Avainsanat
dekkari, Jussi Vares, Pentti Haanpää, Reijo Mäki, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Turku
Reijo Mäki: Sulhasmies. Otava 2021. 350 s.
TURKULAISKIRJAILIJA Reijo Mäen (s. 1958) uusin Vares-dekkari jatkaa sarjan hengessä ilman suurempia yllätyksiä. Toukokuussa ilmestynyt Sulhasmies on Vares-sarjan 32. osa.
Jussi Vareksesta leivotaan romaanin alussa ihkaoikea sulhasmies, kun hän törmää elämänsä naiseen Turun yössä ja kosaisee tätä onnistuneen illan lopuksi.
Novellikirjailija Luusalmi, pastori Alanen ja muut Vareksen ystävät päättävät järjestää miehelle polttarit, joiden yhteydessä eriskummalliseen leskiporukkaan. Kuolleeksi luultu aviomies, Montosen Jorma, ilmestyy kohta nurkan takaa ilmielävänä!
Myöhemmin Varsinais-Suomen ytimessä alkaa tapahtua naisten murhia, joiden tutkimuksiin Vares sekaantuu tahtomattaan. Rikosylikonstaapeli Multasilta kääntää terävän katseensa kohti yksityisetsivää, jonka muistikuvat tapahtumista ovat sekavat ja sirpaleiset.
Mäki on kirjoittanut Sulhasmiehen kieli poskella. Räväkkä läppä lentää vastaan joka aukeamalla.
Romaanikertoja seuraa Vareksen joukon ohella tiiviisti kahta rikollisjengiä. Näiden keskuudesta nousevia persoonallisuuksia erikoisine kutsumanimineen kirjailija kuvaa antaumuksella.
Turun lähiöt ja lähialueet ovat jälleen keskeisiä miljöitä. Vares liikkuu erityisesti Varissuolla sekä Kaarinassa Littoistenjärven rannalla, johon epäonninen yöjuoksu vie varomattoman yksityisetsivän.
Vares-kirjojen kaunokirjallinen taso on monipiippuinen juttu. Dekkarit seuraavat samaa kaavaa kirjasta toiseen.
Toisaalta Mäki on sijoittanut Vares-dekkareihin täkyjä fanejaan ja suomaisen dekkarin ystäviä varten.
SULHASMIES alkaa punaisen sohvan tarinalla, jonka sisältö tuo vaistomaisesti mieleen Pentti Haanpään klassikon Yhdeksän miehen saappaat (1969). Se on kirjailijan tarkoituskin.
Äijädekkarina Sulhasmies on taattua Mäkeä, jossa naisia katsotaan tiettyjen silmälasien läpi eikä sukupuolistereotypioista välitetä tuon taivaallista.
Itse en lämmennyt Mäen kuivalle huumorille kuin ajoittain, silloin kuitenkin hersyvästi.
”Huomasin pudonneeni taas madonreikään. Herrojen höpötys kaikui korvissani vaimennettuna – kuin sermin takaa. Suljin silmäni ja olin taas muualla. Kirkkaita valoja ja repivää rytinää. Okei. Iisisti nyt vaan, Jussi Vares, komensin itseäni.” (s. 15)
Lypsävää lehmää ei kannata teurastaa. Mäki jatkanee Vares-kirjojen tekemistä niin kauan kun ne saavat hyväksynnän lukijakunnalta.
VETUS Et NOVA 