Jaakko Yli-Juonikkaan Uneksijan painajaiset

Avainsanat

Jaakko Yli-Juonikas, Kalevi Jäntin palkinto, romaanit, sisällissota, Turku

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. Otava 2011. 191 s.

Syksyllä 2017 Finlandia-ehdokkaaksi kohonnut Jaakko Yli-Juonikas (s. 1976) julkaisi helmikuussa 2011 absurdin romaanin unen ja rakkauden sivupoluilta ja keskiöistä. Loimaalaissyntyinen Yli-Juonikas toimii Turussa vapaan kirjailijan toimensa ohessa suomentajana ja kriitikkona.

Uneksija oli tietynlainen vastakirja kirjailijan edelliselle romaanille Valvoja (2009), jossa tehtiin valvomisen maailmanennätystä. Yli-Juonikkaan esikoisteos, novellikokoelma Uudet uhkakuvat, ilmestyi 2003.

”Unissa tapahtuu useastikin sellaista, mikä ei ole valveilla mahdollista. Mutta onko asioita, jotka ovat päinvastoin valveilla mahdollisia ja unessa mahdottomia?”

Uneksijan nimikkohenkilö on kolmikymppinen Eino Teräs, joka on tehnyt päällysmiehen työtä kutomossa mutta kiertää nyt ympäri Suomea horrospuhujan roolissa.

Eksoottiset esitykset vuonna 1919 keräävät ihmettelevää väkeä. Eino suljetaan kirstuun, jonka kannet avataan esityksen aikana Etäisneron sävähdyttäville sanomille.

Esitysten ulkopuolella Eino sairastaa jatkuvasti. Keuhkotauti saa hänet välillä oksentamaan verta. Myös piinalliset hermo- ja päänsäryt kalvavat häntä säännöllisesti.

Vuoden 1918 muisto ja haavat ovat Yli-Juonikkaan romaanin tärkein taustatekijä. Punakaartilaisten tappio tuntuu kipeimmin Einon kotikaupungissa Tampereella.

Vuoden takainen punaisten tappio Tampereen taistelussa on ollut Einolle tilinteon ja ihanan vapautuksen päivä. Hän äänestää Kansallista Kokoomusta, koska se ajaa kuninkaan nimittämistä riidanhaluisen ja itsekkään Suomen kansan hallitsijaksi.

Kaoottinen uni toimii romaanin johtomotiivina tyydyttävästi.

Vaikka veljessota on päättynyt, kauheat painajaiset riivaavat Einoa jatkuvasti. Eino ymmärtää karulla tavalla unistaan, että punakaartilaiset onnistuivat kylvämään pelottelemiensa ihmisten sieluun pysyvän kauhun siemenet.

Skitsofrenian aihepiirit olivat kirjailijalle tärkeitä jo esikoisteoksen novelleissa. Sadan vuoden takainen kieli, tyyli ja miljöö ovat kirjailijalla hyvin hallussa.

Henkilökuvauksessa Yli-Juonikas kärjistää henkilöitä pienoiseen hullunkurisuuteen saakka. Uneksija on vahva rakkausromaani, jonka romanttinen loppu kääntää maagisen kertomuksen toiveikkaaseen suuntaan.

Jaakko Yli-Juonikas on saanut romaaneistaan kosolti kirjallisuuspalkintoja. Uneksija voitti nuorille kirjailijoille tarkoitetun Kalevi Jäntin palkinnon.

 

Sisällissodan traumat nostavat päätään

Avainsanat

historiantutkimus, Juha Siltala, Opettaja-lehti, psykohistoria, sisällissota, tietokirjallisuus

Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. Otava 2009. 621 s.

Professori Juha Siltalan (s. 1957) uutuusteokset ovat olleet aina tapauksia. Huolellisesti valmistellut psykohistorialliset tutkimukset ovat saaneet osakseen sekä median huomion että lukijoiden suosion. Sisällissodan psykohistoria on Siltalan kuudes teos.

”Tämä tutkimus ei kirjoita uudelleen Suomen historian tutkituinta sotaa. En liioin käy peitsi tanassa kumoamaan muita historioitsijoita. Ponnistan osaksi heidän töidensä, osaksi primaariaineiston pohjalta psykohistorialliseen synteesiin. Ehkäpä ulkoisten tapahtumien tuttuus auttaa siirtämään huomion yksityiskohdista toimintakaavoihin.”

Jo alkusanoissaan Siltala ottaa selvästi kantaa aiempaan sisällissotatutkimukseen. Professorin mielestä korkeinkaan historiantutkimus ei pysty suhtautumaan vuoden 1918 tapahtumiin ilman ylimääräisiä tunnelatauksia.

Tässä Siltala näkee sodan varsinaisia kausaliteetteja laajempia syitä ja tarkoitusperiä: lähes 100 vuoden takainen sisällissota synkkine kuvineen ja taustoituksineen antaa kontaktipinnan käsitellä nykyaikaa lähellä olevia historiallisia kipupisteitä, kuten 1990-luvun taantuman hedelmiä.

”Historiaa kysytään tällöin ajankohtaisten tunnelatausten laimentamiseen ja ajattelun mahdollistamiseen eikä siksi, että vanhoista haudoista yhä lehahtaisi ilmoille uusia kummituksia”, Siltala kirjoittaa.

Siltala käsittelee vuoden 1918 tapahtumia ennen kaikkea traumaattisina asioina ja ilmiöinä. Murhat, terroriteot, diskriminointi ja kauhukokemukset loivat pohjaa kollektiivisille ahdistuksille ja peloille, joista irtaannuttiin hitaasti 1900-luvun edetessä.

Huono-osaisuus sinänsä ei selitä punaisten väkivaltaista käytöstä.

Siltalan mielestä huono-osaisuus voi johtaa toimintaan ainoastaan silloin, jos kurjat olosuhteet eivät ole enää väistämättömästi oikeutettuja tai muuten luonnollisia (kuten esim. sääty-yhteiskunnassa). Tällöin syntyy kateutta ja moraalista katkeruutta, jolla motivoidaan oloja muuttava toiminta, jopa sota.

Siltalan mukaan vuoden 1918 sisällissotaan ajauduttiin käytännössä vahingossa.

Porvarit asettuivat kuin vaistomaisesti vastustamaan nuorelle eduskunnalle säädettyä valtalakia, jolla vasemmistopuolueet yrittivät saada aisoihin maan talousongelmat, elintarvikepulan ja siitä seuranneen mustan pörssin kaupan. Tämä johti näkemysten polarisaatioon ja sitä myötä keskusteluyhteyden katkeamiseen.

Siltala osoittaa havainnollisesti vaaran, joka seuraa lähes aina poliittisten osapuolten erkaannuttua liian kauaksi toisistaan. Toisesta on helpompi tässä tilanteessa kuvitella pahaa kuin hyvää.

Tammikuussa 1918 pidettiin itsestään selvänä, että toinen osapuoli käy aseisiin; sen vuoksi oli ehdittävä itse ensin.

Vuoden 1918 sota oli käytännössä turhista turhin, koska punaiset olisivat saavuttaneet hakemansa edut (8 tunnin työpäivä, elintarvikkeiden riittäminen) ilman sotaakin. Maan talouden kriisi oli nopeuttanut kielteistä prosessia: hinnat olivat kaksinkertaistuneet 1917 ja kolminkertaistuivat sotavuonna 1918.

Sisällissodan psykohistoriassa tulee vastaan sokeeraavia kuvia ja tekstijaksoja.

Erityisen viiltäviä ovat kuvaukset lukuisista lapsisotilaista, punakaartilaisnaisten julmasta kohtelusta sekä paikkakuntakohtaisista kenttäoikeuksista, jotka valkoisten johtamina tuomitsivat kuolemaan lukuisia vangittuja punakaartilaisia.

Professoria voi onnitella laaja-alaisesta näköalasta lähes 100 vuoden takaiseen murhenäytelmään. On kuin vuoren päällä pitkään seisonut tutkija olisi katsonut vuorotellen alas laaksoon ja välillä tähynnyt kaukoputkella tapahtumasarjoja laakson toisella puolella.

Siltalan kirjoitusote kuitenkin vaihtelee melkoisesti laajan teoksen mittaan.

Hän tiivistää sanottavansa ja tutkimustuloksensa alkuun ja loppuun ja käyttää mittavan keskiosan moneen suuntaan rönsyileviin tapauskuvauksiin ja sivupolkuihin. Professori päättää myönteiseen ajatukseen Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta: lamaa ei tultane enää ratkaisemaan suursodilla, vaan ihmiset lienevät jo oppineen jopa tunnetasolla välttämään tätä virhettä.

Jättityön suomalaisten mielenliikkeiden tulkitsijana tehnyt Siltala kommentoi maanmiehiään myönteiseen sävyyn. Sisällissodan kammottavuuksien äärellä hän ei pidä suomalaisia erityisen väkivaltaisina tai aggressiivisina ihmisinä verraten muihin kansoihin tai kansallisuuksiin.

Oikeastaan päinvastoin: suomalaiset pystyivät tutkijan mukaan lähes esimerkillisesti sopeuttamaan kansansa sellaiseen eheyttävään jälleenrakennustyöhön, että sisällissodan materiaaliset tuhot ja yhteiskunnalliset rakenneongelmat korjattiin suhteellisen nopeasti.