Karo Hämäläisen (juoksu)elämä ja teokset

Avainsanat

elämäkerrat, juoksu, Karo Hämäläinen, omaelämäkerta, Otava, Parnasso

Karo Hämäläinen. Kuva: Mikko Ahmajärvi/YLE.

Karo Hämäläinen: Miksi juoksen. Otava 2019.

Kirjailija Karo Hämäläisen (s. 1976) Miksi juoksen kertaa kirjallisuusmiehen väkevää juoksuharrastusta edestä ja takaa sellaisella hartaudella, jota harvoin kohtaa.

”Juoksu on innostus ja lamaannus. Se on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous.”

Hämäläinen koki juoksuherätyksen kolmikymppisenä.

MIKSI JUOKSEN on kirjoitettu samanlaisella tatsilla kuin Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007). Maailmankirjallisuuteen kivunnut Murakami päätti julkaista omaelämäkertansa mutta tehdä sen juoksutarinoinnin kautta.

Nelikymppisen Hämäläisen kertojanote ja johtomotiivi ovat täsmälleen samat. Juoksuaiheiden lomassa hän käy läpi seikkaperäisesti oman elämänsä käännekohdat sekä kirjojensa syntyprosessit.

Kirjoittaja koki juoksuherätyksen kolmikymppisenä. Sen jälkeen Hämäläinen on taittanut yhden jos toisenkin kilometrin apostolinkyydillä. Juoksuaddiktin matkat ovat pidentyneet, myös kilpailuissa. Hän on juossut jopa yli 100 km:n ultrajuoksukilpailuja. Näistä Hämäläinen raportoi hartaasti ja yksityiskohtaisesti.

NUTS Ylläs Pallas 2017.

MIKSI JUOKSEN on hyvin henkilökohtainen juoksukirja. Sen verran lähelle Hämäläinen päästää ventovieraan lukijan, että hieman hämmästelin.

Kuten Murakamin teoksessa, juokseminen on Hämäläisen kirjassa oikeastaan sivuseikka, jonka kautta päästään varsinaiseen aiheeseen eli kirjoittajan omiin elämänvaiheisiin. Juokseminen on opettanut Hämäläiselle paljon elämään ja kirjallisuusammattiinkin liittyviä aiheita.

Ainakin niitä on ollut lenkeillä rauhaa ja aikaa mietiskellä jos ei muuten.

Miksi juoksen inspiroi juoksuharrastuksen aloittamiseen.

SAMALLA lukijalle selviää, millaisia kirjoja Hämäläinen on kirjoittanut ja mitä muuta vuosien aikana on tapahtunut. Häneltä on ilmestynyt kuusi romaania, yhdeksänosainen lastenkirjasarja, useita muita lasten- ja nuortenkirjoja sekä useita tietokirjoja.

Miksi juoksen voi parhaimmillaan inspiroida juoksuharrastuksen aloittamiseen. Joitakuita lukijoita teos voi inspiroida myös luku- tai kirjoittamisharrastuksen kehittämiseen.

Karo Hämäläinen osaa pukea sanoiksi juoksuharrastuksen voiman ja kipeät puolet. Jouheva tarinointi sujuu muutenkin kuin vanhalta tekijältä. Lopputulemana Miksi juoksen tempaisee mukaansa vastustamattomasti.

 

Kun kaukaiset eivät ole lähimmäisiä

Avainsanat

Aleksanteri Kovalainen, book review, fasismi, Parnasso, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

– Aleksanteri Kovalainen. – Kuva: Teos.

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys. Teos 2018. 375 s.

”LÄHIMMÄINEN on se, joka on lähellä, ei se joka tulee kaukaisesta maasta.” (s. 19)

Tamperelaisen Aleksanteri Kovalaisen (s. 1978) uutuusromaanin Kansallisen herätys kertojana köhisee rasistinen radioääni Zebedeah Kiukkonen. Miekkonen kuuluu Kansan Kita -nimiseen äärioikeistolaiseen järjestöön ja seuraa suomalaisen oikeistopopulismin nousua aitiopaikalta.

Kansallinen herätys on osittain tosipohjainen kertomus kansallissosialismin uudesta noususta Suomessa.

Kirjailija on kaivanut melkoisen määrän todistusaineistoa henkilöiden ja tapahtumien tueksi ja hyödyntänyt muun muassa sosiaalisen median ja chat-palstojen keskusteluja, blogitekstejä, poliisin esitutkintamateriaalia ja Youtube-videoita.

Fasismiaihe kantaa hyvin romaanin läpi.

ROMAANIN alussa eletään kevättä 2013. Kahdensadantuhannen ulkomaalaisen raja Suomessa on juuri rikkoutunut. Ensimmäisestä jytkystä on pari vuotta, ja ensimmäiseen pakolaistulvaan on saman verran aikaa.

Perehtyessään kansallisen toiminnan historiaan maassamme Zebediah huomaa sen organisoituneen varhaisessa vaiheessa. Jopa omiltaan salaa mies suunnittelee kirjoittavansa kirjan kansallismielisyydestä Suomen valtion historian ajalta.

Näin saa syntynsä Kansallinen herätys, kuvaus radikalisoituvista ihmisistä, jotka päättävät tehdä jotain antifasistiselle Suomelle. He kiihdyttävät itsensä puhkaisemaan punavihreää kuplaa, puritaanin moraalilla ja jakobiinin kiihkolla:

”Vasemmistolainen kulttuuriväki kerjää verta nenästään; me annamme sille verta.” (s. 90)

Eurooppaa uhkaa jälleen kriisi, ja valveutuneiden kansalaisten on varauduttava toimimaan, kun on sen aika. Mieluusti jo vähän ennen.

Kansan Kita esitellään nykyajan pitkäaikaisimpana kansallismielisenä liikkeenä Suomessa. Ryhmä näkee turvapaikanhakijoiden edustaman islamin uhkana kristilliselle traditiolle.

Kun lehdistö levittää valheita eikä suostu näkemään turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomia vaaramomentteja, Zebediah päättää tehdä asialle jotain radiossa. Hänestä tulee Kansan Kidan rohkea äänitorvi, joka kerää kuulijoita ympäri Suomea.

Fasismiaihe kantaa hyvin loppusivuille asti. Koko ajan lukijaa jännittää, seuraako Kansan Kidan asenteista suoraa toimintaa, väkivallan aaltoa tai muuta peruuttamatonta.

KANSALLINEN HERÄTYS osoittaa hätkähdyttävästi, että näin olisi voinut tapahtua – ja on tapahtunutkin. Vaikutelma on uskottavampi kuin Ilkka Remeksen viimeisimmissä bestsellereissä. Turvapaikanhakijoiden ekspansion jälkeen Suomi ei ole ollut entisensä.

Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia (1954) sisälsi kertomuksen suomalaisista ja saksalaisista aseveljistä yhden tavoitteen kanssa. Samalla tavoin Kansallisessa herätyksessä suomalaiset kansallismieliset kaivavat naftaliinista esiin saksalaisen 1920- ja 1930-lukujen ideologian lähes sellaisenaan.

Ainoa mitä he eivät hyväksy, on natsiaate tai nimitys. Me olemme kansallissosialisteja, emme natseja, Zebediah muotoilee.

Kansallisen herätyksen avainsana on suora toiminta. Kiukkonen lataa radioon parastaan:

”Koska tahdon estää tämän rasistis-fasistisen katastrofin, ehdotan että Tornion rajalle pystytetään konekivääripatteristo torjumaan tämä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti tapahtuva maamme valtaus.” (s. 255)

Ja koska kaukaiset maahantulijat eivät ole lähimmäisiä sanan perimmäisessä merkityksessä, heitä kohtaan saattaa olla välinpitämätön, torjuva tai muuten kielteinen. Jos muu ei auta, voi astua äärimmäisyyteen, tuosta noin vain.

Romaanin ajankuva liikkuu muutaman vuoden haarukassa 2010-luvulla. Toisinaan pysähdytään pitemmäksi ajaksi paikalleen. Esimerkiksi Kansan Kidan kevätkinkereitä 2013 kuvataan yli 80 sivua.

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta.

ROMAANIN alussa kirjailija luotaa eeppiseen sävyyn jopa maailman syntyä, joka ei todellakaan mennyt kuin Kalevalassa.

Alussa oli Kovalaisen mukaan kylmää, sateista ja huono näkyvyys, ja taivaasta laskeutui maahan suuri valkoinen siemen sähköistä plasmapylvästä pitkin. Siemenestä syntyi elämänkoivu, josta versosivat loput eläväiset ja olevaiset, jopa ihmiset. Kun suomalaiset syntyivät, aurinko ei heille enää paistanut. Siitä kylmyytemme sai alkunsa.

Tätä taustaa vasten kansallisen herätyksen suomalainen versio tuntuu hyvin osuvalta, uskottavalta ja oikealta.

”Zebedeah muistaa, miten isän televisio näytti kaksoistornien tuhoutumisen. Sitä hän ei tiennyt, miten ulkomailla maahanmuuttokriittinen liike alkoi aktivoitua jo vuosituhannen vaihteessa. Kun suomalainen puoluekenttä nukkui yhä sikeää, sokeaa untaan – ja jatkaisi horrostaan seuraavatkin kymmenen vuotta – oltiin Ruotsissa ja Ranskassa hereillä, syntyi aitoa huolta ja tarve toimia, ja Pohjoismaiden ensimmäinen kansallismielinen puolue perustettiin.”

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta. Uusnatsit hyökkäävät Zebediahin kimppuun kerran jos toisenkin.

Torniossa ääriainekset ottavat yhteen maahantulleiden pakolaisten kanssa, ja yksi viaton sivullinen puukotetaan hengiltä. Jyväskylässä mellakoidaan avoimesti, ja poliisi käyttää kovia otteita mellakan hillitsemiseksi.

Sitten Zebediah joutuu työministeri Jari Lindströmin puhutteluun radio-ohjelmansa vuoksi. Häntä ei varsinaisesti kielletä puhumasta, vaan enemmän ojennetaan vääristä puheenaiheista. Kaikkein eniten Lindström kieltää puhumasta perussuomalaisten suorasta toiminnasta maahantulijoita kohtaan: siitä on vaiettava tyystin.

”Jos Elop olisi jättänyt tekemättä sen minkä teki, olisi meille ehkä kehittynyt avoin yhteiskunta, sananvapaus ja lupa nostaa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia pöydälle ilman että heti joutuu oikeuteen. Nyt näin ei kuitenkaan ole, ei ole mahdollisuuksia asialliseen ja rehelliseen kansalaiskeskusteluun, sillä väärät mielipiteet vaiennetaan. Sielunsa silmin Zebedeah näkee mitä olisi voinut tapahtua, jos isän koneen ruudulla tiimalasin pyörintä olisi päättynyt ja netti syntynyt. Silloin kansalaiset olisivat voineet keskustella vapaasti tärkeistä asioista, kenenkään sensuroimatta.” (s. 30)

Kovalaisen tendenssissä on samoja piirteitä kuin Jari Tervon Matriarkassa (2016). Kumpikin kirjoittaa rasismista intohimoisesti muste roiskuen.

Yhden kertojanäänen Kovalainen antaa pakolaiselle, jonka matkaa Lähi-idästä seurataan aina Suomeen saakka. Waltarilaisittain sanottuna tämä ääni jää sontakärpäsen surinaksi kovaäänisten pärähdettyä kunnolla käyntiin.

Kahdensadan sivun jälkeen hieman tylsistyttää. Suora toiminta vie kuitenkin huomion pois päähenkilöstä, joka näkee ongelmat paremmin ja syvemmin kuin maan hallitus, poliisi tai tavallinen kadunmies.

Hänen ennustamansa räjähdys tulee lopulta, toisin kuin muut ajattelevat, vaikkakin kansallismielisten itse aiheuttamana. Edes tästä Zebediahin vankkumaton usko omaan oikeassa olemiseen ei horju.

Myös Kovalaisen esikoisromaanissa esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

KOVALAISEN romaanissa tulee vastaan useita todellisia henkilöitä, kuten Elias Simojoki, Teemu Lahtinen, Laura Huhtasaari ja Timo Soini.

Simojoki esitellään sotilaista urheimpana, vertaansa vailla olevana hyväntekijänä. Zebediah kirjoittaa Simojoesta ”asiallisen tutkielman” ja pääsee sen avulla Kansan Kidan jäseneksi. Timo Soini on Timo Sonni, lyllertävä ihmisnero, joka toi politiikan takaisin politiikkaan.

Kiukkonen käyttää ”dokumentaarisessa fantasiassaan” hyväkseen sensuroimattomia nauhoituksia, jotka lähtevät sellaisenaan eetteriin. Kun muut mediat ujostelevat paljastaa totuuksia kansalle, Zebediah on pidäkkeetön, estoton ja hyperaktiivinen kuin MV-lehti: tuutista voi tulla ulos mitä vain.

Huumoriakaan Kovalainen ei ole unohtanut. Kertoja viljelee sarkasmia ja satiiria tämän tästä.

Mädän elämän alkeet (2016) oli 38-vuotiaan filosofin esikoisromaani. Myös siinä esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

Onko Kansallinen herätys kehitysromaani, jossa päähenkilö kasvaisi ulos tai eteenpäin kammottavista ajatuksistaan? Eipä tosiaan. Zebediah kokee kypsyneensä täyteen mittaansa, kun muut alkavat horjua asenteissaan. Hänestä kasvaa täysverinen kansallissosialisti (ei siis natsi, senhän hän erotteli selvästi).

Romaanin lopussa vuosi 2015 päättyy ja samalla suora toiminta alkaa. Oulussa räjähtää aktivistien sijoittamia pommeja. Kansan Kidan johtajat rientävät Ouluun ja murtuvat täysin murhenäytelmän äärellä.

Ainoa ”selväjärkinen” on Zebediah, joka näkee näissä tapahtumissa odottamansa kriisin lopputuleman.

Ei reflektiota, ei katumusta, ainoastaan pienoista iloa oman ajatuksen onnistumisesta. Loppupäätelmissä vilisee ilmestyskirjamaisia näkyjä ja raamatulliset kielikuvat hakevat paikkansa.

Tehokeino on täysin sama kuin John Steinbeckin Vihan hedelmissä (1939). Muutakin lainaa Steinbeckilta löytyy, muun muassa Raamattuun viittaavat nimet Zebediahista lähtien.

Kun Vihan hedelmät kuvasi vasemmistoradikalismin nousua USA:ssa niin, että päähenkilöön saattoi lopulta samastua ilman ongelmia, Zebediahin omalaatuiseen tajunnanvirtaan on lähes mahdoton samastua.

Minusta Kansallinen herätys on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Ei romaani kenties ole hienoimmasta tai koskettavimmasta päästä, mitä syksyllä 2018 on ilmestynyt, mutta silti se tarjoaa vaikuttavan lukukokemuksen. Jopa herättelyn.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 6-7/2018.

 

 

 

Tavallisuus haastaa legendan

Avainsanat

book review, J. P. Pulkkinen, novellit, Parnasso, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Pulkkinen: Minä, Laura ja Cary Grant. Kertomuksia kuuluisuuden varjoista. Teos 2006. 149 s.

”Ihmisessä taistelee kaksi voimaa: halu pysyä tuntemattomana ja halu tulla kuuluisaksi. Kuka meistä löytää tien? Kuka meistä on sanomaan, että tie on väärä, jos se vie perille?

J. P. Pulkkisen (s. 1959) toisessa kaunokirjallisessa teoksessa erilaiset novellihenkilöt tekevät tutkimusmatkoja kuuluisuuden äärelle ja tuolle puolen. Helsinkiläisen kulttuuritoimittajan esikoisromaani Ohi liitävä enkeli ilmestyi 2004.

Minä, Laura ja Cary Grant –kokoelmassa kuuluisuus kiehtoo mutta tuo mukanaan yllättäviä kysymyksiä. Opiskelijapoika arastelee tehdä freelance-haastattelua kulttirunoilijoista, jotka pistävät tappeluksi runoillan päätteeksi. Lastaan etsivä perheenisä törmää kotileipuriin, joka on tehnyt pullaa kolmelle presidentille.

Yksi Pulkkisen novellihenkilöistä on konserttijärjestäjä, joka hallitsee loistavasti suhteet lehdistöön, radioon ja levy-yhtiöihin mutta ei saa kiinni politiikasta, estetiikasta eikä korkeammasta ajattelusta. Korea pinta ei kerro paljon syvyydestä. Mies herää öisin huutoonsa eikä tiedä syytä painajaisiinsa. Toisaalla tavataan ammattivalokuvaajan vaatimaton leski, joka on ollut kutsusta suomalaisen julkisuuden tärkeimmässä tihentymässä eli Linnan juhlissa.

Kirjailija havainnollistaa avausnovellissaan hienosti legendan ytimen. Kahdeksankymppinen argentiinalainen muusikko siemailee konjakkia kantakuppilassaan itsetietoisena. Miljoonien haave on hänelle totta: kuppilan muut ihmiset kohtelevat häntä suurmiehenä pitkän elämäntyön hedelmänä. Amputoitu vasen käsi vahvistaa legendaarisuutta.

Pulkkisen maapallo on pieni novellihenkilöiden asua. Kansainväliset tuulet puhaltavat muutenkin voimakkaina. Kokoelma alkaa Buenos Airesissa, loikkaa sitten Pariisiin ja saapuu viimein koti-Suomeen, jossa tavallinen kadunmies nähdään selvittämässä vaimonsa suhdetta iskelmätähteen.

Nimikkonovellissa novellikertoja analysoi parisuhteensa kipupisteitä häämatkallaan kreikkalaisen satamakaupungin venelaiturilla. Kokoelman loppupuolella poiketaan Krakovassa, jossa naissuomentaja tapaa ihailemansa puolalaiskirjailijan.

Pulkkinen kuvaa henkilöitään verraten nopeasti. Pitkän linjan toimittajan selväkieliset novellit aukeavat nautittavan vaivattomasti. Myös monipuoliset kielikuvat toimivat ilman kömmähdyksiä.

Romanssi ja uskottomuus ovat Pulkkiselle tärkeitä kuvauskohteita. Intohimo saattaa kävellä kadulla yllättäen vastaan mutta pysyä kaukana aviovuoteesta. Sujuvan pintatason alla puhuttelevat jopa ravistelevalla otteella kirjailijan sanomat kestävien perhearvojen ja vuosikymmenien mittaisen rakkauden puolesta.

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Parnassossa.

Kuva: Heini Lehväslaiho

Välskärin uudet kertomukset

Avainsanat

book review, ihmissyönti, J. P. Koskinen, Parnasso

J.P. Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017. 251 s.

”Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus, on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen. Ilman ruokaa ihminen ei voi elää ja ilman elämää ei ole myöskään ruokaa.”

Miltä maistuu bodarin liha, jota on paranneltu anabolisilla steroideilla? Millaista ruokaa saa toimitusjohtajan ruhosta, jota on riiputettu naulassa viikon? Entä mitä seuraa, kun ihmissyöntiin perehtynyt ravintolakriitikko rakastuu elämänsä kumppaniin?

Hämeenlinnalaiskirjailija J.P. Koskisen (s. 1968) Kannibaalien keittokirja on reipasotteinen, kieli poskella kirjoitettu romaani erikoisista henkilöistä, joiden ruokavalio sanelee erikoisia elämäntilanteita. Henkilöiden seikkailuja on höystetty hirtehisellä, ihmissyöjille tarkoitetulla ruokaohjekokoelmalla.

Karmeinta ja parasta Koskisen ruokaohjeissa ovat moninaiset tappokeinot, joilla ruoaksi valitut ihmispolot toimitetaan pois päiviltä. Tappotavat on valikoitu kohteen ammatin mukaan, alalle tyypilliset heikot hetket huomioon ottaen.

Romaanin minäkertoja on Oskari Patamäki, kyltymätön kulinaristi ja arvioissaan armoton ravintolakriitikko, joka lähtee Pentti Linkolan hengessä listimään kanssamatkaajiaan ja jopa syömään heitä. Oskari on kiinnostunut etupäässä asioista, jotka liittyvät ruokaan, vereen tai häneen itseensä. Hän saattaa ruokkia syöttilästä vuosia, ennen kun pistelee tämän poskeensa tai pakastimen täytteeksi.

Romaanissa esiintyy myös Markus-veli, jolta Oskari saa tärkeää apua rikollisiin puuhiinsa. Romaanin loppua kohti veljekset päättävät yhdessä parantaa maailmaa käymällä isokenkäisen kansanedustajan kimppuun.

Koskisen teksti pursuaa makaabereja kuvia, ällöttäviä irvokkuuksia, pahoja aikeita ja julmia totuuksia. Elämänsä naisen tultua vastaan kertojan onnelliset poikamiesvuodet näyttävät olevan uhkaavasti takanapäin. Mutta kuinkas sitten käykään.

”Rakkaus oli sekoittanut kemiani. En ollut vaistonnut vaaraa, kuten tavallisesti. Ihminen, jonka kanssa tulin toimeen, oli aina poikkeava. Jo sen olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan.”

Oskarin lapsuudenkuvauksissa tulee ilmi perheidylli, jossa mieltymys ihmislihaan tulee näytille kuin luonnollisena ominaisuutena. Lapsuudenkodista löytyy 1600-luvulla eläneen välskärin päiväkirja, josta verenhimoinen minäkertoja saa melkoisesti vettä myllyynsä.

Oskari törmää Australiassa projektiin, jossa ihmiset testamenttaavat ruumiinsa syötäväksi heidän kuolemansa jälkeen. Hän käy jopa laitoksessa, jossa käsitellään ihmisruumiita ruoanvalmistusprosesseja varten.

Henkisesti ja sosiaalisesti rajoittuneen kriitikon ihmiskontaktit rajoittuvat välttämättömimpiin ja maailma on täynnä sotkuisia kuvioita. Kun totta ja valhetta on vaikea erottaa toisistaan, Oskari alkaa kuvitella epätodellisia asioita.

Koskisen romaani on tyylillisesti varsin ehyt, vaikka tunnelmaa rikotaan säännöllisesti splatter-jaksoilla. Koskinen tuo ihmissyönnin lähelle lukijaa niin, että hän kokee jopa sympatiaa erikoista harrastusta kohtaan! Varsinkin, kun sillä Oskarin mielestä voidaan ratkaista maailman nälkäongelmat lopullisesti.

Koskisen romaani on monipuolisen sanataiturin tyylinäyte. Koskinen on viime vuosina osoittanut pystyvänsä kirjoittamaan sotakuvausta, scifiä, uskonnollisia teoksia, lastenkirjoja ja nyt splatter-henkisen dekkarin.

Kannibaalien keittokirja on tyyliltään ja juonenrakentelultaan kuin polku ennen tuttuun suuntaan, ja välillä poiketaan yllättäville sivupoluille.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa.

Inkeriläisten onnistunut kansanmurha

Avainsanat

book review, inkeriläiset, Jari Tervo, Parnasso, Sadan vuoden yksinäisyys, suomalainen kaunokirjallisuus, Venäjä

Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.

Jari Tervon (s. 1959) romaanissa Matriarkka kerrotaan elämästä Neuvosto-Inkerissä, Stalinin vainoista ja toisen maailmansodan aiheuttamasta inkeriläisten hajaannuksesta. Neuvostoliittoon Suomesta 1940-luvulla palautetut inkeriläiset karkotettiin Keski-Venäjälle. Inkeriläisten hajaannus on Tervolle nykyaikainen kansanmurha, joka tuppaa toistumaan silloin tällöin. Euroopan pakolaistilanne on inkeriläisten kohtalon toisinto.

Tervo on käsitellyt pakolaisuutta aiemmissakin romaaneissaan, samoin Ylen verkkosivujen blogissaan. Hän on jo pitkään arvostellut suomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä ja rasismia. Tervo on väittänyt Suomesta löytyvän 700 000 rasistia Taloustutkimus Oy:n tutkimuksen mukaan. Kirjailijan mukaan Suomessa yksinkertaisesti ajatellaan, ettei täällä saisi olla erivärisiä ihmisiä.

Romaanikirjailijana Tervo halusi selvittää, miksi 50 000 inkeriläistä palasi 1940-luvulla Suomesta vapaaehtoisesti Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Inkerinmaa on Pietaria ympäröivä, noin 15 000 neliökilometrin alue Laatokan ja Suomenlahden välissä. Inkeriläiset asettuivat sinne itämerensuomalaisia kieliä puhuvien vatjalaisten, inkerikkojen ja venäläisten joukkoon. 1900-luvun alussa inkerinsuomalaisten määräksi on arvioitu reilut 100 000.

Kameleontin identiteetti

Matriarkka alkaa Pietarin alueella Laukaanjoen varressa sijaitsevassa Simpukan kylässä, jossa kylän papille syntyy Aamu Karitsantytär -niminen tytär. Aikuisena tyttö vihitään papin virkaan ja hänestä tulee sukunsa naispuolinen johtaja, matriarkka.

Aamu joutuu muuttamaan identiteettiään ympäristön mukaan kameleonttimaisesti. Aamu painaa mieleensä kaiken kokemansa ja muistaa asiat kirkkaasti vuosikymmenien jälkeen. Naisen mielestä tulee näin tuhotun kansankunnan muisti. Lisäksi Aamu on käytännöllisyyden perikuva, joka sopeutuu vieraaseen aikaan ja maahan kuin kameleontti. Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Siperiaan Jenisei-joen varteen, jonne Aamukin karkotetaan miehensä Ilmarin kanssa.

Tervon Venäjällä pienet vähemmistöt, kuten inkerikot ja vatjalaiset, joutuvat väistämättä totaalisen järjestelmän jalkoihin. Simpukan kyläpäällikkö Lebed allekirjoittaa itse lukuisten kyläläistensä vangitsemiset. Kuin kirottuna Simpukka lakkaa synnyttämästä uusia vauvoja, ja kylä autioituu pikkuhiljaa kokonaan.

Matriarkka on poikkeuksellisen naisen selviytymistarina. Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti. Aamun isoisä on M. A. Castrén, tunnettu suomalainen kansanrunouden kerääjä ja Elias Lönnrotin työtoveri.

Kolumbialainen esikuva

Tervon parhaita puolia ovat elävä, värikylläinen ja loppuun asti mietitty kieli. Tämä näkyy muun muassa inkeriläisten hauskoissa nimissä, joissa eläimet ja luonnonilmiöt saavat sijansa.

Tervon virtuoosimainen kerronta on toisaalta varsin sekavaa luettavaa. Monipolvinen juonenkuljetus huopaa edestakaisin kuin soutuvene myrskyisällä järvenselällä. Matriarkka on kaukana sujuvasta lukuromaanista.

Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä Stalinin Neuvostoliitossa. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti.

Yhteiskuntakriittisiä sanomia riittää kuin poliittisessa manifestissa. Kirjailijan tendenssinä on kaivaa fasismin juuria esiin paksujen historiallisten multakerrosten alta. Yhteiskuntakritiikin kärki osoittaa lopulta Suomeen, ei Venäjälle.

Aamun matriarkkatarina vertautuu hyvin Gabriel Garcia Marquezin suurromaaniin Sadan vuoden yksinäisyys (1967), jossa kolumbialainen maalaisnainen elää ikivanhaksi, kärsii läpi maansa hirvittävien murrosvaiheiden ja kokee kaikkien läheistensä poismenon. Sadan vuoden yksinäisyys piirittää lopulta Aamuakin.

Matriarkka lähestyy Marquezin klassikkoa myös tyylillisesti. Se sama maaginen realismi, joka teki kolumbialaiskirjailijasta kansainvälisen tähden, tulee Tervolla näytille lähes yhtä sekavana ja tyylillisesti epäyhtenäisenä.

Kun sataa vuotta hipova Aamu tulee kuolemaan Suomeen, hän tapaa tietämättään kauan sitten kadottamansa pojan. Tämäkin on jo vanha. Hän messuaa äidilleen: kaikkien on parempi pysyä kotimaassaan. Aamulle ei ole Suomessa minkäänlaista sijaa, edes poikansa sydämessä.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa nro 6/2016.

Onnellinen nainen rikkoo rajansa

Avainsanat

1950-luku, Helsinki, Leena Parkkinen, Parnasso, suomalainen kaunokirjallisuus

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos 2016. 335 s.

Esikoisromaanillaan Sinun jälkeesi Max (2009) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Leena Parkkinen (s. 1979) häikäisee jälleen uutuusromaanillaan. Säädyllinen ainesosa marssittaa näyttämölle kirjavan henkilökaartin, kiintoisia tapahtumasarjoja ja puhuttelevan eetoksen.

Parkkinen kirjoitti romaania kuusi vuotta. Kirjoitusprosessin aikana syntyi myös kirjailijan edellinen teos Galtbystä länteen (2013), joka kuvasi jännityskertomuksen keinoin muun muassa Turun saaristolaisten elämää ennen ja jälkeen sotavuosien. Monipolvinen dekkarikerronta siivitti raskaiden nuoruuskokemusten jälkipyykkiä.

Sota on uutuudessakin läsnä alusta asti. Romaanin tapahtumat käynnistyvät välirauhan loppuvaiheessa kesäkuussa 1941 Porvoon saaristossa, johon saapuu arvovaltainen saksalaislähetystö vieraaksi. Paljon talvisodassa menettänyt keittiömestari Reetta Murros ottaa väen vastaan ja illanvieton ruokalista saa läpi romaanin kantavan merkityksen.

Porvoon saaristosta siirrytään nopeasti pääkaupunkiin ja ajassa 15 vuotta eteenpäin. Romaanin varsinainen päähenkilö on nuori kotirouva Saara, joka kipuilee perheensä kanssa jatkuvissa taloudellisissa ongelmissa. Varsinaissuomalaisessa kauppalassa kunnanlääkärin perheessä varttunut Saara muuttaa Turkuun opintojen perässä. Yliopisto-opinnot kuitenkin keskeytyvät, kun Saara joutuu parantolaan. Saara avioituu itseään vanhemman Juhanin kanssa ja muuttaa Helsingin Töölöön kerrostaloyksiöön. Saaralle Elias-pikkupoika on silmäterä.

Saaran naapurissa töölöläisessä kerrostalossa asuu suomennostöillä elävä Elisabeth, joka järjestää tämän tästä kiintoisia illanviettoja ja kutsuu lopulta mukaan Saarankin. Elisabethin kanssa Saaralle aukeaa ovi täysin vieraaseen maailmaan, jossa kulttuuri ja kylmän sodan politiikka kättelevät toisiaan. Onko Elisabeth oikeasti neuvostovakooja, kuten joku illallisvieraista terävästi kertoo Saaralle arvelevansa? Entä kuka on salaperäinen Isabella, jolle Elisabeth kirjoittaa säännöllisesti ranskankielisiä kirjeitä?

Parkkisen eetokseksi osoittautuu matka omaan itseen ja selviytymiseen oman ulkopuolisuuden keskellä. Vaikka sympaattisen Saaran elämässä pitäisi kaiken olla kunnossa, hän ei silti ole onnellinen. Hän kasvaa ottamaan etäisyyttä tärkeisiin ihmisiinsä ja ajalle tyypillisiin sovinnaisuussääntöihin.

Töölön naiset

Miljöönkuvauksen näkökulmasta Säädyllinen ainesosa on Helsinki-romaani, jossa varsinkin Töölön kulmat nousevat kerronnan keskiöön. Romaanissa 1950-luvun Helsinki on siisti kaupunki, jossa sodan käyneet ihmiset eivät heitä mitään menemään. Ihmiset asuvat kerrostalolähiöissä ahtaasti, kaikilla ei ole edes kylpyhuonetta.

Monipolvinen tarina liikkuu sujuvasti myös Ruotsissa ja Ranskassa, joista romaanikertoja ammentaa väsymättä yllätyksellisiä aineksia romaanihenkilöiden historioihin. Kertoja viivähtää myös kirjailijan vanhassa kotikaupungissa Turussa, jonka kasvot 1940-luvun lopussa ovat yhä rokonarpiset sota-aikaisten pommitusten vuoksi.

1950-luvun Suomi näyttäytyy uutena aikakautena, jossa nuoret naiset käyvät tansseissa ja kaunistavat hiuksensa permanentilla, toisin kuin äitinsä, jotka omassa nuoruudessaan sopeutuivat nyrkin ja hellan väliin. Naisten maailmaan tuo uutta ilmettä myös sukupuolinen avautuminen, jota kertoja kuvaa voimakkaasti ja värikylläisesti.

Säädyllinen ainesosa on pesunkestävä naisromaani, jossa miehille on lähinnä statistin rooleja. Parkkisen miehet pitävät ruoasta ja heidän kanssaan vahvoilla ovat naiset, jotka ymmärtävät jotain keittiöstä. Ruoka tavallaan korostaa ihmisluonteitakin. Kertoja havainnollistaa kiintoisasti ruokalajien kautta myös sitä, mikä henkilökuvauksessa on jäänyt aukkoiseksi.

1950-luvun naisten vaihtoehdot miesten suhteen ovat vähissä, sota on siivonnut tehokkaasti tarjonnan. Saara naikin huomattavasti vanhemman miehen Juhanin ja sopeutuu kotirouvan rooliinsa ensi alkuun kohtuullisesti. Sitten räväkkä ja ulkomailla varttunut Elisabeth sotkee kaiken. Hänen villi luonteensa on liikaa Saaralle, joka rakastuu tähän epätoivoisesti:

”Saara rakasti Elisabethia, halusi Elisabethia niin paljon että oli vaikea hengittää. Se teki hänestä rikollisen vuoteessa, avionrikkojan ja perverssin. Mutta ainoastaan Elisabethissa oli järkeä. Ainoastaan Elisabeth tuntui todelliselta.”

Säädyllisen ainesosan sisällysluettelo muistuttaa osuvasti keittokirjan sisällystä. Romaani onkin täynnä monenlaista ruokaa, ruokaohjeita ja menulistoja. Ruoan rinnalla romaanikertoja viljelee runsaasti 1940- ja 1950-lukujen detaljeja, joilla lukija vieraannutetaan tehokkaasti historiallisen ajankuvan äärelle. Suuri ansio on, että Parkkisen osuva ajankuvaus välttää varsin tarkasti anakronismit, runsaista yksityiskohdista huolimatta.

Parkkisen romaanissa on runsaasti yhtymäkohtia Helvi Hämäläisen klassiseen ja rohkeaan perhekuvaukseen Säädyllinen murhenäytelmä (1941). Kun Hämäläisen romaanin toisesta laitoksesta siivottiin aikoinaan pois muun muassa homoseksuaalisuutta ja kansallissosialismin kritiikkiä, Parkkisen teos ei ohita näitäkään aiheita.

Kuten sanottua, seksuaalikuvaus on Säädyllisessä ainesosassa toistuvaa ja havainnollista. Parkkisen naiset elävät aikaa ennen e-pillerin keksimistä, jolloin naisten uramahdollisuudet olivat varsin rajatut. Romaanin biseksuaalit naispäähenkilöt pitävät miehistäkin, mutta he eivät halua herätä miesten vierestä. Silmiinpistävää tässä on se, että homoseksuaalisuus oli 1950-luvulla laitonta jopa vankeustuomion uhalla ja ison häpeän aihe.

Historiallisen romaanin tekijänä Parkkinen on kunnianhimoinen yksityiskohtien etsijä ja tyyliniekka. Monipolvisen romaanikerronnan taitajana hän on Sofi Oksasen veroinen virtuoosi. Toisistaan irrallaan olevat tarinanpolut risteävät valtavissa tienhaaroissa, joissa henkilökuvien aihiot kiteytyvät puhutteleviksi persoonallisuuksiksi.

Parkkinen kieli soljuu eteenpäin kuin taitavasti ohjattu kanootti vuolaassa koskessa. Kaikkeen ei tartuta, vaan kertoja lyö kerrontaan vauhtia vihjailuilla, poissaolevilla yksityiskohdilla ja lyhyillä virkkeillä. Reiluun kolmeensataan sivuun saadaan näin mahdutettua monta ihmiskohtaloa ja rinnakkaista juonta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 4/2016.

Kuoleman siivet vapauttavat elämään

Avainsanat

book review, Korppinaiset, Parnasso, suomalainen kaunokirjallisuus, Tiina Raevaara

Tiina Raevaara: Korppinaiset. Like 2016. 281 s.

Kevään 2016 kiintoisimpien jännityskirjojen joukkoon kuuluu Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin romaani Korppinaiset, joka tuo jälleen esille luomisvoimaisen ja psykologisesti taitavan kaunokirjailijan. Päähenkilö Johannes on tuttu Raevaaran edellisestä romaanista Yö ei saa tulla (2015), jonka kanssa uutuus muodostaa romaaniparin.

Romaanin alussa 23-vuotias Johannes ilmoittaa yrittäneensä itse aikoinaan humalapäissään rakastettunsa Aalon surmaamista. Vuosia myöhemmin Johannes saa tietää Aalolta kirjeen, ja uusi toivo herää. Hiljaisten miesten sukuun kuuluva mies päättää jättää Helsingin ja muuttaa takaisin synnyinseudulleen. Hän kiinnostuu isovanhempiensa vanhasta puutalosta ja muuttaa taloon yksin.

”Siihen taloon minä veisin Aalon. Eläisin loppuelämäni hänen kanssaan sukumme valtavassa talossa metsän keskellä.”

Perillä odottaa iso parvi naakkoja huonokuntoisen talon katolla ja pihalla outo mies kirveen kanssa. Isovanhempien talo osoittautuu kuoleman ja unohduksen taloksi, jossa Johannes käy läpi menneisyytensä muistoja. Hän tutustuu Jaakko-nimiseen outoon vuokralaiseen, joka osoittautuu hyväksi juttumieheksi.

Viikkojen vieriessä Johannes huomaa isänsä kuolemaan liittyvän jotain hämärää. Talosta löytyy vanhoja, verisiä lakanoita ja pihalta Johanneksen isän hauta, josta joku tuntematon on pitänyt huolta monta vuotta. Miten isä aikoinaan kuoli? Ja kuka huolehtii hänen haudastaan, vaikka lähisukua ei ole mailla eikä halmeilla?

Sitten Aalolta alkaa tulla lisää viestejä: tämä pyytää Johanneksen luokseen USA:han. Matka Amerikkaan avaa uuden näkökulman ja tason. Johanneksen näkökulma saa rinnalleen naisellisen version.

Eläimellinen meno

Suomalaiskirjailijoiden joukossa Tiina Raevaara on ansioitunut sekä tieto- että kaunokirjailijana. Kirjailijan tausta perinnöllisyystieteeseen erikoistuneena biologina tulee näkyviin kaikissa hänen kaunokirjoissaankin. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt neljä romaania, Runeberg-palkinnon voittanut novellikokoelma ja yksi tietokirja. Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Prosaistina Raevaara on yleensä maalannut kauhuromanttisia luontokuvia ja eritellyt niiden kautta romaani- tai novellihenkilöiden erikoisia luonteenpiirteitä, heikkouksia, sokeita alueita tai kipupisteitä.

Eläimet ovat olleet Raevaaran kaunokirjoissa tärkeitä novelli- ja romaanihenkilöitä. Eläimistä erityisesti linnut ja koirat pääsevät säännöllisesti kerronnan keskiöön. Aukkoinen romaanikerronta vieraannuttaa viihteellisempään ja helpompaan kerrontatapaan tottuneen mielen.

Korppinaisissa viimeistään näkökulmavaihdokset Johanneksen ja Aalon välillä problematisoivat tehokkaasti lukijan käsityksen Johanneksen ”oikeasta” tarinasta tai näkökulmasta. Vaikka romaanikertojan keskeinen näkökulma näyttää miehiseltä, Korppinaisten kokonaisvaltainen tulkinta vaatinee naisellisen näkemyksen pohdiskelua.

Miehessä piilevä pahuus ja sokeus omille heikkouksille ovat itse asiassa olleet Raevaaran psykologisen kerronnan kohteena jo vuosia. Johanneksen pitkä kujanjuoksu muistuttaa paljon Raevaaran pienoisromaania Laukaisu (2014), joka kertoi perheenisän synkästä kehityksestä perheensä surmaajaksi. Näkökulma on tosin muuttunut etukenosta takautumaksi, samoin kehitystarinan suunta myönteisemmäksi. Toipuessaan surmatyön morkkiksesta Korppinaisten miespäähenkilö löytää orastavan rakkauden mahdollisuuden. Kuoleman varjot kuitenkin pimentävät saman tien valopilkun.

Film noir –henkinen kauhuromantiikka näyttäytyy Korppinaisissa varsin tyylikkäänä. Melodraaman keskiöön nousevat mustat varislinnut aiheuttavat päähenkilöille tämän tästä kauhuhetkiä.

Johanneksen pysähtyneeltä näyttävä elämä saa kyytiä moneen kertaan. Raevaara nauttii hyperbolasta eli välillä henkilökuvaus saa ryytimekseen melkoista liioittelua. Erityisesti tämä näkyy naisten Aalon ja sairaanhoitaja Eeva Hiltusen kuvauksessa. Ennen voimakkaan terve Aalo on hyvin rikki ja menee koko ajan pahempaan kuntoon. Aaloa romaanin lopussa hoitava vanha sairaanhoitaja puolestaan on tunnoton hirmu, jolta ei riitä potilaille myötätuntoa.

Ulkomaiset vaikutteet

Raevaara hyödyntää romaaneissaan mielellään ulkomaalaisia kirjailijoita. Korppinaisten innoittajina toimivat amerikkalaisen Edgar Allan Poen tekstit. Poen klassiset kauhukuvat saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Korppinaisissa Johannes ja Aalo jopa vierailevat Poen kodissa New Yorkissa. Aalo kertoo Poen tarinoista Johannekselle samalla, kun tämä saa tietää rakastettunsa sairastuneen vakavasti. Kuinka ollakaan, nuorena leskeytyneen Poen tarinat ovat täynnä miehiä, joiden rakastetut kuolevat ennen aikojaan sairauksiin. Johanneksen kohtalo näyttää tässä kohdin sinetöidyltä.

Myös Korppinaisten tulkinta-avain lainataan suoraan Poelta. Aalo kertoo Johannekselle oppineensa amerikkalaiselta kirjailijalta, että tämän runoissa ja novelleissa kuolemaa saatetaan pelätä jopa niin paljon, että se estetisoituu eli muuttuu kauniiksi. Korppinaistenkin tyylitavoitteena on kuoleman estetisointi tyylikkäiden kauhukuvien avulla.

Kun Yö ei saa tulla keskittyi päähenkilöidensä unettomuusongelmiin ja lääkekoukkuihin, Korppinaisissa keskusaiheeksi nousee vääjäämättömän kuoleman odottelu ja kohtaaminen. Johanneksen lähisukulaisten joukosta löytyy lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat erikoistuneet kuolemansairaiden elämän pidentämiseen, jopa keinoja kaihtamatta.

Korppinaisten eetos on, että kuolemaa ei voi paeta, vaan sen on oltava osa luonnollista elämän ketjua. Sellaisena kuolema ei ole mörkö, vaan jopa vapauttava asia.

Raevaaralle mustavalkoiset luontokuvat ovat aina olleet tärkeitä. Hän kohtelee eläimiä ja kasveja kuin ihmisten veroisina romaanihenkilöinä. Korppinaisissa luonnontieteilijä personoi korppeja tappajia rankaiseviksi tuomareiksi, jotka jakavat oikeutta silloin, kun ihmisten kyvyttömyys oikeuden toteutumiseksi on selvää.

Korppien toiminta tuo mieleen vastustamattomasti ”Sääkset”-novellin, jolla Raevaara voitti aikoinaan Martti Joenpolven novellikilpailun 2006. Sääksien muuttoa todistava novellikertojan oli lopulta sulauduttava itsekin luonnon osaksi.

Raevaaran kaunokirjojen perusteella linnut olisivat vähintään yhtä henkisiä olentoja kuin ihmiset, kenties henkisempiäkin.

Runeberg-palkitussa novellikokoelmassa En tunne sinua vierelläni luonto ja ihminen jopa puhuivat toisilleen kuin vertaisilleen. Novellikertojan mukaan linnut häipyivät kuollessaan jäljettömiin, mutta ihmiset sitä vastoin olivat ikuisia ja kuolemattomia.

Raevaaran proosassa luonnollisen vapauden kaipuu korostuu varsinkin tekstien lopussa tai huipennuksissa. Korppinaisissa tartutaan jopa käsiaseisiin hirmutöiden estämiseksi. Lopullisen ratkaisun avaimet kirjailija antaa kuitenkin korppien kynsiin Hitchcockin tyyliin.

Avara luonto on maagiselle kertojalle runsaudensarvi. Raevaaralla tämä on merkinnyt moniselitteisen maalaismiljöön sommittelua kuten romaanissa Hukkajoki (2012), jossa maalaismiljöön merkitys on miltei suurempi kuin kivulloisten ja kärsineiden romaanihenkilöiden.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 3/2016.