Claes Andersson – Ruohonjuuritason taivaanrannan maalari

Avainsanat

Claes Andersson, Jyrki Kiiskinen, politiikka, suomalainen kaunokirjallisuus, suomalainen runous, Suomen Kuvalehti

Claes Andersson (30.5.1937 – 24.7.2019).

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.

Taiteen ja kulttuurin monitoimimiehen Claes Anderssonin (1937 – 2019) 24. runokokoelma osoittautuu aiheiltaan sillisalaatiksi.

Pitkän elämän elänyt puhuja kuvaa jos jonkinlaisia näkyjä, kokemuksia, mielialoja ja ajatuksia. Mukana on mietteitä ihmisyydestä ja sen ulottuvuuksista, eri maanosien ihmisten kohtaloista, päivänpolitiikasta, vanhenemisesta, sukupolvirajoista jne.

Puhuja ei usko vakaumusten voimaan.

VANHAN RUNOILIJAN kaleidoskooppi maalaa antaumuksella taivaanrantaa ruohonjuuritasolta. Päävärit ovat valkoinen ja musta; muut värit ovat haalistuneet pitkässä juoksussa harmaan eri sävyiksi.

Avausrunossa puhuja myöntää menettäneensä uskon vakaumusten voimaan:

”Se mitä näin vei minulta yksinkertaistuksieni / voiman [–] Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta” (s. 5)

Kokoelman lopussa tämä osoittautuu poliitikon puheenvuoroksi: mitä poliitikko tekeekään vakaumuksella, jos hän menettää luottamuksen kansansa silmissä eikä tule valituksi jatkokaudelle vallan keskiöön?

”Ilman ääniä sinua ei näy eikä kuulu, ilman / ääniä et ole kukaan” (s. 62)

ANDERSSON on nimennyt kokonaisen osan ironisesti isänmaallisiksi runoiksi. Niiden näkökulma ja eetos ovat silti kosmopoliitin. Puhuja on kasvanut irti isänmaastaan.

Andersson katselee isänmaata laveasti kuin Runeberg tai Topelius, tosin mitään ihannoimatta ja ilman sankarihahmoja.

Toisin kuin Topeliuksen Maamme kirjassa (1875), Anderssonin Suomessa on paljon selvittämättömiä ongelmia, joita puhuja alleviivaa muste roiskuen. Puhujan havainnon mukaan monilla suomalaisilla ei ole varaa lähteä ulkomaille; itsemurha on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Suomalaisuuskuvien rinnalla Andersson esittelee tuokiokuvia ulkomailta. Suurin osa niistä havainnollistaa ulkomaalaisten köyhyyttä ja ankeita kohtaloita sekä sotien rikkirepimää todellisuutta. Kuinka rauhallista Suomessa onkaan, puhuja veistelee.

Globaalit näkökulmat sinkoilevat muutenkin tämän tästä. Puhuja saattaa tuosta heittää esiin raa’an näyn Afrikan sarven väkivallanteoista, viskaa sen lukijan kasvoille ilman esivalmistelua.

Politiikka on vallan kylmien käytävien suhmurointia.

AJOITTAIN tulee vastaan jopa scifiä, kuten runossa, jossa puhuja matkustaa monikansallisen retkikunnan mukana Maan keskipisteeseen, kuumiin oloihin.

Puhujan kokemukset ja näkökulmat ja ajatukset vaikuttavat omakohtaisilta.

Puhuja käy tapaamassa kirjailijakollegoita Moskovassa. Venäjän parhaat kirjailijat ovat kuin sotaan lähdössä, valmiina mittelemään voimiaan vallanpitäjien kanssa. He ovat valmiita uhraamaan jopa henkensä vapauden puolesta. Tähän suomalaisrunoilija ei ota kantaa – vaan nostaa votkalasin rauhalle venäläiskollegojensa kanssa.

Kiintoisimmasta päästä ovat pelkistykset hallitustyöstä, johon Andersson osallistui kulttuuriministerinä 1995–1998. Runoilija tiivistää hallituspolitiikan vallan kylmien käytävien suhmuroinniksi, jossa ihmisyys ja sen hyvät puolet työnnetään syrjään ja raha lopulta ratkaisee, mihin mennään tai mitä tehdään.

”Valtionpäämiehelle on tärkeä hankkia vihollisia, koska niiden kautta legitimoidaan oma toiminta.” (s. 31)

Suomentaja Jyrki Kiiskinen.

ERI SUKUPOLVIEN äänet ovat runoilijalle tärkeitä.

Andersson hakee yhden isältään, joka oli viisi vuotta rintamalla: ”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista panostani, tehnyt siitä opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa” (s. 10).

”Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta” (s. 10)

Andersson ei suhtaudu kritiikittömästi ulkomaalaisiinkaan. Ulkomaalaisetkin ihmettelevät sitä mitä eivät ymmärrä.

Hyvä esimerkki on se, etteivät ulkomaalaiset runopuhujan mukaan tajua, että suomalainen tekee enemmän kuin puhuu. Eikös niin olekin parempi! Ei melua tyhjästä!

Kirjoittaminen on Anderssonille ”kirjoittamattoman ulkolukua” (s. 25). Hän painottaa, ettei kaikkea kannata lukijan eteen työntää, koska ”kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää”.

Anderssonin kokoelmasta jää hivenen ristiriitainen vaikutelma. Taidokkaat tekstit kirkastavat kestäviä ajatuksia esiin kuin kultajyviä rantahiekan joukosta. Silti kokoelmassa on paljon turhiakin jaksoja, joiden myötä pääajatukset unohtuvat.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Mainokset

Claes Andersson ja politiikan vuodet

Avainsanat

books, Claes Andersson, eduskunta, elämäkerrat, Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto, politiikka, Sauli Niinistö, Tarja Halonen

Claes Andersson: Kaksitoista vuotta politiikassa. Katkelmia, muistikuvia, unia. Suom. Leena Vallisaari. WSOY 2000. 179 s.

Lääkäri-kirjailija Claes Anderssonista (s. 1937) ei pitänyt koskaan tulla poliitikkoa.

Toisin kuitenkin kävi. Andersson oli mukana perustamassa Vasemmistoliittoa ja toimi vuosia sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän lähti eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi ilman toivoa valinnasta – ja tuli valituksi eduskuntaan.

Myöhemmin kun Vasemmistoliitto lähti hallitusvastuuseen, Anderssonista leivottiin kulttuuriministeri kolmeksi vuodeksi (1995–1998).

Vuoden 2018 presidentinvaaleista toivuttuani tartuin vanhaan kirjaan Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY 2000), joka on yhteenveto Anderssonin vuosista kansanedustajana, puoluejohtajana ja ministerinä. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1987–1999.

Mukana teoksessa on muistelmia myös lapsuudesta ja niistä ajoista, jolloin mies ei ollut mukana politiikassa. Kirjassa on näin vahvoja omaelämäkerran vivahteita.

Andersson kirjoittaa avoimesti ja persoonallisesti. Teksti on nautinnollisen mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista, vaikka ei olisi politiikasta edes kiinnostunut.

Psykiatrin kokemuksella Andersson paljastaa havainnollisesti ja selväjärkisesti, mitä voi tapahtua, kun ihminen on liian kauan ja tiiviisti julkisuudessa. Poliitikkojen julkisuudenkipeydestä Andersson kirjoittaa jopa sivukaupalla.

Mies kertoo diabeteksestaan, sydänvaivoistaan, ylipainostaan. Poliitikon elämä on kiivastahtista ja stressaavaa. Ruokailutottumukset ovat sen mukaiset. Andersson lihoi jo ensimmäisen kansanedustajavuotensa aikana kymmenen kiloa.

Koin erittäin myönteiseksi sen, että Claes Andersson ei sorru katkeruuteen eikä kosta entisille vastustajilleen. Sen sijaan hän painottaa asioita, joita pitäisi muuttaa yhteiskunnassamme.

Runoilija tuo julki monenlaisia havaintoja myös muista poliitikoista. Suurin osa heistä on vieläkin mukana päivänpolitiikassa.

Tarja Halonen opasti uutta kansanedustajaa vuonna 1987:

– Eduskunnassa on puute kahdesta S:stä: sosialismista ja seksistä!

Anderssonin kokemuksen mukaan Suomen eduskunta on kaikkea muuta kuin erotiikan pesä.

Pekka Haaviston kansansuosio vuoden 1987 eduskuntavaaleissa johtui pitkälti siitä, että hän puhui poliittista asioista kielellä, jota kansa ymmärsi.

Paavo Lipponen oli pääministerinä silloin, kun Andersson sai kulttuuriministerin pestin. Lipponen oli pienen puolueen ministeriä kohtaan asiallinen, ystävällinen ja kohteliaskin.

Toinen Paavo, Väyrynen, on Anderssonin mukaan poliittinen kameleontti, joka osaa muuttaa poliittista kantaansa tarkoituksenmukaisesti.

1990-luvulla Väyrynen esiintyi ensin vannoutuneena EU:n vastustajana. Tultuaan ministeriksi hän kuitenkin johti neuvotteluja, joiden seurauksena Suomesta tuli EU:n jäsen.

Sen jälkeen Väyrynen muuttui yhdessä yössä jälleen EU:n vastustajaksi, joka piti eduskunnassa tuntien puheita viivyttääkseen EU-äänestystä.

Sen jälkeen Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin 150 000 äänellä.

Vain harvat yltävät Väyrysen tasolle poliittisena Barbapapana.

Andersson kirjoittaa pitkään Sauli Niinistöstä, joka oli Lipposen sateenkaarihallituksen valtionvarainministeri.

”Niinistö sai minut hämmentymään. Olen edelleen hämmentynyt. Siinä miehessä on jotakin mistä pidän, vaikka kuinka paheksun melkein kaikkea, mitä hän edustaa ja mihin politiikassa pyrkii.”

Niinistö oli 1990-luvun lopulla Anderssonin mukaan erittäin poikkeava suomalainen huippupoliitikko. Hän oli erittäin komea ja hyvin huoliteltu. Hyväkuntoinen rullaluistelija ja huippujuristi.

Lisäksi Niinistö oli onnistunut pysyttelemään poissa poliittisista skandaaleista. Hänen asemansa Kokoomuksen johtajana oli kiistaton.

Vuonna 1995 leskeytynyt Niinistö oli eduskunnan ja oman puolueensa naisten kauhu.

Anderssonin mukaan Niinistö kohteli esimerkiksi eduskunnan naisia arroganssilla, joka ärsytti heidät raivoihinsa. Kun nämä suuttuivat hänelle, Niinistö huvittui siitä.

Niinistö oli luonut imagon pelottomana, isänmaallisena ja kompromisseista kieltäytyvänä Johtajana, joka ei ikimaailmassa alentuisi mielistelemään tai silittämään äänestäjiä myötäkarvaan.

Hänen viestinsä valitsijoilleen oli karu: lupaan teille verta, hikeä ja kyyneleitä, jokainen teistä on oman onnensa seppä ja huolehdi itsestäsi. Muista ei tarvitse välittää, ellei heillä ole poliittista vaikutusvaltaa.

Anderssonin mukaan Niinistö jatkaa vanhaa suomalaista masokistista johtajaperinnettä, jonka Juho Kusti Paasikivi vei kaikkein pisimmälle.

”Sauli Niinistön suosio perustuu suureksi osaksi siihen, että hän osaa niin taitavasti edustaa sitä, mitä politiikassa pidetään vähiten suosittuna. Hänestä on tullut jonkinlainen sankari, koska hän itsepäisesti ja pilan varjolla evää kansalta sille kuuluvan osuuden ennätyspitkästä ja ennätyskorkeasta taloudellisesta kasvusta.”