Kun kaukaiset eivät ole lähimmäisiä

Avainsanat

Aleksanteri Kovalainen, book review, fasismi, Parnasso, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

– Aleksanteri Kovalainen. – Kuva: Teos.

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys. Teos 2018. 375 s.

”LÄHIMMÄINEN on se, joka on lähellä, ei se joka tulee kaukaisesta maasta.” (s. 19)

Tamperelaisen Aleksanteri Kovalaisen (s. 1978) uutuusromaanin Kansallisen herätys kertojana köhisee rasistinen radioääni Zebedeah Kiukkonen. Miekkonen kuuluu Kansan Kita -nimiseen äärioikeistolaiseen järjestöön ja seuraa suomalaisen oikeistopopulismin nousua aitiopaikalta.

Kansallinen herätys on osittain tosipohjainen kertomus kansallissosialismin uudesta noususta Suomessa.

Kirjailija on kaivanut melkoisen määrän todistusaineistoa henkilöiden ja tapahtumien tueksi ja hyödyntänyt muun muassa sosiaalisen median ja chat-palstojen keskusteluja, blogitekstejä, poliisin esitutkintamateriaalia ja Youtube-videoita.

Fasismiaihe kantaa hyvin romaanin läpi.

ROMAANIN alussa eletään kevättä 2013. Kahdensadantuhannen ulkomaalaisen raja Suomessa on juuri rikkoutunut. Ensimmäisestä jytkystä on pari vuotta, ja ensimmäiseen pakolaistulvaan on saman verran aikaa.

Perehtyessään kansallisen toiminnan historiaan maassamme Zebediah huomaa sen organisoituneen varhaisessa vaiheessa. Jopa omiltaan salaa mies suunnittelee kirjoittavansa kirjan kansallismielisyydestä Suomen valtion historian ajalta.

Näin saa syntynsä Kansallinen herätys, kuvaus radikalisoituvista ihmisistä, jotka päättävät tehdä jotain antifasistiselle Suomelle. He kiihdyttävät itsensä puhkaisemaan punavihreää kuplaa, puritaanin moraalilla ja jakobiinin kiihkolla:

”Vasemmistolainen kulttuuriväki kerjää verta nenästään; me annamme sille verta.” (s. 90)

Eurooppaa uhkaa jälleen kriisi, ja valveutuneiden kansalaisten on varauduttava toimimaan, kun on sen aika. Mieluusti jo vähän ennen.

Kansan Kita esitellään nykyajan pitkäaikaisimpana kansallismielisenä liikkeenä Suomessa. Ryhmä näkee turvapaikanhakijoiden edustaman islamin uhkana kristilliselle traditiolle.

Kun lehdistö levittää valheita eikä suostu näkemään turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomia vaaramomentteja, Zebediah päättää tehdä asialle jotain radiossa. Hänestä tulee Kansan Kidan rohkea äänitorvi, joka kerää kuulijoita ympäri Suomea.

Fasismiaihe kantaa hyvin loppusivuille asti. Koko ajan lukijaa jännittää, seuraako Kansan Kidan asenteista suoraa toimintaa, väkivallan aaltoa tai muuta peruuttamatonta.

KANSALLINEN HERÄTYS osoittaa hätkähdyttävästi, että näin olisi voinut tapahtua – ja on tapahtunutkin. Vaikutelma on uskottavampi kuin Ilkka Remeksen viimeisimmissä bestsellereissä. Turvapaikanhakijoiden ekspansion jälkeen Suomi ei ole ollut entisensä.

Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia (1954) sisälsi kertomuksen suomalaisista ja saksalaisista aseveljistä yhden tavoitteen kanssa. Samalla tavoin Kansallisessa herätyksessä suomalaiset kansallismieliset kaivavat naftaliinista esiin saksalaisen 1920- ja 1930-lukujen ideologian lähes sellaisenaan.

Ainoa mitä he eivät hyväksy, on natsiaate tai nimitys. Me olemme kansallissosialisteja, emme natseja, Zebediah muotoilee.

Kansallisen herätyksen avainsana on suora toiminta. Kiukkonen lataa radioon parastaan:

”Koska tahdon estää tämän rasistis-fasistisen katastrofin, ehdotan että Tornion rajalle pystytetään konekivääripatteristo torjumaan tämä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti tapahtuva maamme valtaus.” (s. 255)

Ja koska kaukaiset maahantulijat eivät ole lähimmäisiä sanan perimmäisessä merkityksessä, heitä kohtaan saattaa olla välinpitämätön, torjuva tai muuten kielteinen. Jos muu ei auta, voi astua äärimmäisyyteen, tuosta noin vain.

Romaanin ajankuva liikkuu muutaman vuoden haarukassa 2010-luvulla. Toisinaan pysähdytään pitemmäksi ajaksi paikalleen. Esimerkiksi Kansan Kidan kevätkinkereitä 2013 kuvataan yli 80 sivua.

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta.

ROMAANIN alussa kirjailija luotaa eeppiseen sävyyn jopa maailman syntyä, joka ei todellakaan mennyt kuin Kalevalassa.

Alussa oli Kovalaisen mukaan kylmää, sateista ja huono näkyvyys, ja taivaasta laskeutui maahan suuri valkoinen siemen sähköistä plasmapylvästä pitkin. Siemenestä syntyi elämänkoivu, josta versosivat loput eläväiset ja olevaiset, jopa ihmiset. Kun suomalaiset syntyivät, aurinko ei heille enää paistanut. Siitä kylmyytemme sai alkunsa.

Tätä taustaa vasten kansallisen herätyksen suomalainen versio tuntuu hyvin osuvalta, uskottavalta ja oikealta.

”Zebedeah muistaa, miten isän televisio näytti kaksoistornien tuhoutumisen. Sitä hän ei tiennyt, miten ulkomailla maahanmuuttokriittinen liike alkoi aktivoitua jo vuosituhannen vaihteessa. Kun suomalainen puoluekenttä nukkui yhä sikeää, sokeaa untaan – ja jatkaisi horrostaan seuraavatkin kymmenen vuotta – oltiin Ruotsissa ja Ranskassa hereillä, syntyi aitoa huolta ja tarve toimia, ja Pohjoismaiden ensimmäinen kansallismielinen puolue perustettiin.”

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta. Uusnatsit hyökkäävät Zebediahin kimppuun kerran jos toisenkin.

Torniossa ääriainekset ottavat yhteen maahantulleiden pakolaisten kanssa, ja yksi viaton sivullinen puukotetaan hengiltä. Jyväskylässä mellakoidaan avoimesti, ja poliisi käyttää kovia otteita mellakan hillitsemiseksi.

Sitten Zebediah joutuu työministeri Jari Lindströmin puhutteluun radio-ohjelmansa vuoksi. Häntä ei varsinaisesti kielletä puhumasta, vaan enemmän ojennetaan vääristä puheenaiheista. Kaikkein eniten Lindström kieltää puhumasta perussuomalaisten suorasta toiminnasta maahantulijoita kohtaan: siitä on vaiettava tyystin.

”Jos Elop olisi jättänyt tekemättä sen minkä teki, olisi meille ehkä kehittynyt avoin yhteiskunta, sananvapaus ja lupa nostaa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia pöydälle ilman että heti joutuu oikeuteen. Nyt näin ei kuitenkaan ole, ei ole mahdollisuuksia asialliseen ja rehelliseen kansalaiskeskusteluun, sillä väärät mielipiteet vaiennetaan. Sielunsa silmin Zebedeah näkee mitä olisi voinut tapahtua, jos isän koneen ruudulla tiimalasin pyörintä olisi päättynyt ja netti syntynyt. Silloin kansalaiset olisivat voineet keskustella vapaasti tärkeistä asioista, kenenkään sensuroimatta.” (s. 30)

Kovalaisen tendenssissä on samoja piirteitä kuin Jari Tervon Matriarkassa (2016). Kumpikin kirjoittaa rasismista intohimoisesti muste roiskuen.

Yhden kertojanäänen Kovalainen antaa pakolaiselle, jonka matkaa Lähi-idästä seurataan aina Suomeen saakka. Waltarilaisittain sanottuna tämä ääni jää sontakärpäsen surinaksi kovaäänisten pärähdettyä kunnolla käyntiin.

Kahdensadan sivun jälkeen hieman tylsistyttää. Suora toiminta vie kuitenkin huomion pois päähenkilöstä, joka näkee ongelmat paremmin ja syvemmin kuin maan hallitus, poliisi tai tavallinen kadunmies.

Hänen ennustamansa räjähdys tulee lopulta, toisin kuin muut ajattelevat, vaikkakin kansallismielisten itse aiheuttamana. Edes tästä Zebediahin vankkumaton usko omaan oikeassa olemiseen ei horju.

Myös Kovalaisen esikoisromaanissa esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

KOVALAISEN romaanissa tulee vastaan useita todellisia henkilöitä, kuten Elias Simojoki, Teemu Lahtinen, Laura Huhtasaari ja Timo Soini.

Simojoki esitellään sotilaista urheimpana, vertaansa vailla olevana hyväntekijänä. Zebediah kirjoittaa Simojoesta ”asiallisen tutkielman” ja pääsee sen avulla Kansan Kidan jäseneksi. Timo Soini on Timo Sonni, lyllertävä ihmisnero, joka toi politiikan takaisin politiikkaan.

Kiukkonen käyttää ”dokumentaarisessa fantasiassaan” hyväkseen sensuroimattomia nauhoituksia, jotka lähtevät sellaisenaan eetteriin. Kun muut mediat ujostelevat paljastaa totuuksia kansalle, Zebediah on pidäkkeetön, estoton ja hyperaktiivinen kuin MV-lehti: tuutista voi tulla ulos mitä vain.

Huumoriakaan Kovalainen ei ole unohtanut. Kertoja viljelee sarkasmia ja satiiria tämän tästä.

Mädän elämän alkeet (2016) oli 38-vuotiaan filosofin esikoisromaani. Myös siinä esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

Onko Kansallinen herätys kehitysromaani, jossa päähenkilö kasvaisi ulos tai eteenpäin kammottavista ajatuksistaan? Eipä tosiaan. Zebediah kokee kypsyneensä täyteen mittaansa, kun muut alkavat horjua asenteissaan. Hänestä kasvaa täysverinen kansallissosialisti (ei siis natsi, senhän hän erotteli selvästi).

Romaanin lopussa vuosi 2015 päättyy ja samalla suora toiminta alkaa. Oulussa räjähtää aktivistien sijoittamia pommeja. Kansan Kidan johtajat rientävät Ouluun ja murtuvat täysin murhenäytelmän äärellä.

Ainoa ”selväjärkinen” on Zebediah, joka näkee näissä tapahtumissa odottamansa kriisin lopputuleman.

Ei reflektiota, ei katumusta, ainoastaan pienoista iloa oman ajatuksen onnistumisesta. Loppupäätelmissä vilisee ilmestyskirjamaisia näkyjä ja raamatulliset kielikuvat hakevat paikkansa.

Tehokeino on täysin sama kuin John Steinbeckin Vihan hedelmissä (1939). Muutakin lainaa Steinbeckilta löytyy, muun muassa Raamattuun viittaavat nimet Zebediahista lähtien.

Kun Vihan hedelmät kuvasi vasemmistoradikalismin nousua USA:ssa niin, että päähenkilöön saattoi lopulta samastua ilman ongelmia, Zebediahin omalaatuiseen tajunnanvirtaan on lähes mahdoton samastua.

Minusta Kansallinen herätys on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Ei romaani kenties ole hienoimmasta tai koskettavimmasta päästä, mitä syksyllä 2018 on ilmestynyt, mutta silti se tarjoaa vaikuttavan lukukokemuksen. Jopa herättelyn.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 6-7/2018.

 

 

 

Mainokset

Tapio Koivukarin vaikein kirja

Avainsanat

Islanti, romaanit, Sana-lehti, Tapio Koivukari, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro.

Tajusin, että voisin tehdä kirjan Islannin noitaoikeudenkäynneistä.

”ROMAANINI Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga 2018) on 1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani. Islannista on toinen kotimaani. Asuin siellä vuosina 1989-1993. Puolisoni on islantilainen. Siksi minulle oli luontevaa kirjoittaa Islannin historiasta ja ihmisistä.

Kuulin kirjan aiheena olleesta tositarinasta jo asuessani Islannissa.

Vaimoni on kuvataiteilija. Hän teki huovuttamalla hahmoja, joita aloimme kutsua ”Mangoiksi”. Manga on kansansadun naispuolinen kummitus. Myös Poltetun miehen tyttären päähenkilöä kutsuttiin Mangaksi.

Ajatus Mangan tarinan pukemisesta kirjan muotoon kyti vuosia.

Kun keräsin aineistoa aiempaan islantilaiseen kirjaani Ariasman (ilmestyi 2011), joka kertoo baskilaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten kanssakäymisestä, tajusin, että voisin tehdä kirjan myös noitaoikeudenkäynneistä.

Keräsin romaania varten aineistoa syksyllä 2014. Sen jälkeen kirjoitin valmiiksi romaanin Unissasaarnaaja (ilmestyi 2015).

Poltetun miehen tyttären kirjoitusprosessi oli poikkeuksellisen raskas ja monivaiheinen.

Suurin haaste oli juuri päästä sisään 1600-luvun ihmisten ajatusmaailmaan ja toisaalta nimenomaan päähenkilön persoonaan. Siksi tämä on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan tehnyt.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia.

KUTEN sanottua, romaanissa on jonkin verran todella eläneitä historiallisia henkilöitä: päähenkilö Hyväniemen Mangan eli Margrét Thórdardóttirin lisäksi on ollut olemassa hänen isänsä, josta myös kerrotaan. Kirjassa selostetut oikeudenkäynnit ja teloitukset ovat oikeasti tapahtuneet.

Poltetun miehen tytär ilmestyi samanaikaisesti myös islanniksi. Puolisoni vuoksi islanti on ollut kotikielenäni neljännesvuosisadan. Siitä on tullut melkein toinen äidinkieli, mutta ei aivan suomen veroinen. En siksi tehnyt islanninkielistä versiota itse.

Minulla oli onnea saada kääntäjäkseni Sigurður Karlsson, joka on kääntänyt minulta aiemmin jo kolme kirjaa.

Sigurður on kääntänyt islanniksi myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sekä Rosa Liksomin ja Sofi Oksasen teoksia. Alkuun toimin Sigurðurin ”alkuasukasoppaana” eli varmistin esimerkiksi sen, että hän oli ymmärtänyt tekstin käänteet oikein.

Kirjoitusprosessin vaivalloisuudesta kertoo jotain se, että kirjoitin käsikirjoituksen kahdesti ja tekstiä karsittiin päättäväisesti. Tavallisesti kirjoitan rennommalla otteella, kun olen saanut tarinasta kiinni.

Poltetun miehen tyttäressä voi havaita yhteisiä teemoja sekä Ariasmanin että Unissasaarnaajan suhteen. Toisaalta tämä on kuitenkin aivan uusi näkökulma ennestään tuttuun maailmaan ja maisemaan.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia. Minulla on teologin koulutus. Olen toiminut uskonnonopettajana seitsemisen vuotta ja joskus saarnannut tai muuten esiintynyt yhteisön luottomiehenä. Pappisvihkimys minulta kuitenkin puuttuu.

Niin on ehkä hyvä.

Uskonnollisten yhteisöjen raadolliset pyrinnöt antavat helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

KIRJAILIJAN kutsumushan on samalla tavalla kokonaisvaltainen elämäntapa kuin pappisvirka. Olen ajatellut, että yrittäisin liikaa, jos olisin samalla aikaa sekä pappi että kirjailija.

Teologin koulutus on minusta hyvä pohjakoulutus kirjailijalle.

Se on syväkairaus kulttuurimme perusteisiin. Hyvin monissa aiheissa on uskonnollinen ja hengellinen ulottuvuus, vaikka näkyvässä tekstissä ei viitattaisikaan perinteiseen uskonnollisuuteen.

Toisaalta uskonnollisessa yhteisössä vaikuttavat myös monet inhimilliset ja jopa raadolliset pyrinnöt. Kaikki tällainen on mielestäni kiintoisaa ja antaa helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

Vietin romaania varten kolme kuukautta Islannissa ja suurimman osan ajasta Poltetun miehen tyttären tapahtumaseuduilla Islannin Länsivuonoilla eli maan luoteisnurkassa. Samalla seudulla olen itsekin aiemmin asunut.

Kuriositeettina mainittakoon, että olen ollut Sana-lehdessä avustajana opiskeluaikoina. Sana on siis ollut minulle yksi ponnahdusalustoista kirjalliselle uralle.”

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin (s. 1959) ajatukset kirjattiin ylös Sana-lehden haastattelussa kesällä 2018. Teksti julkaistiin syksyllä.

 

 

Lumoava romaani loputtomasta yksinäisyydestä

Avainsanat

book review, Markku Pääskynen, matkakirjallisuus, Nuori Voima, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Markku Pääskynen. – Kuva: Curt Richter.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. 199 s.

Markku Pääskysen (s. 1973) yhdeksäs romaani Hyvä ihminen on matkakirja, jossa seurataan yksinäisen nuorukaisen, Rakun, taivalta läpi Länsi-Euroopan ja tämän rauhoittumista kotoiseen Helsinkiin.

Romaani on tutkielma vähäosaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Teema lähtee liikkeelle minäkertojasta itsestään ja laajenee sen jälkeen hänen tapaamiinsa lähimmäisiin.

Rakun sukupuolesta ei ota helposti selvää: häntä luullaan jatkuvasti naiseksi. Hän pukeutuu paljon valkoisiin, mikä lisää harhatulkintoja.

VALO ja varjo ovat tärkeitä metaforia Pääskysen kerronnassa. Valon ja pimeyden kautta kirjailija kuvastaa ihmisen vaikeuksia havaita näkemiään asioita tai arvottaa niitä oikein.

Kun Rakku tapaa Helsingissä katujen kasvatteja, hän huomaa auringonvalonkin käyttäytyvän oudosti näiden kohdalla: valo hajoaa niin olemattomaksi, ettei näistä maan vähäisimmistä jää edes varjoa.

Hyvässä ihmisessä vilisee ulkomaalaisia ja helsinkiläisiä paikannimiä jatkuvana virtana. Myös Rakun paikalleen pysähtynyt elämä on Pääskysen kertomana tajunnanvirtaa, jossa tapahtuu vähän ikimuistoista ja jonka totuusarvo muuttuu koko ajan kyseenalaisemmaksi.

Hyvässä ihmisessä Rakku tekee jatkuvasti kauhistuneita havaintoja muista ihmisistä ja ympäristöstään. Lähelle tulevat ihmiset tuntuvat toimivan jopa järjenvastaisesti. Kun hän yrittää itse toimia oikein, muut reagoivat yllättävästi: loukkaantuvat tai sanovat hänelle pahasti.

On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus.

ROMAANI tuo mieleen Mika Waltarin klassikon Yksinäisen miehen juna (1929), jossa 21-vuotias kirjailija kuvaa alakuloiseen tapaansa pitkää, todellista junamatkaa Istanbuliin ja takaisin. Pääskysen samanikäinen minäkertoja tekee matkaa eri suuntaan kuin Waltarin, idästä länteen. Yhteistä teoksille on painostava tunnelma, vaikka nuoria henkilöitä kiehtovat seikkailut odottaisivatkin seuraavan kulman takana.

Silloin tällöin Rakku tarttuu tarot-kortteihin, jotka vievät hänet kohti uusia seikkailuja. Hän uskoo sattumaan enemmän kuin Jumalaan.

”On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus. Ja minä halusin kokea elämän rakkauden avulla. Halusin kiivetä elämänportaiden ylimmälle askelmalle ja avata oven. Halusin tutkia elämän varjopuolia nähdäkseni mistä päin valo niihin lankeaa. Halusin tietää varjon syyn ja valon alkuperän.”

Pelko/rakkaus-dikotomia on itse asiassa sekin kuin suoraan Waltarin suusta.

Auringon liikkumattomuus aurinkokunnan keskiössä puhuttelee Rakkua tavattomasti. Hänkin haluaisi asettua Aurinkoa kiertävälle radalle, jossa ei tarvitsisi piitata harharetkistä.

Tämä tapahtuukin toisen osan alussa, kun Rakku on vakiintunut perheenisäksi. Viivin ja pienen vauvan kanssa Rakku oppii, kuinka tärkeät asiat muuttuvat arkipäiväisiksi: läheisen ihmisen puheesta tulee ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä. Ja jos läheistä ei enää kunnolla kuuntele, tämä on muuttunut itsensä yhdentekeväksi varjoksi.

Päiväkirjan kirjoittamisesta tulee Rakulle pakkomielle. Hän on pannut merkille, että tie sanonnan kirkkauteen on koettelemuksia täynnä: jos haluaa ilmaista itseään hyvin, sitä on harjoiteltava yhä uudelleen. Päiväkirjaan Rakku kirjaa seikkaperäisesti kokemuksiaan Suomesta ja maailmalta.

Välillä hän unohtaa päiväkirjan jonnekin, josta seuraa voimakas vieraantumisen tunne. Hän tuntuu täyttävän päiväkirjaa automaattikirjoituksella ja seuraa myöhemmin mielenkiinnolla, mitä tulikaan kirjoittaneeksi.

Työkaverin mukaan Rakku on luonnostaan hyvä ihminen: muiden etuja ajatteleva rajojen kokeilija, joka rakastaa muita aidosti, on hyvä ja solidaarinen ystävä, poliittisesti valveutunut ja aktiivinen sekä universaalisti innostunut.

Tätä Rakku ei hevin usko. Hänhän tekee väritöntä virastotyötään, möyryää tuntikausia maanalaisissa varastokäytävissä Eläintarhanlahden alla, hoitaa kotitöitä. Ketä sellainen ihminen tai elämä voisi kiinnostaa?

Sitten tulee pysähdys: Viivi päättää jättää tylsäksi kokemansa miehen. Rakku putoaa tyhjän päälle – ja huomaa olevansa vapaa kuin taivaan lintu.

Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

NIIN nuorempi kuin vanhempi Rakku lueskelee portugalilaisen Fernando Pessoan runoja. Waltarin rinnalla Pessoa on avain Pääskysen sanaiseen arkkuun.

Portugalilaiskirjailijahan on maailmankirjallisuuden kuuluisin heteronyymien käyttäjä. Pessoa loi kokonaisia kirjoja tekniikalla, jossa sepitettiin kirjoittajakin, ei pelkästään kertojaa.

Rakku huomaa kirjoittavansa päiväkirjaansa heteronyyminä, vaikka ei ensin tiedosta sitä. Teksti, joka tuntuu juuri nyt omalta, ei ole sitä enää vuoden kuluttua.

Tätä kautta Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

Kun Pääskysen päähenkilö huomaa, ettei hän voi määritellä itseään toisten kautta (Viivin aviomiehenä, työyhteisön jäsenenä, ystävänä jne.), hän alkaa etsiä muista riippumatonta itseään.

Kun Rakku löytää itsensä, pitkä vaellus läpi vieraan ja pimeän päättyy ja hän tuntee ajan pysähtyvän kuin juoksukilpailun maalissa.

Pääskysen sinänsä lumoava romaani jättää hieman sekavan jälkivaikutelman. Teos kertoo koskettavasti ihmisestä, joka ymmärtää ajan riennon ja osansa maailmankaikkeudessa persoonallisemmin kuin lähipiirinsä ja jää näiden tietojensa kanssa yksinäiseksi.

– – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Nuoressa Voimassa 25.5.2018.

Ahti Taposen sirpaleinen saagakokoelma

Avainsanat

Ahti Taponen, book review, Elias Lönnrot, Kalevala, kotimainen kaunokirjallisuus, Mannerheim, romaanit, Satakunnan Kansa, Urho Kekkonen

Ahti Taponen YLEn haastattelussa 2011.

Ahti Taponen: Pohjanmiehet. WSOY 2011. 250 s.

Kirjailija Ahti Taposen (s. 1937) vuonna 2011 ilmestynyt romaani Pohjanmiehet päätti hänen neliosaisen romaanisarjansa. Tetralogian aiemmat osat olivat Messias (2004), Valta (2006) ja Marseljeesi (2008). Kirjailija oli aiemmin julkaissut kolme romaania Jussi Taposen nimellä.

Pohjanmiehissä kalevalahenkiset saagat sekoittuvat nykyaikaiseen kehityskertomukseen. Romaanikertojana toimiva mies kasvaa nuoreksi 1950-luvulla Oulun lyseon katon alla ja kokee Oulun yliopiston historian laitoksella eksistentialismin ja modernismin hurmion.

Nuorukainen saa tutkimuspöydälleen läjän vanhoja saagoja, jotka alkavat elää tutkijan mielessä omaa elämäänsä. Minäkertoja lienee Taposen alter ego, jonka matkassa kuljetaan nopein askelin lapsuudesta varusmiesaikaan ja työelämän haasteisiin.

Henkilökuvauksessa on melkoinen rooli berserkeillä, joiksi kertoja nimeää muinaiset viikinkivalloittajat. Näiden rinnalla kertoja esittelee pohjalaisia häjyjä ja naisamatsooneja, joiden kaikkien kanssa varomaton kulkija voi päästä hengestään. Suomalaisten tappouhoa kertoja selittää pitkälti tulisen viikinkiveren perinnöllä.

Miljöökuvaus heittelee laidasta laitaan. Mm. Oulun yliopisto määrittyy romaanikertojan silmin kilometrin mittaiseksi, kiemurtelevaksi parakiksi keskellä mäntymetsää.

Lennokkaat anekdootit

Pohjanmiesten Pohjola on jaettu kahtia, hyvään länteen ja huonoon itään. Lännenpuoleiset myytit ovat totta, idänpuoleiset satua. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhnin jalanjäljissä kertoja oppii kapinoimaan menneiden sukupolvien perinteitä vastaan.

Suomalaiset suurmiehet Lönnrotista Urho Kekkoseen saavat Taposen kourissa kylmää kyytiä. Anakronismit lyövät toisinaan irvokkaasti poskelle. Kertoja esim. keskustelee Mannerheimin kanssa Osama bin Ladenista, jota marsalkka ei tunne nimeltä.

Ahti Taponen on parhaimmillaan lyhyiden tilannekuvien ja kohtausten luojana. Tämän osoitti sarjan edellisen osa Marseljeesikin. Kirjailijalle on tärkeä heitellä sylikaupalla lennokkaita anekdootteja omasta ja kuuluisuuksien elämistä.

Lukuromaanina Taposen sirpaleinen saagakokoelma ei ole hääppöinen. Lyhyet kertomukset vievät ajassa välillä eteen, välillä taaksepäin, eikä punaista lankaa löydy helposti. Vieraannuttava efektikään ei ole kovin voimakas.

 

Kuolema ajaa perheen pariin

Avainsanat

J. P. Pulkkinen, Kiiltomato.net, musiikki, perhekuvaukset, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

J. P. Pulkkinen. – Kuva: Leena Koivisto.

J. P. Pulkkinen: Puhu Eevalle. 214 s. Teos 2016.

 

Toimittaja J. P. Pulkkisen (s. 1959) neljäs kaunokirja on tyylikäs pienoisromaani Puhu Eevalle. Sukupolviromaani kertoo erikoisesta perheestä, jossa mikään ei tunnu olevan kohdillaan.

”Me synnymme täydellisinä mutta kuolemme keskeneräisinä.” (s. 213)

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Eero, joka on tehnyt vaikuttavan uran musiikkibisneksessä. Eeron maailma kuitenkin kääntyy ylösalaisin hänen saatuaan syöpädiagnoosin. Aggressiivinen syöpä on viemässä miehen mennessään, ja romaanin alussa Eero saa kuulla hoitojen loppumisesta. Romaanin keskeisiksi aiheiksi määrittyvät kuolema ja sen kohtaaminen.

Romaanin keskeiseksi aiheeksi määrittyy kuoleman kohtaaminen.

Kerronnan keskiöön pääsee myös kaksi naista: Eeron äiti Eeva sekä tytär Aino. Eeron alkoholisoitunut ex-vaimo Merja puolestaan on kaiken aikaa taustalla. Vaimoa enemmän kertoja mainitsee välillä Myrnaa, ruotsalaista musiikkitähteä, jonka managerina Eero on toiminut menestyksellisesti.

Eero suhtautuu lähestyvään kuolemaansa kevytmielisesti, vaikka on sairastanut jo puoli vuotta.

”Minä olen elänyt hyvin. Eikö se riitä?” (s. 10)

Kuoleman lähestyminen kuitenkin vie Eeroa vääjäämättä perheensä pariin, mutta millaisin tuloksin? Sekä äiti että tytär ovat valovuosien päässä, vaikka asuvat samassa kaupungissa.

Mennyt menestys menettää merkityksensä, kun sitä mitataan saavutuksilla läheisten ihmissuhteiden suhteen. Kansainvälinen musiikkibisnes on vienyt Eeroa kuin lastua laineilla, eikä hän ole tajunnut muuta kaivatakaan.

Palomiehenä työskentelevä Aino on elänyt koko elämänsä isästään irrallaan, joten hän ei halua tutustua isäänsä sen enempää. Eero, Eeva ja Aino ovat jäseniä perheessä, joka ei ole koskaan toiminut perheen tavoin.

Eeva taas on itse rauhallisuus, toimistosihteeri, joka osaa kuunnella kaikkia kaikkialla. Hän on jäänyt leskeksi 28-vuotiaana ja elänyt sen jälkeen yksinhuoltajana. Myöhemmin hän on saanut aviotarjouksen toimitusjohtajalta, joka on hänen esimiehensä ja kymmenen vuotta vanhempi. Eeva on kuitenkin kieltäytynyt.

Jälkikäteen hän on enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuunsa:

”Toimitusjohtaja kosi minua, minä kieltäydyin, sillä minä tiesin jo Ainosta ja minä halusin ennemmin Ainon kuin hänet ja molempia en voinut saada. Hyvä, että kieltäydyin. Olisin nyt kaksinkertainen leski, olisin kaksinkertaisesti yksin.” (s. 131).

Elämä eri käänteissään on opettanut Eevaa sekä voittamaan että häviämään. Hänen sosiaaliset taitonsa ovat niin hyvät, että hän puhuu puolelleen niin esimiehet, sielunpaimenet kuin asiakaspalvelijatkin. Eeva suhtautuu myös kuolemaan tasapainoisesti: sen nyt vain on tultava vastaan. Hän epäilee viimeiseen asti, ettei poika kuole vakavaan sairauteensa, vaan viime hetkellä löytyy hoito joka tepsii.

Eerolle taas kuolema on mysteeri, jota hän on aina väistänyt. Sitten Eero ajaa omakotialueella kissan ylitse ja hautaa luontokappaleen kauas toisaalle. Samalla miehelle selviää jotain olennaista omasta hautauksestaan, joka häämöttää nurkan takana.

Jättibrändin metsästys

Menestys sulkee romaanihenkilön yksinäisyyden vankilaan. Eero ei avaudu kuin tutulle taksikuskille ja pankkivirkailijalle. Kun Eero tarvitsee kyytiä, hän ei aja itse vaan soittaa Maukan paikalle. Vasta hieman ennen kuolemaansa Eero tajuaa olevansa kotoisin samalta seudulta kuin taksikuski. Miksei hän ollut sitä ennen tajunnut?

Jättiläismäinen brändi kasvaa romaanissa itsetarkoitukseksi, koska se liikuttaa massojen mielikuvitusta. Ennen kuolemaansa Eero pääsee kurkistamaan rahan tuolle puolen henkilöihin ja ilmiöihin, joille mammona on merkityksetöntä.

Tässä kirkastuu Pulkkisen henkilökuvauksen eetos ihmiskuvista, jotka eivät ole oikeita vaan yhteisesti sovittuja ja sellaisina hyväksyttyjä:

”Raha ei enää ollut ratkaiseva kysymys, ratkaisevaa oli päästä osaksi oikeaa tarinaa. Meitä hallitsevat mielikuvituksen luomat olennot, jotka kohoavat kuin maalauksen koira alareunasta ja valtaavat pian koko kuvan, täynnä toivoa, uskallusta ja oikeassa olemisen vakuuttavuutta.” (s. 175)

Pulkkisen lause on tiivis kuin oviaukon eristenauha.

Eerolle varsinainen henkilötarina on ollut Myrna, jonka brändiä hän on ollut itse rakentamassa. Eero aistii Myrnan tarinassa kuolemattomuuden siemenen, koska hänen tarinansa käy kaupaksi artistin kuoltuakin.

Menestyksensä huipulla Myrna on kuitenkin yksinäisistä yksinäisin. Kun Myrnan elämä loppuu lyhyeen, vastustamaton suru lyö Eeroa päin kasvoja kuin ruoska. Kun Eero vuorostaan kuolee, Myrnan popmusiikki säestää miehen hautausta. Summa summarum: brändit eivät tee onnelliseksi.

Hetkeä ennen kuolemaansa Eero huomaa kauhukseen, ettei hänellä ole Ainolle minkäänlaista tarinaa. Onko tytärtä ollut hänelle koskaan olemassa? Entä hänen tarinansa tytön suhteen – onko hän koskaan ollut isä vai ei?

Repliikkiviivoja romaanissa ei ole. Kun Pulkkisen lause on lisäksi tiivis kuin oviaukon eristenauha, lukeminen on hidasta ja vaivalloista.

Pulkkisen yksityiskohtaisen romaanikerronnan tyylilaji havainnollistuu, kun Eero puhuu häntä ymmärtämättömille amerikkalaisille:

”Eero puhui improvisoiden, itseään innostaen. Hän kompasteli ja nauroi, teki niistä jutun. Hän tarttui lauseisiin, ilmeisiin ja eleisiin, nappasi ilmasta linkkejä.” (s. 139)

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana. Kieli soljuu eteenpäin kuin lasikuitupaatti kuohuvassa koskessa.

Sanasto on rikas, havainnollinen ja selvä. Pulkkinen ei malta olla kirjoittamatta myös kulttuuritoimittajista karikatyyrimäisiä romaanihenkilöitä.

Äänimaisemat ovat aina olleet tärkeitä Pulkkiselle, jolla on takanaan pitkä ura radiotoimittajana. Puhu Eevalle yhdistelee kiintoisasti kirjallisuutta, musiikkia ja elokuvaa. Pulkkinen kirjoittaa itselleen tutuista taiteenlajeista kuin pitkäaikaisista ystävistään, tutuista tuntemattomille.

Pyöreä aika

Kaikki tapahtuu yhden viikon aikana. Aika ei romaanissa ole niinkään lineaarinen vaan syklinen.

Pulkkisen kerronta tuntuu polkevan paikallaan muuttuen yksitoikkoiseksi toistoksi. Kirjailija kuitenkin hakee kerrontaansa supertekstimäistä tenhoa lähestymällä Oksasia kehämäisillä tapauskuvauksilla ja pyörittämällä asioita ja henkilöitä eri näkökulmista. Ajan pysähtyminen korostaa varsinaista aihetta eli kuoleman lähestymistä.

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana.

Kirjailijan kyky luovaan kielenkäyttöön havainnollistuu itseironisesti kohtauksessa, jossa Eero matkustaa USA:han ja joutuu käyttämään englantia paineistetussa mielentilassa:

”Kiitin isovanhempiani ja kielikurssia siitä, että sanoja tuli. Jos oikeaa ei löytynyt, keksin kiertotien ja havaitsin että toiset sanat ovat sivuovia, joista pääsi samaan rakennukseen. Vaikka matkaa tuli enemmän niin myös vauhtia oli enemmän.” (s. 116)

Pulkkisen romaanissa kuolema lähestyy vääjäämättä, mutta mikä onkaan loppujen lopuksi Eeron suhde kohtaloonsa? Eero kehittyy kamaluuksien äärellä kypsemmäksi.

Henkilökuvaus muuttuu loppua kohti katarttisemmaksi: tavallaan lähestyy vapautus, ei katastrofi.

Perhekuviot nurin

J. P. Pulkkinen oli vuonna 1979 perustamassa Päät-yhtyettä ja vuonna 1983 Keba-yhtyettä. Helsingin yliopistossa kirjallisuutta ja teatteritiedettä opiskellut mies valmistui filosofian kandidaatiksi 1989. Hän on työskennellyt toimittajana Yleisradiossa vuodesta 1990.

Pulkkinen tunnetaan toimittajana muun muassa radion ohjelmasarjoista Timanttien jäljillä, Television tiiliskivet ja 12 kertomusta liikkeestä. Televisioon Pulkkinen on ollut tekemässä muun muassa henkilökuvasarjaa Ammatti: suomalainen kirjailija, joka esitteli 30 suomalaista kirjailijaa. Sarja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2003.

Vuoden 2012 lopulla valmistui Pulkkisen ohjaama ja käsikirjoittama TV-elokuva Oiva, pöytä ja Kaj Franck. Se voitti vuoden 2012 parhaan kulttuuriohjelman KOURA-palkinnon.

Miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa?

Kaunokirjailijana Pulkkinen on julkaissut tähän mennessä kolme romaania sekä novellikokoelman. Pulkkisen esikoisromaani Ohi liitävä enkeli julkaistiin vuonna 2004, novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grant 2006 ja romaani Kaikki onnelliset perheet 2008. Syksyllä 2011 ilmestyi musiikkia ja omaelämäkertaa yhdistelevä teos Pieni kaistale maata.

Perhekuvioiden keikuttaminen on ollut tärkeä aihepiiri Pulkkiselle kaunokirjailijana.

Esimerkiksi Kaikki onnelliset perheet kertoi onnettoman parisuhteen tunnuspiirteistä ja ratkaisuvaihtoehdoista. Myös tässä teoksessa tähyttiin kysymystä, miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa. Kun Puhu Eevalle on sukupolviromaani, Kaikki onnelliset perheet taas keskittyi erilaisten perheiden esittelyyn ja erittelyyn.

Ituja novelleissa

Faktan parissa lähinnä askaroiva Pulkkinen julkaisi sanataidetta viime vuosikymmenellä parin vuoden välein, tällä vuosikymmenellä harvemmin.

Vaikka esikoisromaani Ohi liitävä enkeli toi Pulkkisen esille myös kaunokirjailijana, vasta hieno novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grantantoi ymmärtää, että Pulkkinen osaa tehdä myös huomionarvoista fiktiota.

Jotkut uutuusromaanin aiheista ja henkilöistä ovat olleet idullaan jo Pulkkisen novellikokoelmassa. Esimerkiksi yksi Pulkkisen novellihenkilöistä on konserttijärjestäjä, joka hallitsee loistavasti suhteet lehdistöön, radioon ja levy-yhtiöihin mutta ei saa kiinni politiikasta, estetiikasta tai korkeammasta ajattelusta.

Toisaalla kokoelmassa tavataan ammattivalokuvaajan vaatimaton leski, joka on nähnyt myös kuuluisuuden taakse. Toisaalla tavallinen kadunmies nähdään selvittämässä vaimonsa suhdetta iskelmätähteen.

Monipuoliset, loppuun asti ajatellut kielikuvat ovat olleet Pulkkisen tavaramerkki. Kaunokirjallinen kerronta on kypsynyt koko ajan tyylikkäämmäksi, vaikka se on samalla vaikeutunut silmiinpistävästi.

Värikylläisesti nykymaailmaa kuvaava Pulkkinen tavoittaa varsin hyvin myös romanttisen tyylilajin. Synkän perhetarinan melankolinen pohjavire koskettaa syvältä ja perusteellisesti. Suuri tarina on saanut tiiviin muodon.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 6.11.2016.

Kuinka tähdet syntyvät

Avainsanat

book review, Maritta Lintunen, musiikki, romaanit

Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 320 s.

Maritta Lintusen uusin romaani Stella esittelee ensimmäiseksi 19-vuotiaan Liisan, joka menee vuokralle iäkkään laulajan Sylvi Indreniuksen kotiin Helsinkiin. Tässä vaiheessa eletään 1980-luvun alkupuolta.

”Kaksi käsittämättömän nopeaa, ohikiitänyttä vuotta. Kaksi elämäni loppuun kestävää vuotta.”

Sylvi kasvattaa Liisaa kuin omaa lastenlastaan. Ikälopun laulajan antamissa elämänohjeissa tiivistyy Robert Schumannin sarja ”Frauenliebe und -leben”, joka kaikuu tavallaan koko romaanin läpi.

Taiteen tekeminen on Sylvin mielestä vain poikkeuksellisen lahjakkaiden hommaa.

Romaanikertoja seuraa Liisan ja Sylvin elämää vuosia. Liisalle syntyy Juri-poika, josta hänestäkin tulee Sylvin kasvatti. Sylvi huomaa pojan musikaalisuuden ja alkaa tukea sen kehitystä omalla tavallaan. Hän haluaisi Jurin toteuttavan niitä mahdollisuuksia, jotka häneltä joskus kariutuivat.

Liisa pakenee Jurin kanssa pois Sylvin luota. Jurista kasvaa tämän jälkeen romaanin keskushenkilö, aurinko, jota kaikki romaanin naiset kiertävät, toiset lähempänä, toiset kauempana.

Stella uusintaa tehokkaasti taiteilijamyyttiä. Taiteilijaksi ei päästä eikä pyritä, vaan leijonanosa siitä on puhdasta lahjakkuutta:

”Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata.”

Hoitoala on Stellassa se toinen vaihtoehto, järkevämpi kuin taiteilijan ammatti. Kirjoittamisesta haaveilevasta Liisasta tulee sairaanhoitaja Sylvin vaikutuksesta. Juri puolestaan opiskelee äitinsä ohjaamana lääkäriksi.

Stella-romaani kertoo menneisyydestä ja nykyajasta. Sylville sota on ollut traumojen aikaa. Kun sotamiehet vammautuivat taistelukentillä, Sylvin henkinen kantti oli koetuksella rintaman viihdytysjoukoissa.

Nykyhetken Juri asuu klassista laulua opiskelevan Jennin kanssa. Jennin myötä Juri huomaa olevansa edelleen kiinnostunut musiikista.

Juri tekee paljon hassuja asioita: ostaa muun muassa käytetyn flyygelin Jenniltä salaa. Poika kaipaa elämää ilman Jenniä, joka on hänelle lähinnä menetetyn lumon korvike.

”Hänen kauttaan sain edes hipaista maailmaa, johon olisin halunnut kuulua.”

Sitten Juri törmää laulajanaiseen, jonka hän huomaa olevan todellinen taiteellinen lahjakkuus. Seurauksia ei ole vaikea arvata.

Monissa Lintusen kaunokirjoissa on oltu musiikin äärellä. Useasti myös kahden sukupolven törmäyskohdat ovat olleet kerronnan keskiössä.

Kirjailija kirjoittaa itselleen tärkeistä aiheista. Hänkin on tehnyt uraa laulajana ja laulunopettajana.

Musiikki on näin romaanikertojalle taidetta ylitse muiden. Musiikki on kuin elämä itse: voimakas, luova, uuden alku, eteenpäin pyrkivä ja vanhan unohtava.

Ja koska musiikki on tärkein, sen mestarit ovat kuin vapahtajia, jotka auttavat ihmispoloja maallisten vaikeuksiensa tuolle puolen, jopa kuoleman ylitse. Musiikki on Lintuselle kuolematonta taidetta ja taidetta kuolemattomille.

Jopa kirjallisuutta tärkeämpi? Lintunen vastaa tähän henkilökuvissa. Liisa unohtaa kirjallisen ilmaisun varsin helposti. Juri sitä vastoin ei pääse musiikista eroon.

Edestakaiset siirrot eri aikojen välillä sekoittavat melkoisesti lukemista. Syklinen aikakäsitys korostuu tämän efektin seurauksena. Sillä tavoitetaan ajattomuus, jota Stellan kuvaama taide ilmentää itsessään.

Lintunen on romanttisena henkilökuvaajana oma itsensä eli voimakas, liikkuvainen ja säkenöiväkin. Henkilöillä on paljon synkkiä kohtaloita ja omatuntoja painavia painolasteja. Paljon kirjoittanut kirjailija liikuttaa heitä vaivattomasti ja johdonmukaisesti tilanteista ja vuoropuheluista toiseen.

Lintusen kirjailijantaitoa on kuitenkin se, etteivät Stellan tapahtumat ole ennalta-arvattavia. Kirjailija lyö henkilönsä vereslihalle ilman sääliä. Varsinainen stella on Sylvi, menneen ajan tähti.

Teos on täynnä veretseisauttavia tunteita, ylväitä täyskäännöksiä ja puhdasta dramatiikkaa, täysverinen taiteilijaromaani. Lukuromaanina Stella on nautittava, jännittävä ja mielenkiintoinen.

Tästä voi päätellä aivan oikein, että tykkäsin Lintusen kirjasta aika lailla.

 

”Karkkilassa joku on pannut minut kierrätykseen”

Avainsanat

Pirjo Toivanen, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen teatteri

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa 2017. 258 s.

Porissa syntyneen mutta Italiassa tällä hetkellä asuvan Pirjo Toivasen esikoisromaanin Pyhä paha perhe (2017) päähenkilö on kolmikymppinen naisnäyttelijä Mirja Mustasaari, joka on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Lyttylässä. Romaanin aikana hän asuu ja näyttelee Helsingissä.

Nopeasti etenevät tapahtumat ajoittuvat 1990-luvun alkuun, jolloin lama runtelee Suomea. Mirja Mustasaaren miesystävä Juha on hammaslääkäri, joka joutuu taloushuijauksen kohteeksi työpaikallaan.

Romaanihenkilönä Mirja vaikuttaa onnettomalta. Takana on avioero ja lapsen yksinhuoltajuus.

Teatteriura on tuonut kuuluisuutta jopa niin, että tuntemattomat ihmiset osoittavat huomiotaan. Silti Mirja on ajoittain niin surullinen, että hän itkeskelee hallitsemattomasti.

Adoptio on kerronnan keskiössä tämän tästä.

Päähenkilö tietää olevansa ottotyttö. Aikuisena hän alkaa etsiä biologista taustaansa ja mietti syntyjä syviä: kuinka joku voi antaa terveen vauvan pois?

Jäljet johtavat Karkkilaan, jonne Mirja menee penkomaan juuriaan.

”Totuus on, että Karkkilassa joku on pannut minut kierrätykseen.”

Vähitellen Mirjan menneisyys ja Juhan kokema talousrikos kietoutuvat yhteen. Tapahtumat lähtevät näin nopealle kiertoradalle, jossa lopulta häämöttää onnenmakuinen loppu.

Romaanikertojan mukaan unelmista ei kannata luopua, vaikka tulisi millaisia vastoinkäymisiä.

Esikoiskirjailijan ilmaisu on ilmeikästä ja uskottavaa. Kieli on nautittavan täsmällistä ja virheetöntä.

Mirjan puhekieli on oma lukunsa. Kun hän menee hämilleen tai ajatuksiinsa, hän alkaa puhua itselleen läheisintä kieltä eli Porin murretta.

Kirjoitusote pursuaa sanoja sydämen kyllyydestä. Tekstistä löytyy tyyliä kukkuramitoin. Lyhentäminen olisi kuitenkin tehnyt hyvää sekä ilmaisulle että sisällölle.

Pirjo Toivanen muutti aikoinaan opiskelemaan Helsinkiin. Hän asui vientitehtävien siivittämänä 11 vuotta ulkomailla Lontoossa, Haagissa ja Milanossa. Tällä hetkellä Toivanen asuu Stresassa Pohjois-Italiassa sekä Floridassa.

Pirjo ja Reijo Toivanen.

Hylätyt lapset, kamalat aikuiset

Avainsanat

Marisha Rasi-Koskinen, romaanit, Satakunnan Kansa

Marisha Rasi-Koskinen. Kuva Anna Emilia Kervinen

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain 2011. 263 s.

Marisha Rasi-Koskisen (s. 1975) esikoisteos Katariina on sirpaleinen romaani lapsista ja aikuisista todellisuuden ja kuvitellun rajamaastossa. Kuudesta episodista rakentuva Katariina vyöryttää lukijan eteen synkkiä muistoja ja lapsenomaisen toiveikkaita nykyhetkiä.

Katariinan toinen päähenkilö on murrosikäinen Margareetta, joka asuu perheineen rakennusurakoitsija-isän rakentamissa luksushuviloissa. Kun verottajan edellyttämä kahden vuoden asumisaika on täyttynyt, koti myydään eniten tarjoavalle ja perhe muuttaa uuteen, vielä keskeneräiseen kotiin, jota isä alkaa panna myyntikuntoon.

Margareetan äiti on ironisesti lastensuojelussa toimiva sosiaalityöntekijä, jota ei kuitenkaan paljon kotona näy. Ahdistunut Margareetta tutustuu vaaleaan Katariinaan, joka on asunut koko elämänsä samassa pihapiirissä.

Välillä romaanikertojana on räväkkäluonteinen Margareetta, välillä Katariina. Kun Margareetalta puuttuu pysyviä kiinnikkeitä arkielämään, hän kiinnittyy Katariinaan kuin pelastusrenkaaseen.

Katariinasta kehittyy vähitellen mystinen hahmo, jolla näyttää olevan alituinen kiire jonnekin. Kertoja seuraa Margareetan ja Katariinan askelia aikuisuuteen saakka, johon ankean lapsuuden perintö heittää synkän varjonsa.

Rasi-Koskinen onnistuu hienosti yhdistämään lapsenomaisen tajunnanvirran ja aikuisten itsekeskeisen maailman. Liike on tärkeä elementti läpi koko teoksen. Paikallaan pysyvät henkilöt päätyvät sivustakatsojan rooliin:

”Margareetta haluaa tietää, millaista on, kun ei tarvitse muuttaa ja kaverit pysyvät samoina vuodesta toiseen. Miltä tuntuu, kun näkee puiden ja pensaiden kasvavan ympärillään eivätkä metsiköt, kivet ja keinut pienene sillä aikaa, kun on poissa.”

Esikoiskirjailija kirjoittaa lapsien ahdistuksista ja perheväkivallasta inhottavan koskettavasti.

Heitteille jätetyt lapset kamaline aikuisineen liittyvät vahvasti kirjailijan ammatilliseen toimenkuvaan. Ammattipsykologille sisäisesti eheät romaanihenkilöt olisivat todennäköisesti liian siistejä tai pelkistettyjä.

Katariinan henkilöt ovatkin niin problemaattisia, ettei niiden kanssa pääse helposti sinuiksi. Kun tähän vielä liittää joukon painajaismaisia unikuvia ja kohtuullisen läpinäkymättömän kerrontarakenteen, monisyinen ja -selitteinen lukuromaani on saanut muotonsa.

 

Carita Forsgren kuvaa rikosta, rangaistusta ja perhekriisiä

Avainsanat

Aiskhylos, Carita Forsgren, romaanit, Satakunnan Kansa, sukutarinat, suomalainen kaunokirjallisuus, Tampere

Carita Forsgren. Kuva: Otavan Kuvapankki

Carita Forsgren: Jänistanssi. Otava 2011. 271 s.

Carita Forsgren: Perintö. Otava 2012. 287 s.

Tamperelainen käsikirjoittaja ja graafinen suunnittelija Carita Forsgren (s. 1968) julkaisi maaliskuussa 2012 romaanin Jänistanssi. Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010).

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia.

Kyseessä on nykypäivään sijoittuva trilleri, jossa kauhutunnelmat vuorottelevat kiivastahtisten työhetkien kanssa. Toisaalta Jänistanssi osoittautuu tutkielmaksi rikoksen ja rangaistuksen väistämättömyydestä.

Päähenkilö on animaatiostudiolla työskentelevä Tiia, jolla on tahraamaton maine studion kilttinä työnarkomaanina. Hän asuu työkaverinsa Samulin kanssa, jolla on maailmanmiehen elkeet ja joka ei ota Tiiaa kovin vakavasti.

Kovakuntoinen Tiia juoksee aamulenkkejä kaupungin harjuilla lähes päivittäin. Yhden lenkin aikana hän saa uhkaavan tekstiviestin. Sitten Tiia huomaa jonkun varjostavan häntä:

”Rauhallinen mielialani suli pois ja väistyi levottomuuden tieltä. Vilkuilin ympärilleni, ja ehkä tosiaan näytin rusakolta. Ja niin kuin rusakko, lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pääsin.”

Pieni animaatiostudio Tamaani valmistelee suurin odotuksin produktiota jäniksistä. Jänissarja muuttuu koko romaanin ajan yhä ronskimmaksi, vaikka kyseessä on lasten animaatio.

Forsgrenin romaani päättyy vaikuttavasti lasten katsoessa hoitolaitoksessa Tamaanin lopullista tuotosta, jossa jänikset kasvattavat itselleen hampaat ja ajavat niitä uhanneet pedot pois.

Romaanin lopun kaameat tapahtumat käynnistyvät Samulin mystisestä katoamisesta ja siitä seuraavista poliisitutkinnoista. Paineiden kasvaessa kiristyvät studion pienen henkilökunnan välit.

Romaanikertojana esiintyy välillä jokainen romaanin kahdeksasta varsinaisesta henkilöstä.

Forsgrenin jännityskerronta pitää lukijan otteessaan teoksen loppuun asti. Jänistanssin henkilökuvat kehittyvät koko ajan yhä yllättävämmiksi.

Forsgren sekoittaa mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia. Vaikutelma on tehokas, vaikka ajoittain niiden erottaminen toisistaan on työlästä.

Oresteian toisinto

Forsgrenin seuraavassa romaanissa Perintö (2012) eletään herraskaisen suomalaisperheen perinnönjaon hetkiä. Romaani on aiheeltaan tavanomainen mutta toteutukseltaan persoonallinen sukutarina.

Perintö alkaa dekkarin tavoin ruumiiden ääreltä.

Keskiöön nostetaan Okko-niminen rikkaan perheen poika, josta odotetaan sukuyhtiön tulevaa johtajaa. Taiteellisesti lahjakasta Okkoa itseään ei tällainen rooli kiinnosta, ja niin hän saapuu vanhempiensa luokse omien suunnitelmiensa kanssa.

Okon vanhempien kesämökillä tilanteet kuitenkin kärjistyvät äärimmäisyyksiin. Rajut kohtaukset ja perheyrityksen Ores-nimi viittaavat Aiskhyloksen Oresteia-tragedian toisintoon.

Romaanissa liikutaan myös Kiinassa, Ranskassa ja Saksassa. Kertoja kuvaa muun muassa Okon huonoa sopeutumista saksalaisiin opiskelijapiireihin, hänen vanhempiensa välien kiristymistä ja näiden erosta syntyvien uusioperheiden elämänmenoa.

Perintö on jännittävä ja crescendon tavoin loppua kohti kiihtyvä lukuromaani.

Mies- ja naishenkilöt kuvataan pelkistetyin hahmoin. Nainen piilottaa hymyn taakse salaiset ajatuksensa, ja keskivertomiehen ajatustoiminta lakkaa kauniin naisen edessä. Pieni miinus on, että Forsgrenin romaanikerronta on toisinaan irtonaista lievään sekavuuteen saakka.

 

 

 

Papin tytär vakoojana

Avainsanat

Arne Nevanlinna, Franz Kafka, Opettaja-lehti, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, vakoojaromaanit

Arne Nevanlinna. – Kuva: Jukka Ritola

Arne Nevanlinna: Varma. WSOY 2012. 338 s.

Helsinkiläisen Arne Nevanlinnan (1925-2016) elokuussa 2012 julkaisema Varma-romaani oli kirjailijan suositun romaanitrilogian viimeinen osa. Sarjan aikaisemmat osat olivat Marie (Finlandia-ehdokas 2008) ja Hjalmar (2010).

Arkkitehdin koulutuksen saanut Nevanlinna työskenteli opettajana ja professorina Suomessa ja ulkomailla. Hän ryhtyi kirjailijaksi vasta vanhoilla päivillä. Viimeinen teos Pako ilmestyi ennen kirjailijan kuolemaa 2016.

Varma-romaanin päähenkilö on Varma Siviä Eldenius –niminen matemaatikko ja tilastotieteilijä. Pitkälle itsensä kouluttanut nainen työskentelee gallup-yrityksessä, jossa paljastuu kosolti pimeää puuhastelua.

Varman luonteeseen ei kuulu jättää asiaa silleen. Niin hän päättää osaltaan oikaista asioita, maksoi se mitä vain.

Ja hintaahan projektille kertyy! Papin tyttärenä kasvanut Varma muassa menettää asuntonsa, kun tuhopolttajat iskevät. Sitten suojelupoliisi ottaa hänet puhutteluunsa vakoilusta epäiltynä.

Ulkonaisten ongelmien lisäksi Varma käy jatkuvaa sisäistä jaakobinpainia ja kärsii alinomaa voimakkaista komplekseista. Tanssitaidottomuus, tynnyrimäinen ulkomuoto ja kamalat etunimet järkyttävät itsetuntoa kuin jatkuva maanjäristys. Kun fysiikka alkaa pettää, Varma hakeutuu aids-testiin.

Nevanlinna kärjistää mielellään henkilöhahmoja karikatyyreiksi.

Varma itse tavoittelee täydellisyyttä vanhanaikaisilla tavoillaan. Kun muut tekevät kirjallisia töitä kirjoitus- ja tietokoneilla, Varmalle riittää kynä ja paperi.

Varma luottaa myös vanhanaikaiseen moraaliin, joka oikeuttaa juuri häneltä epäsovinnaisia tekoja tarpeen tullen. Hän pohtii poikkeavuuksia ja mutaatioita maailmassa, jossa kaikki on tasapäistetty Gaussin käyrien ja keskiarvojen mukaan.

Nevanlinnan ajankuvaus velloo edestakaisin nykyhetken ja 1940-1950-lukujen välillä.

Kertoja liikkuu esimerkiksi pitkiä aikoja sotienjälkeisessä, ahdasmielisessä maalaismiljöössä, jossa Varman Hampus-isä kokeilee rakkauden rajoja ja tapaa lopulta Varman äidin. Tämä luo vahvaa kontrastia sille urbaanihenkisyydelle, joka seuraa Varman epävarmojen ja ahdistavien nykyhetkien kuvauksia.

Varman vastapoolina niin sukupuoleltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaan on Klaus Warjo –niminen mies, joka tulee vastaan säännöllisesti ja aina kuin puun takaa. Varman askelia seuraavassa varjomaisessa hahmossa henkilöityy Nevanlinnan toisinto Franz Kafkan Oikeusjutusta (1925).