Inkeriläisten onnistunut kansanmurha

Avainsanat

book review, inkeriläiset, Jari Tervo, Parnasso, Sadan vuoden yksinäisyys, suomalainen kaunokirjallisuus, Venäjä

Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.

Jari Tervon (s. 1959) romaanissa Matriarkka kerrotaan elämästä Neuvosto-Inkerissä, Stalinin vainoista ja toisen maailmansodan aiheuttamasta inkeriläisten hajaannuksesta. Neuvostoliittoon Suomesta 1940-luvulla palautetut inkeriläiset karkotettiin Keski-Venäjälle. Inkeriläisten hajaannus on Tervolle nykyaikainen kansanmurha, joka tuppaa toistumaan silloin tällöin. Euroopan pakolaistilanne on inkeriläisten kohtalon toisinto.

Tervo on käsitellyt pakolaisuutta aiemmissakin romaaneissaan, samoin Ylen verkkosivujen blogissaan. Hän on jo pitkään arvostellut suomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä ja rasismia. Tervo on väittänyt Suomesta löytyvän 700 000 rasistia Taloustutkimus Oy:n tutkimuksen mukaan. Kirjailijan mukaan Suomessa yksinkertaisesti ajatellaan, ettei täällä saisi olla erivärisiä ihmisiä.

Romaanikirjailijana Tervo halusi selvittää, miksi 50 000 inkeriläistä palasi 1940-luvulla Suomesta vapaaehtoisesti Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Inkerinmaa on Pietaria ympäröivä, noin 15 000 neliökilometrin alue Laatokan ja Suomenlahden välissä. Inkeriläiset asettuivat sinne itämerensuomalaisia kieliä puhuvien vatjalaisten, inkerikkojen ja venäläisten joukkoon. 1900-luvun alussa inkerinsuomalaisten määräksi on arvioitu reilut 100 000.

Kameleontin identiteetti

Matriarkka alkaa Pietarin alueella Laukaanjoen varressa sijaitsevassa Simpukan kylässä, jossa kylän papille syntyy Aamu Karitsantytär -niminen tytär. Aikuisena tyttö vihitään papin virkaan ja hänestä tulee sukunsa naispuolinen johtaja, matriarkka.

Aamu joutuu muuttamaan identiteettiään ympäristön mukaan kameleonttimaisesti. Aamu painaa mieleensä kaiken kokemansa ja muistaa asiat kirkkaasti vuosikymmenien jälkeen. Naisen mielestä tulee näin tuhotun kansankunnan muisti. Lisäksi Aamu on käytännöllisyyden perikuva, joka sopeutuu vieraaseen aikaan ja maahan kuin kameleontti. Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Siperiaan Jenisei-joen varteen, jonne Aamukin karkotetaan miehensä Ilmarin kanssa.

Tervon Venäjällä pienet vähemmistöt, kuten inkerikot ja vatjalaiset, joutuvat väistämättä totaalisen järjestelmän jalkoihin. Simpukan kyläpäällikkö Lebed allekirjoittaa itse lukuisten kyläläistensä vangitsemiset. Kuin kirottuna Simpukka lakkaa synnyttämästä uusia vauvoja, ja kylä autioituu pikkuhiljaa kokonaan.

Matriarkka on poikkeuksellisen naisen selviytymistarina. Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti. Aamun isoisä on M. A. Castrén, tunnettu suomalainen kansanrunouden kerääjä ja Elias Lönnrotin työtoveri.

Kolumbialainen esikuva

Tervon parhaita puolia ovat elävä, värikylläinen ja loppuun asti mietitty kieli. Tämä näkyy muun muassa inkeriläisten hauskoissa nimissä, joissa eläimet ja luonnonilmiöt saavat sijansa.

Tervon virtuoosimainen kerronta on toisaalta varsin sekavaa luettavaa. Monipolvinen juonenkuljetus huopaa edestakaisin kuin soutuvene myrskyisällä järvenselällä. Matriarkka on kaukana sujuvasta lukuromaanista.

Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä Stalinin Neuvostoliitossa. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti.

Yhteiskuntakriittisiä sanomia riittää kuin poliittisessa manifestissa. Kirjailijan tendenssinä on kaivaa fasismin juuria esiin paksujen historiallisten multakerrosten alta. Yhteiskuntakritiikin kärki osoittaa lopulta Suomeen, ei Venäjälle.

Aamun matriarkkatarina vertautuu hyvin Gabriel Garcia Marquezin suurromaaniin Sadan vuoden yksinäisyys (1967), jossa kolumbialainen maalaisnainen elää ikivanhaksi, kärsii läpi maansa hirvittävien murrosvaiheiden ja kokee kaikkien läheistensä poismenon. Sadan vuoden yksinäisyys piirittää lopulta Aamuakin.

Matriarkka lähestyy Marquezin klassikkoa myös tyylillisesti. Se sama maaginen realismi, joka teki kolumbialaiskirjailijasta kansainvälisen tähden, tulee Tervolla näytille lähes yhtä sekavana ja tyylillisesti epäyhtenäisenä.

Kun sataa vuotta hipova Aamu tulee kuolemaan Suomeen, hän tapaa tietämättään kauan sitten kadottamansa pojan. Tämäkin on jo vanha. Hän messuaa äidilleen: kaikkien on parempi pysyä kotimaassaan. Aamulle ei ole Suomessa minkäänlaista sijaa, edes poikansa sydämessä.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa nro 6/2016.

Onnellinen nainen rikkoo rajansa

Avainsanat

1950-luku, Helsinki, Leena Parkkinen, Parnasso, suomalainen kaunokirjallisuus

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos 2016. 335 s.

Esikoisromaanillaan Sinun jälkeesi Max (2009) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Leena Parkkinen (s. 1979) häikäisee jälleen uutuusromaanillaan. Säädyllinen ainesosa marssittaa näyttämölle kirjavan henkilökaartin, kiintoisia tapahtumasarjoja ja puhuttelevan eetoksen.

Parkkinen kirjoitti romaania kuusi vuotta. Kirjoitusprosessin aikana syntyi myös kirjailijan edellinen teos Galtbystä länteen (2013), joka kuvasi jännityskertomuksen keinoin muun muassa Turun saaristolaisten elämää ennen ja jälkeen sotavuosien. Monipolvinen dekkarikerronta siivitti raskaiden nuoruuskokemusten jälkipyykkiä.

Sota on uutuudessakin läsnä alusta asti. Romaanin tapahtumat käynnistyvät välirauhan loppuvaiheessa kesäkuussa 1941 Porvoon saaristossa, johon saapuu arvovaltainen saksalaislähetystö vieraaksi. Paljon talvisodassa menettänyt keittiömestari Reetta Murros ottaa väen vastaan ja illanvieton ruokalista saa läpi romaanin kantavan merkityksen.

Porvoon saaristosta siirrytään nopeasti pääkaupunkiin ja ajassa 15 vuotta eteenpäin. Romaanin varsinainen päähenkilö on nuori kotirouva Saara, joka kipuilee perheensä kanssa jatkuvissa taloudellisissa ongelmissa. Varsinaissuomalaisessa kauppalassa kunnanlääkärin perheessä varttunut Saara muuttaa Turkuun opintojen perässä. Yliopisto-opinnot kuitenkin keskeytyvät, kun Saara joutuu parantolaan. Saara avioituu itseään vanhemman Juhanin kanssa ja muuttaa Helsingin Töölöön kerrostaloyksiöön. Saaralle Elias-pikkupoika on silmäterä.

Saaran naapurissa töölöläisessä kerrostalossa asuu suomennostöillä elävä Elisabeth, joka järjestää tämän tästä kiintoisia illanviettoja ja kutsuu lopulta mukaan Saarankin. Elisabethin kanssa Saaralle aukeaa ovi täysin vieraaseen maailmaan, jossa kulttuuri ja kylmän sodan politiikka kättelevät toisiaan. Onko Elisabeth oikeasti neuvostovakooja, kuten joku illallisvieraista terävästi kertoo Saaralle arvelevansa? Entä kuka on salaperäinen Isabella, jolle Elisabeth kirjoittaa säännöllisesti ranskankielisiä kirjeitä?

Parkkisen eetokseksi osoittautuu matka omaan itseen ja selviytymiseen oman ulkopuolisuuden keskellä. Vaikka sympaattisen Saaran elämässä pitäisi kaiken olla kunnossa, hän ei silti ole onnellinen. Hän kasvaa ottamaan etäisyyttä tärkeisiin ihmisiinsä ja ajalle tyypillisiin sovinnaisuussääntöihin.

Töölön naiset

Miljöönkuvauksen näkökulmasta Säädyllinen ainesosa on Helsinki-romaani, jossa varsinkin Töölön kulmat nousevat kerronnan keskiöön. Romaanissa 1950-luvun Helsinki on siisti kaupunki, jossa sodan käyneet ihmiset eivät heitä mitään menemään. Ihmiset asuvat kerrostalolähiöissä ahtaasti, kaikilla ei ole edes kylpyhuonetta.

Monipolvinen tarina liikkuu sujuvasti myös Ruotsissa ja Ranskassa, joista romaanikertoja ammentaa väsymättä yllätyksellisiä aineksia romaanihenkilöiden historioihin. Kertoja viivähtää myös kirjailijan vanhassa kotikaupungissa Turussa, jonka kasvot 1940-luvun lopussa ovat yhä rokonarpiset sota-aikaisten pommitusten vuoksi.

1950-luvun Suomi näyttäytyy uutena aikakautena, jossa nuoret naiset käyvät tansseissa ja kaunistavat hiuksensa permanentilla, toisin kuin äitinsä, jotka omassa nuoruudessaan sopeutuivat nyrkin ja hellan väliin. Naisten maailmaan tuo uutta ilmettä myös sukupuolinen avautuminen, jota kertoja kuvaa voimakkaasti ja värikylläisesti.

Säädyllinen ainesosa on pesunkestävä naisromaani, jossa miehille on lähinnä statistin rooleja. Parkkisen miehet pitävät ruoasta ja heidän kanssaan vahvoilla ovat naiset, jotka ymmärtävät jotain keittiöstä. Ruoka tavallaan korostaa ihmisluonteitakin. Kertoja havainnollistaa kiintoisasti ruokalajien kautta myös sitä, mikä henkilökuvauksessa on jäänyt aukkoiseksi.

1950-luvun naisten vaihtoehdot miesten suhteen ovat vähissä, sota on siivonnut tehokkaasti tarjonnan. Saara naikin huomattavasti vanhemman miehen Juhanin ja sopeutuu kotirouvan rooliinsa ensi alkuun kohtuullisesti. Sitten räväkkä ja ulkomailla varttunut Elisabeth sotkee kaiken. Hänen villi luonteensa on liikaa Saaralle, joka rakastuu tähän epätoivoisesti:

”Saara rakasti Elisabethia, halusi Elisabethia niin paljon että oli vaikea hengittää. Se teki hänestä rikollisen vuoteessa, avionrikkojan ja perverssin. Mutta ainoastaan Elisabethissa oli järkeä. Ainoastaan Elisabeth tuntui todelliselta.”

Säädyllisen ainesosan sisällysluettelo muistuttaa osuvasti keittokirjan sisällystä. Romaani onkin täynnä monenlaista ruokaa, ruokaohjeita ja menulistoja. Ruoan rinnalla romaanikertoja viljelee runsaasti 1940- ja 1950-lukujen detaljeja, joilla lukija vieraannutetaan tehokkaasti historiallisen ajankuvan äärelle. Suuri ansio on, että Parkkisen osuva ajankuvaus välttää varsin tarkasti anakronismit, runsaista yksityiskohdista huolimatta.

Parkkisen romaanissa on runsaasti yhtymäkohtia Helvi Hämäläisen klassiseen ja rohkeaan perhekuvaukseen Säädyllinen murhenäytelmä (1941). Kun Hämäläisen romaanin toisesta laitoksesta siivottiin aikoinaan pois muun muassa homoseksuaalisuutta ja kansallissosialismin kritiikkiä, Parkkisen teos ei ohita näitäkään aiheita.

Kuten sanottua, seksuaalikuvaus on Säädyllisessä ainesosassa toistuvaa ja havainnollista. Parkkisen naiset elävät aikaa ennen e-pillerin keksimistä, jolloin naisten uramahdollisuudet olivat varsin rajatut. Romaanin biseksuaalit naispäähenkilöt pitävät miehistäkin, mutta he eivät halua herätä miesten vierestä. Silmiinpistävää tässä on se, että homoseksuaalisuus oli 1950-luvulla laitonta jopa vankeustuomion uhalla ja ison häpeän aihe.

Historiallisen romaanin tekijänä Parkkinen on kunnianhimoinen yksityiskohtien etsijä ja tyyliniekka. Monipolvisen romaanikerronnan taitajana hän on Sofi Oksasen veroinen virtuoosi. Toisistaan irrallaan olevat tarinanpolut risteävät valtavissa tienhaaroissa, joissa henkilökuvien aihiot kiteytyvät puhutteleviksi persoonallisuuksiksi.

Parkkinen kieli soljuu eteenpäin kuin taitavasti ohjattu kanootti vuolaassa koskessa. Kaikkeen ei tartuta, vaan kertoja lyö kerrontaan vauhtia vihjailuilla, poissaolevilla yksityiskohdilla ja lyhyillä virkkeillä. Reiluun kolmeensataan sivuun saadaan näin mahdutettua monta ihmiskohtaloa ja rinnakkaista juonta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 4/2016.

Kuoleman siivet vapauttavat elämään

Avainsanat

book review, Korppinaiset, Parnasso, suomalainen kaunokirjallisuus, Tiina Raevaara

Tiina Raevaara: Korppinaiset. Like 2016. 281 s.

Kevään 2016 kiintoisimpien jännityskirjojen joukkoon kuuluu Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin romaani Korppinaiset, joka tuo jälleen esille luomisvoimaisen ja psykologisesti taitavan kaunokirjailijan. Päähenkilö Johannes on tuttu Raevaaran edellisestä romaanista Yö ei saa tulla (2015), jonka kanssa uutuus muodostaa romaaniparin.

Romaanin alussa 23-vuotias Johannes ilmoittaa yrittäneensä itse aikoinaan humalapäissään rakastettunsa Aalon surmaamista. Vuosia myöhemmin Johannes saa tietää Aalolta kirjeen, ja uusi toivo herää. Hiljaisten miesten sukuun kuuluva mies päättää jättää Helsingin ja muuttaa takaisin synnyinseudulleen. Hän kiinnostuu isovanhempiensa vanhasta puutalosta ja muuttaa taloon yksin.

”Siihen taloon minä veisin Aalon. Eläisin loppuelämäni hänen kanssaan sukumme valtavassa talossa metsän keskellä.”

Perillä odottaa iso parvi naakkoja huonokuntoisen talon katolla ja pihalla outo mies kirveen kanssa. Isovanhempien talo osoittautuu kuoleman ja unohduksen taloksi, jossa Johannes käy läpi menneisyytensä muistoja. Hän tutustuu Jaakko-nimiseen outoon vuokralaiseen, joka osoittautuu hyväksi juttumieheksi.

Viikkojen vieriessä Johannes huomaa isänsä kuolemaan liittyvän jotain hämärää. Talosta löytyy vanhoja, verisiä lakanoita ja pihalta Johanneksen isän hauta, josta joku tuntematon on pitänyt huolta monta vuotta. Miten isä aikoinaan kuoli? Ja kuka huolehtii hänen haudastaan, vaikka lähisukua ei ole mailla eikä halmeilla?

Sitten Aalolta alkaa tulla lisää viestejä: tämä pyytää Johanneksen luokseen USA:han. Matka Amerikkaan avaa uuden näkökulman ja tason. Johanneksen näkökulma saa rinnalleen naisellisen version.

Eläimellinen meno

Suomalaiskirjailijoiden joukossa Tiina Raevaara on ansioitunut sekä tieto- että kaunokirjailijana. Kirjailijan tausta perinnöllisyystieteeseen erikoistuneena biologina tulee näkyviin kaikissa hänen kaunokirjoissaankin. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt neljä romaania, Runeberg-palkinnon voittanut novellikokoelma ja yksi tietokirja. Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Prosaistina Raevaara on yleensä maalannut kauhuromanttisia luontokuvia ja eritellyt niiden kautta romaani- tai novellihenkilöiden erikoisia luonteenpiirteitä, heikkouksia, sokeita alueita tai kipupisteitä.

Eläimet ovat olleet Raevaaran kaunokirjoissa tärkeitä novelli- ja romaanihenkilöitä. Eläimistä erityisesti linnut ja koirat pääsevät säännöllisesti kerronnan keskiöön. Aukkoinen romaanikerronta vieraannuttaa viihteellisempään ja helpompaan kerrontatapaan tottuneen mielen.

Korppinaisissa viimeistään näkökulmavaihdokset Johanneksen ja Aalon välillä problematisoivat tehokkaasti lukijan käsityksen Johanneksen ”oikeasta” tarinasta tai näkökulmasta. Vaikka romaanikertojan keskeinen näkökulma näyttää miehiseltä, Korppinaisten kokonaisvaltainen tulkinta vaatinee naisellisen näkemyksen pohdiskelua.

Miehessä piilevä pahuus ja sokeus omille heikkouksille ovat itse asiassa olleet Raevaaran psykologisen kerronnan kohteena jo vuosia. Johanneksen pitkä kujanjuoksu muistuttaa paljon Raevaaran pienoisromaania Laukaisu (2014), joka kertoi perheenisän synkästä kehityksestä perheensä surmaajaksi. Näkökulma on tosin muuttunut etukenosta takautumaksi, samoin kehitystarinan suunta myönteisemmäksi. Toipuessaan surmatyön morkkiksesta Korppinaisten miespäähenkilö löytää orastavan rakkauden mahdollisuuden. Kuoleman varjot kuitenkin pimentävät saman tien valopilkun.

Film noir –henkinen kauhuromantiikka näyttäytyy Korppinaisissa varsin tyylikkäänä. Melodraaman keskiöön nousevat mustat varislinnut aiheuttavat päähenkilöille tämän tästä kauhuhetkiä.

Johanneksen pysähtyneeltä näyttävä elämä saa kyytiä moneen kertaan. Raevaara nauttii hyperbolasta eli välillä henkilökuvaus saa ryytimekseen melkoista liioittelua. Erityisesti tämä näkyy naisten Aalon ja sairaanhoitaja Eeva Hiltusen kuvauksessa. Ennen voimakkaan terve Aalo on hyvin rikki ja menee koko ajan pahempaan kuntoon. Aaloa romaanin lopussa hoitava vanha sairaanhoitaja puolestaan on tunnoton hirmu, jolta ei riitä potilaille myötätuntoa.

Ulkomaiset vaikutteet

Raevaara hyödyntää romaaneissaan mielellään ulkomaalaisia kirjailijoita. Korppinaisten innoittajina toimivat amerikkalaisen Edgar Allan Poen tekstit. Poen klassiset kauhukuvat saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Korppinaisissa Johannes ja Aalo jopa vierailevat Poen kodissa New Yorkissa. Aalo kertoo Poen tarinoista Johannekselle samalla, kun tämä saa tietää rakastettunsa sairastuneen vakavasti. Kuinka ollakaan, nuorena leskeytyneen Poen tarinat ovat täynnä miehiä, joiden rakastetut kuolevat ennen aikojaan sairauksiin. Johanneksen kohtalo näyttää tässä kohdin sinetöidyltä.

Myös Korppinaisten tulkinta-avain lainataan suoraan Poelta. Aalo kertoo Johannekselle oppineensa amerikkalaiselta kirjailijalta, että tämän runoissa ja novelleissa kuolemaa saatetaan pelätä jopa niin paljon, että se estetisoituu eli muuttuu kauniiksi. Korppinaistenkin tyylitavoitteena on kuoleman estetisointi tyylikkäiden kauhukuvien avulla.

Kun Yö ei saa tulla keskittyi päähenkilöidensä unettomuusongelmiin ja lääkekoukkuihin, Korppinaisissa keskusaiheeksi nousee vääjäämättömän kuoleman odottelu ja kohtaaminen. Johanneksen lähisukulaisten joukosta löytyy lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat erikoistuneet kuolemansairaiden elämän pidentämiseen, jopa keinoja kaihtamatta.

Korppinaisten eetos on, että kuolemaa ei voi paeta, vaan sen on oltava osa luonnollista elämän ketjua. Sellaisena kuolema ei ole mörkö, vaan jopa vapauttava asia.

Raevaaralle mustavalkoiset luontokuvat ovat aina olleet tärkeitä. Hän kohtelee eläimiä ja kasveja kuin ihmisten veroisina romaanihenkilöinä. Korppinaisissa luonnontieteilijä personoi korppeja tappajia rankaiseviksi tuomareiksi, jotka jakavat oikeutta silloin, kun ihmisten kyvyttömyys oikeuden toteutumiseksi on selvää.

Korppien toiminta tuo mieleen vastustamattomasti ”Sääkset”-novellin, jolla Raevaara voitti aikoinaan Martti Joenpolven novellikilpailun 2006. Sääksien muuttoa todistava novellikertojan oli lopulta sulauduttava itsekin luonnon osaksi.

Raevaaran kaunokirjojen perusteella linnut olisivat vähintään yhtä henkisiä olentoja kuin ihmiset, kenties henkisempiäkin.

Runeberg-palkitussa novellikokoelmassa En tunne sinua vierelläni luonto ja ihminen jopa puhuivat toisilleen kuin vertaisilleen. Novellikertojan mukaan linnut häipyivät kuollessaan jäljettömiin, mutta ihmiset sitä vastoin olivat ikuisia ja kuolemattomia.

Raevaaran proosassa luonnollisen vapauden kaipuu korostuu varsinkin tekstien lopussa tai huipennuksissa. Korppinaisissa tartutaan jopa käsiaseisiin hirmutöiden estämiseksi. Lopullisen ratkaisun avaimet kirjailija antaa kuitenkin korppien kynsiin Hitchcockin tyyliin.

Avara luonto on maagiselle kertojalle runsaudensarvi. Raevaaralla tämä on merkinnyt moniselitteisen maalaismiljöön sommittelua kuten romaanissa Hukkajoki (2012), jossa maalaismiljöön merkitys on miltei suurempi kuin kivulloisten ja kärsineiden romaanihenkilöiden.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 3/2016.