Huojuvan paripuhteen psykologiaa

Avainsanat

book review, Nina Honkanen, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Nina Honkanen. Kuva: Ari Heinonen / Otavamedia.

Nina Honkanen: Pohjakosketus. Into 2019. 284 s.

”On suoranainen ihme, että kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, erilaisine taustoineen ja sukurasitteineen, voivat edes jakaa yhteistä todellisuutta nimeltä parisuhde. Totuudenmukaisempi nimi yhdessä olisi ollut paripuhde, niin työlästä se kaiken muun arki- ja työelämästä selviytymisen lisäksi oli.” (s. 157)

Porilaissyntyisen mutta Raumalla varttuneen Nina Honkasen (s. 1968) kolmannen romaanin päähenkilö on onnettomassa avioliitossaan riutuva nainen, jonka olo on käynyt vuosien vieriessä yhä tukalammaksi. Hän kokee vajoavansa alaspäin, kunnes jotain tulee vastaan. Tätä alemmaksi ei enää pääse.

Viisikymppinen nainen on aina kuvitellut, ettei hänestä ole katkaisemaan kielteistä suhdetta. Samoin naisesta on ajatellut mieskin, kuuluisa kirjailija. Miellyttämisentarve saa naisen pyytämään anteeksi jopa olemassaoloaan.

Onhan hän jo kolmatta kertaa naimisissa, varsinainen parisuhteen luuseri.

Huumoria ei ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa.

NAINEN ANTAA miehelle tämän toivoman lapsen, vaikkei haluaisi enempää jälkikasvua. Vauvan mukana tuleva univaje kestää vuosia. Samalla murenee itsetunto, kun väsyneen taiteilijan käytöshäiriöt muuttuvat yhä voimakkaammiksi.

Pohjakosketus on ajoittain erittäin raskasta ja hurjaa luettavaa. Huumoria ei paljon ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa. Henkinen väkivalta kasvaa toiseen potenssiin, ja jälki on rumaa.

Eroprosessin alkamisen jälkeen monet vaikeudet kertautuvat:

”Mies ja nainen olivat vuosi sitten alkaneen eroprosessin jälkeen päässeet kohtuullisiin puheväleihin. Ensimmäisen eropäätöksen jälkeiset kuukaudet olivat niin täynnä vihaa, valhetta ja katkeruutta, että nainen luuli heidän jo ottaneen pohjakosketuksena. Kuinka väärässä hän olikaan.” (s. 25)

Kuvaavasti Pohjakosketus alkaa ruumiin äärellä. Kertoja tuntee raskaan prosessin päättyneen kuoleman kosketukseen.

Avioliiton harmaus saa Honkasen romaanissa useita eri sävyjä.

NINA HONKANEN on ollut seksuaaliterapeutti vuodesta 2015. Romaanissakin on mukana terapeutti. Hän terapoi onnettoman avioparin lapsia, jotka reagoivat omalla tavallaan vanhempiensa ahdistavaan yhteiseloon.

Honkasen romaanin päätarina etenee vääjäämättä ennalta-arvattavaan suuntaan. Muitakin tasoja löytyy, ja avioliiton harmaus saa useita eri sävyjä. Huojuvan paripuhteen lisäksi Honkanen tavoittaa arvokkaan havainnollisesti perhenäkökulman eli lasten kohtalon rikkinäisessä perheessä.

Myös kieleltään ja tyyliltään Pohjakosketus oli ansiokkaan tasapainoinen lukukokemus.

Kirjailijana Nina Honkanen on kuuden teoksen konkari. Kolmen kaunokirjan lisäksi hän on julkaissut Remu Aaltosen elämäkerran (1997) sekä tarinakokoelman syöpää sairastavista lapsista (2012).

Honkasen edellinen teos oli eri-ikäisten ihmisten seksuaalisuutta käsittelevä tietokirja Onnelliseksi (2017). Tätäkin aihepiiriä uutuusromaani koskettelee tämän tästä.

Vihan hedelmät suomalaisittain vievät pilvien päälle

Avainsanat

historialliset romaanit, J. P. Koskinen, John Steinbeck, Like Kustannus, Neuvostoliitto, romaanit, Venäjä

J. P. Koskinen. Kuva: Hämeen Sanomat.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. 352 s.

”Sydän jumputti korvissani niin, että minun oli vaikea kuulla Nikolain puhetta. Kuvittelin jo olevani ilmassa, kaartelin kuin lintu, metsät näyttivät vihreiltä läiskiltä, valkea järven jää vaihtui peltoihin, lumi suli pois, täällä paistoi aurinko, niska alkoi kuumeta sen porotuksessa.” (s. 91)

Juha-Pekka Koskisen (s. 1968) elokuussa 2019 ilmestynyt romaani Tulisiipi alkaa Amerikassa 1920-luvulla. Siirtolaisena Minnesotaan tullut suomalaisperhe kärvistelee aikansa pula-ajan kourissa. Sitten kuullaan huhu Neuvosto-Karjalasta, jossa olisi mahdollisuus elää leveämmin. Ei muuta kuin pitkälle paluumatkalle Suomeen ja itärajan ylitse Neuvostoliittoon sosialistista Karjalaa rakentamaan.

Kaikki eivät lähde Amerikasta Neuvostoliittoon. Vanhin väki vastustaa ”Karjala-kuumetta” pitkää muuttoa – ja jääkin USA:han. Matkaan lähtevät vain Frostin perhe ja pari naapuria. Pitkän matkan jälkeen karu totuus aukeaa. Ei Karjalassakaan ole kaikki hyvin, päinvastoin. Kurjuus, nälkä ja huonot asunnot ovat löytäneet myös Petroskoihin, johon Frostit asettuvat.

Pohjois-Amerikasta muutti Neuvosto-Karjalaan muuten oikeasti tuhansia amerikansuomalaisia, joiden kaameaa kohtaloa on kuvannut muun muassa Antti Tuuri romaanissaan Ikitie (2011).

Kaarle pääsee lentokoneineen vaativiin paikkoihin.

FROSTIN PERHEEN Kaarle-poika on Koskisen hienon romaanin päähenkilö. Jo nuorena Kaarle päättää tulla isona lentäjäksi. Kun Janne-setä vie pojan katsomaan Charles Lindberghiä, Kaarle tietää kutsumuksensa varmistuneen. Sitten Kaarle saa legendaariselta lentäjältä tulevaisuutta osoittelevan kortin, jossa teksti:

”You’ll be the greatest pilot of the world.”

Värikkäät tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti toista maailmansotaa. Kuten tosielämästä tiedettyä, suomalaissiirtolaisille kävi Neuvostoliitossa heikosti. Kaarlesta tulee kuin tuleekin lentäjä, ja hän pääsee koneineen vaativiin paikkoihin. Vaikka kertoja kuvaa lopulta jopa sota-ajan kokemuksia, Tulisiipi ei ole varsinaisesti tai pelkästään sotakuvaus.

Polikarpov-kone oli Kaarlen lentokoneena II maailmansodassa.

Lentäessään Kaarle kokee olevansa kotona. Alla vilistävä maanpinta on laikukas kuin äidin ompelema tilkkutäkki.

Tulisiipi on lähtökohdiltaan kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien (1939) suomalaisversio, kunnianhimoinen kollektiivikuvaus. Kun Steinbeck lähetti onnettoman perheensä Kaliforniaan, Koskinen palauttaa Kaarlen perheen koti-Suomeen ja kohtalokkaalle reissulle itänaapuriin. Yhtymäkohtia Steinbeckin klassikkoon on useita: matkakuvat, tekniset kuvat, runsaat luontokuvat, yllättävät onnettomuudet, ahdistavat yhteiskuntapohdiskelut jne.

Kaarle joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa.

TOISAALTA TULISIIVESTÄ tulee mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) paljon oivaltava lapsikertoja, jonka kautta mennyt historiallinen maailma sai uudenlaisen ja moniulotteisen sävyn. Lapsinäkökulma itsestään selviin ikuisuuskysymyksiin on tärkeä myös Koskiselle.

Kaarle esimerkiksi oppii jo lapsena isovanhemmiltaan Amerikassa, että valehtelu on väärin. Isoäidin mielestä se on syntiä, isoisän mielestä väärin muuten vaan. Kun Kaarle muuttaa Neuvostoliittoon, hän joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa. Mihinkään ei voi luottaa, mistään olla varma.

Karmeinta on huomata, että ihminen voi joutua valheen vuoksi pois kotoaan tai menettää henkensä. Kaarle ui tätä vastaan kuin jalokala ja opettelee puhumaan totta ainakin itselle, vaikka ympäristö kuinka rakentuisi valheellisille asioille, tai tiukassa hetkessä vaikenemaan.

Unelmointia ei kukaan häneltä riistä, mikä sekin menee ison joukon edelle:

”Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen, saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.” (s. 12)

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa.

SIPERIAN HYYTÄVÄN kylmyyden jälkeen Kaarle joutuu elämänsä yksinäisimpään paikkaan.

Siellä hänen on päätettävä, puhuvatko ainoat lähellä olevat ihmiset totta – vai jotakin muuta. Salaisuuksia hänen ympärillään on aina riittänyt.

Koskisen henkilökuvaus on minusta puhuttelevan ja runsaan romaanin heikoin elementti, vaikka siinäkin kerronta nousee keskitasoa paremmalle tasolle.

Muista henkilöistä tärkein on Kaarlen entinen naapuri Linda, josta tulee vähitellen miehen rakastettu. Kertoja oikoo henkilökuvissa monta mutkaa suoriksi, minkä vuoksi moni päähenkilöistäkin jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Stalinin koneisto pakottaa venäläiset romaanihenkilöt petollisiksi toisiaan kohtaan, mistä Kaarlekin saa osansa. Petollisuuden sovitus kuitataan useimmiten nopeasti ja tarpeettoman kivuttomasti, mikä tuntuu uskomattomalta.

Kaarlen kuuluisin kämppäkaveri kosmonauttikoulutuksessa.

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa. Totalitaarisen ja valheellisen ympäristön keskellä oma perhe ja suku ovat ainoa turvallisuustekijä. Siinä jälleen yksi kytky Steinbeckin klassikkoon.

Jännitystä Tulisiivessä on vaikka kahteen romaaniin jakaisi.

Kaarle selviytyy sodan läpi ihmeellisellä tavalla, tapaa vanhoja tuttuja vuosien takaa, viettää vuosikausia syyttä vankileirien saaristossa ja pääsee todistamaan venäläisen lentoteknologian suurimpia saavutuksia ja yrityksiä. Tapaapa hän jopa nimekkäitä kosmonautteja ja opettaa näitä lentämään entistä paremmin!

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu.

KAARLE ON aina tykännyt linnuista ja kokenut niiden kanssa sielunyhteyttä. Romaanin loppua kohti maa alkaa polttaa Kaarlen alla entistä enemmän, niin kuin hän olisi tervapääskyn sukua.

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu. Kaarle on yksi seitsemästä kääpiöstä, jotka pääsevät vaativalle kurssille. Tiellä avaruuden valloittajaksi on vastassa inhottavia G-voimaharjoituksia paholaisen karusellissa eli sentrifugissa, lukematon määrä laskuvarjohyppyjä, painottomuusharjoituksia, tuhansia lenkkikilometrejä jne.

Kaarlen kutsumuksena on lentää, vaikka luodit tai muut vaarat viuhuisivat ympärillä. Lapsena Kaarle ei viihtynyt koulussa ollenkaan. Mutta kun hän pääsee kouluttautumaan huippulentäjäksi, opiskelu maistuu kyllä, ainakin hetken.

Tulisiipi on hänen intiaaninimensä, jonka Amerikan intiaani Kolme Arpea on antanut pojalle lapsena. Se on vain yksi miehen nimistä. Muita ovat Charles Frost, Kaarle Kuura, Gennadi Timošev Zamorozkin ja Kreisi boi. Maassa maan tavalla ja maan nimellä.

Sanoinko jo, että Tulisiipi onnistui yllättämään kerran jos toisenkin?

Romaanin hieno loppu on kuin Ilkka Remeksen trillereistä. Tästä romaanista saisi komean elokuvankin aikaan.

 

Ruususen unet ja viikatetanssit

Avainsanat

dekkari, Eveliina Talvitie, Pori, romaanit, Satakunnan Kansa

Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.

”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)

Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.

Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.

Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.

TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.

Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.

Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.

Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.

Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.

SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.

”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)

Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.

Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.

Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.

POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.

Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.

Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,

Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.

Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.

Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.

VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.

Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:

”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)

Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.

Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.

Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?

Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.

Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.

Kun kaukaiset eivät ole lähimmäisiä

Avainsanat

Aleksanteri Kovalainen, book review, fasismi, Parnasso, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

– Aleksanteri Kovalainen. – Kuva: Teos.

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys. Teos 2018. 375 s.

”LÄHIMMÄINEN on se, joka on lähellä, ei se joka tulee kaukaisesta maasta.” (s. 19)

Tamperelaisen Aleksanteri Kovalaisen (s. 1978) uutuusromaanin Kansallisen herätys kertojana köhisee rasistinen radioääni Zebedeah Kiukkonen. Miekkonen kuuluu Kansan Kita -nimiseen äärioikeistolaiseen järjestöön ja seuraa suomalaisen oikeistopopulismin nousua aitiopaikalta.

Kansallinen herätys on osittain tosipohjainen kertomus kansallissosialismin uudesta noususta Suomessa.

Kirjailija on kaivanut melkoisen määrän todistusaineistoa henkilöiden ja tapahtumien tueksi ja hyödyntänyt muun muassa sosiaalisen median ja chat-palstojen keskusteluja, blogitekstejä, poliisin esitutkintamateriaalia ja Youtube-videoita.

Fasismiaihe kantaa hyvin romaanin läpi.

ROMAANIN alussa eletään kevättä 2013. Kahdensadantuhannen ulkomaalaisen raja Suomessa on juuri rikkoutunut. Ensimmäisestä jytkystä on pari vuotta, ja ensimmäiseen pakolaistulvaan on saman verran aikaa.

Perehtyessään kansallisen toiminnan historiaan maassamme Zebediah huomaa sen organisoituneen varhaisessa vaiheessa. Jopa omiltaan salaa mies suunnittelee kirjoittavansa kirjan kansallismielisyydestä Suomen valtion historian ajalta.

Näin saa syntynsä Kansallinen herätys, kuvaus radikalisoituvista ihmisistä, jotka päättävät tehdä jotain antifasistiselle Suomelle. He kiihdyttävät itsensä puhkaisemaan punavihreää kuplaa, puritaanin moraalilla ja jakobiinin kiihkolla:

”Vasemmistolainen kulttuuriväki kerjää verta nenästään; me annamme sille verta.” (s. 90)

Eurooppaa uhkaa jälleen kriisi, ja valveutuneiden kansalaisten on varauduttava toimimaan, kun on sen aika. Mieluusti jo vähän ennen.

Kansan Kita esitellään nykyajan pitkäaikaisimpana kansallismielisenä liikkeenä Suomessa. Ryhmä näkee turvapaikanhakijoiden edustaman islamin uhkana kristilliselle traditiolle.

Kun lehdistö levittää valheita eikä suostu näkemään turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomia vaaramomentteja, Zebediah päättää tehdä asialle jotain radiossa. Hänestä tulee Kansan Kidan rohkea äänitorvi, joka kerää kuulijoita ympäri Suomea.

Fasismiaihe kantaa hyvin loppusivuille asti. Koko ajan lukijaa jännittää, seuraako Kansan Kidan asenteista suoraa toimintaa, väkivallan aaltoa tai muuta peruuttamatonta.

KANSALLINEN HERÄTYS osoittaa hätkähdyttävästi, että näin olisi voinut tapahtua – ja on tapahtunutkin. Vaikutelma on uskottavampi kuin Ilkka Remeksen viimeisimmissä bestsellereissä. Turvapaikanhakijoiden ekspansion jälkeen Suomi ei ole ollut entisensä.

Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia (1954) sisälsi kertomuksen suomalaisista ja saksalaisista aseveljistä yhden tavoitteen kanssa. Samalla tavoin Kansallisessa herätyksessä suomalaiset kansallismieliset kaivavat naftaliinista esiin saksalaisen 1920- ja 1930-lukujen ideologian lähes sellaisenaan.

Ainoa mitä he eivät hyväksy, on natsiaate tai nimitys. Me olemme kansallissosialisteja, emme natseja, Zebediah muotoilee.

Kansallisen herätyksen avainsana on suora toiminta. Kiukkonen lataa radioon parastaan:

”Koska tahdon estää tämän rasistis-fasistisen katastrofin, ehdotan että Tornion rajalle pystytetään konekivääripatteristo torjumaan tämä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti tapahtuva maamme valtaus.” (s. 255)

Ja koska kaukaiset maahantulijat eivät ole lähimmäisiä sanan perimmäisessä merkityksessä, heitä kohtaan saattaa olla välinpitämätön, torjuva tai muuten kielteinen. Jos muu ei auta, voi astua äärimmäisyyteen, tuosta noin vain.

Romaanin ajankuva liikkuu muutaman vuoden haarukassa 2010-luvulla. Toisinaan pysähdytään pitemmäksi ajaksi paikalleen. Esimerkiksi Kansan Kidan kevätkinkereitä 2013 kuvataan yli 80 sivua.

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta.

ROMAANIN alussa kirjailija luotaa eeppiseen sävyyn jopa maailman syntyä, joka ei todellakaan mennyt kuin Kalevalassa.

Alussa oli Kovalaisen mukaan kylmää, sateista ja huono näkyvyys, ja taivaasta laskeutui maahan suuri valkoinen siemen sähköistä plasmapylvästä pitkin. Siemenestä syntyi elämänkoivu, josta versosivat loput eläväiset ja olevaiset, jopa ihmiset. Kun suomalaiset syntyivät, aurinko ei heille enää paistanut. Siitä kylmyytemme sai alkunsa.

Tätä taustaa vasten kansallisen herätyksen suomalainen versio tuntuu hyvin osuvalta, uskottavalta ja oikealta.

”Zebedeah muistaa, miten isän televisio näytti kaksoistornien tuhoutumisen. Sitä hän ei tiennyt, miten ulkomailla maahanmuuttokriittinen liike alkoi aktivoitua jo vuosituhannen vaihteessa. Kun suomalainen puoluekenttä nukkui yhä sikeää, sokeaa untaan – ja jatkaisi horrostaan seuraavatkin kymmenen vuotta – oltiin Ruotsissa ja Ranskassa hereillä, syntyi aitoa huolta ja tarve toimia, ja Pohjoismaiden ensimmäinen kansallismielinen puolue perustettiin.”

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta. Uusnatsit hyökkäävät Zebediahin kimppuun kerran jos toisenkin.

Torniossa ääriainekset ottavat yhteen maahantulleiden pakolaisten kanssa, ja yksi viaton sivullinen puukotetaan hengiltä. Jyväskylässä mellakoidaan avoimesti, ja poliisi käyttää kovia otteita mellakan hillitsemiseksi.

Sitten Zebediah joutuu työministeri Jari Lindströmin puhutteluun radio-ohjelmansa vuoksi. Häntä ei varsinaisesti kielletä puhumasta, vaan enemmän ojennetaan vääristä puheenaiheista. Kaikkein eniten Lindström kieltää puhumasta perussuomalaisten suorasta toiminnasta maahantulijoita kohtaan: siitä on vaiettava tyystin.

”Jos Elop olisi jättänyt tekemättä sen minkä teki, olisi meille ehkä kehittynyt avoin yhteiskunta, sananvapaus ja lupa nostaa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia pöydälle ilman että heti joutuu oikeuteen. Nyt näin ei kuitenkaan ole, ei ole mahdollisuuksia asialliseen ja rehelliseen kansalaiskeskusteluun, sillä väärät mielipiteet vaiennetaan. Sielunsa silmin Zebedeah näkee mitä olisi voinut tapahtua, jos isän koneen ruudulla tiimalasin pyörintä olisi päättynyt ja netti syntynyt. Silloin kansalaiset olisivat voineet keskustella vapaasti tärkeistä asioista, kenenkään sensuroimatta.” (s. 30)

Kovalaisen tendenssissä on samoja piirteitä kuin Jari Tervon Matriarkassa (2016). Kumpikin kirjoittaa rasismista intohimoisesti muste roiskuen.

Yhden kertojanäänen Kovalainen antaa pakolaiselle, jonka matkaa Lähi-idästä seurataan aina Suomeen saakka. Waltarilaisittain sanottuna tämä ääni jää sontakärpäsen surinaksi kovaäänisten pärähdettyä kunnolla käyntiin.

Kahdensadan sivun jälkeen hieman tylsistyttää. Suora toiminta vie kuitenkin huomion pois päähenkilöstä, joka näkee ongelmat paremmin ja syvemmin kuin maan hallitus, poliisi tai tavallinen kadunmies.

Hänen ennustamansa räjähdys tulee lopulta, toisin kuin muut ajattelevat, vaikkakin kansallismielisten itse aiheuttamana. Edes tästä Zebediahin vankkumaton usko omaan oikeassa olemiseen ei horju.

Myös Kovalaisen esikoisromaanissa esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

KOVALAISEN romaanissa tulee vastaan useita todellisia henkilöitä, kuten Elias Simojoki, Teemu Lahtinen, Laura Huhtasaari ja Timo Soini.

Simojoki esitellään sotilaista urheimpana, vertaansa vailla olevana hyväntekijänä. Zebediah kirjoittaa Simojoesta ”asiallisen tutkielman” ja pääsee sen avulla Kansan Kidan jäseneksi. Timo Soini on Timo Sonni, lyllertävä ihmisnero, joka toi politiikan takaisin politiikkaan.

Kiukkonen käyttää ”dokumentaarisessa fantasiassaan” hyväkseen sensuroimattomia nauhoituksia, jotka lähtevät sellaisenaan eetteriin. Kun muut mediat ujostelevat paljastaa totuuksia kansalle, Zebediah on pidäkkeetön, estoton ja hyperaktiivinen kuin MV-lehti: tuutista voi tulla ulos mitä vain.

Huumoriakaan Kovalainen ei ole unohtanut. Kertoja viljelee sarkasmia ja satiiria tämän tästä.

Mädän elämän alkeet (2016) oli 38-vuotiaan filosofin esikoisromaani. Myös siinä esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

Onko Kansallinen herätys kehitysromaani, jossa päähenkilö kasvaisi ulos tai eteenpäin kammottavista ajatuksistaan? Eipä tosiaan. Zebediah kokee kypsyneensä täyteen mittaansa, kun muut alkavat horjua asenteissaan. Hänestä kasvaa täysverinen kansallissosialisti (ei siis natsi, senhän hän erotteli selvästi).

Romaanin lopussa vuosi 2015 päättyy ja samalla suora toiminta alkaa. Oulussa räjähtää aktivistien sijoittamia pommeja. Kansan Kidan johtajat rientävät Ouluun ja murtuvat täysin murhenäytelmän äärellä.

Ainoa ”selväjärkinen” on Zebediah, joka näkee näissä tapahtumissa odottamansa kriisin lopputuleman.

Ei reflektiota, ei katumusta, ainoastaan pienoista iloa oman ajatuksen onnistumisesta. Loppupäätelmissä vilisee ilmestyskirjamaisia näkyjä ja raamatulliset kielikuvat hakevat paikkansa.

Tehokeino on täysin sama kuin John Steinbeckin Vihan hedelmissä (1939). Muutakin lainaa Steinbeckilta löytyy, muun muassa Raamattuun viittaavat nimet Zebediahista lähtien.

Kun Vihan hedelmät kuvasi vasemmistoradikalismin nousua USA:ssa niin, että päähenkilöön saattoi lopulta samastua ilman ongelmia, Zebediahin omalaatuiseen tajunnanvirtaan on lähes mahdoton samastua.

Minusta Kansallinen herätys on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Ei romaani kenties ole hienoimmasta tai koskettavimmasta päästä, mitä syksyllä 2018 on ilmestynyt, mutta silti se tarjoaa vaikuttavan lukukokemuksen. Jopa herättelyn.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 6-7/2018.

 

 

 

Tapio Koivukarin vaikein kirja

Avainsanat

Islanti, romaanit, Sana-lehti, Tapio Koivukari, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro.

Tajusin, että voisin tehdä kirjan Islannin noitaoikeudenkäynneistä.

”ROMAANINI Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga 2018) on 1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani. Islannista on toinen kotimaani. Asuin siellä vuosina 1989-1993. Puolisoni on islantilainen. Siksi minulle oli luontevaa kirjoittaa Islannin historiasta ja ihmisistä.

Kuulin kirjan aiheena olleesta tositarinasta jo asuessani Islannissa.

Vaimoni on kuvataiteilija. Hän teki huovuttamalla hahmoja, joita aloimme kutsua ”Mangoiksi”. Manga on kansansadun naispuolinen kummitus. Myös Poltetun miehen tyttären päähenkilöä kutsuttiin Mangaksi.

Ajatus Mangan tarinan pukemisesta kirjan muotoon kyti vuosia.

Kun keräsin aineistoa aiempaan islantilaiseen kirjaani Ariasman (ilmestyi 2011), joka kertoo baskilaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten kanssakäymisestä, tajusin, että voisin tehdä kirjan myös noitaoikeudenkäynneistä.

Keräsin romaania varten aineistoa syksyllä 2014. Sen jälkeen kirjoitin valmiiksi romaanin Unissasaarnaaja (ilmestyi 2015).

Poltetun miehen tyttären kirjoitusprosessi oli poikkeuksellisen raskas ja monivaiheinen.

Suurin haaste oli juuri päästä sisään 1600-luvun ihmisten ajatusmaailmaan ja toisaalta nimenomaan päähenkilön persoonaan. Siksi tämä on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan tehnyt.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia.

KUTEN sanottua, romaanissa on jonkin verran todella eläneitä historiallisia henkilöitä: päähenkilö Hyväniemen Mangan eli Margrét Thórdardóttirin lisäksi on ollut olemassa hänen isänsä, josta myös kerrotaan. Kirjassa selostetut oikeudenkäynnit ja teloitukset ovat oikeasti tapahtuneet.

Poltetun miehen tytär ilmestyi samanaikaisesti myös islanniksi. Puolisoni vuoksi islanti on ollut kotikielenäni neljännesvuosisadan. Siitä on tullut melkein toinen äidinkieli, mutta ei aivan suomen veroinen. En siksi tehnyt islanninkielistä versiota itse.

Minulla oli onnea saada kääntäjäkseni Sigurður Karlsson, joka on kääntänyt minulta aiemmin jo kolme kirjaa.

Sigurður on kääntänyt islanniksi myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sekä Rosa Liksomin ja Sofi Oksasen teoksia. Alkuun toimin Sigurðurin ”alkuasukasoppaana” eli varmistin esimerkiksi sen, että hän oli ymmärtänyt tekstin käänteet oikein.

Kirjoitusprosessin vaivalloisuudesta kertoo jotain se, että kirjoitin käsikirjoituksen kahdesti ja tekstiä karsittiin päättäväisesti. Tavallisesti kirjoitan rennommalla otteella, kun olen saanut tarinasta kiinni.

Poltetun miehen tyttäressä voi havaita yhteisiä teemoja sekä Ariasmanin että Unissasaarnaajan suhteen. Toisaalta tämä on kuitenkin aivan uusi näkökulma ennestään tuttuun maailmaan ja maisemaan.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia. Minulla on teologin koulutus. Olen toiminut uskonnonopettajana seitsemisen vuotta ja joskus saarnannut tai muuten esiintynyt yhteisön luottomiehenä. Pappisvihkimys minulta kuitenkin puuttuu.

Niin on ehkä hyvä.

Uskonnollisten yhteisöjen raadolliset pyrinnöt antavat helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

KIRJAILIJAN kutsumushan on samalla tavalla kokonaisvaltainen elämäntapa kuin pappisvirka. Olen ajatellut, että yrittäisin liikaa, jos olisin samalla aikaa sekä pappi että kirjailija.

Teologin koulutus on minusta hyvä pohjakoulutus kirjailijalle.

Se on syväkairaus kulttuurimme perusteisiin. Hyvin monissa aiheissa on uskonnollinen ja hengellinen ulottuvuus, vaikka näkyvässä tekstissä ei viitattaisikaan perinteiseen uskonnollisuuteen.

Toisaalta uskonnollisessa yhteisössä vaikuttavat myös monet inhimilliset ja jopa raadolliset pyrinnöt. Kaikki tällainen on mielestäni kiintoisaa ja antaa helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

Vietin romaania varten kolme kuukautta Islannissa ja suurimman osan ajasta Poltetun miehen tyttären tapahtumaseuduilla Islannin Länsivuonoilla eli maan luoteisnurkassa. Samalla seudulla olen itsekin aiemmin asunut.

Kuriositeettina mainittakoon, että olen ollut Sana-lehdessä avustajana opiskeluaikoina. Sana on siis ollut minulle yksi ponnahdusalustoista kirjalliselle uralle.”

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin (s. 1959) ajatukset kirjattiin ylös Sana-lehden haastattelussa kesällä 2018. Teksti julkaistiin syksyllä.

 

 

Lumoava romaani loputtomasta yksinäisyydestä

Avainsanat

book review, Markku Pääskynen, matkakirjallisuus, Nuori Voima, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Markku Pääskynen. – Kuva: Curt Richter.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. 199 s.

Markku Pääskysen (s. 1973) yhdeksäs romaani Hyvä ihminen on matkakirja, jossa seurataan yksinäisen nuorukaisen, Rakun, taivalta läpi Länsi-Euroopan ja tämän rauhoittumista kotoiseen Helsinkiin.

Romaani on tutkielma vähäosaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Teema lähtee liikkeelle minäkertojasta itsestään ja laajenee sen jälkeen hänen tapaamiinsa lähimmäisiin.

Rakun sukupuolesta ei ota helposti selvää: häntä luullaan jatkuvasti naiseksi. Hän pukeutuu paljon valkoisiin, mikä lisää harhatulkintoja.

VALO ja varjo ovat tärkeitä metaforia Pääskysen kerronnassa. Valon ja pimeyden kautta kirjailija kuvastaa ihmisen vaikeuksia havaita näkemiään asioita tai arvottaa niitä oikein.

Kun Rakku tapaa Helsingissä katujen kasvatteja, hän huomaa auringonvalonkin käyttäytyvän oudosti näiden kohdalla: valo hajoaa niin olemattomaksi, ettei näistä maan vähäisimmistä jää edes varjoa.

Hyvässä ihmisessä vilisee ulkomaalaisia ja helsinkiläisiä paikannimiä jatkuvana virtana. Myös Rakun paikalleen pysähtynyt elämä on Pääskysen kertomana tajunnanvirtaa, jossa tapahtuu vähän ikimuistoista ja jonka totuusarvo muuttuu koko ajan kyseenalaisemmaksi.

Hyvässä ihmisessä Rakku tekee jatkuvasti kauhistuneita havaintoja muista ihmisistä ja ympäristöstään. Lähelle tulevat ihmiset tuntuvat toimivan jopa järjenvastaisesti. Kun hän yrittää itse toimia oikein, muut reagoivat yllättävästi: loukkaantuvat tai sanovat hänelle pahasti.

On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus.

ROMAANI tuo mieleen Mika Waltarin klassikon Yksinäisen miehen juna (1929), jossa 21-vuotias kirjailija kuvaa alakuloiseen tapaansa pitkää, todellista junamatkaa Istanbuliin ja takaisin. Pääskysen samanikäinen minäkertoja tekee matkaa eri suuntaan kuin Waltarin, idästä länteen. Yhteistä teoksille on painostava tunnelma, vaikka nuoria henkilöitä kiehtovat seikkailut odottaisivatkin seuraavan kulman takana.

Silloin tällöin Rakku tarttuu tarot-kortteihin, jotka vievät hänet kohti uusia seikkailuja. Hän uskoo sattumaan enemmän kuin Jumalaan.

”On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus. Ja minä halusin kokea elämän rakkauden avulla. Halusin kiivetä elämänportaiden ylimmälle askelmalle ja avata oven. Halusin tutkia elämän varjopuolia nähdäkseni mistä päin valo niihin lankeaa. Halusin tietää varjon syyn ja valon alkuperän.”

Pelko/rakkaus-dikotomia on itse asiassa sekin kuin suoraan Waltarin suusta.

Auringon liikkumattomuus aurinkokunnan keskiössä puhuttelee Rakkua tavattomasti. Hänkin haluaisi asettua Aurinkoa kiertävälle radalle, jossa ei tarvitsisi piitata harharetkistä.

Tämä tapahtuukin toisen osan alussa, kun Rakku on vakiintunut perheenisäksi. Viivin ja pienen vauvan kanssa Rakku oppii, kuinka tärkeät asiat muuttuvat arkipäiväisiksi: läheisen ihmisen puheesta tulee ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä. Ja jos läheistä ei enää kunnolla kuuntele, tämä on muuttunut itsensä yhdentekeväksi varjoksi.

Päiväkirjan kirjoittamisesta tulee Rakulle pakkomielle. Hän on pannut merkille, että tie sanonnan kirkkauteen on koettelemuksia täynnä: jos haluaa ilmaista itseään hyvin, sitä on harjoiteltava yhä uudelleen. Päiväkirjaan Rakku kirjaa seikkaperäisesti kokemuksiaan Suomesta ja maailmalta.

Välillä hän unohtaa päiväkirjan jonnekin, josta seuraa voimakas vieraantumisen tunne. Hän tuntuu täyttävän päiväkirjaa automaattikirjoituksella ja seuraa myöhemmin mielenkiinnolla, mitä tulikaan kirjoittaneeksi.

Työkaverin mukaan Rakku on luonnostaan hyvä ihminen: muiden etuja ajatteleva rajojen kokeilija, joka rakastaa muita aidosti, on hyvä ja solidaarinen ystävä, poliittisesti valveutunut ja aktiivinen sekä universaalisti innostunut.

Tätä Rakku ei hevin usko. Hänhän tekee väritöntä virastotyötään, möyryää tuntikausia maanalaisissa varastokäytävissä Eläintarhanlahden alla, hoitaa kotitöitä. Ketä sellainen ihminen tai elämä voisi kiinnostaa?

Sitten tulee pysähdys: Viivi päättää jättää tylsäksi kokemansa miehen. Rakku putoaa tyhjän päälle – ja huomaa olevansa vapaa kuin taivaan lintu.

Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

NIIN nuorempi kuin vanhempi Rakku lueskelee portugalilaisen Fernando Pessoan runoja. Waltarin rinnalla Pessoa on avain Pääskysen sanaiseen arkkuun.

Portugalilaiskirjailijahan on maailmankirjallisuuden kuuluisin heteronyymien käyttäjä. Pessoa loi kokonaisia kirjoja tekniikalla, jossa sepitettiin kirjoittajakin, ei pelkästään kertojaa.

Rakku huomaa kirjoittavansa päiväkirjaansa heteronyyminä, vaikka ei ensin tiedosta sitä. Teksti, joka tuntuu juuri nyt omalta, ei ole sitä enää vuoden kuluttua.

Tätä kautta Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

Kun Pääskysen päähenkilö huomaa, ettei hän voi määritellä itseään toisten kautta (Viivin aviomiehenä, työyhteisön jäsenenä, ystävänä jne.), hän alkaa etsiä muista riippumatonta itseään.

Kun Rakku löytää itsensä, pitkä vaellus läpi vieraan ja pimeän päättyy ja hän tuntee ajan pysähtyvän kuin juoksukilpailun maalissa.

Pääskysen sinänsä lumoava romaani jättää hieman sekavan jälkivaikutelman. Teos kertoo koskettavasti ihmisestä, joka ymmärtää ajan riennon ja osansa maailmankaikkeudessa persoonallisemmin kuin lähipiirinsä ja jää näiden tietojensa kanssa yksinäiseksi.

– – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Nuoressa Voimassa 25.5.2018.

Ahti Taposen sirpaleinen saagakokoelma

Avainsanat

Ahti Taponen, book review, Elias Lönnrot, Kalevala, kotimainen kaunokirjallisuus, Mannerheim, romaanit, Satakunnan Kansa, Urho Kekkonen

Ahti Taponen YLEn haastattelussa 2011.

Ahti Taponen: Pohjanmiehet. WSOY 2011. 250 s.

Kirjailija Ahti Taposen (s. 1937) vuonna 2011 ilmestynyt romaani Pohjanmiehet päätti hänen neliosaisen romaanisarjansa. Tetralogian aiemmat osat olivat Messias (2004), Valta (2006) ja Marseljeesi (2008). Kirjailija oli aiemmin julkaissut kolme romaania Jussi Taposen nimellä.

Pohjanmiehissä kalevalahenkiset saagat sekoittuvat nykyaikaiseen kehityskertomukseen. Romaanikertojana toimiva mies kasvaa nuoreksi 1950-luvulla Oulun lyseon katon alla ja kokee Oulun yliopiston historian laitoksella eksistentialismin ja modernismin hurmion.

Nuorukainen saa tutkimuspöydälleen läjän vanhoja saagoja, jotka alkavat elää tutkijan mielessä omaa elämäänsä. Minäkertoja lienee Taposen alter ego, jonka matkassa kuljetaan nopein askelin lapsuudesta varusmiesaikaan ja työelämän haasteisiin.

Henkilökuvauksessa on melkoinen rooli berserkeillä, joiksi kertoja nimeää muinaiset viikinkivalloittajat. Näiden rinnalla kertoja esittelee pohjalaisia häjyjä ja naisamatsooneja, joiden kaikkien kanssa varomaton kulkija voi päästä hengestään. Suomalaisten tappouhoa kertoja selittää pitkälti tulisen viikinkiveren perinnöllä.

Miljöökuvaus heittelee laidasta laitaan. Mm. Oulun yliopisto määrittyy romaanikertojan silmin kilometrin mittaiseksi, kiemurtelevaksi parakiksi keskellä mäntymetsää.

Lennokkaat anekdootit

Pohjanmiesten Pohjola on jaettu kahtia, hyvään länteen ja huonoon itään. Lännenpuoleiset myytit ovat totta, idänpuoleiset satua. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhnin jalanjäljissä kertoja oppii kapinoimaan menneiden sukupolvien perinteitä vastaan.

Suomalaiset suurmiehet Lönnrotista Urho Kekkoseen saavat Taposen kourissa kylmää kyytiä. Anakronismit lyövät toisinaan irvokkaasti poskelle. Kertoja esim. keskustelee Mannerheimin kanssa Osama bin Ladenista, jota marsalkka ei tunne nimeltä.

Ahti Taponen on parhaimmillaan lyhyiden tilannekuvien ja kohtausten luojana. Tämän osoitti sarjan edellisen osa Marseljeesikin. Kirjailijalle on tärkeä heitellä sylikaupalla lennokkaita anekdootteja omasta ja kuuluisuuksien elämistä.

Lukuromaanina Taposen sirpaleinen saagakokoelma ei ole hääppöinen. Lyhyet kertomukset vievät ajassa välillä eteen, välillä taaksepäin, eikä punaista lankaa löydy helposti. Vieraannuttava efektikään ei ole kovin voimakas.

 

Kuolema ajaa perheen pariin

Avainsanat

J. P. Pulkkinen, Kiiltomato.net, musiikki, perhekuvaukset, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Pulkkinen. – Kuva: Leena Koivisto.

J. P. Pulkkinen: Puhu Eevalle. 214 s. Teos 2016.

 

Toimittaja J. P. Pulkkisen (s. 1959) neljäs kaunokirja on tyylikäs pienoisromaani Puhu Eevalle. Sukupolviromaani kertoo erikoisesta perheestä, jossa mikään ei tunnu olevan kohdillaan.

”Me synnymme täydellisinä mutta kuolemme keskeneräisinä.” (s. 213)

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Eero, joka on tehnyt vaikuttavan uran musiikkibisneksessä. Eeron maailma kuitenkin kääntyy ylösalaisin hänen saatuaan syöpädiagnoosin. Aggressiivinen syöpä on viemässä miehen mennessään, ja romaanin alussa Eero saa kuulla hoitojen loppumisesta. Romaanin keskeisiksi aiheiksi määrittyvät kuolema ja sen kohtaaminen.

Romaanin keskeiseksi aiheeksi määrittyy kuoleman kohtaaminen.

Kerronnan keskiöön pääsee myös kaksi naista: Eeron äiti Eeva sekä tytär Aino. Eeron alkoholisoitunut ex-vaimo Merja puolestaan on kaiken aikaa taustalla. Vaimoa enemmän kertoja mainitsee välillä Myrnaa, ruotsalaista musiikkitähteä, jonka managerina Eero on toiminut menestyksellisesti.

Eero suhtautuu lähestyvään kuolemaansa kevytmielisesti, vaikka on sairastanut jo puoli vuotta.

”Minä olen elänyt hyvin. Eikö se riitä?” (s. 10)

Kuoleman lähestyminen kuitenkin vie Eeroa vääjäämättä perheensä pariin, mutta millaisin tuloksin? Sekä äiti että tytär ovat valovuosien päässä, vaikka asuvat samassa kaupungissa.

Mennyt menestys menettää merkityksensä, kun sitä mitataan saavutuksilla läheisten ihmissuhteiden suhteen. Kansainvälinen musiikkibisnes on vienyt Eeroa kuin lastua laineilla, eikä hän ole tajunnut muuta kaivatakaan.

Palomiehenä työskentelevä Aino on elänyt koko elämänsä isästään irrallaan, joten hän ei halua tutustua isäänsä sen enempää. Eero, Eeva ja Aino ovat jäseniä perheessä, joka ei ole koskaan toiminut perheen tavoin.

Eeva taas on itse rauhallisuus, toimistosihteeri, joka osaa kuunnella kaikkia kaikkialla. Hän on jäänyt leskeksi 28-vuotiaana ja elänyt sen jälkeen yksinhuoltajana. Myöhemmin hän on saanut aviotarjouksen toimitusjohtajalta, joka on hänen esimiehensä ja kymmenen vuotta vanhempi. Eeva on kuitenkin kieltäytynyt.

Jälkikäteen hän on enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuunsa:

”Toimitusjohtaja kosi minua, minä kieltäydyin, sillä minä tiesin jo Ainosta ja minä halusin ennemmin Ainon kuin hänet ja molempia en voinut saada. Hyvä, että kieltäydyin. Olisin nyt kaksinkertainen leski, olisin kaksinkertaisesti yksin.” (s. 131).

Elämä eri käänteissään on opettanut Eevaa sekä voittamaan että häviämään. Hänen sosiaaliset taitonsa ovat niin hyvät, että hän puhuu puolelleen niin esimiehet, sielunpaimenet kuin asiakaspalvelijatkin. Eeva suhtautuu myös kuolemaan tasapainoisesti: sen nyt vain on tultava vastaan. Hän epäilee viimeiseen asti, ettei poika kuole vakavaan sairauteensa, vaan viime hetkellä löytyy hoito joka tepsii.

Eerolle taas kuolema on mysteeri, jota hän on aina väistänyt. Sitten Eero ajaa omakotialueella kissan ylitse ja hautaa luontokappaleen kauas toisaalle. Samalla miehelle selviää jotain olennaista omasta hautauksestaan, joka häämöttää nurkan takana.

Jättibrändin metsästys

Menestys sulkee romaanihenkilön yksinäisyyden vankilaan. Eero ei avaudu kuin tutulle taksikuskille ja pankkivirkailijalle. Kun Eero tarvitsee kyytiä, hän ei aja itse vaan soittaa Maukan paikalle. Vasta hieman ennen kuolemaansa Eero tajuaa olevansa kotoisin samalta seudulta kuin taksikuski. Miksei hän ollut sitä ennen tajunnut?

Jättiläismäinen brändi kasvaa romaanissa itsetarkoitukseksi, koska se liikuttaa massojen mielikuvitusta. Ennen kuolemaansa Eero pääsee kurkistamaan rahan tuolle puolen henkilöihin ja ilmiöihin, joille mammona on merkityksetöntä.

Tässä kirkastuu Pulkkisen henkilökuvauksen eetos ihmiskuvista, jotka eivät ole oikeita vaan yhteisesti sovittuja ja sellaisina hyväksyttyjä:

”Raha ei enää ollut ratkaiseva kysymys, ratkaisevaa oli päästä osaksi oikeaa tarinaa. Meitä hallitsevat mielikuvituksen luomat olennot, jotka kohoavat kuin maalauksen koira alareunasta ja valtaavat pian koko kuvan, täynnä toivoa, uskallusta ja oikeassa olemisen vakuuttavuutta.” (s. 175)

Pulkkisen lause on tiivis kuin oviaukon eristenauha.

Eerolle varsinainen henkilötarina on ollut Myrna, jonka brändiä hän on ollut itse rakentamassa. Eero aistii Myrnan tarinassa kuolemattomuuden siemenen, koska hänen tarinansa käy kaupaksi artistin kuoltuakin.

Menestyksensä huipulla Myrna on kuitenkin yksinäisistä yksinäisin. Kun Myrnan elämä loppuu lyhyeen, vastustamaton suru lyö Eeroa päin kasvoja kuin ruoska. Kun Eero vuorostaan kuolee, Myrnan popmusiikki säestää miehen hautausta. Summa summarum: brändit eivät tee onnelliseksi.

Hetkeä ennen kuolemaansa Eero huomaa kauhukseen, ettei hänellä ole Ainolle minkäänlaista tarinaa. Onko tytärtä ollut hänelle koskaan olemassa? Entä hänen tarinansa tytön suhteen – onko hän koskaan ollut isä vai ei?

Repliikkiviivoja romaanissa ei ole. Kun Pulkkisen lause on lisäksi tiivis kuin oviaukon eristenauha, lukeminen on hidasta ja vaivalloista.

Pulkkisen yksityiskohtaisen romaanikerronnan tyylilaji havainnollistuu, kun Eero puhuu häntä ymmärtämättömille amerikkalaisille:

”Eero puhui improvisoiden, itseään innostaen. Hän kompasteli ja nauroi, teki niistä jutun. Hän tarttui lauseisiin, ilmeisiin ja eleisiin, nappasi ilmasta linkkejä.” (s. 139)

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana. Kieli soljuu eteenpäin kuin lasikuitupaatti kuohuvassa koskessa.

Sanasto on rikas, havainnollinen ja selvä. Pulkkinen ei malta olla kirjoittamatta myös kulttuuritoimittajista karikatyyrimäisiä romaanihenkilöitä.

Äänimaisemat ovat aina olleet tärkeitä Pulkkiselle, jolla on takanaan pitkä ura radiotoimittajana. Puhu Eevalle yhdistelee kiintoisasti kirjallisuutta, musiikkia ja elokuvaa. Pulkkinen kirjoittaa itselleen tutuista taiteenlajeista kuin pitkäaikaisista ystävistään, tutuista tuntemattomille.

Pyöreä aika

Kaikki tapahtuu yhden viikon aikana. Aika ei romaanissa ole niinkään lineaarinen vaan syklinen.

Pulkkisen kerronta tuntuu polkevan paikallaan muuttuen yksitoikkoiseksi toistoksi. Kirjailija kuitenkin hakee kerrontaansa supertekstimäistä tenhoa lähestymällä Oksasia kehämäisillä tapauskuvauksilla ja pyörittämällä asioita ja henkilöitä eri näkökulmista. Ajan pysähtyminen korostaa varsinaista aihetta eli kuoleman lähestymistä.

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana.

Kirjailijan kyky luovaan kielenkäyttöön havainnollistuu itseironisesti kohtauksessa, jossa Eero matkustaa USA:han ja joutuu käyttämään englantia paineistetussa mielentilassa:

”Kiitin isovanhempiani ja kielikurssia siitä, että sanoja tuli. Jos oikeaa ei löytynyt, keksin kiertotien ja havaitsin että toiset sanat ovat sivuovia, joista pääsi samaan rakennukseen. Vaikka matkaa tuli enemmän niin myös vauhtia oli enemmän.” (s. 116)

Pulkkisen romaanissa kuolema lähestyy vääjäämättä, mutta mikä onkaan loppujen lopuksi Eeron suhde kohtaloonsa? Eero kehittyy kamaluuksien äärellä kypsemmäksi.

Henkilökuvaus muuttuu loppua kohti katarttisemmaksi: tavallaan lähestyy vapautus, ei katastrofi.

Perhekuviot nurin

J. P. Pulkkinen oli vuonna 1979 perustamassa Päät-yhtyettä ja vuonna 1983 Keba-yhtyettä. Helsingin yliopistossa kirjallisuutta ja teatteritiedettä opiskellut mies valmistui filosofian kandidaatiksi 1989. Hän on työskennellyt toimittajana Yleisradiossa vuodesta 1990.

Pulkkinen tunnetaan toimittajana muun muassa radion ohjelmasarjoista Timanttien jäljillä, Television tiiliskivet ja 12 kertomusta liikkeestä. Televisioon Pulkkinen on ollut tekemässä muun muassa henkilökuvasarjaa Ammatti: suomalainen kirjailija, joka esitteli 30 suomalaista kirjailijaa. Sarja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2003.

Vuoden 2012 lopulla valmistui Pulkkisen ohjaama ja käsikirjoittama TV-elokuva Oiva, pöytä ja Kaj Franck. Se voitti vuoden 2012 parhaan kulttuuriohjelman KOURA-palkinnon.

Miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa?

Kaunokirjailijana Pulkkinen on julkaissut tähän mennessä kolme romaania sekä novellikokoelman. Pulkkisen esikoisromaani Ohi liitävä enkeli julkaistiin vuonna 2004, novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grant 2006 ja romaani Kaikki onnelliset perheet 2008. Syksyllä 2011 ilmestyi musiikkia ja omaelämäkertaa yhdistelevä teos Pieni kaistale maata.

Perhekuvioiden keikuttaminen on ollut tärkeä aihepiiri Pulkkiselle kaunokirjailijana.

Esimerkiksi Kaikki onnelliset perheet kertoi onnettoman parisuhteen tunnuspiirteistä ja ratkaisuvaihtoehdoista. Myös tässä teoksessa tähyttiin kysymystä, miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa. Kun Puhu Eevalle on sukupolviromaani, Kaikki onnelliset perheet taas keskittyi erilaisten perheiden esittelyyn ja erittelyyn.

Ituja novelleissa

Faktan parissa lähinnä askaroiva Pulkkinen julkaisi sanataidetta viime vuosikymmenellä parin vuoden välein, tällä vuosikymmenellä harvemmin.

Vaikka esikoisromaani Ohi liitävä enkeli toi Pulkkisen esille myös kaunokirjailijana, vasta hieno novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grantantoi ymmärtää, että Pulkkinen osaa tehdä myös huomionarvoista fiktiota.

Jotkut uutuusromaanin aiheista ja henkilöistä ovat olleet idullaan jo Pulkkisen novellikokoelmassa. Esimerkiksi yksi Pulkkisen novellihenkilöistä on konserttijärjestäjä, joka hallitsee loistavasti suhteet lehdistöön, radioon ja levy-yhtiöihin mutta ei saa kiinni politiikasta, estetiikasta tai korkeammasta ajattelusta.

Toisaalla kokoelmassa tavataan ammattivalokuvaajan vaatimaton leski, joka on nähnyt myös kuuluisuuden taakse. Toisaalla tavallinen kadunmies nähdään selvittämässä vaimonsa suhdetta iskelmätähteen.

Monipuoliset, loppuun asti ajatellut kielikuvat ovat olleet Pulkkisen tavaramerkki. Kaunokirjallinen kerronta on kypsynyt koko ajan tyylikkäämmäksi, vaikka se on samalla vaikeutunut silmiinpistävästi.

Värikylläisesti nykymaailmaa kuvaava Pulkkinen tavoittaa varsin hyvin myös romanttisen tyylilajin. Synkän perhetarinan melankolinen pohjavire koskettaa syvältä ja perusteellisesti. Suuri tarina on saanut tiiviin muodon.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 6.11.2016.

Kuinka tähdet syntyvät

Avainsanat

book review, Maritta Lintunen, musiikki, romaanit

Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 320 s.

Maritta Lintusen uusin romaani Stella esittelee ensimmäiseksi 19-vuotiaan Liisan, joka menee vuokralle iäkkään laulajan Sylvi Indreniuksen kotiin Helsinkiin. Tässä vaiheessa eletään 1980-luvun alkupuolta.

”Kaksi käsittämättömän nopeaa, ohikiitänyttä vuotta. Kaksi elämäni loppuun kestävää vuotta.”

Sylvi kasvattaa Liisaa kuin omaa lastenlastaan. Ikälopun laulajan antamissa elämänohjeissa tiivistyy Robert Schumannin sarja ”Frauenliebe und -leben”, joka kaikuu tavallaan koko romaanin läpi.

Taiteen tekeminen on Sylvin mielestä vain poikkeuksellisen lahjakkaiden hommaa.

Romaanikertoja seuraa Liisan ja Sylvin elämää vuosia. Liisalle syntyy Juri-poika, josta hänestäkin tulee Sylvin kasvatti. Sylvi huomaa pojan musikaalisuuden ja alkaa tukea sen kehitystä omalla tavallaan. Hän haluaisi Jurin toteuttavan niitä mahdollisuuksia, jotka häneltä joskus kariutuivat.

Liisa pakenee Jurin kanssa pois Sylvin luota. Jurista kasvaa tämän jälkeen romaanin keskushenkilö, aurinko, jota kaikki romaanin naiset kiertävät, toiset lähempänä, toiset kauempana.

Stella uusintaa tehokkaasti taiteilijamyyttiä. Taiteilijaksi ei päästä eikä pyritä, vaan leijonanosa siitä on puhdasta lahjakkuutta:

”Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata.”

Hoitoala on Stellassa se toinen vaihtoehto, järkevämpi kuin taiteilijan ammatti. Kirjoittamisesta haaveilevasta Liisasta tulee sairaanhoitaja Sylvin vaikutuksesta. Juri puolestaan opiskelee äitinsä ohjaamana lääkäriksi.

Stella-romaani kertoo menneisyydestä ja nykyajasta. Sylville sota on ollut traumojen aikaa. Kun sotamiehet vammautuivat taistelukentillä, Sylvin henkinen kantti oli koetuksella rintaman viihdytysjoukoissa.

Nykyhetken Juri asuu klassista laulua opiskelevan Jennin kanssa. Jennin myötä Juri huomaa olevansa edelleen kiinnostunut musiikista.

Juri tekee paljon hassuja asioita: ostaa muun muassa käytetyn flyygelin Jenniltä salaa. Poika kaipaa elämää ilman Jenniä, joka on hänelle lähinnä menetetyn lumon korvike.

”Hänen kauttaan sain edes hipaista maailmaa, johon olisin halunnut kuulua.”

Sitten Juri törmää laulajanaiseen, jonka hän huomaa olevan todellinen taiteellinen lahjakkuus. Seurauksia ei ole vaikea arvata.

Monissa Lintusen kaunokirjoissa on oltu musiikin äärellä. Useasti myös kahden sukupolven törmäyskohdat ovat olleet kerronnan keskiössä.

Kirjailija kirjoittaa itselleen tärkeistä aiheista. Hänkin on tehnyt uraa laulajana ja laulunopettajana.

Musiikki on näin romaanikertojalle taidetta ylitse muiden. Musiikki on kuin elämä itse: voimakas, luova, uuden alku, eteenpäin pyrkivä ja vanhan unohtava.

Ja koska musiikki on tärkein, sen mestarit ovat kuin vapahtajia, jotka auttavat ihmispoloja maallisten vaikeuksiensa tuolle puolen, jopa kuoleman ylitse. Musiikki on Lintuselle kuolematonta taidetta ja taidetta kuolemattomille.

Jopa kirjallisuutta tärkeämpi? Lintunen vastaa tähän henkilökuvissa. Liisa unohtaa kirjallisen ilmaisun varsin helposti. Juri sitä vastoin ei pääse musiikista eroon.

Edestakaiset siirrot eri aikojen välillä sekoittavat melkoisesti lukemista. Syklinen aikakäsitys korostuu tämän efektin seurauksena. Sillä tavoitetaan ajattomuus, jota Stellan kuvaama taide ilmentää itsessään.

Lintunen on romanttisena henkilökuvaajana oma itsensä eli voimakas, liikkuvainen ja säkenöiväkin. Henkilöillä on paljon synkkiä kohtaloita ja omatuntoja painavia painolasteja. Paljon kirjoittanut kirjailija liikuttaa heitä vaivattomasti ja johdonmukaisesti tilanteista ja vuoropuheluista toiseen.

Lintusen kirjailijantaitoa on kuitenkin se, etteivät Stellan tapahtumat ole ennalta-arvattavia. Kirjailija lyö henkilönsä vereslihalle ilman sääliä. Varsinainen stella on Sylvi, menneen ajan tähti.

Teos on täynnä veretseisauttavia tunteita, ylväitä täyskäännöksiä ja puhdasta dramatiikkaa, täysverinen taiteilijaromaani. Lukuromaanina Stella on nautittava, jännittävä ja mielenkiintoinen.

Tästä voi päätellä aivan oikein, että tykkäsin Lintusen kirjasta aika lailla.

 

”Karkkilassa joku on pannut minut kierrätykseen”

Avainsanat

Pirjo Toivanen, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen teatteri

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa 2017. 258 s.

Porissa syntyneen mutta Italiassa tällä hetkellä asuvan Pirjo Toivasen esikoisromaanin Pyhä paha perhe (2017) päähenkilö on kolmikymppinen naisnäyttelijä Mirja Mustasaari, joka on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Lyttylässä. Romaanin aikana hän asuu ja näyttelee Helsingissä.

Nopeasti etenevät tapahtumat ajoittuvat 1990-luvun alkuun, jolloin lama runtelee Suomea. Mirja Mustasaaren miesystävä Juha on hammaslääkäri, joka joutuu taloushuijauksen kohteeksi työpaikallaan.

Romaanihenkilönä Mirja vaikuttaa onnettomalta. Takana on avioero ja lapsen yksinhuoltajuus.

Teatteriura on tuonut kuuluisuutta jopa niin, että tuntemattomat ihmiset osoittavat huomiotaan. Silti Mirja on ajoittain niin surullinen, että hän itkeskelee hallitsemattomasti.

Adoptio on kerronnan keskiössä tämän tästä.

Päähenkilö tietää olevansa ottotyttö. Aikuisena hän alkaa etsiä biologista taustaansa ja mietti syntyjä syviä: kuinka joku voi antaa terveen vauvan pois?

Jäljet johtavat Karkkilaan, jonne Mirja menee penkomaan juuriaan.

”Totuus on, että Karkkilassa joku on pannut minut kierrätykseen.”

Vähitellen Mirjan menneisyys ja Juhan kokema talousrikos kietoutuvat yhteen. Tapahtumat lähtevät näin nopealle kiertoradalle, jossa lopulta häämöttää onnenmakuinen loppu.

Romaanikertojan mukaan unelmista ei kannata luopua, vaikka tulisi millaisia vastoinkäymisiä.

Esikoiskirjailijan ilmaisu on ilmeikästä ja uskottavaa. Kieli on nautittavan täsmällistä ja virheetöntä.

Mirjan puhekieli on oma lukunsa. Kun hän menee hämilleen tai ajatuksiinsa, hän alkaa puhua itselleen läheisintä kieltä eli Porin murretta.

Kirjoitusote pursuaa sanoja sydämen kyllyydestä. Tekstistä löytyy tyyliä kukkuramitoin. Lyhentäminen olisi kuitenkin tehnyt hyvää sekä ilmaisulle että sisällölle.

Pirjo Toivanen muutti aikoinaan opiskelemaan Helsinkiin. Hän asui vientitehtävien siivittämänä 11 vuotta ulkomailla Lontoossa, Haagissa ja Milanossa. Tällä hetkellä Toivanen asuu Stresassa Pohjois-Italiassa sekä Floridassa.

Pirjo ja Reijo Toivanen.