Avainsanat
Finlandia-palkinto, Juha Seppälä, Mr. Smith, Paholaisen haarukka
Juha Seppälä: Suuret kertomukset. WSOY 2000. 164 s.
Juha Seppälä: Routavuosi. WSOY 2004. 246 s.
Juha Seppälä: Mitä sähkö on? WSOY 2004. 203 s.
Juha Seppälä: Paholaisen haarukka. WSOY 2008. 267 s.
Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012. 279 s.
Porin paras kirjailija Juha Seppälä (s. 1956) on julkaissut 23 kaunokirjallista teosta, joihin mahtuu novellikokoelmia, romaaneja ja kuunnelmia. Seppälä viljelee mielellään satiiria ja mustaa huumoria ja kuvaa useimmiten tavallisia ihmisiä arjen keskellä. Pitkään laatuproosaa kirjoittanut Seppälä ansaitsisi paikan kotimaisen kirjallisuuden kaapin päällä Finlandia-palkinnon muodossa. Ehdokkuuksia on ollut jo neljä teoksilla Hyppynaru (1990), Super Market (1991), Paholaisen haarukka (2006) ja Mr. Smith. Tarkastelen seuraavassa joitakin Seppälän teoksia vuosien varrelta.
Erilaisia kirjallisuudenlajeja kokeillut Seppälä oli ennen 2000-lukua kirjailijana ennen kaikkea novellisti. Porilaiskirjailijan särmikäs, lakoninen ja karhea tyyli toimi esikuvana monille uuden polven kirjailijoille. Tästä antavat havainnollisen kuvan Suurten kertomusten (2000) novellit, jotka ovat hyvin seppälämäisiä, ammattitaidolla rakennettuja ja äärimmilleen pelkistettyjä. Kirjailija ei päästä lukijaansa vähällä: hän lyö stereotyyppistä, myyttien varaan rakentuvaa tai sovinnaista ajattelua vasten kasvoja kivusta piittaamatta eikä tarjoa helppohintaisia kompromisseja henkilöidensä elämänongelmien ratkaisuiksi.
1980- ja 1990-luvuilla Seppälä oli monesti kuvannut epäonnistuneita luusereita sekä kohtalokkaan kylmissä ihmissuhteissa eläneitä ihmispoloja, joiden risukasoihin ei aurinko näyttänyt paistavan. Moni Seppälän novellihenkilö valitsi yksinäisyyden sosiaalisuuden sijasta löytäen yllättävän ja persoonallisen pakokeinon tai ratkaisun ahdinkonsa keskellä. Näin käy myös Suurissa kertomuksissa. Seppälän kuusi novellia sisältävät sekä hirtehistä huumoria että groteskeja henkilöasetelmia. Dementikkomiestään hoitava kuusikymppinen isoäiti yllättyy uudelleen heränneestä seksuaalisuudestaan (vrt. Super Market, 1991), jota viriili alivuokralainen tiedostamattaan virittää. Tikapuita kauppaavat matkamiehet taivastelevat maaseudulla kuin Don Quijote seuralaisineen. Kokoelman viimeinen novelli Miehen kuolema puolestaan kertoo setänsä kuolinvuoteella istuvasta sukulaismiehestä, joka kipuilee velvollisuudentunnon ja omien tarpeidensa välillä.
Mukana kokoelmassa ovat kehonrakentajien ja reissutyöläisen tasaisen harmaat matkakertomukset, joissa ei näy vaihteen varjoa rutiiniksi tai epätoivoksi muuttuneen elämänmenon keskellä. Saudi-Arabiaan lähtenyt muurari ei tiedä, miten selvitä kotiin jääneen vaimonsa kanssa, jonka silmistä on ilo sammunut toisen uskottomuuden vuoksi. Erään novellin kertoja muistelee isovanhempiaan lievällä haikeudella. Tässä kertomuksessa Seppälän lakoninen tyyli pääsee oikeuksiinsa lyhyine lauseineen. Minäkertoja heittelee sirpalemaisia heittoja sinne tänne, kuin psykiatrin vastaanotolla istuen.
Juha Seppälän novellikokoelma haastaa nimekkeellään perinteiset suuret kertomukset, joiden väitetään menettäneen uskottavuutensa länsimaiden moniarvoisessa kulttuurissa. Seppälän luonnostelema maailma onkin monista kohdin pirstaleina: vanhat instituutiot eivät kanna yksilöä arjen paineissa, ja ydinperhettä kohtaavat voimakkaat mullistukset tuhoisin seurauksin.
Kokoelman nimeke on kuitenkin ironinen ajatusleikki ja inspiroivien assosiaatioiden lähde. Kirjailija ei kuitenkaan lähde luonnostelemaan vaihtoehtoista filosofista tai teologista oppirakennelmaa. Lopputuloksesta ei puutu raikkaita yllätyksiä eikä kirkkaita toivonrippeitäkään.
Routavuosi-romaani (2004) on monitasoinen kertomus henkilöistä raakojen näkyjen ja tekojen virrassa. Suomen nykyaika ja historia eivät ole toisilleen vieraita. Historiansa lukenut ei hämmästele pommiuutisten äärellä. Routavuoden päähenkilöksi nousee Kaarle-niminen poliittisen historian opiskelija, joka mietiskelee voimakkaasti kuvernööri Bobrikovin ampuneen Eugen Schaumanin kohtaloa. Historia muuttuu nuoren älykön mielessä konkreettiseksi todellisuudeksi, ja hän alkaa muuttua toiseksi ihmiseksi.
Routavuosi on täynnä suuria sanoja ja tekoja. Kirjailija erittelee raivokkaan kriittisesti suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kriisiä. Suomalaiset kärsivät kollektiivisesta masennuksesta, jonka tärkeimpänä syyksi romaanissa nousee sosiaalidemokratian alennustila. Sortovuodet eivät olekaan päättyneet, vaan vasta alkaneet. Seppälä ampuu yli sortopolitiikan pelkistyksessään, vaikka heitot lentävät oikeaan suuntaan. Hän osoittelee Kaarlen sormella valtaa käyttäviä poliitikkoja, joiden tyhmyydet suorastaan houkuttelevat julmiin aikeisiin. Kirjailijan mukaan elämme yhteiskuntajärjestelmässä, joka tuottaa automaattisesti terroristeja:
”Järjestelmä peittää itse itsensä, seisoo omassa varjossaan. Sen rengit etsivät syitä muualta, toisista, rajan ylittäjistä, tajuamatta että edustavat itse kaiken alkuperää. Järjestelmää ei voi rangaista, mutta yksilön voi aina syyllistää, saattaa vastuuseen järjestelmän vioista.”
Mustista sävyistään huolimatta Routavuosi on piristävän lennokasta luettavaa. Omalaatuinen tajunnanvirtatekniikassa on sekavuudestaan huolimatta tyyliä ja särmää räväköille sanomille. Romaani ei jää kauaksi täysosumasta. Routavuosi tavallaan jatkaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien (2002) aloittamaa keskustelua. Molemmat kirjoittavat maahanpoljettujen ihmisten kärsimyksistä ennennäkemättömän rikkaassa nyky-Suomessa.
Novellikokoelmalla Mitä sähkö on? (2004) kirjailija palasi jälleen lyhytproosan pariin. Teos sisältää kuusi novellia, joiden kerrontaa sävyttävät Seppälälle tutut koruttomat vuoropuhelut ja räväkät ihmissuhdekuvat.
”Isoisä kuoli kolmekymmentä vuotta sitten, eilen. Siitä ei ole kuin hetki kun juoksin perämetsään raivaamaani esterataa ja hyppäsin korkeutta liiterin takana. Ikää on tullut, ei tietoa. Minä etsin kadonnutta aikaa, tätä.”
Reipas kuvakieli siivittää ristiriitaisten novellihenkilöiden arjen ja juhlan kuvausta. Myös uskonnolliset kuvat ovat esillä. Vaikka Jumalan iankaikkisuuden läsnäolo ei kaiu kirkonkellojen äänessä, ristiinnaulitun henkilö näyttäytyy aivan kokoelman lopussa. Sisällön puolesta Seppälän kokoelman ydinjuttu on nimikkonovelli, jossa sähköasentajien maailma avautuu kaikkine vaaroineen. Novelli sisältää paljon fysikaalista ja teknistä asiatietoa, mutta monenlaisia filosofoiva kertoja ei tyydy näihin.
Sähkönovelli osoittaa luonnontieteellisen tiedon toiselle puolen: sähkö on muutakin kuin positiivisten varausten virtaa. Valokaari syttyy minäkertojalle merkiksi tämän puoleisen ja tuonpuoleisuuden välille. Vaikka sähköisku on vienyt monen hengen, sähköinen kuolema on kuitenkin kiinni monesta asiasta. ”Me emme tiedä perimmiltään sähköstä juuri mitään. Se on kuin elollinen, ajatteleva olento, joka tekee valintoja.”
Seppälän 2000-luvun alkupuolen tuotannossa talousaiheet alkoivat nousta esille. Kirjailijan edellinen romaani Routavuosi tähysi suomalaisen yhteiskunnan aatteelliseen rappioon ja kriisiin. Mitä sähkö on? -kokoelman novellissa ”Bisnesenkeli” nuori pörssikeinottelija kokee sisäistä tyhjyyttä, kun perheasiat ja rakkaus eivät kehitykään. Pörssimeklarin elämänmenon pinta tulee näkyviin hänen tavattuaan toisenlaisen ihmisen, rauhallisen naisen, jolla on kanttia olla puhumatta ja näyttelemättä. ”Hän kosketteli hampaitani niin kuin olisi yrittänyt suunnistaa hammaskartallani. Tunnusteliko hän kovaa ydintäni, sitä ainoaa mikä jäisi minusta jäljelle kun minut poltettaisiin?” Seppälän tendenssi näyttää vahvalta: raha ei välttämättä tee onnelliseksi.
Romaani Paholaisen haarukka (2008) on yksi kirjailijan pääteoksista. Finlandia-ehdokkuuteen yltänyt teos oli pintatasolla kirjasyksyn 2008 sekavimpia teoksia. Seppälän kymmenes romaani kertoo ihmisten välisestä yhteydestä ja sen puutteesta niin jälkimodernilla otteella, että teoksen äärellä häiriintyy pienimuotoiseen angstiin saakka.
”Ihmisen, pienenkin, vaativuus on aivan eri luokkaa kuin rotan. Rotta selviytyy aina, ihminen ei koskaan. Rotan saa viidellätoista eurolla. Ihmisen ilmaiseksi. Ja kuitenkin meillä on rottien kanssa yhteinen evoluutiotausta ja elinympäristö, biologisessa katsannossa vain muutama perusasia erottaa meidät rotista.”
Seppälä sepittää draamaa persoonallisella otteella. Romaanissa on kuusi henkilöä, joiden tie menee välillä ristiin ja päällekkäin. Lari Laine on pankkialalla, hänen sisarensa Laura puolestaan tekee elokuvia. Sisarusten isä on kelloseppä. Toinen romaanin perheistä on Lehtosen pariskunta Kari ja Saija, joilla menee huonosti mutta jotka silti yrittävät arkensa sankareiksi. Kirjailija keskittyy kuvaamaan nykypäiväisen pahoinvoinnin syitä ja seurauksia. Seppälä onnistuu havainnollistamaan kouriintuntuvasti lama-ajasta seuranneita prosesseja. Hyvinvoinnin keskittyminen harvoille ja valituille tuottaa kitkaa myös niille, jotka voisivat olla osaansa tyytyväisiä. Onnea ei löydy ilman oikeaa asennetta ja työtä.
Seppälän uusin romaani Mr. Smith (2012) on tavallaan Paholaisen haarukan jatkoa, vaikka on itsenäinen kaunokirja. Kyseessä on suurella tunteella kirjoitettu veijariromaani, joka yhdistelee uutta todellisuutta vanhaan ja kaikkien tuntemaan historiaan. Myös Mr. Smith pääsi kisaamaan Finlandiasta, tälläkin kertaa tuloksetta.
Romaanin päähenkilö Mr. Smith on arvoituksellinen hahmo, joka kulkee ajasta ja paikasta toiseen ihmeellisesti. Hän on maailmanparantajien kellokas, joka pystyy ratkomaan ongelman jos toisenkin. Hänelle mikään ongelma ei ole mahdoton ratkaista:
”Saavun ovellenne kuin Mr. Smith. Kuin tarkoittaa että Smith ei ole nimeni. Selvyyden vuoksi käytän tästä eteenpäin itsestäni tuota nimeä, Smith.”
Mr. Smithin mielestä on tervettä pyrkiä onneen ja hyvinvointiin ja välttää kärsimyksiä. Hän yrittää auttaa asiakkaitaan näkemään tilanteidensa hyvät puolet ja kääntämään tappionsa voitoiksi. Riskien hallinta on elämänhallintaa. Romaanissa seurataan toisinaan Venäjällä herra Mihail Schmidtiä, joka on päähenkilön mystinen isoisä ja joka vuorottelee Mr. Smithin kanssa minäkertojana. Kaikki alkaa Pietarista 1891 ja päättyy nyky-Suomeen. Matkalla kertoja esittelee neljä päähenkilöä, joiden elämänpolut risteävät.
Fiktiivinen kirjailija ja Seppälän mahdollinen alter ego Erkka Torro muotoilee todennäköisesti kirjailijan oman kirjallisuuskäsityksen ytimen:
”Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”
Uusin Seppälä on kohtuullisen vaikeatajuinen kuten aina. Ajatukset monesti sinkoilevat tajunnanvirtamaiseksi sekamelskaksi, jonka seuraaminen käy työstä. Kerronnasta erottuu väläyksiä muun muassa yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksista kansalaisvaltion nousuun ja tuhoon.
Seppälän teokset ovat viime vuosina olleet lukuromaaneina varsin haastavia. Mr. Smith tuo tähän jatkumoon keventävän poikkeuksen. Aikatasojen suuret liikkeet tosin hieman vaikeuttavat lukijan työtä. Välillä ollaan Pietarissa 1890-luvun alussa, välillä taas nyky-Suomessa. Mustaa huumoria sinkoilee esiin lähes joka sivulla.
Seppälä erittelee kunnianhimoisesti yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksia kansalaisvaltioiden nousuun ja tuhoon. Mr. Smith muotoutuu talousromaaniksi, jossa avataan auki kapitalistisen yhteiskunnan kerroksia rahan ylivallan selvittämiseksi. Raha tuntuu sanelleen liikaa myös historiallisesti, minkä vuoksi romaanihenkilöt joutuvat kärsimään tämän tästä kaikenlaisista suhdannevaihteluista.
– – – – – – – – – – –
Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Lallissa, Opettaja-lehdessä ja Satakunnan Viikossa.
