Lars Levi Laestadius dekkarina

Avainsanat

dekkari, Jaana Nikula, Lappi, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuus, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Sana-lehti, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Ruotsinsuomalaisten koskettavat kohtalot

Avainsanat

Anneli Tikkanen-Rózsa, book review, Kiiltomato.net, ruotsalainen kaunokirjallisuus, ruotsinsuomalaiset

Jossakin itkee pikkuveli. Ruotsinsuomalaisia kertomuksia ja novelleja. Toim. Anneli Tikkanen-Rózsa. Finn-Kirja 2010. 126 s.

Ruotsinsuomalaisista ilmestyi keväällä 2010 Tukholmassa suomenkielinen kertomusantologia Jossakin itkee pikkuveli. Vaikka vaatimattomasti toimitetun kokoelman 16 novellia kuvaavat ruotsinsuomalaisten oloja ja elämäntarinoita koruttomasti ja osin ankeastikin, niistä välittyy elämänmyönteinen pohjavire.

Kokoelman johtomotiivin mukaan Ruotsissakin voi suomalainen elää täysipainoisesti, vaikka koti-ikävä säännöllisesti kaihertaisikin mielen pohjalla.

Novellikokoelman toimittanut erityisluokanopettaja Anneli Tikkanen-Rózsa tiivistää kertomusten ydinmehun esipuheessaan seuraavasti:

”Ruotsinsuomalaiset elävät tätä päivää Ruotsiin juurtuneina, vaikka mummonmökki olisikin Suomessa lomia varten, niin täällä on heidän elämänsä ja arkensa, tänne on tultu ja tänne on jääty. Ruotsalaisilta hautuumailta löytyy yhä useampi hautakivi, jossa on suomalaisperäinen nimi. Viimeiseksi leposijaksi on hyväksytty ruotsalainen multa. On päätetty jäädä Ruotsiin. Iäksi.”

Kokoelman nimikkonovelli on Anita Sällbergin käsialaa. Yksinäinen suomalaistyttö Leila löytää paikallisjunasta joltakin unohtuneen kännykän. Kun kännykkä alkaa soida, tyttö vastaa siihen.

Toisessa päässä lapsi pyytää suomeksi äitiä palaamaan heti kotiin, koska pikkuveli itkee. Leila tyynnyttää lasta, että äiti on varmasti tulossa. Päästyään kotiasemalle Leila antaa vieraan kännykän partiopoliiseille, että nämä yrittäisivät löytää kännykän omistajan.

Kahden sivun mittaisesta novellista huokuu taidokas miljöön rakentelu ja henkilökuvaus. Koskettava loppulause pysäyttää tehokkaasti.

Kertomuksen tyyli hieman kärsii lyhyydestä; muutama lisälause tai –kappale olisi avannut angstista tunnelmaa paremmin.

Asko Solen novellissa ”Pahennustapa hyvinkin” kuusikymppinen Kaisa on tehnyt yli 30 vuotta yksitoikkoista tehdastyötä ja kärsii pahasta nivelrikosta. Kippurasormilla ei saa kunnon otetta kahvikupista eikä muustakaan. Leskirouvan elämänilon aiheet ovat vähissä.

Sitten iskee dementia ja seuraa muutto ruotsalaiseen palvelutaloon. Siellä Kaisa innostuu juomaan konjakkia ja menee suomenkieliseen jumalanpalvelukseen humalassa.

Sehän herättää heti pahennusta uskonnollisessa ympäristössä ja johtaa kohta keskusteluun papin kanssa. Ripitys kuitenkin katkeaa kesken kaiken, kun papin kännykkä alkaa soida ja tämä vetäytyy häveliäästi ”tärkeämmän” asian takia.

Novellihenkilö ajattelee syystä loukkaantuneena:

”Entä jos se olisi alkanut soida kesken saarnan… olisiko hän keskeyttänyt saarnansa ja ottanut puhelun silloinkin vastaan? Se olisi herättänyt varmasti julkista pahennusta!”

Solen novellihenkilö on tehnyt työuransa Ruotsissa, mutta sen hedelmänä odottanut auvoinen eläkeikä ei ole auennut odotetulla tavalla. Suurin ongelma on yksinäisyys, eikä siihen löydy monia ratkaisuja. Kun lapsia ei ole, selviytymiskeinoja on vaikea löytää.

Sole keskittyy lyhyessä kertomuksessaan kuvaamaan dementoituvan ruotsinsuomalaisen selviytymismahdollisuuksia. Työelämässä opittu ruotsinkielen taito häviää yleensä pois, ja vanha äidinkieli nousee vahvemmin pintaan. Näin ollen dementoituva siirtolainen tarvitsee ehdottomasti hoitoa ja opastusta omalla kotikielellään.

Moni novellihenkilöistä on ikääntynyt, leskeytynyt tai eronnut. Eeva Meriläisen novellissa leskeytynyt siirtolaisnainen jää vapaaehtoisesti töihin viikonlopuiksi ja juhlapyhiksi, jottei harmaa yksinäisyys löisi silmille liian kovasti.

Joillekin novellihenkilöille jääkiekko on herkkä laji. Eräs siirtolaisnainen kannattaa henkeen ja vereen Suomea, mitä ruotsalainen miesystävä ei katso hyvällä.

Ikääntyneet novellihenkilöt kavahtavat nopeaa ajankulua:

”Miten nopeasti aika onkaan kulunut! Se on lentänyt käsistäni kuin kanarialintu, livahtanut häkistä, kun vähän raotin ovea. Mihin se on hävinnyt, aika, kanarialintu?”

Ruotsinsuomalaisten Suomi-seura näyttäytyy novelleissa todellisena keidaspaikkana. Siunatuilla järjestötoiminnoilla ruotsinsuomalaiset saavat paljon aikaan: suomenkieliset koulut, vanhainkodit, radiokanavat, lehdet ja kirjastot.

Heikki Tannerin omakohtaisessa kertomuksessa Suomi-Seura esiintyy nimellä La-Ta: lauletaan ja tanssitaan.

Ruotsinsuomalaiset päättävät kertomuksessa hankkia oman kulttuurikeskuksen isoon satamakaupunkiin, minkä vuoksi he järjestävät näyttävän tempauksen suomalaisen kulttuurin puolesta keskellä kaupungintoria. Torille pannaan rakovalkea palamaan ja suomalaistytöt tanssimaan hanurimusiikin tahdissa.

Tempauksesta muodostuu kostea sanan kahdessa merkityksessä: ensinnäkin alkaa sataa kaatamalla ja toiseksi mukaan tulleista suomalaisista osa alkaa naukkailla alkoholia jo ensi hetkien aikana. Tuntien kuluessa lähes kaikille suomalaisista alkaa viina maistua.

Sitten paikalle saapuvat maahanmuuttajanuoret rähinöivät tempauksen nurin, ja tappeluun osallistuneet ruotsinsuomalaiset joutuvat putkaan. Iloinen kulttuuritempaus pääsee mediaan maahanmuuttajien tappelunäytöksenä.

Avioero on monen novellihenkilön arkea.

Linnea Rusasen ”Äidin poika”-novellissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti joutuu poikansa vuoksi tekemisiin ensin poliisien kanssa, jotka tulevat hakemaan pojan kuulusteluihin keskellä yötä, ja sen jälkeen pojan jengikavereiden kanssa.

Surun ja ahdistuksen pohjattomuutta ei vähennä se, että sama olisi voinut tapahtua myös koti-Suomessa.

Novellien päähenkilöt ovat saapuneet Ruotsiin yksitotisina ja –kielisinä maahanmuuttajina ja vuosikymmenien aikana kaksikielistyneet ja ”monimielistyneet muista maista tulleiden laajamielisten ihmisten kanssa”.

Helena Pokan novellissa  maahanmuuttajan elämä on nöyristänyt suomalaissukuisen naishenkilön fennististä paatosta, lieventänyt tämän jyrkkiä mielipiteitä ja hionut ehdottomuudelta särmät. Samalla itsetunnolta on kuitenkin mennyt pohjaa enemmän kuin paljon.

Ajan kuluminen syö yllättävän paljon muistoja niin hyvässä kuin huonossa. Marjut Marjamaan novellissa iäkäs novellihenkilö penkoo sukukuvien laatikkoa ja löytää kuvia ihmisistä, joita hän ei enää muista ollenkaan.

Ellei sukulaisia, niin ainakin hyviä ja rakkaita ihmisiä niiden on täytynyt olla, kun heidän kuvansa olivat kerran laatikkoon päässeet.

Sopeutuminen ruotsalaiseen kulttuuriin mietityttää joitakin novellisteja.

Kaino Ranénin tiiviissä Matkalla-novellissa siirtolaisnainen tapaa vanhan naapurinsa paikallisjunassa ja alkaa puhutella tätä saman tien tuttavallisesti suomeksi. Vastapuoli kuitenkin vetäytyy heti kuoreensa, vastailee ainoastaan ruotsiksi eikä edes tunnista vanhaa nimeään: Maija on näet vaihtunut vuosia sitten Majlis-nimeen.

Keskustelun edetessä tulevat esiin vuosien sopeutumisen hedelmät: Maijan historiaan mahtuvat suomalaisen aviomiehen kuolema, avioituminen ruotsalaismiehen kanssa ja vähin erin luopuminen kaikista suomalaisuuden näkyvistä tunnusviitoista.

Useimmat ruotsinsuomalaisten koskettavista kertomuksista ovat 2-3 sivun mittaisia. Kielellisesti tekstit ovat huoliteltuja ja kirjoitusvirheettömiä.

Novellit ovat keskenään tarkasteltuina erityylisiä ja värikylläisiä. Elämän kirjo on esillä vauvalasta hautuumaalle.

Ruotsinsuomalaisten kertomuskokoelman julkaisu on melkoinen kulttuuriteko. Tätä vasten katsottuna julkaisun vaatimaton ulkoasu ja taitto hieman ihmetyttävät.

Todistaako se saman puolesta kuin useimmat novelleistakin, että ruotsinsuomalaiset ovat suuresta määrästään huolimatta maassaan niin selvänä vähemmistönä, ettei heidän tarinoillaan ei ole asiaa Ruotsin valtakustantamojen kustannusohjelmiin ja painokoneille?

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 16.8.2010.

Kolme teosta Henning Mankellin vuosikymmeniltä

Avainsanat

book review, dekkari, Henning Mankell, Kari Koski, Laura Jänisniemi, ruotsalainen kaunokirjallisuus

Henning Mankell: Panokset. Alkuteos Bergsprängaren (Ruotsi 1973). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2009. 271 s.

Henning Mankell: Savuna ilmaan. Alkuteos Labyrinten (Ruotsi 2000). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2010. 320 s.

Henning Mankell: Isidorin tarina. Alkuteos Sagan om Isidor (Ruotsi 1984). Suom. Kari Koski. Otava 2011. 432 s.

Vuonna 2009 Henning Mankellin (1948-2015) Suomen-kustantaja Otava suomennutti ensi kertaa ruotsalaisen menestyskirjailijan esikoisromaanin Bergsprängaren, joka on vuodelta 1973. Mankellin esikoinen on lavea kertomus siitä, miten ruotsalainen kansankoti aikoinaan syntyi ja millaisia uhrauksia tämä projekti oikein vaati. Toinen taso syntyy vanhuuteen ehtineen päähenkilön henkilökohtaisen kertomuksen myötä. Vaikka Panoksien kerronta etenee sujuvasti ja nopeasti, teos on kaukana viihteestä. Mankell kertoo modernisoituvasta Ruotsista rautateiden rakentamisen näkökulmasta.

Romaanin alussa eletään vuotta 1911, jolloin romaanin päähenkilö Oskar Johansson on nuori panostaja rautatien räjäytystyömaalla. Tapahtuu onnettomuus, mutta nuori panostaja jää eloon – ja jatkaa vaarallista työtään vuosikymmeniä. Oskar löytää elämänsä naisen entisen morsiamensa sisaresta, joka huomaa silmäpuolessa panostajassa sydämellisen ja mukavan miehen.

Romaanin toiset tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin vanha Johansson jää eläkkeelle katkeran pettyneenä siihen osaan, jonka valtio antaa 50 työvuotta tehneelle miehelle. Kun suuret ikäluokat lähtevät pontevasti kapinoimaan valtaapitäviä vastaan, Johansson yhtyy kapinaan täysin rinnoin.

25-vuotiaan Mankellin esikoisteoksessa loistavat moninaiset ja tyylikkäästi vuorottelevat kertojanäänet. Oskarin mielestä työläinen tekee työtä eikä vaikuta yhteiskunnan murrokseen mitenkään muuten. Romaanikertoja puolestaan ajattelee täysin päinvastoin.

Panokset-nimike viittaa hienosti moneen suuntaan. Yhtäältä nimike kertoo päähenkilön elämäntyöstä, jota kauhea onnettomuuskaan ei lopeta. Ironisesti ikänsä kallioita räjäytellyt Oskar pelästyy Japanin atomipommeja niin paljon, että eroaa sosiaalidemokraattisesta puolueesta.

Toisaalta romaanissa käydään pitkällinen vuoropuhelu Ruotsin lähihistorian kanssa, jossa isien ja äitien suuret panokset hyvinvointivaltion puolesta jäävät ilman kiitosta tai palkkaa.

Tätä kirjailija havainnollistaa lähettämällä eläkeikäisen Oskarin vaimoineen Itävallan-matkalle. Retkellä ei ole ketään muuta työläistaustaista, koska ruotsalaisen työläisen palkka riittää vain ruokaan ja vaatteisiin, ei muuhun. Kirjailijan tendenssi työläisten äänitorvena on vahva.

Tendenssiromaani kadonneen miehen jäljistä

Henning Mankell teki 1990-luvun lopulla käsikirjoituksen 5-osaiseen TV-sarjaan Labyrinten, jonka ohjasi kirjailijan vaimon veli Daniel Bergman. Jännityssarjan jälkeen Mankell kirjoitti samasta aiheesta vielä samannimisen romaanin, joka suomennettiin 2010.

Smoolantilaiseen pikkukaupungin rahoja on hävinnyt 1980-luvun keinotteluissa 80 miljoonaa kruunua. Kaupungin syyttäjänvirastosta löytyy romaanin päähenkilö, vasta aloittanut syyttäjä Louise Rehnström. Kun kaksi vuotta aiemmin kadonneen talousrikollisen Bengt Ingemarssonin pääkallo löydetään lintuluodolta, Louise aloittaa asiaa koskevat tutkimukset ja pohtii samalla menneitä talousrikoksia.

Kun vanhoja tunkioita aletaan pöyhiä, pikkukaupungissa alkaa tapahtua kummia. Syyttäjävirastoon tulee murtovarkaita. Louisen ystävän mökki poltetaan maan tasalle. Kuolleeksi luullun miehen vaimo tulee näpäyttämään Louisea poskelle keskellä katua. Ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Kirjailija myöntää Labyrinten-romaanin esipuheessaan vahvan tendenssin kirjoittaa niistä kontrolloimattomista miljardikaupoista, joita Ruotsissa tehtiin 1980-luvulla. Mankell päätti syventyä asiaan tapauskuvauksen kautta, romaanihenkilön sanoin:

”Koko oikeusjärjestelmä perustuu sille ajatukselle, että ihmiset ovat kutakuinkin kunnollisia. Talousrikolliset käyttävät sitä hyväkseen. He noudattavat sääntöjä ja lakeja tiettyyn pisteeseen asti. Sitten he vaihtavat suuntaa.”

Louise on romaanihenkilönä hyvin haavoittuva. Hän taistelee yhtä aikaa valtavaa työmäärää, tylsistymistä ja alkoholismia vastaan. Tilannetta ei helpota dementoitunut äiti, joka ei pysy paikoillaan vaan joudutaan siirtämään lopulta laitoshoitoon.

Romaanissa ruoditaan Ruotsin talouden alamäkeä lähinnä mikrotasolla, vaikka kerronnan lomaan mahtuu mahtipontisia heittoja makrotason ilmiöihinkin (esim. rahamarkkinoita sääteleviin lakeihin ja järkeviin tilintarkastuskäytäntöihin). Harmaisiin pukeutuneet kunnallispoliitikot käyvät hattu kourassa kerjuuretkillä valtiovarainministeriössä, kun 1980-luvun lainat lankeavat maksettaviksi.

Laura Jänisniemen selväkielisesti suomentamassa romaanissa kohtaukset ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä ja sirpaleisia, lyhyimmät luvut jopa kahden virkkeen mittaisia. Kerronta on pintaliitoa alati vaihtuvien miljöiden välillä. Taitava jännitysmomentti säilyy kuitenkin viimeiselle sivulle saakka.

Kuparikaivoksen nousu ja tuho

Mankellin seuraava suomennos Isidorin tarina julkaistiin tammikuussa 2011. Kyseessä on ruotsalaiskirjailijan varhaistuotantoon kuuluva satu, jossa hän leikittelee Ruotsin historialla kohtalouskoisten ihmisten ja yhteiskunnallisesti heränneiden yksilöiden mittaillessa toisiaan.

Romaani kertoo kierosilmäisestä Isidorista, joka raivaa itselleen maatilaa karulle kallioluodolle Ruotsin rannikolla. Ennen uudisraivaustaan nuorukainen tutustuu Ranskan vallankumouksen kokeneeseen Kapteeniin, joka sytyttää hänen mieleensä uusia ajatuksia yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kun Isidor on tehnyt saarellaan ankaraa raivaus- ja rakennustyötä viisi vuotta, hänet häädetään häikäilemättä pois kuparikaivoksen tieltä. Mies ei jätä asiaa tähän vaan aloittaa epätoivoisen taistelun riistäjiään vastaan. Isidor oppii Kapteenilta, että elämässä on pantava tarpeen tullen kova kovaa vastaan.

”Hän ei lähtisi vapaaehtoisesti, heidän pitäisi ampua hänet tai räjäyttää koko luoto taivaan tuuliin päästäkseen hänestä eroon. Näin häntä ei sittenkään ajettaisi pois. Jos hänen ei annettaisi muuttaa tätä luotoa elinkelpoiseksi maaksi, siitä saisi sitten tulla hänen hautansa.”

Mankellin 1850-luvulle sijoittuva tuotos on osoitus kehittyneestä kirjailijantaidosta ja tyylitajusta. Isidorin tarina ei ole lukuromaanina kovin kummoinen. Sinänsä kiintoisa tarina etenee varsin sekavasti ja jännitteettömästi varsinkin teoksen alkupuolella. Myöhemmin tarina lähtee lentoon paremmin.

Henkilökuvauksessa Mankell on terävimmillään. Isidorin, Kapteenin ja työnjohtaja Granbergin hahmot kehittyvät syvällisiksi. Ruotsin tuulisen saariston sekä vähitellen syntyvän kaivosyhdyskunnan kuvaus on elävää ja havainnollista. Kirjailija esittelee synkkää historiankuvaa Ruotsista laajana rangaistussiirtolana, jossa ahneet herrat hallitsevat köyhiä ihmisparkoja miten mielivät, kruunun ajatuksista piittaamatta.

Niukan ilmaisun mestarin elämäntyö

Avainsanat

book review, Caj Westerberg, Nobel-palkinto, runot, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Tammen Keltainen Kirjasto, Tomas Tranströmer

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004. Suom. Caj Westerberg. Tammen Keltainen Kirjasto 427. 527 s.

Kirjallisuuden Nobel vuonna 2011 täydensi ainutkertaisesti sitä lukuisten palkintojen sarjaa, jonka ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer (1931-2015) oli jo saanut osakseen. Ruotsalaisen kaunokirjallisuuden August-palkinnon mies oli napannut vuonna 1996, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon puolestaan vuonna 1990.

Ymmärrettävästi Ruotsin Akatemia oli arkaillut juuri ruotsalaisen kirjailijan palkitsemista huolimatta tämän saavuttamasta merkittävästä kansainvälisestä huomiosta. Tranströmerin runoja oli käännetty esimerkiksi pelkästään englanniksi ällistyttävät 1500 käännöstä 40 kääntäjän toimesta.

Tammen Keltaisessa Kirjastossa julkaistu kokoomanide Kootut teokset 1954-2004 sisältää kaikki Tranströmerin siihenastiset teokset samojen kansien sisällä. Teoksista 14 on runokokoelmia, ja kokoomaniteen viimeinen teos Muistot näkevät minut (1993) on pienoisomaelämäkerta. Ilmestymisjärjestyksessä esitellyistä runoteoksista ensimmäisenä on 17 runoa (1954) ja viimeisenä haikurunokokoelma Suuri arvoitus (2004).

Tranströmerin runouden suomenkielisille ystäville Caj Westerbergin (s. 1946) toimittama kokoomateos on tervetullut ja antoisa teos. Paitsi suomentajana Westerberg tunnetaan myös runoilijana. Muun muassa Bo Carpelania, Tua Forsströmiä ja Gösta Ågrenia suomentanut Westerberg on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon 1970 ja 1986 sekä kääntäjien valtionpalkinnon 1984.

Lieneekö pelkkää sattumaa, että Tranströmerin äidin tyttönimi on Westerberg?

Runon ehtymätön voima

Tranströmer rakastaa avaria maisemia ja tuonpuoleisuuteen tähtääviä tunnelmia. Esimerkiksi runossa ”Kuohuvassa keulassa on lepo” (1954) välittyy runoilijan eetos julistaa äärimmäisyyksien vertailulla luonnollisen tasapainon olemassaoloa:

”Talviaamuna on aistittavissa miten tämä maa / kierii eteenpäin. Talon seiniin / lyö ilmavirta / näkymättömästä./ Liikkeen ympäröimä: hiljaisuuden teltta./ Ja muuttolintuparven salainen ruori./ Talvihämärässä / kohoaa tremolo / näkymättömistä soittimista. On kuin seisoisi / kesä korkean lehmuksen alla, pään päällä / kymmenentuhannen hyönteissiiven / pauhu.”

Vuonna 1990 aivoverenvuodon saanut Tranströmer teki elämäntyönsä psykologina ja syrjäytyneiden kuntouttajana. Runoilijan ihmiskeskeinen päivätyö näkyi ihmisyyden perusteita pohdiskelevina runoina. Tranströmer sanoutui varhain irti ideologisista sidoksista, vaikka mainitsi toisinaan jopa Jumalan runohenkilönä. Lopulta niukka tuotteliaisuus ja lakoninen ilmaisu vakiintuivat runoilijan tavaramerkeiksi.

Suomentaja Westerbergin mukaan Tranströmer saavutti horjumattoman aseman Ruotsin kaunokirjallisuudessa jo esikoiskokoelmallaan. Tätä ”tosiasiaa” on syytä epäillä. On kuitenkin huomattava, että Tranströmerin runot ovat herättäneet lähes ennennäkemätöntä huomiota Ruotsissa, ja vakaaksi lujittunut arvostus on levinnyt myös maan rajojen ulkopuolelle. Westerbergin mielestä Tranströmerin runot ovat voimaltaan ehtymättömiä, eli niissä on jopa klassisia aineksia.

Vapaat käännökset

Tomas Tranströmerin runoudessa runomitoilla on tärkeä merkitys sikäli, että hän käyttää niitä paljon ja säännöllisesti. Runoilijan tuotannossa on alusta asti ollut mukana klassisia antiikin runomittoja, kuten alkaiolaista mittaa, silosäettä ja loppusoinnullista tertsiiniä. Viimeisimmissä runoissa on nähtävissä jopa japanilaista haikumittaa.

Useimpia Tranströmerin runoista Caj Westerberg ei ole suomentanut tiukkaan runomittaan. Mitallisen tekstin vapaalla käännöksellä suomentaja tähdentää sitä modernismin läpimurrosta asti vaikuttanutta käsitystä, ettei ole mielekästä kääntää sanasta sanaan hyvin erityyppisiä kieliä: vapaalla käännöksellä voidaan silti luoda hienoja käännöksiä.

Runoilijan omaelämäkerta on todennäköisesti pettymys niille, jotka odottavat kirjailijalta reippaita ja vuolaita selvityksiä pitkän elämän vaiheilta. Elämäkerturina Tranströmer on samanlainen kuin runoilijana: lakoninen, vähäsanainen mutta paljon puhuva. Reilussa 30 sivussa runoilija kertoo raapaisemalla lapsuudestaan, koulunkäynnistään ja kehitysvuosistaan. Aikuisiän vaiheet jäävät kokonaan pois.

Vanhempien avioero oli nuorelle Tomasille häpeän aihe koko lapsuuden ajan. Oppikouluopettajien raivoaminen muistuu vuosikymmenien takaa kuin eilen koettuna vanhan kirjailijan mieleen. Kiintoisa kuriositeetti on, että niukan ilmaisun mestari oli lukiossa tunnettu liiallisesta tuotteliaisuudestaan.