Risto Isomäen apokalyptiset tunnelmat keskellä valtamerta

Avainsanat

Afrikka, jännitysromaanit, Risto Isomäki, romaanit, Satakunnan Kansa, teknotrillerit

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Lauri Nurmi -trilleri. Into 2021. 397 s.

”LAURI havahtui keskelle helvettiä. Hänen ympärillään oli kylmää ja pimeää, ilmassa leijaili harvakseltaan suuria tuulen riepottelemia lumihiutaleita. Hänen kämmeneensä sattui, kovasti. Siinä oli iso rosoinen reikä, josta tulvi verta. Hän nojasi järeään kivenlohkareeseen ja katseli suurta, palavaa rakennusta.” (s. 111)

Risto Isomäen (s. 1961) teknotrilleri Atlantin kuningatar päättää agentti Lauri Nurmesta kertovan neljän romaanin sarjan. Sarjan aikaisemmat osat ovat Litium 6 (2007), Jumalan pikkusormi (2009) ja Haudattu uhka (2016). Monipuolisen kirjailijauran tehnyt Isomäki oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005 romaanistaan Sarasvatin hiekkaa.

Vanhaan tapaansa Isomäki pyörittelee myös uutuudessa ilmastonmuutoksen aiheita jännitysromaanikerronnan keskiössä.

Tendenssi on selvä. Kirjailija maalailee täysmittaisen ilmastokatastrofin mahdollisuutta sopivan tilaisuuden tullen ja esittelee ratkaisuideoita, joista osa on tuttuja Isomäen aikaisemmista teoksista.

Atlantin kuningattaren tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen kahden vuosikymmenen päähän. Sanna Marinista on tullut Suomen presidentti useamman hallituskauden jälkeen.

Romaanissa kuvatut mittasuhteet tuntuvat ajoittain uskomattomilta. Kertoja hyppii estotta äärimmäisyydestä toiseen. Henkilökuvaus on monesti viihteellisen pelkistettyä.

Nimikkeen Atlantin kuningatar on yli kilometrin mittainen, erikoisrakenteinen rahtilaiva, jonka tarkoituksena on tuoda jäätä Etelänavalta Afrikan kuiville alueille. Se pystyy ottamaan kerralla lastia sata miljoonaa tonnia.

Malaria jyllää romaanissa vastustamattomasti. Afrikassa on syntynyt malariamuunnoksia, jotka ovat vastustuskykyisiä kaikille tunnetuille malarialääkkeille.

Romaanikertoja laskee, että maapallolla olisi tallustellut hieman reilut sata miljardia ihmistä, joista noin 52 miljardia olisi kuollut malariaan eli noin puolet.

Risto Isomäki. Kuva: Pertti Nisonen 2011.

PIIDIOKSIDIAEROGEELI on 2030-luvulla syrjäyttänyt perinteiset lämmöneristeet. Isomäen romaanissa siitä tulee ylivoimainen iskunvaimennin, joka auttaa tehokkaasti pysäyttämään muun muassa kiväärinluoteja.

Tiukassa paikassa Nurmi laittaa aerogeelista valmistetut jalkineet jalkoihinsa ja pystyy niiden kanssa pudottautumaan yli sata metriä alaspäin loukkaantumatta. Myöhemmin hänen työtoverinsa joutuu luotisateeseen ja selviää lähes naarmuitta aerogeelipukunsa vuoksi.

Isomäki toteaa jälkisanoissaan, että nykyaikaisella sotilasteknologialla on tässä romaanissa suurempi rooli kuin kirjailijan aikaisemmissa kirjoissa. Tässäkin on kirjailijan tendenssi: vastustaa Suomen valtion tuoreita hävittäjähankintoja.

Ilmestyskirjamainen joukkotuho todentuu romaanin loppupuolella, kun afrikkalaiset palkkasoturit käyvät suurella joukolla isoa laivaa vastaan keskellä Atlanttia. Kerronta muuttuu väkivaltapornoksi. Henkiin jääneet romaanihenkilöt kävelevät yltä päältä veressä lihanpalojen ja suolenpätkien joukossa.

Atlantin kuningattaressa mukana olevat rikollisjoukot pääpahis Richard Brunelia myöten ovat samoja, joiden kanssa Nurmi otteli Jumalan pikkusormessa.

Uutuusromaanin lopussa Lauri Nurmi ajetaan rakastettunsa Katharine Henshaw’n kanssa nurkkaan. Älykäs loppuratkaisu yllättää täysin. Sen vuoksi Atlantin kuningatarta ei kannata jättää kesken, vaikka brutaali väkivalta ahdistaisi.

Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa

Avainsanat

book review, Risto Isomäki, Satakunnan Kansa, science fiction, suomalainen kaunokirjallisuus

Risto Isomäki.

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit. Kirjayhtymä 1997. 335 s.

TIEDETOIMITTAJA Risto Isomäki (s. 1961) on ollut pitkään kansainvälisesti tunnetuimpia ja arvostetuimpia tieteiskirjailijoitamme. Hän aloitti scifi-tuotantonsa 1991 debytoimalla novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset saivat merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla.

Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetettiin ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä.

Torjuntaretket olivat tuloksellisia, mutta hengenvaarallisia. Aniharva romaanin lukuisista retkikuntalaisista palasi takaisin kotiin.

Viisinäytöksisen ja loistavasti rakennetun avaruusoopperan tapahtumat sijoittuivat lähitulevaisuuteen, aikaisimmillaan 40 vuoden päähän nykyhetkestä.

Tässä mielessä Pimeän pilven ritarit poikkesi olennaisesti Isomäen aikaisemmista teoksista, joissa aikasuhteet olivat suunnattomasti laajempia. Esimerkiksi Gilgamešin tappion loppunäytös tapahtui vasta 80 miljardin vuoden kuluttua!

Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään synkkää luettavaa.

JO TUOHON aikaan vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti lennokkaat tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Amerikkalaiset astronautit lentelivät sukkuloillaan avaruuden halki ja törmäsivät outoihin merkkeihin, jotka antoivat aihetta epäillä uusien elämänmuotojen olemassaoloa. Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki oli siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta.

Romaania kirjoittaessaan Isomäki oli ollut jo pitkään mukana erilaisissa ympäristö- ja kehitysmaaprojekteissa ympäri maailmaa. Ekologiset kysymykset olivat siksi lyöneet vahvan leiman Isomäen kaunokirjalliseen tuotantoon.

Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Romaanihenkilöt eivät voineet mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofeja ja saastumista.

Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyi epäonnisella avaruusmatkalla painajaismaiseksi räpeltämiseksi. Toivottomuus lieneekin ollut tuolloin Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta.