Rosa Liksomin Väylä kuvaa mieliinpainuvasti suomalaisia sotapakolaisia

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, John Steinbeck, Lapin sota, Lappi, romaanit, Rosa Liksom, Ruotsi, Satakunnan Kansa, sotaromaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 269 s.

ROSA LIKSOMIN (s. 1958) verevä romaani Väylä tuo esille suomalaisten pakolaisten kohtaloita Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944–1945 ja sen jälkeen.

Suomesta lähti Lapin sodan aikana evakkoon Ruotsin puolelle noin 60 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia nautaeläimiä. Näiden koskettavan kohtalon äärelle kirjailija pysähtyy pitkäksi toviksi.

Väylän päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka pakomatkalle lähtiessään häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Tyttö etsii äitiään, joka on jo mennyt edeltä Väylän eli Tornionjoen ylitse.

Perheen miehet ovat lähteneet sotaretkelle kauas itään. Kertojan kaksosvelipuolet ovat jo tulleet takaisin puuarkuissa. Isä on sodassa edelleen.

Romaanin vahva meänkieli eli Tornionjokilaakson murre tuntuu ensin luotaantyöntävältä ja työläältä. Sitten murre alkaa tulla läheisemmäksi, samoin sitä käyttävät ihmiset. Samalla murteella Liksom kirjoitti myös edellisen romaaninsa Everstinna (2017).

Väylässä pakolaisia ovat kaikki, jotka ovat lähteneet Suomesta Ruotsin puolelle: miehet, naiset, lapset, kotieläimet.

Lehmät ovat lappilaisten aarteita, joita vaalitaan hellästi, myös vaikeuksien keskellä. Lehmät ja naiset ovat välillä Väylässä iloisesti sekaisin:

”Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan. Halasin jokasta lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrille, Martale ja Matilleki.” (s. 108)

Kohta huomaan jännittäväni, kuinka sorkkaeläimet mahtavatkaan selvitä kolkosta evakkoretkestä. Mirja-hiehon synnytystä kuvataan kuin ihmislapsen maailmaantuloa.

Rosa Liksom. Kuva: Otava.

LAPPILAISET luontokuvat ovat Liksomille tärkeitä. Aukeat tunturimaisemat saavat rinnalleen kuraisia maanteitä ja ankeita ihmisasumuksia.

Ruotsissa lappilaiset joutuvat kokoamisleireille ja karanteeniin. Kuolema ympäröi pakolaisia kuin kolea syystuuli. Leirissä kulkutaudit korjaavat runsaan sadon.

Kahden viikon pakollinen eristys venyy paljon pitemmäksi. Ankeat parakit tuovat joillekin mieleen venäläisten kolhoosit.

Karanteenin jatkuessa suomalaisten viha kasvaa, ja kauheilta välikohtauksilta ei säästytä. Vihan hedelmät kypsyvät samaan tapaan kuin John Steinbeckin klassikossa (1939). Välillä leirillä istutaan seuroja, joissa maaseutupappien jyrkät parannussaarnat jylisevät lappilaisten päiden ylitse.

Romaanikertoja vaikuttaa toisinaan pikkuvanhalta:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.” (s. 155)

Tyttö kesyttää kaverikseen rotan, Aikilin. Äiti hyväksyy rotan lemmikiksi, toisin kuin leirin lapset. Aikilin kautta Liksomin monipuolinen ja antropomorfinen eläinkuvaus saa uuden ulottuvuuden.

Väylä on tyyliltään mitä rankinta realismia, jossa kajastaa toivon vahva kipinä. Päähenkilön tuima luonto on tulevan onnen tärkein takuumies.  

Suurta kertomusta hahmottamassa

Avainsanat

Anne Hänninen, Hannu-Pekka Björkman, Harri Raitis, Jouni Inkala, Kari Aronpuro, Liisa Laukkarinen, Markku Envall, Mirkka Rekola, Raamattu, religion, Rosa Liksom, suuret kertomukset, tietokirjallisuus, Torsti Lehtinen

Torsti Lehtinen (toim.): Kirjailijan Raamattu. Johnny Kniga 2009. 240 s.

Torsti Lehtisen (s. 1942) toimittama kirjoituskokoelma Kirjailijan Raamattu (2009) havainnollistaa kirjojen kirjan asemaa suomalaisen kaunokirjallisuuden perustekstinä. Alkusanoissaan Lehtinen toteaa uutuuden olevan rinnakkaisteos kirjalleen Runoilijan Jumala (2003), jossa kirjailija esitteli suomalaisen runouden jumalakuvia.

Kirjailijan Raamatun kirjoittajat kertovat lähinnä siitä, miten Raamattu on vaikuttanut heidän kirjoittamiseensa. Vaikka kyse on Raamatun aiheiden ja kysymysten käyttökelpoisuudesta esim. uudessa romaanitaiteessa, monet kirjoittajista ajautuvat pohdiskelemaan uskonasioita sinänsä.

Kirjoittajiin otettiin kuulemma sekä kokeneita kirjailijoita että aloittelijoita. Lehtinen painotti kutsussaan henkilökohtaisia ja kiintoisia näkökulmia. Kirjailijakirjoittajien joukkoon saatiin yksi näyttelijäkin, Hannu-Pekka Björkman.

Jotkut kirjoittajista suhtautuvat kirjoitustehtäväänsä herätyssaarnaajan kiihkeydellä. Esimerkiksi Björkman erehtyy selostamaan sivukaupalla sitä, kuinka historian siivillä houkan ja narrin äänet ovat ojentaneet valtioiden hallitsijoita tyhmyyksien tekemisestä. Hieman läheisemmille harhapoluille eksyy Harri Raitis vuolaissa erittelyissään kirkon suhteesta Raamattuun ja raamatunkäännöstyön etenemisestä.

Ironian kohde

16 kirjoittajan joukossa on ainoastaan neljä naista: runoilijat Anne Hänninen, Liisa Laukkarinen ja Mirkka Rekola (haastateltu) sekä kirjailija Rosa Liksom. Lehtinen myöntää epäkohdan jo alkupuheessaan. Hän toteaa, etteivät naiskirjailijat olleet yhtä innostuneita aiheeseen nähden kuin miehet.

Monelle kokoelman kirjailijoista Raamattu on ironisen ajattelun lähde ja kohde, jota vasten on hedelmällistä testata sekä hirtehisiä että vakavamielisiä ajatusleikkejä. Kari Aronpuro kertoo lukuisista runoistaan, joihin hän on lainannut Raamatun ajatuksia ja lauseita.

Runoilija Jouni Inkala oppi laululyriikan perusteet virsikirjan virsien kautta, jotka ammentavat kuvastonsa suoraan Raamatusta. Vierastan Björkmanin ja muutamien muiden tapaa heittäytyä syvällisiksi raamatunselittäjiksi, joiksi heistä ei tunnu olevan.

Monen kirjoittajan mielestä Raamattu sisältää kertomuksia, joista ei kertomus enää parane. Runoilija Liisa Naukkarinen kuvaa Raamattua kestäväksi kaleidoskoopikseen, jonka voima peilata uusia aikoja ja tapahtumasarjoja ei vähene. Kokoelman parhaimpia on Markku Envallin teksti, jossa hän erittelee Raamattua suurena kertomuksena.

Finlandia-rivistön naisenergia uhkuu kauas (2011)

Avainsanat

book review, Eeva-Kaarina Aronen, Finlandia-palkinto, Jenni Linturi, Kristina Carlson, Laila Hirvisaari, Laura Gustafsson, Rosa Liksom

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011.

Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava 2011. 

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. Otava 2011.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

Vuoden 2011 kaunokirjallisuuden Finlandian valinta osoitti jos mikä naiskirjallisuuden merkitystä Suomessa. Kaikki finalistit olivat naiskirjailijoita. Sattumaako?

Jenni Linturin (s. 1979) esikoisteos Isänmaan tähden sisältää erilaista kuvastoa kuin sotaromaanit yleensä. Romaanin päähenkilö Antti Vallas on 79-vuotias sotaveteraani, joka tippuu romaanin alussa katolta. Toipumisaikana hän alkaa nähdä todellisia ihmisiä historiallisina. II maailmansodan aikana SS-joukoissa tehty pitkä vaellus Kaukasukselle nousee muistin kätköistä mieleen kuin juuri koettuna.

Isänmaan tähden ei esittele sotaveteraaneja niinkään isänmaan sankareina kuin ihmispoloina, jotka joutuivat ilman omaa syytään karmeiden velvollisuuksien eteen. Syyllisyydentunnetta on jälkikäteen lähes mahdoton pyyhkiä pois.

Linturin kirjailijantyö sai debyytistä komean avauksen. Tyyli on verraten kypsynyttä. Poikkeuksellinen sotatarina etenee luistavasti, ja henkilökuvauskin tavoittaa syvällisiä tasoja. Pienoinen sekavuus häiritsee lukuromaanin sujuvuutta.

Kirjallinen aloittelija on myös toinen Finlandia-ehdokas Laura Gustafsson (s. 1983), jonka esikoisromaani Huorasatu kertoo muun muassa suomalaisnaisiin suuntautuvasta väkivallasta. Prostituoitujen maailmaan keskittyvä teos on sekoitus arkipäiväistä kerrostaloelämää, kreikkalaisia myyttejä, raakoja rikoksia ja niiden rangaistuksia sekä fantastisia tapahtumia. Romaanissa esiintyy parodisesti jopa kreikkalainen jumalatar Afrodite fiktiivisessä kaavussa.

”Naisten asia on meidän kaikkien asia. Meillä on velvollisuus taistella sisartemme puolesta ja vastustaa sortoa.”

Roiseja kohtauksia sisältävä Huorasatu on kerronnaltaan paljon yllätyksellisempi kuin Jari Tervon kohuteos Layla, vaikka romaanien aihepiirit ja henkilöt ovat samantyyppisiä. Sarkastinen huumorinkukka kukkii Gustafssonin teoksessa toisinaan niityksi asti.

Kypsempää naisenergiaa ammentaa ehdokasteokseensa Eeva-Kaarina Aronen (s. 1948). Yhden päivän romaani Kallorumpu on kirjailijan kolmas romaani.

Arosen romaanikertoja on elokuvaohjaaja, joka tallentaa filmille kohtauksia Mannerheimin kotona Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1935. Estradille kameran eteen marssii myös marsalkan 40-vuotias Sophie-tytär, jonka elämästä on sopusointu kaukana.

Monenlaisten ristiriitojen keskellä Mannerheimit valmistelevat kutsuvierasillalliset yhdessä vireähenkisen palvelusväen kanssa. Nuori Suomi elää menneen kansalaissodan varjossa, eivätkä Keski-Euroopasta kantautuvat uutiset rohkaise valoisaan tulevaisuususkoon.

Historiallisena epookkina Arosen teos tähyilee moneen suuntaan ja aikaan. Kuusikymppisen kirjailijan painokas kynä on viipyilevän vihjaileva. Värikkäät tapahtuvat etenevät elokuvan lopputeksteihin saakka.

Sophie on päähenkilön nimenä myös Laila Hirvisaaren (s. 1938) romaanissa Minä, Katariina. Tiiliskiviteos kertoo Venäjän keisarinna Katariina II Suuresta, jonka elämä juonittelujen kyllästämässä Venäjän hovissa on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista.

Romaanin alussa Katariina joutuu pitkälle sairauslomalle. Kuusikymppinen keisarinna alkaa käydä vanhoja papereitaan ja muistella nuoruusaikojaan, jolloin hän oli Sophie-niminen saksalainen prinsessa. Hänet naitettiin Venäjän keisarillisen suvun jäsenelle, josta värikkäiden vaiheiden jälkeen tuli Venäjän tsaari.

Hirvisaaren epookkikuvaus toimii tällä kertaa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti. Kaunokirjallisista ansioistaan huolimatta Minä, Katariina on pesunkestävä viihderomaani, jonka arvo historiallisten faktojen ja kausaliteettien tulkitsijana on toissijainen. Romaani kuvaa enemmän Katariinan onnetonta rakkauselämää, jossa ei valopilkkuja näy.

Kristina Carlson (s. 1949) on julkaissut kaunokirjoja harvakseltaan mutta sitäkin näkyvämmin. William N. päiväkirja on päiväkirjaromaani William Nylanderista (1822-1899), joka oli kansainvälisesti aikansa johtava jäkälätutkija. Fiktiivinen Nylander dokumentoi päiväkirjaansa yksinäisiä vanhuuden päiviään Pariisissa marraskuusta 1897 maaliskuulle 1899, jolloin hän menehtyy vakavaan sairauteen.

Ansioitunut kasvitieteilijä on joutunut ajat sitten sivuun kasvitutkimuksen valtavirrasta liian suorien mielipiteidensä vuoksi. Suomeen William haikailee vain kesäisin. Tiedemiehen mieltä masentaa ajatus, että elämäntyö lopulta painuu täysin unohduksiin.

Carlsonin tyylikäs kirjoittajanote alleviivaa historiallisen henkilön omaperäisyyttä. Nylander saa Carlsonin romaanissa sympaattista kuvausta kiehtovana persoonana. Teoksen ajankuva osuu ansiokkaasti kohdalleen yksityiskohtia myöten.

Rosa Liksomin (s. 1958) Hytti nro 6 on matkakertomus, jossa reissataan junalla Moskovasta Siperian kautta Mongoliaan. Finlandian voittaneen romaanin päähenkilönä on Moskovaan kyllästynyt suomalaistyttö, joka 1980-luvun Neuvostoliitossa lähtee pitkälle junamatkalle itään päin. Samaan hyttiin osuu kohtalon osumasta nelikymppinen, juoppo venäläismies, joka on käynyt läpi kaikenlaiset leirit vankileireistä lähtien.

Mies juo votkaa, juttelee ummet ja lammet ja tyttö kuuntelee vaitonaisena viikkokausia. Tyttö avaa sanaisen arkkunsa vasta romaanin lopussa. Miehen ja tytön suhde muuttuu vähitellen myönteiseksi, vaikka siitä on koko ajan romanttisuus kaukana. Lopulta tytön inho Moskovaakin kohtaan loppuu vaihtuen haluksi palata sinne takaisin.

Liksom kuvaa hersyvällä otteella venäläisiä ihmisiä, asumuksia, maisemia, historiallisia tapahtumia, tekniikkaa jne. Ulkomaalaisesta tytöstä ne tuntuvat eksoottisilta, samoin kuin tuntemattoman miehen pateettinen isänmaanrakkaus: ei ole parempaa maata kuin Neuvostoliitto.

Liksomin kirjoittajanote on havainnollinen ja mukaansatempaava. Surullinen pohjavire sävyttää yksinäisyyttä kaipaavan tytön kujanjuoksua idän ihmisten keskellä.

– – – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä.