-osaisuus voi johtaa toimintaan ainoastaan silloin, jos kurjat olosuhteet eivät ole enää väistämättömästi oikeutettuja tai muuten luonnollisia (kuten esim. sääty-yhteiskunnassa). Tällöin syntyy kateutta ja moraalista katkeruutta, jolla motivoidaan oloja muuttava toiminta, jopa sota.

Siltalan mukaan vuoden 1918 sisällissotaan ajauduttiin käytännössä vahingossa.

Porvarit asettuivat kuin vaistomaisesti vastustamaan nuorelle eduskunnalle säädettyä valtalakia, jolla vasemmistopuolueet yrittivät saada aisoihin maan talousongelmat, elintarvikepulan ja siitä seuranneen mustan pörssin kaupan. Tämä johti näkemysten polarisaatioon ja sitä myötä keskusteluyhteyden katkeamiseen.

Siltala osoittaa havainnollisesti vaaran, joka seuraa lähes aina poliittisten osapuolten erkaannuttua liian kauaksi toisistaan. Toisesta on helpompi tässä tilanteessa kuvitella pahaa kuin hyvää.

Tammikuussa 1918 pidettiin itsestään selvänä, että toinen osapuoli käy aseisiin; sen vuoksi oli ehdittävä itse ensin.

Vuoden 1918 sota oli käytännössä turhista turhin, koska punaiset olisivat saavuttaneet hakemansa edut (8 tunnin työpäivä, elintarvikkeiden riittäminen) ilman sotaakin. Maan talouden kriisi oli nopeuttanut kielteistä prosessia: hinnat olivat kaksinkertaistuneet 1917 ja kolminkertaistuivat sotavuonna 1918.

Sisällissodan psykohistoriassa tulee vastaan sokeeraavia kuvia ja tekstijaksoja.

Erityisen viiltäviä ovat kuvaukset lukuisista lapsisotilaista, punakaartilaisnaisten julmasta kohtelusta sekä paikkakuntakohtaisista kenttäoikeuksista, jotka valkoisten johtamina tuomitsivat kuolemaan lukuisia vangittuja punakaartilaisia.

Professoria voi onnitella laaja-alaisesta näköalasta lähes 100 vuoden takaiseen murhenäytelmään. On kuin vuoren päällä pitkään seisonut tutkija olisi katsonut vuorotellen alas laaksoon ja välillä tähynnyt kaukoputkella tapahtumasarjoja laakson toisella puolella.

Siltalan kirjoitusote kuitenkin vaihtelee melkoisesti laajan teoksen mittaan.

Hän tiivistää sanottavansa ja tutkimustuloksensa alkuun ja loppuun ja käyttää mittavan keskiosan moneen suuntaan rönsyileviin tapauskuvauksiin ja sivupolkuihin. Professori päättää myönteiseen ajatukseen Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta: lamaa ei tultane enää ratkaisemaan suursodilla, vaan ihmiset lienevät jo oppineen jopa tunnetasolla välttämään tätä virhettä.

Jättityön suomalaisten mielenliikkeiden tulkitsijana tehnyt Siltala kommentoi maanmiehiään myönteiseen sävyyn. Sisällissodan kammottavuuksien äärellä hän ei pidä suomalaisia erityisen väkivaltaisina tai aggressiivisina ihmisinä verraten muihin kansoihin tai kansallisuuksiin.

Oikeastaan päinvastoin: suomalaiset pystyivät tutkijan mukaan lähes esimerkillisesti sopeuttamaan kansansa sellaiseen eheyttävään jälleenrakennustyöhön, että sisällissodan materiaaliset tuhot ja yhteiskunnalliset rakenneongelmat korjattiin suhteellisen nopeasti.

 

Tuomas Kyrö, Anu Silfverberg, Tuomas Vimma – Veijareita ja vilkkusilmiä (2011/2012)

Avainsanat

Anu Silfverberg, book review, novellit, Opettaja-lehti, suomalainen kaunokirjallisuus, Tuomas Kyrö, Tuomas Vimma

   

Tuomas Kyrö.

 

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011. 328 s.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011. 256 s.

Tuomas Vimma: Raksa. Gummerus 2011. 438 s.

Tuomas Kyrön (s. 1974) kymmenes kaunokirja on hirtehinen yhteiskuntasatiiri, jossa seurataan Pohjantähden alla vaeltavia poloisia.

Päähenkilö Vatanescu on romanialainen siirtolainen, joka saapuu kylmään Pohjolaan kerjäämään itselleen elantoa. Kun se ei onnistu kummisedän toiveiden mukaisesti, mies sanotaan kylmästi irti kehnosta virastaan.

Vatanescun vilkkuvat silmät ovat vieneet hänet lapsuudessaan Romanian kouluissa opettajien epäsuosioon. Tämän vuoksi auktoriteetit ovat miehelle vaikeita, myös uudessa kotimaassa Suomessa.

Kerjäläinen ja jänis on sadunomainen lukuromaani.

SITTEN Vatanescu pelastaa citykanin nuorisolauman käsistä ja hoitaa aliravitun ja haavoittuneen villieläimen kuntoon. Pelastussuunnitelma syntyy äkisti hetken mielijohteesta:

”Minun on pelastettava sinut. Silloin pelastun itsekin. Minulla ei ole täällä ketään. Koko maailmassa minulla ei ole kuin poikani Miklos. Autamme toisiamme, selviydymme.”

Kyrön hupaisa teos toistaa parodisesti Arto Paasilinnan klassikon Jäniksen vuosi aiheita, tapahtumia ja henkilöitä. Yhteistä teoksille on räväkkä yhteiskuntakritiikki: yksilön mahdollisuudet päättää omasta ja läheistensä elämistä ovat vähentyneet olennaisesti. On tullut rohkeiden irtiottojen aika.

Kerjäläinen ja jänis on sadunomainen lukuromaani. Kyrö värittää mustavalkoisen maailmankuvan, jossa hyvikset ja pahikset eivät jätä aikeitaan epäselviksi. Kertojan mukaan Vatanescu tekee tuhansien miesten unelmoiman matkan alkuperäisen miehisyyden äärelle, mutta mitä hän löytääkään? Suomalaisten perustyyppien rinnalla hän kykenee kävelemään selkäsuorana yhteiskunnan osaksi – tai ainakin sen liepeille.

Syntymän ja synnytyksen teemat ovat tärkeitä Silfverbergin novellikertojalle.

TOIMITTAJA-KIRJAILIJA Anu Silfverbergin (s. 1974) novellikokoelma He eivät olleet eläimiä suuntaa lukijan ajatukset eilispäivien menetyksiin ja tulevaisuuden toivoihin.

Esimerkiksi Koppi-novellissa lapsi menee kirkkoon etsimään synninpäästöä. Vastaan tulee maalari, joka saa papin puutteessa kelvata rippi-isäksi. Maalari ottaa vastaan lapsen tunnustukset ja kokee sisäisen hengellisen herätyksen.

Silfverbergin novelleja yhdistävät eläinteemat ovat joko kerronnan keskiössä tai taustalla. Kirjailija oikeastaan toisintaa kaunokirjallisesti monia niistä asioista, joita sivusi esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa (2010). Silfverberg on kutonut kokoon varsin toimivia lyhytkertomuksia. Varsinkin syntymän ja synnytyksen teemat ovat novellikertojalle tärkeitä.

Anu Silfverberg.

Henkilökuvaus toimii uskottavasti, vaikka kertoja viljelee mielellään irvokkaita kärjistyksiä. Matka ihmisyyteen osoittautuu pitkäksi, varsinkin kun prosessia valvoo eläimellisyyden rajapinnoilta. Vieraantumisen kokemus on Silfverbergin henkilöille tärkeä:

”Hänestä tuntui, että hän on väärällä kaistalla, väärässä suunnassa ja väärässä historian kohdassa, väärän kokoinen ja ikäinen, aivan vääränlainen ihminen.”

Yliampuvaa slapstick-huumoria tulee vastaan lähes joka aukeamalla.

TUOMAS VIMMAN (s. 1979) Raksa-romaani kertoo nimensä mukaisesti rakennustyömaista Helsingin keskustassa. Kustantajan mukaan kirjailija on kunnostautunut tekemällä töitä rakennustyömailla. Sen kyllä huomaa kaunokirjan yksityiskohtaisista rakennuskuvauksista.

Raksan minäkertoja ja päähenkilö on kolmikymppinen Sami, työtön rakennusinsinööri. Teoksen alussa mies pestautuu mukaan Hyperborea-nimiseen remonttifirmaan ja saa hoidettavakseen oikean miljoonaprojektin. Kotvan kuluttua miehen kädet ovat työtä täynnä ja naiset piirittävät häntä joka puolelta.

Alkulämmittelyjen jälkeen Vimman romaani lähtee todelliseen vaakakiitoon. Samia revitään moneen suuntaan, mutta hän selvittää kujanjuoksunsa jopa virtuoosimaisella otteella. Mies kohtaa hyväuskoisia asiakkaita, jotka ovat kokeneet kovia rakennusalan huijareiden käsissä, sekä raudanlujia alan ammatti-ihmisiä. Romaanikertojan kaksijakoinen henkilökuvaus lyö Samia poskelle tämän tästä.

Yliampuvaa slapstick-huumoria tulee vastaan lähes joka aukeamalla. Romaanin ehdoton kingi on rokonarpinen verotarkastaja Hilleri, pahuuden ruumiillistuma, jonka yllättävä saapuminen paikalle saa hymyt hyytymään ja uimavedet jäätymään.

Irvokkuudestaan huolimatta Raksa on viihdyttävä kehityskertomus rakennustyön ja naisten parissa kasvavasta nuorukaisesta. Vimma(ine)n tyyli säilyy yhtenäisenä teoksen romanttiseen loppuratkaisuun saakka.

Julkaistu Opettaja-lehdessä 17/2012.