Katja Kärki kirjoitti koskettavasti Pohjois-Karjalan lestadiolaisista

Avainsanat

author interview, book review, Katja Kärki, lestadiolaisuus, Ristin Voitto, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, Virke

Katja Kärki. – Kuva: Mirva Vainio.

ÄIDINKIELEN OPETTAJA Katja Kärki (s. 1985) ponnahti laajan kansan tietoisuuteen vuoden 2019 alkupuolella ilmestyneellä, osin tosipohjaisella Jumalan huone -romaanillaan (Bazar).

Kärjen kuvaama lestadiolaisyhteisö asuu Lieksassa. Martikaisen suvun matriarkka Aili on nähnyt nuorena sota-ajan. Sisarentytär Maria on syntynyt 1960-luvulla ja seuraavaan sukupolveen kuuluva Elsa 1980-luvulla. Romaanikertoja seuraa nuoren naisen, Elsan, kehittymistä pois lestadiolaisesta yhteisöstä.

Ruusunpunaiset onnen haaveet romuttuvat lestadiolaisen yhteisön rankkojen sääntöjen vuoksi. Naispäähenkilöiden ristiriitaiset miesjutut nousevat kerronnan keskiöön tämän tästä. Rakkaus on vaikeaa, ahdistuneessa mielentilassa jopa mahdotonta. Onnen kaipuu kuivuu kokoon vanhemmiten ja muuttuu kohtaloon alistumiseksi.

Tiukka uskonnollinen yhteisö korostuu eniten kiltin ja nöyrän Marian kohdalla. Hän rakastuu kielletyllä tavalla, ja irtaantuminen yhteisön otteesta vie pitkän ajan. Kirjailija tekee Mariasta suomen kielen opettajan, joka kiinnostuu myös teologiasta. Jumaluusopinnot vieraannuttavat häntä entisestään vanhasta yhteisöstä.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka.

ELSAN MURROSIÄN kapina lestadiolaisperhettä ja -sukua kohtaan on avoin ja voimakas. Hän löytää sielunkumppanin Veerasta, toisesta lestadiolaisperheen kasvatista. Raivoisa irtiotto vie Elsan ja Veeran Jyväskylään, jossa sekalaiset bileet, päihteet ja irtosuhteet korvaavat seurakuntayhteyden.

Vaikka nuoren kirjailijan kirjoitusote on erittäin tyylikäs ja kieli toimivaa, uskonnollisen todellisuuden kuvaus painottuu liian kielteiseksi. Lestadiolaissaarnaajat leimautuvat romaanihenkilöiden silmissä tekopyhiksi valehtelijoiksi, joiden elämä ei täytä sanojen mittaa.

Poikkeuksen tekee komea maallikkosaarnaaja Hannu, Marian mielitietty ja ukkomies, josta tämä haaveilee salaisesti vuosia.

Ailin elämään mahtuu monta mysteeriä, jotka selviävät Marialle ja Elsalle vasta vuosikymmenien jälkeen. Marian äiti löytyy järven rannalta surmattuna. Sitten hänelle paljastetaan, ettei Mauri olekaan hänen isänsä.

Miten äiti sitten kuoli? Entä kuka on Marian oikea isä? Aili tietää kaiken – mutta vaikenee kuin muuri.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka. Kun Mauri menee saunaan perheensä kanssa, hän heittää löylyä kuin viimeistä päivää. Se on perheelle helvetin esikartano, josta ei pääse pois.

Saunassa Mauri myös pahoinpiteli aikoinaan Vienoa, Marian oikeaa äitiä, jopa lasten nähden.

Jumalan huone on oikeastaan Elsan kehitystarina, jonka lomaan on nivottu lyhyitä katkelmia Maria-tädin ja Aili-mummun henkilöhistorioista. Elsa kaipaa vimmatusti vapauteen lestadiolaisyhteisön ikeistä. Raju vastareaktio kaduttaa jälkikäteen:

”Tekee mieli mennä kotiin, mutta mitä minä siellä tekisin, kun tyhjät seinät vain kaatuisivat päälle ja tukehtuisin, itkisin omaa yksinäisyyttäni. En jaksa kenenkään iloa. En jaksa katsella tanssivia ja ilakoivia ihmisiä, jotka ovat kauniita ja vääristyneitä. En jaksa Veeraa enkä sen sössötyksiä.” (s. 297)

Kuka osaisi käsitellä onnistunutta lestadiolaisuutta?

MILJÖÖNKUVAUS ON Jumalan huoneen parasta ainesta. Romaanissa liikutaan paljon luonnossa. Onko luonto se Jumalan todellinen huone, jonka kautta kirjailija haluaa avata lukijalle ihmisluontoa ja sielun kaipuuta vapaaksi sääntöjen ahdistamasta uskonnollisuudesta?

Kärjen esiintuomat ihmiskohtalot ovat tietyssä mielessä koskettavampia kuin Pauliina Rauhalan lestadiolaisuutta käsittelevissä bestsellereissä Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018).

Olen toivonut, että jokin lestadiolaisista piireistä nouseva kuvaus käsittelisi onnistunutta lestadiolaisuutta, sellaista jossa uskonnon keskeltä löytynyt onni säteilisi vastaan.

Onko sellainen pelkkä myytti ilman todellisuuspohjaa? Siitä ei uutisoida – eikä tehdä myyvää romaania.

 

KATJA KÄRKI on asunut nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Puolet suvusta on esikoislestadiolaisia, ja hän on pienenä ollut mukana seuroissa.

– Kaikki henkilöhahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä. Sukulaiset tosin ovat havainneet Ailissa samoja piirteitä kuin äidinäidissäni, vaikka mummo oli naimisissa ja kymmenen lapsen äiti. Myös jotkut fraasit ja repliikit voisivat olla sukulaisteni suusta, kirjailija toteaa Virkkeen haastattelussa.

Kirjoitusprosessin alkuvaiheessa Kärki luki muutamia sotaa käsitteleviä tietokirjoja, jotka kertoivat kotirintaman naisista ja partisaanien tekemistä murhista Pielisjärvellä. Nämä teokset hätkähdyttivät ja järkyttävyydessään inspiroivat kirjoittamaan muutamia kohtauksia. Niistä kaikki eivät kuitenkaan ole päätyneet valmiiseen romaaniin.

Hyvässä kirjassa pitää olla jotain, mikä riipaisee sielua. Katja Kärki pitää monien suomalaisten naiskirjailijoiden romaaneista, jotka käsittelevät rankkoja aiheita, esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Anneli Kannon Lahtarit. Muita suosikkeja ovat Heidi Köngäksen Dora dora, Kirsi Alanivan Villa vietin linnut, virolaisen Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (jossa on mahtava lapsikertoja) ja Maja Lunden Mehiläisten historia.

Jumalan huonetta oli kuulemma sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Aihe syntyi helposti, kuin annettuna. Katja käytti kirjoittamiseen lähes kaiken vapaa-aikansa.

– Myös kirjan työstäminen valmiiksi kustannustoimittajan kanssa oli rankkaa mutta mahtavaa puuhaa.

Kirjailija naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

KIRJAILIJALLA EI OLLUT kovin kunnianhimoisia odotuksia romaanin suhteen. Jumalan huoneen saama suosio ja kehuvat kritiikit olivat täysiä yllätyksiä. Romaani huomioitiin muun muassa Helsingin Sanomissa ja Parnassossa, ja Katja Kärki sai kutsun esiintymään kirjamessuille.

Ajatus Jumalan huoneesta syntyi jo opiskeluaikoina. Kirjallisuuden aineopintoihin kuuluvalla luovan kirjoittamisen kurssilla Katja Kärki alkoi kirjoittaa ahdistuneen nuoren naisen näkökulmasta.

– Jossain vaiheessa ajatus oli, että kirjoitan lestadiolaisen pojan näkökulmasta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan. Lähtökohtana toimivat siis omat kokemukseni puoliksi lestadiolaisessa suvussa, vaikka läheskään mitään noin rankkaa en ole kokenut.

Jumalan huone sai alkunsa Oriveden opiston Proosapaja-kurssilla kesällä 2016. Kärki naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

– Lähetin Jumalan huoneen romaanikäsikirjoituksen saatekirjeen kera pdf-tiedostona kaikkiin aikuisten romaaneja julkaiseviin kustantamoihin.

Bazar vastasi viikon kuluttua, että se oli kiinnostunut julkaisemaan romaanin.

– Minulla kävi tuuri. Esikoiskirjailija on kustantamolle aina taloudellinen riski. Monet hyvät käsikirjoitukset jäävät julkaisematta ja sattumalla on osuutensa, kuka kustantamolla sattuu käsikirjoituksen lukemaan.

Katja Kärki on opiskellut äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä opettajaksi Jyväskylässä. Hän on tehnyt töitä pääasiassa S2-opettajana.  Seuraavan lukuvuoden hän työskentelee Rovaniemen aikuislukiossa. Hänellä ei ole tällä hetkellä vakituista työsuhdetta.

– Toisaalta se on stressaavaa, mutta toisaalta antaa tietynlaista vapautta.

Kärki on jo kirjoittamassa kahta uutta romaanikäsikirjoitusta. Hänellä on jo kustannussopimus seuraavaa romaania varten, jonka on määrä ilmestyä vuonna 2021.

Porilainen lestadiolaisperhe. Kuva: Hanna Laasanen / Satakunnan Kansa

Kirjoituksen pohjana olevat tekstit on julkaistu Ristin Voitossa ja Virkkeessä.

J. Pekka Mäkelältä koskettava romaani Kiinan lähetystyöstä

Avainsanat

J. Pekka Mäkelä, lähetystyö, religion, Ristin Voitto

J. Pekka Mäkelä. – Kuva: Laura Honkasalo.

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018. 549 s.

KIRJAILIJA J. Pekka Mäkelän (s. 1962) uusin romaani kertoo hänen lähetyssaarnaajasukulaisensa värikkään tarinan. Mäkelä on helsinkiläinen pitkän linjan kirjailija, suomentaja ja musiikintekijä. Aiemmin hän on julkaissut kuusi tieteisromaania. Esikoisromaani 391 ilmestyi vuonna 2004.

Hunanin tapahtumat perustuvat Mäkelän kummi- ja isotädin Helvi Södermanin (1902–1986) aitoihin päiväkirjamerkintöihin, jotka kirjailija sai aikoinaan haltuunsa äitinsä kautta.

Mäkelä kirjoitti Hunania neljä vuotta. Hän on aiemmin ansioitunut erityisesti scifi-kirjailijana. Lähetysromaani onkin hyvin erikoinen poikkeus Mäkelän tuotannossa. Romaanihenkilöinä on suomalaisten lähetystyöntekijöiden tiivis joukko, muita eurooppalaisia emigrantteja sekä joukko kiinalaisia.

Hunanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Hunanin maakuntaan Kaakkois-Kiinassa. Romaani kattaa ajanjakson vuodesta 1935 vuoteen 1946. Suomalaiset lähetyssaarnaajat pyrkivät levittämään Kiinassa kristinuskoa ja lukutaitoa. Kiinalaiset ovat tyytymättömiä levottomiin oloihinsa ja toivottavat tervetulleiksi uuden toivon lähettiläät ulkomailta.

 

ERÄÄNÄ kertojana toimii fiktiivinen sveitsiläinen kirjailija Johann Caspar Wolff, joka kirjaa päiväkirjaansa lähetyssaarnaajien elämänmenoa ja kokemuksia.  Kun Kiinan ja Japanin välille syttyy sota, Johann joutuu muiden henkilöiden kanssa näkemään kammottavia asioita.

Helvi ja Johan saapuvat Kiinaan samalla laivalla vuonna 1935. Kun myrskyisät sotavuodet ovat ohitse vuosikymmentä myöhemmin, suomalaislähetit lähtevät takaisin koti-Suomeen monen raskaan kokemuksen raskauttamina.

Hunan keskittyy Kiinan sotavuosiin. Romaani sisältää jonkin verran myös fantastisia aineksia, joista näkyy Mäkelän kiinnostus reaalifantastiseen kerrontaan. Kirjailija ei ole pyrkinyt luomaan yhtenäistä kuvaa historiallisesta Kiinasta, vaan hänen fokuksensa on muualla.

Romaanissa on oikeastaan kymmenen eri kertojaa, jotka tekevät kerronnasta yhtäältä sirpaleisen ja toisaalta moniulotteisen. Vaikka Helvi on romaanin primus motor ja päähenkilö, hänen tarinansa meinaa jäädä muiden näkökulmien alle.

Mäkelä kuvaa kristittyjen evankelistojen elämänmenoa, ajattelua ja puheita koskettavasti ja todentuntuisesti. Samanlainen autenttisuus tulee ilmi myös jaksoissa, joissa päähenkilöinä kiinalaisia kommunisteja tai eurooppalaisia maahanmuuttajia, jotka pyrkivät tekemään Kiinassa bisnestä eli rahaa.

Romaanikerronnassa korostuu henkilöiden maailmankuvien erittely ja vertailu. Talonpoikien maailma on samanlainen kuin tuhannen vuoden takaisessa keisarikunnassa. Nanking (nyk. Nanjing) taas edustaa uutta Kiinaa, johon länsimaiset sijoittajat saapuvat dollarinkuvat silmissään.

 

MÄKELÄ esittelee kiintoisasti kiinalaista miljöötä uskontojen törmäyspaikkana. Jotkut kiinalaiset suhtautuvat kristinuskoon varauksella sen vuoksi, että Kiina on ollut uskontojen läpikulkupaikka tuhansia vuosia. Työ kantaa silti hedelmän, mutta vaatii läheteiltä isoja uhrauksia. Kirjailija kuvaa Hunanissa autenttisesti uhrautuvaa lähetystyötä, jonka työntekijät eivät säiky rauhattomia oloja, sotaa tai rosvojoukkoja.

Romaani muuttuu loppua kohti selviytymistaisteluksi, jossa jotkut oikeasti tuhoutuvat. Karu kohtalo on Helvin lähettikollegalla, joka odottaa 12 vuotta pääsyä Suomeen kihlattunsa luokse. Kun kotimatka lopulta koittaa, lähettinainen huomaa rasittuneensa Kiinassa niin, että hänen elämänsä on lopussa.

Mäkelä on tavoittanut romaaniinsa humaanin perusvireen, joka alleviivaa kaikenlaisten kulkijoiden arvoa sodan kaaoksessa. Vieras kulttuuri on aina hankala emigrantille, ja ongelmat moninkertaistuvat levottomissa oloissa.

 

 

 

 

 

 

 

Psykologinen romaani helluntailaistytöstä

Avainsanat

Brasilia, Kajaani, kielilläpuhuminen, kirjailijahaastattelu, Ristin Voitto, Terhi Törmälehto, uskonnollinen kirjallisuus, Virke

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017. 288 s.

Helsinkiläisen Terhi Törmälehdon (s. 1977) esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo helluntailaistytöstä, joka muuttaa nuorena aikuisena asumaan Bogotaan Kolumbiaan.

Romaanissa liikutaan vuorotellen Kajaanissa ja Bogotassa. Kainuukuvaukset ovat menneessä ajassa, Kolumbia-tekstit taas nykyhetkessä.

Päähenkilö Elsa on rajavartijan tytär. Hänen isovanhempansa ovat körttiläisiä. Lukioikäisenä Elsa lähtee mukaan Kajaanin helluntaiseurakuntaan, jossa karismaattisuutta löytyy joka kokouksesta. Mukana on kirjava joukko ikätovereita.

Armolahjat, erityisesti kielillä puhuminen, yhdistävät Elsaa ja hänen tyttöystäviään ja erottavat heidät muista nuorista. Tytöt haaveilevat avioitumisesta, ja osa meneekin naimisiin nuorella iällä.

Helluntaiseurakunnassa Elsa tuntee pääsevänsä yhteyteen Jumalan kanssa, mutta luterilainen kotiväki suhtautuu helluntailaisiin epäluuloisesti. Äiti syyttää helluntailaisia ”Kainuun suurimmiksi sekopäiksi”.

Isovanhempien harras körttiläisyys ei kuitenkaan riitä Elsalle. Hän päättää liittyä seurakuntaan kotiväen vastustuksesta huolimatta. Elsa kaipaa yksiselitteistä ja ehdotonta totuutta, ja sen etsintä kestää vuosia.

Vuosia myöhemmin Elsa asuu vuorten keskellä Bogotassa, Kolumbiassa. Sielläkin hän käy säännöllisesti seurakunnassa.

Tyttöä kävelee vastaan Manuel, raavas mies, joka on ollut viidakossa sissien vankina. Manuelin kohtaloa ja ongelmia pohtiessaan Elsa käy läpi omia kujanjuoksujaan Kainuun helluntailaisten parissa.

Kolumbian väkivaltainen todellisuus lyö suomalaisnaista vastaan kuin ruoska. Elsa kasvaa aikuistuessaan ottamaan etäisyyttä omiin lapsuudenpiireihinsä, vaikka käykin myöhemmin tervehtimässä vanhoja kavereitaan.

Elsan nuoruuden ehdottomuus hieman karisee vanhemmiten. Epäusko kasvaa mielessä kuin syöpä, johon ei löydy parannuskeinoa.

Romaanin avoin loppu alleviivaa Elsan elämänkysymyksiä. Aikuistumisprosessi tuntuu erittäin osuvalta ja todentuntuiselta. V

aikka vuoret järkkyisivät lienee avainromaani eli omakohtainen kuvaus. Äidinkielen opettajana Helsingissä työskentelevä kirjailija on itse asunut lapsuutensa Kainuussa. Elsan tavoin Törmälehto on asunut myös Kolumbiassa.

Helluntailiikkeen ulkopuolella olevalle lukijalle Törmälehdon romaani avaa helluntailaisuutta kiihkottomasti ja neutraalisti. Poissa ovat liioitellut kärjistykset, jotka hieman pilasivat Asser Korhosen helluntailaisuuskuvausta romaanissa Saarnaajan poika (2014).

Törmälehdon romaani avaa parhaimmillaan uskon todellisuutta sellaiselle lukijalle, joka ei tiedä uskosta mitään tai ei ole vielä kokenut sitä.

Nuoren naisen seksuaalisuuteen viitataan romaanissa tämän tästä. Kun Elsa ei löydä miestä kotiseudultaan, hän jää vaille seksiä eikä jaksaisi odottaa avioliittoon saakka.

Etelä-Amerikassa hän ylittää tämänkin rajan. Minäkertojalle seksi on eräänlainen itsenäistymis- tai aikuistumisriitti.

Törmälehdon runollinen tyyli tukee hyvin kirjailijan intressejä kurkistaa helluntailaistytön ja kolumbialaismiehen päiden sisälle. Kirjailija kuvaa hienosti esimerkiksi Manuelin jälkitraumoja, joiden vuoksi mies kaikkoontuu kauemmaksi Elsasta tämän tästä.

Romaanissa uskovaisen tytön ahdistavat kipupisteet ovat havainnollisesti esillä. Nuorella Elsalla ja hänen ystävillään on Kajaanissa kaksi hengellistä ohjaajaa Virpi ja Arvo, jotka opastavat tyttöjä sisälle myös rukouksen maailmaan. Nämä aikuiset eivät yllä kovin merkittäviksi persooniksi, vaikka ohjaavat tyttöjä parhaansa mukaan.

 

Sisältääkö romaani tosipohjaisia aineksia, kirjailija Terhi Törmälehto?

– Elsan mielen kokemuksissa on sellaisiakin, jotka ovat lähellä omiani. Tiedän, mitä on uskoa, ja tiedän, mitä on epäillä ja sitten luopua uskosta. Tapahtumat, dialogit ja henkilöt taas ovat silkkaa kuvitelmaa: joko tyystin keksittyjä tai kuvitellusta, luetusta, kuullusta ja nähdystä koottuja kudelmia.

Kirjailijantyö häilyi Terhi Törmälehdon mielessä jo lapsena, vaikkei hän sitä noteerannut erityisemmin. Oleillessaan Kolumbiassa hän alkoi ilman suurempaa suunnittelua kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä. Pian hän teki yllättävän löydön:

– Löysin lukioaikaisen päiväkirjani, jossa kirjoitin, että haaveeni ryhtyä kirjailijaksi voimistuu koko ajan. Olin häkeltynyt: Mikä haave? Miten niin voimistuu? Luulin keksineeni kirjoittamisen aikuisena ihan tyhjästä.

Sekä opettajan että kirjailijan työ ovat Törmälehdolle mieluisia. Molemmissa on sielu mukana:

– En haaveillut juuri opettajan työstä, mutta tajusin auskultoidessani, miten mahdottoman hauskoja nuoret ovat ja miten kieli ja kirjallisuus yhdistettynä nuorten kanssa työskentelyyn on aika vastustamaton yhdistelmä. Työssäni norssin opettajana olen nähnyt saman tapahtuvan yhä uudelleen.

Terhi Törmälehto kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä hyvin hitaasti mutta samalla melko valmista tekstiä. Vaikka vuoret järkkyisivät -romaanissa on monta kohtaa, jotka ovat säilyneet täsmälleen sellaisina kuin kirjailija kirjoitti ne ensi kertaa.

Terhi Törmälehto ei ensin aikonut kirjoittaa varsinaisesti helluntailaisromaania, ja valmiissa romaanissakin helluntailaisuus on toisarvoista.

Helluntailaisuuden sijasta kirjailijalle oli tärkeämpää tarkastella kielilläpuhumista ilmiönä. Se sattuu olemaan juuri helluntailaisuudessa tärkeää, minkä vuoksi helluntailaisuus valikoitui Elsan yhteisöksi.

Kieli kiinnosti kaunokirjailijaa kehollisena kokemuksena:

– Kielilläpuhumisessa käytetään kieltä, josta merkitys on erotettu, ja jäljelle jää puhuva ja kokeva keho.

Kielillä puhuminen on kiinnostanut kirjailijaa aiemminkin. Ilmiötä käsitteli myös suomen kielen pro gradu -tutkielma Pyhää puhetta ja salattuja sanoja, joka ilmestyi Helsingin yliopistossa 2004.

– Minulle tärkeät kirjailijat ovat ehkä tyyliltään aivan erilaisia kuin minä ja erilaisia myös keskenään. Nuorena tärkeitä olivat muun muassa Märta Tikkasen, Eeva Kilven ja Anu Kaipaisen teokset. Maailmalta tärkeitä ovat olleet esimerkiksi Toni Morrison ja Gabriel García Márquez.

Törmälehto rakastaa samoja Eino Leinon runoja, joihin kainuulaisen kyläkoulun alaluokilla ihastui, kun opettaja toi niitä tunnille.

– Koulunuoret täytyy ohjata lukemaan kirjoja, vaikka se vie aikaa muulta, vaikka se on nuorelle työlästä, vaikka se on niin koulun kuin nuortenkin maailmassa vähemmän trendikästä kuin moni muu lukeminen ja tekeminen. Ja iloitaan kirjoista!

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat tekstit ovat ilmestyneet Ristin Voitto – ja Virke-lehdissä.

Yliopistomiesten uskonnollinen sylipaini

Avainsanat

Janne Saarikivi, Kari Enqvist, luterilaisuus, physics, religion, Ristin Voitto

Kuva: Otto Virtanen

Kun uskonnoton kosmologi ja uskonnollinen kielitieteilijä alkavat keskustella elämän tärkeistä asioista, siitä voi muodostua antoisa keskustelu tai turhaakin turhempi väittely.

Ensin mainituksi kehittyy kahden yliopistomiehen viimevuotinen uskontokeskustelu, joka on dokumentoitu teoksessa Ainoa mikä jää (WSOY).

Teoksen kirjoittajista Kari Enqvist (s. 1954) on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja Suomen tunnetuimpia tieteen popularisoijia. Janne Saarikivi (s. 1973) puolestaan on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Yle Aamu-TV:n Jälkiviisaiden keskustelijana.

Pitkistä kirjeistä koostuvassa teoksessaan Enqvist ja Saarikivi keskustelevat uskon ja uskonnon lisäksi tietoisuudesta, tiedosta, suhteellisuusteoriasta, kaiken teoriasta, ihmisestä, hengestä ja materiasta.

Vastoin odotuksia Enqvistin ja Saarikiven vuoropuhelu ei ole tieteen ja uskonnon välistä. Enemmän he keskustelevat uskonnon sisällöstä ja mielekkyydestä.

Moderni kosmologia syntyi Enqvistin mukaan aikoinaan vahingossa, kun käytöstä poistettua tietoliikenneantennia kalibroitiin. Silloin tultiin havainneeksi universumin kosminen mikroaaltotausta, alkuräjähdyksen jälkikaiku.

Enqvist sanoo olevansa keskiajan skolastikkomunkkien perillinen. Nämä olivat kiinnostuneita luonnon ja avaruuden lainalaisuuksista samalla tavoin ja samoista syistä kuin hänkin.

Skolastiikka päättyi renessanssiin, jolloin humanismi jyräsi sen ylitse. Sen jälkeen kysymys ihmisestä on ollut tärkeämpi kuin kysymys luonnosta.

Enqvist metsästää innokkaasti ”varmoja” tosiasioita. Niiden kautta ilmenee kosmologille ymmärrys maailman olemuksesta, joita vasten tarkastella levottomina lepattavia uskomuksia.

Yllättävästi Enqvist sanoo, että nykyfyysikot ovat ponnistelleet ns. kaiken teorian selvittämiseksi oikeastaan kristinuskon vuoksi.

Pyrkimys on näet saanut innoituksensa kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä yhdestä luojajumalasta, joka olisi säätänyt maailmankaikkeuden lait. Näin ajateltuna olisi olemassa perustavanlaatuisin sääntö, josta kaikki muut säännöt seuraisivat.

Luterilaiset suomalaisateistit

Kuten uskovaisia, myös ateisteja on moneen lähtöön. Saarikivi toteaa, että suomalaiset ateistit ovat oikeastaan luterilaisia ateisteja.

Kielitieteilijän mukaan sekä luterilaiset uskovaiset että luterilaiset ateistit jakavat yhdessä joukon erilaisia uskomuksia, jotka eivät perustu tietoon.

Uskovien ja ateistien käsitykset ihmiselämän arvosta, vainajien kunnioittamisesta tai yksilön valinnanvapauksista ja omistusoikeudesta ja niiden kunnioittamisesta ovat todennäköisesti lähellä toisiaan, Saarikivi argumentoi.

Enqvist kertoo esipuheessaan äidinäitinsä olleen helluntailainen.

– Luulen, että hänen iloton elämänsä jätti minuun jäljen, joka on varjostanut suhtautumistani uskontoihin.

Saarikivi nostaa esille teoksen loppupuolella nationalismin, joka on kopioinut ison määrän historiallisista juhlamenoistaan suoraan katolisista ja protestanttisista juhlamenoista.

Saarikivi sijoittaa useimpia nykyajan ideologioita skientisismin eli tieteisuskon alle. Tieteen auktoriteetilla perustellaan poliitikkojen talouskuripuheita, uskoa vapaisiin markkinoihin ja jopa poliittisia aatteita.

Myytti ei ole Saarikivelle tiedon vastakohta, vaan tietoa jäsentävä kehys. Uskonnollisiakaan myyttejä ei pidä heittää menneisyyden roskakoriin, vaan kertoa yhä uudelleen.

Tässä kirkoilla on jatkuva tehtävä ja missio.

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu RV-lehdessä (Ristin Voitto) 25.1.2018.