Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011.
Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011.
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava 2011.
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. Otava 2011.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.
Vuoden 2011 kaunokirjallisuuden Finlandian valinta osoitti jos mikä naiskirjallisuuden merkitystä Suomessa. Kaikki finalistit olivat naiskirjailijoita. Sattumaako?
Jenni Linturin (s. 1979) esikoisteos Isänmaan tähden sisältää erilaista kuvastoa kuin sotaromaanit yleensä. Romaanin päähenkilö Antti Vallas on 79-vuotias sotaveteraani, joka tippuu romaanin alussa katolta. Toipumisaikana hän alkaa nähdä todellisia ihmisiä historiallisina. II maailmansodan aikana SS-joukoissa tehty pitkä vaellus Kaukasukselle nousee muistin kätköistä mieleen kuin juuri koettuna.
Isänmaan tähden ei esittele sotaveteraaneja niinkään isänmaan sankareina kuin ihmispoloina, jotka joutuivat ilman omaa syytään karmeiden velvollisuuksien eteen. Syyllisyydentunnetta on jälkikäteen lähes mahdoton pyyhkiä pois.
Linturin kirjailijantyö sai debyytistä komean avauksen. Tyyli on verraten kypsynyttä. Poikkeuksellinen sotatarina etenee luistavasti, ja henkilökuvauskin tavoittaa syvällisiä tasoja. Pienoinen sekavuus häiritsee lukuromaanin sujuvuutta.
Kirjallinen aloittelija on myös toinen Finlandia-ehdokas Laura Gustafsson (s. 1983), jonka esikoisromaani Huorasatu kertoo muun muassa suomalaisnaisiin suuntautuvasta väkivallasta. Prostituoitujen maailmaan keskittyvä teos on sekoitus arkipäiväistä kerrostaloelämää, kreikkalaisia myyttejä, raakoja rikoksia ja niiden rangaistuksia sekä fantastisia tapahtumia. Romaanissa esiintyy parodisesti jopa kreikkalainen jumalatar Afrodite fiktiivisessä kaavussa.
”Naisten asia on meidän kaikkien asia. Meillä on velvollisuus taistella sisartemme puolesta ja vastustaa sortoa.”
Roiseja kohtauksia sisältävä Huorasatu on kerronnaltaan paljon yllätyksellisempi kuin Jari Tervon kohuteos Layla, vaikka romaanien aihepiirit ja henkilöt ovat samantyyppisiä. Sarkastinen huumorinkukka kukkii Gustafssonin teoksessa toisinaan niityksi asti.
Kypsempää naisenergiaa ammentaa ehdokasteokseensa Eeva-Kaarina Aronen (s. 1948). Yhden päivän romaani Kallorumpu on kirjailijan kolmas romaani.
Arosen romaanikertoja on elokuvaohjaaja, joka tallentaa filmille kohtauksia Mannerheimin kotona Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1935. Estradille kameran eteen marssii myös marsalkan 40-vuotias Sophie-tytär, jonka elämästä on sopusointu kaukana.
Monenlaisten ristiriitojen keskellä Mannerheimit valmistelevat kutsuvierasillalliset yhdessä vireähenkisen palvelusväen kanssa. Nuori Suomi elää menneen kansalaissodan varjossa, eivätkä Keski-Euroopasta kantautuvat uutiset rohkaise valoisaan tulevaisuususkoon.
Historiallisena epookkina Arosen teos tähyilee moneen suuntaan ja aikaan. Kuusikymppisen kirjailijan painokas kynä on viipyilevän vihjaileva. Värikkäät tapahtuvat etenevät elokuvan lopputeksteihin saakka.
Sophie on päähenkilön nimenä myös Laila Hirvisaaren (s. 1938) romaanissa Minä, Katariina. Tiiliskiviteos kertoo Venäjän keisarinna Katariina II Suuresta, jonka elämä juonittelujen kyllästämässä Venäjän hovissa on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista.
Romaanin alussa Katariina joutuu pitkälle sairauslomalle. Kuusikymppinen keisarinna alkaa käydä vanhoja papereitaan ja muistella nuoruusaikojaan, jolloin hän oli Sophie-niminen saksalainen prinsessa. Hänet naitettiin Venäjän keisarillisen suvun jäsenelle, josta värikkäiden vaiheiden jälkeen tuli Venäjän tsaari.
Hirvisaaren epookkikuvaus toimii tällä kertaa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti. Kaunokirjallisista ansioistaan huolimatta Minä, Katariina on pesunkestävä viihderomaani, jonka arvo historiallisten faktojen ja kausaliteettien tulkitsijana on toissijainen. Romaani kuvaa enemmän Katariinan onnetonta rakkauselämää, jossa ei valopilkkuja näy.
Kristina Carlson (s. 1949) on julkaissut kaunokirjoja harvakseltaan mutta sitäkin näkyvämmin. William N. päiväkirja on päiväkirjaromaani William Nylanderista (1822-1899), joka oli kansainvälisesti aikansa johtava jäkälätutkija. Fiktiivinen Nylander dokumentoi päiväkirjaansa yksinäisiä vanhuuden päiviään Pariisissa marraskuusta 1897 maaliskuulle 1899, jolloin hän menehtyy vakavaan sairauteen.
Ansioitunut kasvitieteilijä on joutunut ajat sitten sivuun kasvitutkimuksen valtavirrasta liian suorien mielipiteidensä vuoksi. Suomeen William haikailee vain kesäisin. Tiedemiehen mieltä masentaa ajatus, että elämäntyö lopulta painuu täysin unohduksiin.
Carlsonin tyylikäs kirjoittajanote alleviivaa historiallisen henkilön omaperäisyyttä. Nylander saa Carlsonin romaanissa sympaattista kuvausta kiehtovana persoonana. Teoksen ajankuva osuu ansiokkaasti kohdalleen yksityiskohtia myöten.
Rosa Liksomin (s. 1958) Hytti nro 6 on matkakertomus, jossa reissataan junalla Moskovasta Siperian kautta Mongoliaan. Finlandian voittaneen romaanin päähenkilönä on Moskovaan kyllästynyt suomalaistyttö, joka 1980-luvun Neuvostoliitossa lähtee pitkälle junamatkalle itään päin. Samaan hyttiin osuu kohtalon osumasta nelikymppinen, juoppo venäläismies, joka on käynyt läpi kaikenlaiset leirit vankileireistä lähtien.
Mies juo votkaa, juttelee ummet ja lammet ja tyttö kuuntelee vaitonaisena viikkokausia. Tyttö avaa sanaisen arkkunsa vasta romaanin lopussa. Miehen ja tytön suhde muuttuu vähitellen myönteiseksi, vaikka siitä on koko ajan romanttisuus kaukana. Lopulta tytön inho Moskovaakin kohtaan loppuu vaihtuen haluksi palata sinne takaisin.
Liksom kuvaa hersyvällä otteella venäläisiä ihmisiä, asumuksia, maisemia, historiallisia tapahtumia, tekniikkaa jne. Ulkomaalaisesta tytöstä ne tuntuvat eksoottisilta, samoin kuin tuntemattoman miehen pateettinen isänmaanrakkaus: ei ole parempaa maata kuin Neuvostoliitto.
Liksomin kirjoittajanote on havainnollinen ja mukaansatempaava. Surullinen pohjavire sävyttää yksinäisyyttä kaipaavan tytön kujanjuoksua idän ihmisten keskellä.
– – – – – – – – – – –
Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä.
