VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: ruotsalainen kaunokirjallisuus

Aase Bergin synkkä kolmiodraama Akasta,  madonnasta ja nynnymiehestä

07 sunnuntai Elo 2022

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

#metoo, Aase Berg, book review, Jyrki Kiiskinen, rakkausromaanit, romaanit, ruotsalainen kaunokirjallisuus

Aase Berg. Kuva: Bengt Aberger.

Aase Berg: Akka. Alkuteos Haggan (Ruotsi 2019). Suom. Jyrki Kiiskinen. Siltala 2020. 311 s.

RUOTSALAISRUNOILIJA Aase Berg (s. 1967) pitää itseään kirjallisena aktivistina. #metoo lienee mieltä runoilijaa lähimpänä, mutta saattaa häntä inspiroida taistelevaan kirjoittamiseen jokin muukin tendenssi.

Bergin kahden vuoden takaisessa Akka-suomennoksessa akka tarkoittaa montaa asiaa yhtä aikaa.

Päällimmäiseksi se on Thelma-nimisen päähenkilön itsestään löytämä toinen identiteetti. Akka on nainen, joka ei alistu patriarkaatin sääntöjen alle. Akka ei vaikene näkemistään vääryyksistä. Kun Akka analysoi tilanteen ja huomaa epäkohtia, hän toimii. 

”En aio enää elää maailmassa, jonka olette luoneet. Palvelijana, tunneorjana ja seksileluna olen sukupolvien ajan oppinut kuuliaisuutta. Olen kiihko ja kylmyys. Tarkkailen kaikkea, tiedän kaiken. Ja aion hyötyä siitä.” (s. 7)

Akka on myös teonsana, akata. Varokoot piloille hemmotellut nynnymiehet akkaavan naisen edessä!

X X X X X

AASE BERG on yksi Ruotsin tärkeimmistä nykyrunoilijoista ja monitaitoinen kynänkäyttäjä. Akka on Bergin ensimmäinen suomennos, mikä sinänsä yllättää.

Esikoiskokoelma Hos rådjur ilmestyi 1997. Forsla fett (2002) asetettiin ehdolle Augustpriset-saajaksi. Seitsemän runokokoelman lisäksi Berg on kirjoittanut kaksi kirjallisuuskritiikkikirjaa ja Young Adult -romaanin Människoätande människor i Märsta (2009).

Autofiktiivisen Akka-romaanin runollisen proosan läpi kulkee kaksi linjaa, valoisa muisto ja sysipimeä linja. Lukijan tehtäväksi jää pohtia, kumpi on todempi.

Bergin alter ego Thelma on runoilija, joka elää alkoholistimiehen kanssa. Sitten hän tapaa Victorin, joka on hänkin naimisissa. He huomaavat rakastavansa toisiaan ja sopivat muuttavansa yhteen. Thelma on 43-vuotias, Victor kymmenen vuotta vanhempi.

Thelma pitää lupauksensa Victorille. Victor taas viivyttää eroaan niin kauan, että Thelma vakuuttuu olevansa pelkkä rakastajatar, Victorin piristäjä tämän sinnitellessä ankeassa avioliitossaan.

Elettyään yli kaksi vuotta toisen naisen elämää Thelma huomaa olevansa nobody jokaisella kenttäpuoliskolla. Hän ei ole mitään rakastettunsa elämässä. Kustantajalle Thelma on arvoton runoilija. Hänellä ei ole maahanmuuttaja- eikä lesbotaustaa – eikä hirveästi rahaa.

Vulkaaninen trauma panee lopulta Thelman mielen sekaisin ja herättää Akan, kulttuurisen anarkistin. Sehän ei voi olla jyrähtämättä. Akka tyhjentää pajatson ja siivoaa pöydän.

THELMA huomaa aina pitäneensä villeistä miehistä. Nemon kanssa hän oli kymmenen vuotta. Sitten Thelmalla oli H, entinen aviomies. Ei tämäkään puhdas pulmunen ollut, kaukana siitä. Thelman tragedia on siinä, että hän ei ole koskaan ollut tasavertainen rakkauskumppani kenenkään miehen kanssa.

Akka lukee haltioituneena itävaltalaisen Natascha Kampuschin kauheaa sieppausdokumenttia tämän elettyä kahdeksan vuotta psyykkisesti sairaan miehen vankina. Thelma kokee olevansa samanlainen uhri, joka väistämättä vetää tietynlaisia miehiä puoleensa.

Sitten Thelma hätkähtää. Natascha Kampusch onkin Victor, joka elelee pelosta hytisten vaimonsa tossun alla.

Ironisesti Akka on kerronnaltaan opettavainen teos. Oppikirjamaisia toistoja on paljon. Kerronta kiertää kehää eikä etene kronologisesti vaan edestakaisin. Kaaos kasvaa tällä tekniikalla isoksi, lähelle todellista kokoaan.

Noitaympyrän pauke kasvaa lopulta infernaaliseksi. Villi lemmenseikkailu johtaa ylilyönteihin ja sikalailmiöön, jossa äärimmäiset tunteet vuorottelevat.

SALARAKKAUDEN rinnalla porvarillinen avioliitto näyttäytyy kolkkotahtisena paritanssina, jossa vapautensa menettäneet riutuvat pikkuhiljaa tai julkiroihulla. Teerenpelin paljastaa ikivanha naisansa, josta romaanikertoja varoittelee tämän tästä kanssasisariaan.

Victorin vaimo on madonnahahmo, se ainoa oikea, jonka kanssa vannottiin pyhät valat. Kun Thelma lähtee valtapeliin madonnan kanssa, hän aavistaa nopeasti häviönsä:

”Te tiedätte, miten madonna ulvoo kärsiessään. Kyyneleet ovat valtaa. Silloin mies kokee tunteita ja haluaa olla kiltti ja kunniallinen. Ainakin kun ei petä toisaalla, silloin ei ole kyse omastatunnosta. Sitä mikä ei näy, ei ole olemassa. Näkyvä herättää miehen syyllisyydentunteet.” (s. 26)

Eikä mene kauan, kun Victor ilmoittaa lopettavansa suhteen Thelman kanssa. Sitten mies tulee tästäkin katumapäälle, yrittää sopia – ja laittaa kotvan kuluttua uudelleen välit poikki.

X X X X X

AKKA laajenee ennen puoltaväliä naisasiatutkielmaksi. Berg kirjoittaa väkivallan kuumeessa analyyttista aktivismia. Hän ottaa kantaa muun muassa #metoo-liikkeeseen syyttäen sitä yksisilmäisyydestä.

Thelma ei näe itseään niinkään patriarkaalisen kulttuurin uhrina vaan toimintahäiriönä: hän ei toimi siten kuin hänen odotetaan toimivan. Kanssasisaret eivät ole hänelle niin tärkeitä, että hän uhraisi itsekritiikkinsä. Hän ei suinkaan ole valmis mihin tahansa.

Yhteiskuntapamfletiksi olisin toivonut Akkaan mukaan enemmän huumoria. Bergin synkkenevä kolmiodraama ei naurata kertaakaan, ei edes hymyilytä.

Yksi romaanin mustista lopputulemista: uskottomuus pitää avioliittoja pystyssä.

Akan perustelut: vanhetessaan moni avioliitto muuttuu valliksi elämää vastaan. Mies tyytyy tylsään avioelämäänsä, kun saa pitää vaimon tieten rakastajatarta. Akan mielestä kaikki systemaattiseen uskottomuuteen perustuvat avioliitot pitäisi päästää tuhoonsa.

”Rakastajar on systeemin liukuvoidetta. Rakastajar ja madonna saavat jaetun ykköstilan Isin tyttöinä.” (s. 235)

Jyrki Kiiskinen. Kuva: Heini Lehväslaiho /Teos.

JYRKI KIISKISEN sanasto on rikas ja aiheen mukainen. Säväyttävä suomennos paukauttaa ruotsinkielisen alatyylin suosiolla omaan sävyynsä eikä peittele rosoja.

Itseään kommentoiva tarina on vaikea taiteenlaji. Epäuskottavalla kertojalla on moni asia prosessissa. Kliseitäkin satelee lukijan syliin. Mutta useimmiten Kiiskisen kieli on tuoretta ja eletyn makuista. 

Romaanin lopussa Thelma/Akka kävelee kustantamoonsa ja lyö toimittajan eteen runokokoelman sijasta autofiktiivisen proosakäsikirjoituksen. Luettuaan sen kustannustoimittaja kehuu Thelman osuneen napakymppiin tyhjentävällä avioliiton ja luokkaerojen vaikutuksen ruumiinavauksellaan.

Victorin takaa ei löydy yhtä todellista miestä, vaan useiden yhdistelmä. Kertoja hyökkää henkilön sijasta kulttuuristen tuulimyllyjen kimppuun.

Akan suulla: demokratia edellyttää ihmisiltä kypsyyttä, jota näillä ei useinkaan ole.

Esimerkiksi ruotsalaista demokratiaa eivät uhkaa ruotsidemokraatit tai rappeutuvien taajamien tatuoitu roskaväki. Akan kertoja näkee suuremman uhan pikkuporvarillisissa, pilalle hyysätyissä kakaroissa, jotka eivät aikuisiällä pysty aikuisiin tekoihin.

”Elämä on leikki. Mutta vain jos on kyllin kypsä tietääkseen, että leikki on totisinta totta.” (s. 256)

Lukuromaaniksi aika lailla kamala teos päättyy kyyneliin. Mutta ne eivät ole Akan kyyneleitä.

Lars Levi Laestadius dekkarina

11 perjantai Tam 2019

Posted by Jari Olavi Hiltunen in author interview

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

dekkari, Jaana Nikula, Lappi, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuus, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Sana-lehti, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

mikaelniemi

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

karhun_keitto
Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

françois-auguste_biard_-_le_pasteur_læstadius_instruisant_les_lapons

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Ruotsinsuomalaisten koskettavat kohtalot

16 maanantai Huh 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Anneli Tikkanen-Rózsa, book review, Kiiltomato.net, ruotsalainen kaunokirjallisuus, ruotsinsuomalaiset

annelitikkanenrozsa

Jossakin itkee pikkuveli. Ruotsinsuomalaisia kertomuksia ja novelleja. Toim. Anneli Tikkanen-Rózsa. Finn-Kirja 2010. 126 s.

Ruotsinsuomalaisista ilmestyi keväällä 2010 Tukholmassa suomenkielinen kertomusantologia Jossakin itkee pikkuveli. Vaikka vaatimattomasti toimitetun kokoelman 16 novellia kuvaavat ruotsinsuomalaisten oloja ja elämäntarinoita koruttomasti ja osin ankeastikin, niistä välittyy elämänmyönteinen pohjavire.

Kokoelman johtomotiivin mukaan Ruotsissakin voi suomalainen elää täysipainoisesti, vaikka koti-ikävä säännöllisesti kaihertaisikin mielen pohjalla.

Novellikokoelman toimittanut erityisluokanopettaja Anneli Tikkanen-Rózsa tiivistää kertomusten ydinmehun esipuheessaan seuraavasti:

”Ruotsinsuomalaiset elävät tätä päivää Ruotsiin juurtuneina, vaikka mummonmökki olisikin Suomessa lomia varten, niin täällä on heidän elämänsä ja arkensa, tänne on tultu ja tänne on jääty. Ruotsalaisilta hautuumailta löytyy yhä useampi hautakivi, jossa on suomalaisperäinen nimi. Viimeiseksi leposijaksi on hyväksytty ruotsalainen multa. On päätetty jäädä Ruotsiin. Iäksi.”

Kokoelman nimikkonovelli on Anita Sällbergin käsialaa. Yksinäinen suomalaistyttö Leila löytää paikallisjunasta joltakin unohtuneen kännykän. Kun kännykkä alkaa soida, tyttö vastaa siihen.

Toisessa päässä lapsi pyytää suomeksi äitiä palaamaan heti kotiin, koska pikkuveli itkee. Leila tyynnyttää lasta, että äiti on varmasti tulossa. Päästyään kotiasemalle Leila antaa vieraan kännykän partiopoliiseille, että nämä yrittäisivät löytää kännykän omistajan.

Kahden sivun mittaisesta novellista huokuu taidokas miljöön rakentelu ja henkilökuvaus. Koskettava loppulause pysäyttää tehokkaasti.

Kertomuksen tyyli hieman kärsii lyhyydestä; muutama lisälause tai –kappale olisi avannut angstista tunnelmaa paremmin.

Asko Solen novellissa ”Pahennustapa hyvinkin” kuusikymppinen Kaisa on tehnyt yli 30 vuotta yksitoikkoista tehdastyötä ja kärsii pahasta nivelrikosta. Kippurasormilla ei saa kunnon otetta kahvikupista eikä muustakaan. Leskirouvan elämänilon aiheet ovat vähissä.

Sitten iskee dementia ja seuraa muutto ruotsalaiseen palvelutaloon. Siellä Kaisa innostuu juomaan konjakkia ja menee suomenkieliseen jumalanpalvelukseen humalassa.

Sehän herättää heti pahennusta uskonnollisessa ympäristössä ja johtaa kohta keskusteluun papin kanssa. Ripitys kuitenkin katkeaa kesken kaiken, kun papin kännykkä alkaa soida ja tämä vetäytyy häveliäästi ”tärkeämmän” asian takia.

Novellihenkilö ajattelee syystä loukkaantuneena:

”Entä jos se olisi alkanut soida kesken saarnan… olisiko hän keskeyttänyt saarnansa ja ottanut puhelun silloinkin vastaan? Se olisi herättänyt varmasti julkista pahennusta!”

Solen novellihenkilö on tehnyt työuransa Ruotsissa, mutta sen hedelmänä odottanut auvoinen eläkeikä ei ole auennut odotetulla tavalla. Suurin ongelma on yksinäisyys, eikä siihen löydy monia ratkaisuja. Kun lapsia ei ole, selviytymiskeinoja on vaikea löytää.

Sole keskittyy lyhyessä kertomuksessaan kuvaamaan dementoituvan ruotsinsuomalaisen selviytymismahdollisuuksia. Työelämässä opittu ruotsinkielen taito häviää yleensä pois, ja vanha äidinkieli nousee vahvemmin pintaan. Näin ollen dementoituva siirtolainen tarvitsee ehdottomasti hoitoa ja opastusta omalla kotikielellään.

Moni novellihenkilöistä on ikääntynyt, leskeytynyt tai eronnut. Eeva Meriläisen novellissa leskeytynyt siirtolaisnainen jää vapaaehtoisesti töihin viikonlopuiksi ja juhlapyhiksi, jottei harmaa yksinäisyys löisi silmille liian kovasti.

Joillekin novellihenkilöille jääkiekko on herkkä laji. Eräs siirtolaisnainen kannattaa henkeen ja vereen Suomea, mitä ruotsalainen miesystävä ei katso hyvällä.

Ikääntyneet novellihenkilöt kavahtavat nopeaa ajankulua:

”Miten nopeasti aika onkaan kulunut! Se on lentänyt käsistäni kuin kanarialintu, livahtanut häkistä, kun vähän raotin ovea. Mihin se on hävinnyt, aika, kanarialintu?”

Ruotsinsuomalaisten Suomi-seura näyttäytyy novelleissa todellisena keidaspaikkana. Siunatuilla järjestötoiminnoilla ruotsinsuomalaiset saavat paljon aikaan: suomenkieliset koulut, vanhainkodit, radiokanavat, lehdet ja kirjastot.

Heikki Tannerin omakohtaisessa kertomuksessa Suomi-Seura esiintyy nimellä La-Ta: lauletaan ja tanssitaan.

Ruotsinsuomalaiset päättävät kertomuksessa hankkia oman kulttuurikeskuksen isoon satamakaupunkiin, minkä vuoksi he järjestävät näyttävän tempauksen suomalaisen kulttuurin puolesta keskellä kaupungintoria. Torille pannaan rakovalkea palamaan ja suomalaistytöt tanssimaan hanurimusiikin tahdissa.

Tempauksesta muodostuu kostea sanan kahdessa merkityksessä: ensinnäkin alkaa sataa kaatamalla ja toiseksi mukaan tulleista suomalaisista osa alkaa naukkailla alkoholia jo ensi hetkien aikana. Tuntien kuluessa lähes kaikille suomalaisista alkaa viina maistua.

Sitten paikalle saapuvat maahanmuuttajanuoret rähinöivät tempauksen nurin, ja tappeluun osallistuneet ruotsinsuomalaiset joutuvat putkaan. Iloinen kulttuuritempaus pääsee mediaan maahanmuuttajien tappelunäytöksenä.

Avioero on monen novellihenkilön arkea.

Linnea Rusasen ”Äidin poika”-novellissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti joutuu poikansa vuoksi tekemisiin ensin poliisien kanssa, jotka tulevat hakemaan pojan kuulusteluihin keskellä yötä, ja sen jälkeen pojan jengikavereiden kanssa.

Surun ja ahdistuksen pohjattomuutta ei vähennä se, että sama olisi voinut tapahtua myös koti-Suomessa.

Novellien päähenkilöt ovat saapuneet Ruotsiin yksitotisina ja –kielisinä maahanmuuttajina ja vuosikymmenien aikana kaksikielistyneet ja ”monimielistyneet muista maista tulleiden laajamielisten ihmisten kanssa”.

Helena Pokan novellissa  maahanmuuttajan elämä on nöyristänyt suomalaissukuisen naishenkilön fennististä paatosta, lieventänyt tämän jyrkkiä mielipiteitä ja hionut ehdottomuudelta särmät. Samalla itsetunnolta on kuitenkin mennyt pohjaa enemmän kuin paljon.

Ajan kuluminen syö yllättävän paljon muistoja niin hyvässä kuin huonossa. Marjut Marjamaan novellissa iäkäs novellihenkilö penkoo sukukuvien laatikkoa ja löytää kuvia ihmisistä, joita hän ei enää muista ollenkaan.

Ellei sukulaisia, niin ainakin hyviä ja rakkaita ihmisiä niiden on täytynyt olla, kun heidän kuvansa olivat kerran laatikkoon päässeet.

Old-Box-with-Vintage-Photos

Sopeutuminen ruotsalaiseen kulttuuriin mietityttää joitakin novellisteja.

Kaino Ranénin tiiviissä Matkalla-novellissa siirtolaisnainen tapaa vanhan naapurinsa paikallisjunassa ja alkaa puhutella tätä saman tien tuttavallisesti suomeksi. Vastapuoli kuitenkin vetäytyy heti kuoreensa, vastailee ainoastaan ruotsiksi eikä edes tunnista vanhaa nimeään: Maija on näet vaihtunut vuosia sitten Majlis-nimeen.

Keskustelun edetessä tulevat esiin vuosien sopeutumisen hedelmät: Maijan historiaan mahtuvat suomalaisen aviomiehen kuolema, avioituminen ruotsalaismiehen kanssa ja vähin erin luopuminen kaikista suomalaisuuden näkyvistä tunnusviitoista.

Useimmat ruotsinsuomalaisten koskettavista kertomuksista ovat 2-3 sivun mittaisia. Kielellisesti tekstit ovat huoliteltuja ja kirjoitusvirheettömiä.

Novellit ovat keskenään tarkasteltuina erityylisiä ja värikylläisiä. Elämän kirjo on esillä vauvalasta hautuumaalle.

Ruotsinsuomalaisten kertomuskokoelman julkaisu on melkoinen kulttuuriteko. Tätä vasten katsottuna julkaisun vaatimaton ulkoasu ja taitto hieman ihmetyttävät.

Todistaako se saman puolesta kuin useimmat novelleistakin, että ruotsinsuomalaiset ovat suuresta määrästään huolimatta maassaan niin selvänä vähemmistönä, ettei heidän tarinoillaan ei ole asiaa Ruotsin valtakustantamojen kustannusohjelmiin ja painokoneille?

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 16.8.2010.

lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Kolme teosta Henning Mankellin vuosikymmeniltä

15 sunnuntai Tam 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, dekkari, Henning Mankell, Kari Koski, Laura Jänisniemi, ruotsalainen kaunokirjallisuus

henning-mankell-what-ha-014
laurajanisniemi

Henning Mankell: Panokset. Alkuteos Bergsprängaren (Ruotsi 1973). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2009. 271 s.

Henning Mankell: Savuna ilmaan. Alkuteos Labyrinten (Ruotsi 2000). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2010. 320 s.

Henning Mankell: Isidorin tarina. Alkuteos Sagan om Isidor (Ruotsi 1984). Suom. Kari Koski. Otava 2011. 432 s.

Vuonna 2009 Henning Mankellin (1948-2015) Suomen-kustantaja Otava suomennutti ensi kertaa ruotsalaisen menestyskirjailijan esikoisromaanin Bergsprängaren, joka on vuodelta 1973. Mankellin esikoinen on lavea kertomus siitä, miten ruotsalainen kansankoti aikoinaan syntyi ja millaisia uhrauksia tämä projekti oikein vaati. Toinen taso syntyy vanhuuteen ehtineen päähenkilön henkilökohtaisen kertomuksen myötä. Vaikka Panoksien kerronta etenee sujuvasti ja nopeasti, teos on kaukana viihteestä. Mankell kertoo modernisoituvasta Ruotsista rautateiden rakentamisen näkökulmasta.

Romaanin alussa eletään vuotta 1911, jolloin romaanin päähenkilö Oskar Johansson on nuori panostaja rautatien räjäytystyömaalla. Tapahtuu onnettomuus, mutta nuori panostaja jää eloon – ja jatkaa vaarallista työtään vuosikymmeniä. Oskar löytää elämänsä naisen entisen morsiamensa sisaresta, joka huomaa silmäpuolessa panostajassa sydämellisen ja mukavan miehen.

Romaanin toiset tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin vanha Johansson jää eläkkeelle katkeran pettyneenä siihen osaan, jonka valtio antaa 50 työvuotta tehneelle miehelle. Kun suuret ikäluokat lähtevät pontevasti kapinoimaan valtaapitäviä vastaan, Johansson yhtyy kapinaan täysin rinnoin.

25-vuotiaan Mankellin esikoisteoksessa loistavat moninaiset ja tyylikkäästi vuorottelevat kertojanäänet. Oskarin mielestä työläinen tekee työtä eikä vaikuta yhteiskunnan murrokseen mitenkään muuten. Romaanikertoja puolestaan ajattelee täysin päinvastoin.

Panokset-nimike viittaa hienosti moneen suuntaan. Yhtäältä nimike kertoo päähenkilön elämäntyöstä, jota kauhea onnettomuuskaan ei lopeta. Ironisesti ikänsä kallioita räjäytellyt Oskar pelästyy Japanin atomipommeja niin paljon, että eroaa sosiaalidemokraattisesta puolueesta.

Toisaalta romaanissa käydään pitkällinen vuoropuhelu Ruotsin lähihistorian kanssa, jossa isien ja äitien suuret panokset hyvinvointivaltion puolesta jäävät ilman kiitosta tai palkkaa.

Tätä kirjailija havainnollistaa lähettämällä eläkeikäisen Oskarin vaimoineen Itävallan-matkalle. Retkellä ei ole ketään muuta työläistaustaista, koska ruotsalaisen työläisen palkka riittää vain ruokaan ja vaatteisiin, ei muuhun. Kirjailijan tendenssi työläisten äänitorvena on vahva.

Tendenssiromaani kadonneen miehen jäljistä

Henning Mankell teki 1990-luvun lopulla käsikirjoituksen 5-osaiseen TV-sarjaan Labyrinten, jonka ohjasi kirjailijan vaimon veli Daniel Bergman. Jännityssarjan jälkeen Mankell kirjoitti samasta aiheesta vielä samannimisen romaanin, joka suomennettiin 2010.

Smoolantilaiseen pikkukaupungin rahoja on hävinnyt 1980-luvun keinotteluissa 80 miljoonaa kruunua. Kaupungin syyttäjänvirastosta löytyy romaanin päähenkilö, vasta aloittanut syyttäjä Louise Rehnström. Kun kaksi vuotta aiemmin kadonneen talousrikollisen Bengt Ingemarssonin pääkallo löydetään lintuluodolta, Louise aloittaa asiaa koskevat tutkimukset ja pohtii samalla menneitä talousrikoksia.

Kun vanhoja tunkioita aletaan pöyhiä, pikkukaupungissa alkaa tapahtua kummia. Syyttäjävirastoon tulee murtovarkaita. Louisen ystävän mökki poltetaan maan tasalle. Kuolleeksi luullun miehen vaimo tulee näpäyttämään Louisea poskelle keskellä katua. Ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Kirjailija myöntää Labyrinten-romaanin esipuheessaan vahvan tendenssin kirjoittaa niistä kontrolloimattomista miljardikaupoista, joita Ruotsissa tehtiin 1980-luvulla. Mankell päätti syventyä asiaan tapauskuvauksen kautta, romaanihenkilön sanoin:

”Koko oikeusjärjestelmä perustuu sille ajatukselle, että ihmiset ovat kutakuinkin kunnollisia. Talousrikolliset käyttävät sitä hyväkseen. He noudattavat sääntöjä ja lakeja tiettyyn pisteeseen asti. Sitten he vaihtavat suuntaa.”

Louise on romaanihenkilönä hyvin haavoittuva. Hän taistelee yhtä aikaa valtavaa työmäärää, tylsistymistä ja alkoholismia vastaan. Tilannetta ei helpota dementoitunut äiti, joka ei pysy paikoillaan vaan joudutaan siirtämään lopulta laitoshoitoon.

Romaanissa ruoditaan Ruotsin talouden alamäkeä lähinnä mikrotasolla, vaikka kerronnan lomaan mahtuu mahtipontisia heittoja makrotason ilmiöihinkin (esim. rahamarkkinoita sääteleviin lakeihin ja järkeviin tilintarkastuskäytäntöihin). Harmaisiin pukeutuneet kunnallispoliitikot käyvät hattu kourassa kerjuuretkillä valtiovarainministeriössä, kun 1980-luvun lainat lankeavat maksettaviksi.

Laura Jänisniemen selväkielisesti suomentamassa romaanissa kohtaukset ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä ja sirpaleisia, lyhyimmät luvut jopa kahden virkkeen mittaisia. Kerronta on pintaliitoa alati vaihtuvien miljöiden välillä. Taitava jännitysmomentti säilyy kuitenkin viimeiselle sivulle saakka.

Kuparikaivoksen nousu ja tuho

Mankellin seuraava suomennos Isidorin tarina julkaistiin tammikuussa 2011. Kyseessä on ruotsalaiskirjailijan varhaistuotantoon kuuluva satu, jossa hän leikittelee Ruotsin historialla kohtalouskoisten ihmisten ja yhteiskunnallisesti heränneiden yksilöiden mittaillessa toisiaan.

Romaani kertoo kierosilmäisestä Isidorista, joka raivaa itselleen maatilaa karulle kallioluodolle Ruotsin rannikolla. Ennen uudisraivaustaan nuorukainen tutustuu Ranskan vallankumouksen kokeneeseen Kapteeniin, joka sytyttää hänen mieleensä uusia ajatuksia yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kun Isidor on tehnyt saarellaan ankaraa raivaus- ja rakennustyötä viisi vuotta, hänet häädetään häikäilemättä pois kuparikaivoksen tieltä. Mies ei jätä asiaa tähän vaan aloittaa epätoivoisen taistelun riistäjiään vastaan. Isidor oppii Kapteenilta, että elämässä on pantava tarpeen tullen kova kovaa vastaan.

”Hän ei lähtisi vapaaehtoisesti, heidän pitäisi ampua hänet tai räjäyttää koko luoto taivaan tuuliin päästäkseen hänestä eroon. Näin häntä ei sittenkään ajettaisi pois. Jos hänen ei annettaisi muuttaa tätä luotoa elinkelpoiseksi maaksi, siitä saisi sitten tulla hänen hautansa.”

Mankellin 1850-luvulle sijoittuva tuotos on osoitus kehittyneestä kirjailijantaidosta ja tyylitajusta. Isidorin tarina ei ole lukuromaanina kovin kummoinen. Sinänsä kiintoisa tarina etenee varsin sekavasti ja jännitteettömästi varsinkin teoksen alkupuolella. Myöhemmin tarina lähtee lentoon paremmin.

Henkilökuvauksessa Mankell on terävimmillään. Isidorin, Kapteenin ja työnjohtaja Granbergin hahmot kehittyvät syvällisiksi. Ruotsin tuulisen saariston sekä vähitellen syntyvän kaivosyhdyskunnan kuvaus on elävää ja havainnollista. Kirjailija esittelee synkkää historiankuvaa Ruotsista laajana rangaistussiirtolana, jossa ahneet herrat hallitsevat köyhiä ihmisparkoja miten mielivät, kruunun ajatuksista piittaamatta.

Niukan ilmaisun mestarin elämäntyö

07 keskiviikko syys 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Caj Westerberg, Nobel-palkinto, runot, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Tammen Keltainen Kirjasto, Tomas Tranströmer

transtromer

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004. Suom. Caj Westerberg. Tammen Keltainen Kirjasto 427. 527 s.

Kirjallisuuden Nobel vuonna 2011 täydensi ainutkertaisesti sitä lukuisten palkintojen sarjaa, jonka ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer (1931-2015) oli jo saanut osakseen. Ruotsalaisen kaunokirjallisuuden August-palkinnon mies oli napannut vuonna 1996, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon puolestaan vuonna 1990.

Ymmärrettävästi Ruotsin Akatemia oli arkaillut juuri ruotsalaisen kirjailijan palkitsemista huolimatta tämän saavuttamasta merkittävästä kansainvälisestä huomiosta. Tranströmerin runoja oli käännetty esimerkiksi pelkästään englanniksi ällistyttävät 1500 käännöstä 40 kääntäjän toimesta.

Tammen Keltaisessa Kirjastossa julkaistu kokoomanide Kootut teokset 1954-2004 sisältää kaikki Tranströmerin siihenastiset teokset samojen kansien sisällä. Teoksista 14 on runokokoelmia, ja kokoomaniteen viimeinen teos Muistot näkevät minut (1993) on pienoisomaelämäkerta. Ilmestymisjärjestyksessä esitellyistä runoteoksista ensimmäisenä on 17 runoa (1954) ja viimeisenä haikurunokokoelma Suuri arvoitus (2004).

Tranströmerin runouden suomenkielisille ystäville Caj Westerbergin (s. 1946) toimittama kokoomateos on tervetullut ja antoisa teos. Paitsi suomentajana Westerberg tunnetaan myös runoilijana. Muun muassa Bo Carpelania, Tua Forsströmiä ja Gösta Ågrenia suomentanut Westerberg on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon 1970 ja 1986 sekä kääntäjien valtionpalkinnon 1984.

Lieneekö pelkkää sattumaa, että Tranströmerin äidin tyttönimi on Westerberg?

Runon ehtymätön voima

Tranströmer rakastaa avaria maisemia ja tuonpuoleisuuteen tähtääviä tunnelmia. Esimerkiksi runossa ”Kuohuvassa keulassa on lepo” (1954) välittyy runoilijan eetos julistaa äärimmäisyyksien vertailulla luonnollisen tasapainon olemassaoloa:

”Talviaamuna on aistittavissa miten tämä maa / kierii eteenpäin. Talon seiniin / lyö ilmavirta / näkymättömästä./ Liikkeen ympäröimä: hiljaisuuden teltta./ Ja muuttolintuparven salainen ruori./ Talvihämärässä / kohoaa tremolo / näkymättömistä soittimista. On kuin seisoisi / kesä korkean lehmuksen alla, pään päällä / kymmenentuhannen hyönteissiiven / pauhu.”

Vuonna 1990 aivoverenvuodon saanut Tranströmer teki elämäntyönsä psykologina ja syrjäytyneiden kuntouttajana. Runoilijan ihmiskeskeinen päivätyö näkyi ihmisyyden perusteita pohdiskelevina runoina. Tranströmer sanoutui varhain irti ideologisista sidoksista, vaikka mainitsi toisinaan jopa Jumalan runohenkilönä. Lopulta niukka tuotteliaisuus ja lakoninen ilmaisu vakiintuivat runoilijan tavaramerkeiksi.

Suomentaja Westerbergin mukaan Tranströmer saavutti horjumattoman aseman Ruotsin kaunokirjallisuudessa jo esikoiskokoelmallaan. Tätä ”tosiasiaa” on syytä epäillä. On kuitenkin huomattava, että Tranströmerin runot ovat herättäneet lähes ennennäkemätöntä huomiota Ruotsissa, ja vakaaksi lujittunut arvostus on levinnyt myös maan rajojen ulkopuolelle. Westerbergin mielestä Tranströmerin runot ovat voimaltaan ehtymättömiä, eli niissä on jopa klassisia aineksia.

Vapaat käännökset

Tomas Tranströmerin runoudessa runomitoilla on tärkeä merkitys sikäli, että hän käyttää niitä paljon ja säännöllisesti. Runoilijan tuotannossa on alusta asti ollut mukana klassisia antiikin runomittoja, kuten alkaiolaista mittaa, silosäettä ja loppusoinnullista tertsiiniä. Viimeisimmissä runoissa on nähtävissä jopa japanilaista haikumittaa.

Useimpia Tranströmerin runoista Caj Westerberg ei ole suomentanut tiukkaan runomittaan. Mitallisen tekstin vapaalla käännöksellä suomentaja tähdentää sitä modernismin läpimurrosta asti vaikuttanutta käsitystä, ettei ole mielekästä kääntää sanasta sanaan hyvin erityyppisiä kieliä: vapaalla käännöksellä voidaan silti luoda hienoja käännöksiä.

Runoilijan omaelämäkerta on todennäköisesti pettymys niille, jotka odottavat kirjailijalta reippaita ja vuolaita selvityksiä pitkän elämän vaiheilta. Elämäkerturina Tranströmer on samanlainen kuin runoilijana: lakoninen, vähäsanainen mutta paljon puhuva. Reilussa 30 sivussa runoilija kertoo raapaisemalla lapsuudestaan, koulunkäynnistään ja kehitysvuosistaan. Aikuisiän vaiheet jäävät kokonaan pois.

Vanhempien avioero oli nuorelle Tomasille häpeän aihe koko lapsuuden ajan. Oppikouluopettajien raivoaminen muistuu vuosikymmenien takaa kuin eilen koettuna vanhan kirjailijan mieleen. Kiintoisa kuriositeetti on, että niukan ilmaisun mestari oli lukiossa tunnettu liiallisesta tuotteliaisuudestaan.

Blogin tilastot

  • 95 199 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa
  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota

  • Jari Olavi Hiltunen
kesäkuu 2023
ma ti ke to pe la su
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  
« Tou    

Arkistot

  • kesäkuu 2023 (1)
  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa
  • Leila Tuuren Elämä kerrassaan -romaani avaa porilaista historiaa toisen maailmansodan aattohetkinä
  • Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snow’n nuoruudesta
  • Aino Kontula - Takaisin yläasteen sisälle
  • Älykäs suunnittelijako kaiken takana?
  • Joel Lehtonen - uusromanttinen runoilija
  • Brändi nimeltä Jyrki Lehtola

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 95 199 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...