Avainsanat
Aleksis Kivi, Cicero, galaktinen runousoppi, literature article, Plutarkhos, Romuluksen sielu, science fiction, Väinö Linna, Virke, Winston Churchill
”Kirjallisuuteen keskittyvä mieli sivuutti sinisen valon klikkitodellisuuden, joka houkutteli jatkuvasti. Sen matalakulttuuri oli kasvanut aikoja sitten pölypilviksi ja asteroidivyöhykkeiksi korkeakulttuurin muidenkin tähdistöjen edessä.” (Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu, s. 333)
Kukapa meistä ei miettisi aika ajoin erilaisten harrastustemme tärkeysjärjestystä.
Samasta ajasta kilpailevat netin matalakulttuurin tuotteet (suoratoisto-TV-sarjat, sosiaalinen media, kännykkäpelit, netin viihdesivustot) ja korkeakulttuurin taideteokset. Väsyneen nykyihmisen arkinen vaakakuppi kääntyy vapaa-ajalla monesti helpoimmin vastaanotettavien hyödykkeiden suuntaan.
Esittelen seuraavassa ns. galaktista runousoppia vastauksena edellä kuvattuun sinisen valon matalakulttuuriin. Asia on laajemmin esillä maaliskuussa 2020 ilmestyneessä tietokirjassani Romuluksen sielu (Warelia 2020).
Klassikkokirjat tarjoavat muistamisen arvoista tietoa.
KAIKKI LÄHTEE liikkeelle idealisoinnista.
Ideaalin mukaan klassikkokirjat tarjoavat jotakin, mitä minkä tahansa ajan ihminen tarvitsee kipeästi: muistamisen arvoista tietoa. Galaktisen runousopin perusidea on nähdä uuden ja vanhan kirjallisuuden keskeiset oivallukset ja sanomat osana Maailmankirjallisuuden Tarinaa, valona, joka singahtaa kirjallisuushistoriassa tavallaan kirjalliselta kiintotähdeltä toiselle:
”Menneet teokset muodostivat keskenään oman universuminsa, jonka sisältä eri kohdista aukesi yhä uusia suuntia ja ulottuvuuksia. Siinäpä kosmologisen runousopin ydin: tarinan keskus oli ollut jo ammoisista ajoista lähtien kaikkialla. Maailmankirjallisuuden Tarina [–] löytyi yhä uudelleen kirjailijan mielikuvien myllerrettyä tietyt pyörähdykset. Tarinan ikivanha ydinmehu kesti pilaantumatta pitkien aikojen läpi ja täytti viisaiden sanat yhä uudelleen.” (Romuluksen sielu, s. 333)
Romuluksen sielussa käyn läpi 15 klassikkokirjailijaa pienoiselämäkertojen kautta. Mukana on kaksi suomalaista (Aleksis Kivi, Väinö Linna), muut ovat ulkomailta.
Olen asetellut kirjailijat öiselle tähtitaivaalle siten, että jokaisen tähden taustalla loistaa myös varhaisempi valo.
Esitellessäni esimerkiksi Winston Churchillia kirjailijana liikun ajassa taakse päin antiikin aikaan, jolloin samantapaisia aiheita pyörittelivät antiikin kuuluisat reetorit Plutarkhos ja Cicero.
Kirjallisuushistoriasta löytyy kosolti mustia kääpiöitä.
KIRJASSANI ESITELLYT teokset havainnollistavat kirjallisuuden voimaa, joka päihittää mennen tullen pinnallisemman informaation. Näin ollen kirjallisuudesta on oikeasti myös informatiivisen matalakulttuurin haastajaksi.
Vertaan Romuluksen sielussa sinisen valon matalakulttuurin tuotteita avaruuden pimeään aineeseen. Tämäkin on idealisoitua ja kärjistettyä.
Jos kirjallisuuden informaatiovirtaa kuvailee valoksi, joka etenee ajassa jopa tuhansien vuosien matkan kirjailijalta lukijalle, sinisen valon matalakulttuurituotteet eivät samaan kykene. Ne eivät anna vastaanottajilleen juuri mitään kestävää tai säilyttämisen arvoista ja ovat useimmiten pelkkiä ”heittoja”, twiittejä, joiden tarkoituksena on pysäyttää vastaanottaja hetkeksi – ja sen jälkeen seuraa unohdus, vajoaminen tyhjään.
”Lähellä galaktisen runousopin ydintä löytyi valtava määrä pimeää ainetta, sanoja joita kenenkään ei tehnyt mieli lukea tai kuulla, ei minunkaan. Löysin kirjallisuushistoriasta monia mustia kääpiöitä, valonsa menettäneitä teoksia, joita kukaan ei lukenut eikä niiden valo enää siksi paistanut kenellekään. Mustien kääpiöiden tieto sammui kenties jo alussa. Samaan pimeyteen upposivat tyhjänpäiväiset puheenvuorot, sanahelinät, tyrannien propaganda, huonot lakitekstit ja niiden monisanaiset perustelut, valeuutiset, juorut ja väärät lupaukset.” (Romuluksen sielu, s. 332)
JOKAISELLA ON tätä nykyä älypuhelin, joka päivittyy tämän tästä erilaisista informaatioista. Päiväksi kännykän netti kiinni, niin huomaamme kouriintuntuvasti, kuinka internetistä on tullut meitä alituisesti kiinnostava informaatioalusta.
Huomaan itsessänikin keskittymiskyvyttömyyttä esimerkiksi kirjaa lukiessa tai TV-elokuvaa katsoessa. Käsi hamuaa älypuhelinta vaistomaisesti, ja huomaan kohta selailevani Facebookin päivityksiä tai sähköpostiviestejä.
Informaation tuottamista ja ohjautumista internetissä johtaa monessa sovelluksessa tekoälypohjainen algoritmi, joka laskee netin käyttäjän potentiaalisia mieltymyksiä.
Esimerkiksi Spotifyn suuri suosio perustuu puhtaaseen matematiikkaan: sovellus tuottaa sellaisen musiikkitarjottimen, joka laskennallisesti sopii juuri tälle musiikin kuuntelijalle.
Nuorten heikko lukeminen on ainoastaan jäävuoren huippu.
KILPAILUSSA NYKYIHMISTEN huomiosta vanha kirjallisuus pystyy antamaan paremman vastuksen algoritmiohjatuille matalakulttuurituotteille kuin uutuuskirjat, olkoonkin, että myös nykyisin tehdään paljon hyviä kirjoja.
Läpi kirjallisuushistorian kirja on pannut ihmisen ajattelemaan uudella tavalla ja kasvamaan henkisesti. Kaikki klassikot ovat käytännössä oppikirjoja. Niitä lukemalla voi oppia elämässä tärkeitä taitoja ilman opettajaa, pappia tai muuta asiantuntijaa.
Sinisen valon matalakulttuurin tuotteet eivät sitä vastoin pyri kasvattamaan ketään. Niiden lähes ainoana tarkoituksena on herättää huomiota.
Kirjoittaminen ja muu luova työ vaativat älypuhelimen tietoista syrjään laittamista.
Kirjan itsekin kirjoittaneena en ihmettele, että monet kirjailijat, taiteilijat ja tiedeihmiset ovat jättäytyneet pois sosiaalisesta mediasta ainakin taide- tai tutkimusprosessin ajaksi. Voisiko lukemisen kanssa tehdä samanlaisen tempun?
Informaatioyhteiskunnan ajankäyttötavista on puhuttava ilman syyllistämistä tai kieltolauseita. En nouse älypuhelinta vastaan. Sen monipuolisilla informaatiovirroilla on tärkeä itseisarvonsa, joka pitää suhteuttaa informaation globaaliin kokonaisuuteen.
En vastusta Playstationia, Instagramia, Netflixiä enkä Twitteriä. En tavoittele pornosivustoja lailla suljettaviksi. Kaikella informaatiolla on vastaanottajansa. Suljetun yhteiskunnan ensimmäinen reunaehto on suljettu informaatio. Siitä on lyhyt matka propagandaan, erääseen informaation pimeistä aineista.
Meidän ei tule huolestua pelkästään nuorten heikosta lukukäyttäytymisestä. Se on ainoastaan jäävuoren huippu.
Jos jostain pitäisi huolestua, niin nykyaikuisten lukemisesta – joka on laskenut kuin lehmän häntä.
Kirjallisuus:
Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Warelia 2020.
Artikkeli on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 2/2020.
