Richard Morgan: Musta mies. Alkuteos Black Man (Englanti 2007). Suom. Einari Aaltonen. Like 2011. 590 s.
Toimintaa, kromosomitekniikkaa, seksiä ja avaruusseikkailuja. Vuosikymmenien takaisen scifi-kirjallisuuden peruselementit nousevat Richard Morganin (s. 1965) uutuussuomennoksessa toiseen potenssiin. Englantilainen jännityskirjailija oli Turun Finncon-tapahtuman kunniavieras 15.7.2011.
Vaikka Musta mies paisuttaa lähes kaiken kuvattavan uskottavuuksien tuolle puolen, teos palkittiin arvostetulla Arthur C. Clarke –tieteiskirjallisuuspalkinnolla Englannissa 2008. Morgan on julkaissut kuusi romaania ja kaksi sarjakuvaromaania. Hän on kunnostautunut myös videopelien käsikirjoittajana. Morganilta on suomennettu aikaisemmin ainoastaan esikoisromaani Muuntohiili (2002; suom. 2007).
Läpeensä viihteellinen Musta mies on sekoitus kyberpunk-kerrontaa ja kovaksikeitettyä rikostarinaa. Päähenkilö on tummaihoinen ammattitappaja Carl Marsalis, joka joutuu planeettojen välisen terrorismin torjujaksi. Kun marsilainen huippusotilas alkaa levittää ympärilleen tuhoa ja kuolemaa, Carl lähetetään kuin muinainen ritari hoitamaan pahantekijä päiviltä.
Onnettomat ihmisvariantit
Mustan miehen dystooppinen maailma on kammottavan ahdasrajainen ja pimeä. Kiinasta on ohittanut talousvaltana USA:n, joka on eristäytynyt uskonnolliseksi moraalivaltioksi. Mars on vallattu Maan siirtokunnaksi, jossa asuu geenimanipuloituja ihmisvariantteja. Selkäytimeen kytkettävillä neuroverkoilla ohjaillaan kiputiloja ja muita tunnekokemuksia.
Välineellistävän henkilökuvauksen keskiöön nousevat huippuälykkäät ihmisvariantit, jotka ovat soluttautuneet luvatta tavallisen kansan sekaan. Kertoja ajattelee varianttien edustavan ihmisen alkuperäisiä ominaisuuksia parhaimmillaan:
”Ihmisvarianttia ei ole koskaan luotu siksi, että sillä tavalla olisi pyritty antamaan inhimilliselle elämälle paremmat mahdollisuudet menestyä. Kaikki olivat tuotteita, jotka luotiin tiettyyn tarkoitukseen.”
Ylipitkä romaani etenee vääjäämättömästi verisiin loppukohtauksiinsa. Musta miehen kerronta alkaa liikkua nopeammin noin sadan sivun alkujunnaamisen jälkeen.
Einari Aaltosen tiivis suomennos on virheetön ja sujuvakielinen, huolimatta kirjoittajan viljelemistä runsaista uudissanoista ja alatyylin ilmauksista.
