Uskonnollisen uskon läpileikkaus

Avainsanat

Antti Eskola, religion, sosiaalipsykologia, uskonnollinen usko, uskonto

Antti Eskola: Yksinkertainen usko. Otava 2006. 185 s.

Antti Eskolan (s. 1934) uskontrilogian kolmas osa Yksinkertainen usko kertaa jonkin verran vanhaa ja jo sanottua mutta tuo esille myös uusia ajatuksia. Sarjan aikaisemmat osat ovat Uskon tunnustelua (1999) ja Tiedän ja uskon (2003). Eskolan uskokirjat ovat muodoltaan elämäntaitokirjallisuutta, joka on viime vuosina ollut varsinkin teologitaustaisten kirjoittajien muodikas lempilaji.

”Olen kirjoittanut tämän kirjan siinä käsityksessä, että useammassa suomalaisessa kuin arvaammekaan, on jonkin verran uskonnollista uskoa. Tämä usko ei kuitenkaan erityisen hyvin kohtaa sitä, mitä kirkko tarjoaa meille uskontona esimerkiksi Katekismuksen tai jumalanpalveluksen muodossa.”

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori on sisällyttänyt teokseensa laajoja kuvauksia uskon olemuksesta, kirkosta uskovien yhteisönä sekä uskon kohteesta eli Jumalasta. Perusteelliset käsittelynsä saavat myös sellaiset kristinuskon perusasiat kuin synti, armo, taivas, kadotus ja seurakunta. Yksinkertainen usko päättyy hauskasti uskontopedagogiseen pohdiskeluun, jossa Eskola kertoo keskusteluistaan omien lastenlastensa parissa.

Oma usko koeaineistona

Eskola viittaa usein vasemmistolaisuuteensa todeten yhteiskunnallisen radikalisminsa alkaneen jo 1960-luvulla. Teoksen alussa hän väittää aiheensa väistelevän suoraa käsittelyä mutta pyrkivänsä paradoksaalisesti juuri siihen: puhumaan uskon yksinkertaisuudesta siten, että sen kaikki ymmärtäisivät.

Kirjoittaja pyrkii lisäksi pelastamaan yksinkertaisen uskonsa dogmatiikan ja kirkkohistoriallisen opin syövereistä, niin kuin hän asian ilmaisee. Aika hyvin hän näihin tavoitteisiin pääseekin. Verraten sujuvasti kirjoittava Eskola tosin esittää jonkin verran keskenään ristiriitaisia ajatuksia.

Tällaiseksi osoittautuu esim. alituinen puhe uskovaisista, joita kohtaan Eskola esittää kärkevää arvostelua kautta teoksen. Kuitenkin hän nimeää uskovaiset selväksi viiteryhmäkseen:

”Vertaan itseäni uskovaisiin, ja minulla on paljolti sama uskonnollispohjainen arvo- ja normimaailma kuin heillä. Haluaisin olla vähintäänkin heidän liittolaisensa.”

Yllättävästi Eskola käsittelee omaa uskonnollista uskoaan ikään kuin koeaineistona. Tutkimalla omia ajatuksiaan, tuntojaan, uskomuksiaan ja kokemuksiaan kirjoittaja yrittää tuoda havainnollisesti esille uskon ulottuvuuden salaisuuksia ja lainalaisuuksia. ”Elämänkokemukset eivät ole uskoa minusta karistaneet, vaan pikemminkin ylläpitäneet sitä, vaikka joskus itse yritin päästä uskostani eroon.”

Eskola kirjoittaa uskonasioista erittäin kiintoisasti, joskin ajoittain sekavasti. Kerronta ja ajatuksenkulku rönsyilevät melkoisesti, ja kirjoittaja sivuaa monenlaisia aiheita varsinaisten sanomiensa rinnalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Eskola suhtautuu uskontotieteilijöihin erittäin epäilevästi. Hän toteaa, että uskontotieteen monimutkaisista kiemurteluista ei jää jäljelle muuta kuin tyhjänpäiväinen abstraktio.

Teoksen ilmestyessä 2006 ajattelin Antti Eskolan kirjallisten uskontopohdiskeluiden ilmeisesti päättyvän Yksinkertaiseen uskoon. Teoksen lopun kuolemapohdiskeluista välittyy hyvin testamentillinen vaikutelma. Eskola on kuitenkin jatkanut aiheen kanssa myöhemmin, muun muassa teoksessaan Vanhuus (2016).