Lars Levi Laestadius dekkarina

Avainsanat

dekkari, Jaana Nikula, Lappi, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuus, ruotsalainen kaunokirjallisuus, Sana-lehti, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Hyvän gospelin resepti ja muita tarinoita

Avainsanat

Afrikka, author interview, gospel, Pekka Simojoki, Sana-lehti

Pekka Simojoki.

Suomalaisen gospelin grand old man Pekka Simojoki (s. 1958) julkaisi keväällä 2018 yli 300-sivuisen keikkamiehen hartauskirjan Mullan makua, taivaan tuoksua (Päivä), johon kokosi sata tositarinaa pitkän uransa varrelta. Seuraavassa hän kertoo kirjan syntyprosessista:

”Teokseni sai alkunsa oikeastaan jo vuonna 2007, jolloin kirjoitin Exitin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi vauhdikkaan teoksen Apostolin kyytiä. Sen saama palaute antoi minulle rohkaisua tarttua kynään uudelleen.

Kun Kalle Vaismaa löytyi kirjoittajakaveriksi pari vuotta myöhemmin, sai syntynsä Seitsemän silmäniskua -elämänkertateos. Se oli ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2012.

Vaimon mielestä tarinoin konserteissa välillä liikaakin.

KERRON konserteissa paljon tarinoita lauluistani ja niiden taustoista. Se on muodostunut ikään kuin tavaramerkikseni. Vaimo tosin sanoo, että välillä innostun tarinoimaan liikaakin.

Pari kertaa tapahtui kuitenkin, että keikan jälkeen joku yleisöstä tuli kertomaan tulevansa konsertteihin nimenomaan noiden tarinoiden takia, ja että minun kannattaisi kirjoittaa niistä kirja.

Asia jäi muhimaan takaraivoon, ja aloin koota tarinoita ja ideoita tietokoneen kansioon ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai aikataulua. Pikkuhiljaa tekstien määrä kasvoi.

Lyhyissä kertomuksissa vien lukijan monille keikkamatkoilleni, joilla on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monet matkoista on tehty ulkomaille, esimerkiksi Afrikkaan tai Aasiaan.

Olimme kerran EtCetera-kuoron kanssa Namibiassa. Kävimme lähetysasemalla, jossa olin itse asunut vanhempieni kanssa lapsuudessani.

Yövyimme ränsistyneellä asemalla, mikä herätti paikallisten rosvojen kiinnostuksen. Poliisi jopa varoitti meitä olemaan varuillamme rosvojen todennäköisen hyökkäyksen vuoksi. mutta mitään ei tapahtunut.

Aamulla kuulimme paikallisen pastorin rukoilleen koko yön puolestamme. Uskon enkelien vartioineen meitä sinä yönä!

Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä kahden kuukauden verran.

VUODEN 2017 marraskuussa vihjaisin Päivän toimitusjohtajalle Merja Pitkäselle, että olen suunnitellut tarinakokoelman julkaisemista joskus tulevaisuudessa, ja että minulla on jo kasassa yli 90 tarinaa. Suuni loksahti auki, kun hän lupasi siltä istumalta kustantaa teoksen.

Olin täyttämässä tammikuussa pyöreitä vuosia, ja sovimme Merjan kanssa, että yritän vääntää kirjan valmiiksi kahdessa kuukaudessa, jotta julkaisisimme sen synttäreideni kunniaksi.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä olin lähdössä perheeni kanssa Afrikkaan viettämään joulua ja uutta vuotta. Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä marraskuussa ja joulukuussa.

Melkoinen ruljanssi oli myös perusteellinen tarkistussoittokierros kaikille niille ihmisille, jotka olivat merkittävissä rooleissa tarinoissa. Heidän joukossaan oli hyviä työtovereita, ystäviä ja kuulijoitani, joiden rinnalla olen saanut kulkea.

Yllättävän paljon aikaa vei sekin, kun halusin etsiä lauluistaan runonpätkän jokaiseen hartaustekstiin.

Kirjoitin kaiken ensin itse, ja sen jälkeen kustantajan oikolukija kävi tekstit läpi.

Jouduin kirjoittaessani pohtimaan paljon sitä, miten tällainen pieni tarina kannattaa kirjoittaa. Miten se pitää aloittaa, että lukija tarttuu tarinaan ja miten pidetään jännite yllä niin, että hän lukee tekstin loppuun.

Ainoa saamani haukku on liittynyt kirjan nimeen.

KIRJAN julkaisemisen jälkeen palaute on ollut enimmäkseen myönteistä ja erityisesti miehet ovat tykänneet:

”Näiden tarinoiden voima on siinä, että ne ovat elettyjä ja koettuja juttuja!” ”On se ihmeellistä, miten Jumala tekee tänäkin päivänä!”

Muutama mies on tullut keikan jälkeen silmät märkänä sanomaan, että nämä tekstit ovat todella kolahtaneet.

Ainoa haukku on liittynyt kirjan nimeen. Eräs lukija pettyi, ettei tämä ollutkaan hartauskirja, mutta sanoi, ettei tekstiä malttanut lukea vain yhden pätkän päivässä.”

Pekka Simojoki Exitin konsertissa 2015. Kuva: Artturi Kivineva.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.

 

Tapio Koivukarin vaikein kirja

Avainsanat

Islanti, romaanit, Sana-lehti, Tapio Koivukari, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro.

Tajusin, että voisin tehdä kirjan Islannin noitaoikeudenkäynneistä.

”ROMAANINI Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga 2018) on 1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani. Islannista on toinen kotimaani. Asuin siellä vuosina 1989-1993. Puolisoni on islantilainen. Siksi minulle oli luontevaa kirjoittaa Islannin historiasta ja ihmisistä.

Kuulin kirjan aiheena olleesta tositarinasta jo asuessani Islannissa.

Vaimoni on kuvataiteilija. Hän teki huovuttamalla hahmoja, joita aloimme kutsua ”Mangoiksi”. Manga on kansansadun naispuolinen kummitus. Myös Poltetun miehen tyttären päähenkilöä kutsuttiin Mangaksi.

Ajatus Mangan tarinan pukemisesta kirjan muotoon kyti vuosia.

Kun keräsin aineistoa aiempaan islantilaiseen kirjaani Ariasman (ilmestyi 2011), joka kertoo baskilaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten kanssakäymisestä, tajusin, että voisin tehdä kirjan myös noitaoikeudenkäynneistä.

Keräsin romaania varten aineistoa syksyllä 2014. Sen jälkeen kirjoitin valmiiksi romaanin Unissasaarnaaja (ilmestyi 2015).

Poltetun miehen tyttären kirjoitusprosessi oli poikkeuksellisen raskas ja monivaiheinen.

Suurin haaste oli juuri päästä sisään 1600-luvun ihmisten ajatusmaailmaan ja toisaalta nimenomaan päähenkilön persoonaan. Siksi tämä on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan tehnyt.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia.

KUTEN sanottua, romaanissa on jonkin verran todella eläneitä historiallisia henkilöitä: päähenkilö Hyväniemen Mangan eli Margrét Thórdardóttirin lisäksi on ollut olemassa hänen isänsä, josta myös kerrotaan. Kirjassa selostetut oikeudenkäynnit ja teloitukset ovat oikeasti tapahtuneet.

Poltetun miehen tytär ilmestyi samanaikaisesti myös islanniksi. Puolisoni vuoksi islanti on ollut kotikielenäni neljännesvuosisadan. Siitä on tullut melkein toinen äidinkieli, mutta ei aivan suomen veroinen. En siksi tehnyt islanninkielistä versiota itse.

Minulla oli onnea saada kääntäjäkseni Sigurður Karlsson, joka on kääntänyt minulta aiemmin jo kolme kirjaa.

Sigurður on kääntänyt islanniksi myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sekä Rosa Liksomin ja Sofi Oksasen teoksia. Alkuun toimin Sigurðurin ”alkuasukasoppaana” eli varmistin esimerkiksi sen, että hän oli ymmärtänyt tekstin käänteet oikein.

Kirjoitusprosessin vaivalloisuudesta kertoo jotain se, että kirjoitin käsikirjoituksen kahdesti ja tekstiä karsittiin päättäväisesti. Tavallisesti kirjoitan rennommalla otteella, kun olen saanut tarinasta kiinni.

Poltetun miehen tyttäressä voi havaita yhteisiä teemoja sekä Ariasmanin että Unissasaarnaajan suhteen. Toisaalta tämä on kuitenkin aivan uusi näkökulma ennestään tuttuun maailmaan ja maisemaan.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia. Minulla on teologin koulutus. Olen toiminut uskonnonopettajana seitsemisen vuotta ja joskus saarnannut tai muuten esiintynyt yhteisön luottomiehenä. Pappisvihkimys minulta kuitenkin puuttuu.

Niin on ehkä hyvä.

Uskonnollisten yhteisöjen raadolliset pyrinnöt antavat helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

KIRJAILIJAN kutsumushan on samalla tavalla kokonaisvaltainen elämäntapa kuin pappisvirka. Olen ajatellut, että yrittäisin liikaa, jos olisin samalla aikaa sekä pappi että kirjailija.

Teologin koulutus on minusta hyvä pohjakoulutus kirjailijalle.

Se on syväkairaus kulttuurimme perusteisiin. Hyvin monissa aiheissa on uskonnollinen ja hengellinen ulottuvuus, vaikka näkyvässä tekstissä ei viitattaisikaan perinteiseen uskonnollisuuteen.

Toisaalta uskonnollisessa yhteisössä vaikuttavat myös monet inhimilliset ja jopa raadolliset pyrinnöt. Kaikki tällainen on mielestäni kiintoisaa ja antaa helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

Vietin romaania varten kolme kuukautta Islannissa ja suurimman osan ajasta Poltetun miehen tyttären tapahtumaseuduilla Islannin Länsivuonoilla eli maan luoteisnurkassa. Samalla seudulla olen itsekin aiemmin asunut.

Kuriositeettina mainittakoon, että olen ollut Sana-lehdessä avustajana opiskeluaikoina. Sana on siis ollut minulle yksi ponnahdusalustoista kirjalliselle uralle.”

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin (s. 1959) ajatukset kirjattiin ylös Sana-lehden haastattelussa kesällä 2018. Teksti julkaistiin syksyllä.

 

 

Kohti ääretöntä ja sen yli

Avainsanat

Esko Valtaoja, Sana-lehti, tähtitiede, Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto, Ursa

Esko Valtaoja. Kuva: Virpi Kirves-Torvinen.

Esko Valtaojan (s. 1951) teokset ovat olleet aina kiintoisia tietopakkauksia. Syksyllä 2017 ilmestynyt Kohti ikuisuutta (Ursa 2017) tähyää maailmankaikkeuden tulevaisuuteen ja sen loppuun.

Tietokirjailijana palkitun ja suositun avaruustähtitieteen emeritus-professorin ajatuksissa maailmanloppu ei häämötä vielä hetkeen, tuskin koskaan. Ihmiskunnan historiallekaan hän ei lupaa kovin nopeaa päätöstä.

– Meitä on vaikea tappaa, varsinkaan nyt kun olemme oppineet puolustautumaan luontoa vastaan, Valtaoja sanoo painokkaasti.

Valtaoja kirjoitti uutuuttaan kolme vuotta.

Hän aloittaa tarinointinsa kuvittelemalla tutkimuspartion, joka lähtee yöpymään metsään ja asettaa illalla ennen nukkumaan menoa hyönteisansat paikoilleen. Kun aamulla ansoista ei löydy mitään, havahdutaan todellisuuteen, jonka ei pitäisi olla mahdollista: edes pieniä eläimiä ei enää löydy ekosysteemistä.

Tästä Valtaoja rientää varsinaisen aiheensa ääreen, joka liittyy elämän löytymiseen tai loppumiseen maailmankaikkeudesta. Ihmisen vertaista älyä on maailmankaikkeudessa vähän, todella vähän.

Kirjoittaja pohtii melkoisesti ns. Fermin paradoksia. Kuuluisa fyysikko Enrico Fermi esitti 1940-luvulla kysymyksen: jos maailmankaikkeudessa on ihmistä älykkäämpiä olentoja, miksi niitä ei ole vielä havaittu?

Innokkaana scifi-harrastajana Valtaoja viittaa tämän tästä uudempaan ja vanhempaan tieteiskirjallisuuteen, joissa monia kosmologian peruskysymyksiä on käsitelty luovasti ja monesti uskottavastikin. Tieteisromaaneja häneltä löytyy kotoa kuulemma kokonainen seinällinen.

Valtaoja osoittaa historiallisen tosiasian, jonka mukaan 1900-luku oli ihmiskunnan historiassa yksi rauhallisimmista, kahdesta maailmansodasta huolimatta. Sodat ja arjen väkivalta on laantuneet selvästi. Ihmiskunta on kasvanut suuresti, uhkaako nälkäkuolema?

Ei uhkaa Valtaojan mukaan. Väestönkasvukin on hiipumassa ja kohta loppuu kokonaan.

Rahan sijasta energia on se, mikä maksaa kaiken maailmankaikkeudessa. Valtaoja puhuu paljon ihmiskunnan olemassaoloa vaarantavista eksistentiaalisista vaaroista.

Tapansa mukaisesti Valtaoja ottaa kaiken huomioon – myös uskonnolliset uskomukset ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Raamatun ilmoitukseen hän viittaa kahdesti: teoksen keskivaiheilla Ilmestyskirjan näkytulkinnoilla ja aivan lopussa puhuessaan kaiken päätepisteestä: Minä olen alfa ja omega, alku ja loppu.

Teologinen omega-piste kurkkii Valtaojan mukaan siellä täällä nykyfysiikan ja kosmologian maailmankuvassa, vaikka esiintyy eri nimillä kuin teologeilla.

Pyhän kaupungin tarina on vailla vertaa

Avainsanat

historiantutkimus, Israel, Jerusalem, religion, Sana-lehti, Simon Sebag Montefiore

”Jerusalemin tarina on koko maailman tarina.”

Englantilaisen Simon Sebag Montefioren paksu tietoteos Jerusalem – kaupungin elämäkerta (WSOY 2012) osui käteeni heti kesälomien päätyttyä kesällä 2012.

Teos kattaa Pyhän kaupungin historian ammoisista ajoista lähtien nykypäivään saakka. Montefiore on julkaissut aiemmin muun muassa ansiokkaat elämäkerrat Stalinista ja ruhtinas Potemkinista.

Kirjoitusotteeltaan Montefiore on enemmän kirjailija kuin historioitsija.

Hänelle kunnon tarina merkitsee enemmän kuin yritys selittää ja taustoittaa syyseuraussuhteita. Kirjoittajan mukaan on mahdotonta tuntea Jerusalemia antamatta edes jossain määrin arvoa uskonnolle.

Montefiore sanoo esittelevänsä Jerusalemin historiaa maailmanhistorian keskeisenä aihealueena. Teosta ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikenkattavaksi Jerusalemin hakuteokseksi eikä sellaiseksi oppaaksi, jossa kuvailtaisiin yksityiskohtaisesti kaupungin rakennuksia tai nähtävyyksiä. Kirjoittaja ei myöskään keskity israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktin historioimiseen.

Montefiore määrittelee vuoden 70 jKr. hyökkäyksen erääksi Jerusalemin historian käännekohdaksi. Kun roomalainen sotapäällikkö Titus tuhosi Jerusalemin maan tasalle, siitä tuli juutalaisten pääkaupunki seuraavan kerran vasta 1900-luvulla.

Simon Sebag Montefiore, novelist and historian of Russia Photo: Rii Schroer

Jerusalemin tuho oli Montefioren mukaan lähtölaukaus sille kehitykselle, että kaupungista tuli myöhemmin keskeinen uskonnollinen näyttämö ja pyhiinvaelluskohde myös muslimeille ja kristityille.

Montefioren kerronta alkaa kuningas Daavidin ajoista (noin 1000 eKr) ja päättyy 1960-luvulle. 3000 vuoden aikaan mahtuu fanaattisia uskonsotia, karmeita verilöylyjä, pitkiä rauhanjaksoja ja uskontojen rinnakkaiseloa.

Jerusalemin kehitys etäisestä pikkukaupungista maailmanpoliittiseksi keskukseksi, joka monen mielestä sisältää tulevan apokalypsin päänäyttämön, on itsessään tarina vailla vertaa.

Montefioren teos sisältää monta kiintoisaa kuriositeettia ja anekdoottia pyhästä kaupungista.

Jerusalem on esimerkiksi innoittanut kirjailijoita kenties enemmän kuin mikään muu maailman kaupungeista. Yksistään vuosina 1800-1875 julkaistiin Jerusalemiin liittyen 5000 tieto- ja kaunokirjaa eri puolilla maailmaa.

 

Asko Sahlberg juutalaisten kuninkaiden matkassa

Avainsanat

antiikki, Asko Sahlberg, historialliset romaanit, Mika Waltari, Raamattu, romaanit, Sana-lehti, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus

Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013. 680 s.

Asko Sahlbergin (s. 1964) syksyllä 2013 julkaisemassa suurromaanissa Herodes seurataan Herodes Antipasin värikästä elämää juutalaisyhteisön valtiaana moninaisten hovijuonittelujen keskiössä. Juutalaisten kuningas joutuu hämmästelemään uskonnollisen kuninkaan (Kristuksen) nousua ja erikoista kohtaloa.

Sahlbergin eeppinen romaani kertoo havainnollisesti Rooman mahdista suuren valtakunnan laidalla. Samalla otetaan kantaa myös kristillisen alkuseurakunnan piinaaviin kokemuksiin juutalaisten ja roomalaisten vainon kohteena.

Sahlbergin romaanissa on kosolti Raamatusta tuttuja henkilöitä. Vastaan tulevat muun muassa Johannes Kastaja, Herodias, Salome sekä mystinen profeetta Jeshua, joka joutuu juutalaisten juonittelun tuloksena Pontius Pilatuksen ja Herodeksen käsiin. Romaanin lopussa juutalaisten kuninkaat kohtaavat toisensa mieliinpainuvasti.

Johannes Kastajan kanssa Herodekselle syntyy suhde, joka jää painamaan häntä pitkään kuuluisan vankilasurman jälkeen:

”En halunnut näyttäytyä Johanneksen kuulijoiden joukossa, ja niin annoin pystyttää telttani noin virstan päähän hänen leiristään. Lähetin orjan toimittamaan Johannekselle kutsun, johon tämä myöntyi. [–] Olin luullut itäisiä seutuja karummiksi, mutta ainakin Jarmukin lähistöllä eteeni levittäytyi vihreä rauha. Kun olin palannut teltalleni, tunsin oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Illan jo pimettyä profeetta saapui luokseni.”

Asko Sahlberg on tehnyt kaunokirjailijana näyttävän uran. Monenlaista puuhaa kokeillut mies ryhtyi ammattikirjailijaksi julkaistuaan esikoisromaaninsa Pimeän ääni vuonna 2000. Kirjailija asuu nykyisin Göteborgissa.

Monenlaisia jännittäviä juonenkäänteitä ja tapahtumasarjoja sisältävä Herodes-romaani muistuttaa sisällöltään ja kerronnaltaan melkoisesti Mika Waltarin historiallisia romaaneja (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Molempien romaanikertoja on mieltynyt kertomaan vuolaasti yksityiskohtia vuosituhansien takaisen ajan esineistä, ruoista, vaatteista, käytöstavoista jne.

Herodes-romaani istuu käteen huonosti tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi. Kookkaita sivuja on lähes 700.

Vuosien kypsyttelyn tulos ja Sahlbergin siihenastinen pääteos noteerattiin Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi. Kirjailija jatkoi myöhemmin antiikin poliitikkokuvausta romaanissaan Pilatus (2016).

Juha Itkosen matka amerikkalaisuuden ytimeen

Avainsanat

Donald Trump, Juha Itkonen, Minun Amerikkani, Sana-lehti, USA

Kirjailija Juha Itkosen (s. 1975) matkakirja Minun Amerikkani (Otava 2017) perustuu neljään matkaan, jotka kirjailija teki Yhdysvaltoihin vuonna 2016 ja tammikuussa 2017.

Kirjailija käy Donald Trumpin esivaalikampanjatilaisuuksissa ja myös virkaanastujaistilaisuudessa. Itkonen katsoo Trumpia ensin huvittuneena, myöhemmin pelokkaana ja lopulta epätoivoisena. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Itkonen oli luottanut siihen, etteivät amerikkalaiset voisi äänestää presidentiksi törkeää käytöshäirikköä. Kirjailija erittelee pitkin kirjaa Trumpin valtaannousun syitä. Minkälaiset ihmiset oikein häntä äänestävät? Miten ihmeessä tämä on mahdollista kristityssä maassa? Tähän Itkonen on tämän tästä historiallisia näkökulmia esimerkiksi mustien ihmisoikeustaistelun etenemistä tai Barack Obaman valtaannoususta.

Itkosen lopputulema on ihmiset kuplien keskellä. Amerikkalainen yhteiskunta on täynnä kuplia, joissa ihmiset elävät tietoa muusta tai vaihtoehdoista.

”Amerikkalaiset ovat aina osanneet utopioiden luomisen. Amerikassa on ollut niille tilaa, aivan fyysisestikin, manner on niin laaja ja maata niin paljon.” (s. 268)

Itkonen tekee tarkkanäköisiä huomioita amerikkalaisista, jotka presidentinvaalien alla haaveilevat paremmasta huomisesta ja laittavat toivonsa Trumpiin. Tämä ei voi olla ärsyttämättä Itkosta, joka läpi teoksensa ottaa voimakkaasti kantaa kyseisen presidenttiehdokkaan käytöstapoihin ja asenteisiin.

Aikamoinen jymypaukku odottaa lukijaa teoksen puolivälissä. Itkonen nimittäin menee käymään syvässä Etelässä kirkossa ja istuu koko jumalanpalveluksen. Analysoidessaan saarnaa, jumalanpalvelusta, papin pukeutumista ja seurakuntalaisten käyttäytymistä kirjailija paljastaa, että osa hänestä on aina halunnut tulla uskoon.

Tällainen etsintä näkyy siinä asenteessa, jolla Itkonen erittelee kirkkoon ja uskontoon liittyviä ilmiöitä USA:ssa. Häntä surettaa kovasti, että kristityt ovat sulkeneet silmänsä Trumpin heikkouksilta ja jopa kääntyneet hänen kannattajikseen.

Itkonen on monelle suomalaiselle sukupolvensa tulkki, jonka romaaneissa USA on aina ollut merkittävässä roolissa. Trumpin valinta presidentiksi osoittaa suomalaiskirjailijalle, että Yhdysvallat on epäonnistunut yhteiskuntana.

Itkosen mukaan amerikkalaiset eivät saa koulussa tasapuolisesti eväitä maailmankuvan muodostamiseen. Pieni osa saa maailman parasta oppia, kun taas suuri osa saa luokattoman huonoa koulutusta.

Hämmästyttävästi jopa erittäin huonossa asemassa olevat amerikkalaiset pitävät silti Yhdysvaltoja maailman parhaana maana asua. Kun kirjailija sanoo näille, että Suomessa ja Euroopassa eletään joissakin asioissa jopa paremmin kuin Amerikassa, häntä ei edes kuunnella.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.