Avainsanat
book review, elokuvat, Finncon, Iron Sky, Johanna Sinisalo, science fiction, spefi, Voltaire
”EN TIEDÄ, kuka muistiinpanojani tulee lukemaan. En halua olla niin dramaattinen, että kuvittelisin avaruuden muukalaisten löytävän ja tulkitsevan tekstiäni tuhansia vuosia sen jälkeen, kun olemme jo kaikki mennyttä. Luultavasti tiedostoni päätyy lähinnä Obin huviksi. Tai kenties järkytykseksi.” (s. 13)
Johanna Sinisalon (s. 1958) uusin romaani Renaten tarina pohjaa Iron Sky I -elokuvaan, jonka käsikirjoitustiimin johtaja Sinisalo oli ennen työn siirtymistä amerikkalaisille. Elokuvan ilmestyttyä 2012 Sinisalolta kysyttiin, voisiko hän tehdä aiheesta myös romaanin.
– En tosiaan, kirjailija oli tiuskaissut väsyneenä ja kyllästyneenä. Myöhemmin kysyttiin uudelleen, sama vastaus.
Sittemmin Sinisalon ajatukset romaanin suhteen muuttuivat toisiksi. Hän julkaisi romaanin ensin ranskaksi nimellä Le Reich de la Lune (Kuun valtakunta). Myös saksankielinen romaani on jo painovalmis, mutta sen julkaisu Saksassa odottaa Iron Sky II -elokuvan ensi-iltaa (tammikuussa 2019).
Sinisalo lähti tutkimaan yhteiskuntaa kannattelevia valheita, propagandaa, indoktrinaatiota ja valtarakenteita.
Suomeksi romaani ilmestyi elokuun puolivälissä. Renaten tarina perustuu Iron Skyn käsikirjoituksen varhaisiin versioihin ja Sinisalon tekemään massiiviseen taustatyöhön.
– Varsinainen kirjoitustyö nieli kolme vuotta, Sinisalo kommentoi heinäkuussa Iron Sky -faneille Turun Finnconissa.
Jarmo Puskala keksi pähkähullun alkuperäisidean kuunatseista, ja Star Wreckillä kunnostautuneet tamperelaisteekkarit rekrytoivat Sinisalon tekemään ideaa isommaksi. Renaten tarina on ”Iron Sky Writer’s Cut”. Kun Iron Sky I on jäävuoren huippu, Renaten tarina liikkuu suurimmaksi osaksi pinnan alla.
ELOKUVAN tarinakehyksestä käyttämättä jäänyt materiaali käsitteli muun muassa sitä, millaista voisi olla syntyä salaisessa kuulinnakkeessa ja elää yhden ideologian kuplassa koko lapsuusaika. Tämän rinnalla Sinisalo lähti tutkimaan ja erittelemään yhteiskuntaa kannattelevia valheita, propagandaa, indoktrinaatiota ja valtarakenteita. Kirjailijaa ovat ennenkin kiinnostaneet sekä ihmisten väliset valtarakenteet että ihmisen ja luonnon välinen suhde.
Iron Sky I sijoittuu vuoteen 2018 ja Iron Sky II vuoteen 2038. Renaten tarinan nykyaika puolestaan on vuosi 2047, jolloin Iron Sky III saattaa sekin olla jo takanapäin. Tuolloin Renate on 52-vuotias aikuinen. Sodasta on kulunut vajaat 30 vuotta. Kuun siirtokuntaa johtava Renate päättää kirjoittaa kokemuksistaan päiväkirjan, omaelämäkerran, tilinteon.
Renate on jäänyt yksin Jamesinsa ja valtavan pakolaisjoukon kanssa ja joutunut suunnittelemaan kolossaalisen pakolaisleirin Kuuhun. Schwarze Sonnen uudeksi nimeksi on tullut Neomenia, Uusi kuu.
Renaten tarina sisältää Renate Richterin päiväkirjamerkintöjä yli 300 sivua. Ne valaisevat kuusiirtokunnan elämänmenoa ja kansallissosialistista ideologiaa, josta natsit eivät luovu mistään hinnasta.
Renatella on jo lapsena haave matkustaa Maahan käännyttämään natsien vihamiehiä natsiaatteen taakse. Kuten Iron Sky I -elokuvassa, natsivakoojien joukkue lähetetään Renate mukanaan Maahan hakemaan uutta teknologiaa, jolla viimeisteltäisiin Maan tuhoamiseksi valmistetut superaseet.
Seurauksena syttyy sota, ja tuhannet kuolevat Maassa ja Kuussa.
Maassa ei kuitenkaan kaikki ole kuulaisten silmin niin kuin piti olla. Maan ihmiset elävät sellaisessa yltäkylläisyydessä, että Renate menee sekaisin. Sitten Renate törmää kiintoisiin miehiin ja naisiin – ja menee sekaisin niistäkin.
Romaanin alussa Renate uneksii vesisateesta.
Kuussa vesi on kultaa arvokkaampaa. Unessa Renaten yläpuolella on avoin taivas. Se on mittaamattoman arvokas sille, joka on varttunut kupolien alla ja tunneleiden sisällä.
Renate herää veteen, joka tippuu hänen kasvoilleen kallion raosta. Tunteeseen sekoittuu myös surua siksi, että Renate tietää Kuun olevan vaaraksi siellä asuville. Vaara kasvaa suhteessa aikaan, mitä pitempään Kuussa asuu.
”Avasin silmäni. Ylläni oli kivinen katto. Se tuntui riippuvan vain muutaman vaaksan päässä kasvoistani. Pettymys sekoittui kauhuun. Äkillinen ahtauden tunne iski minua nyrkillä vatsaan ja salpasi hengitykseni. Tunsin makaavani sängyn sijasta ruumisarkussa. Tietyllä tavalla tietysti makasinkin, valtavassa kivisessä ruumisarkussa joka kiiti avaruudessa.” (s. 9)
Kuun asukkaiden vihollisista tärkeimpiä on kuutomu, äärimmäisen teräväkiteinen ja hienojakoinen pöly, joka turmelee laitteet ja koneet ja sairastuttaa ihmiset keuhkosairauksiin. Kuun asukkaat saavat asiaan helpotusta sodan jälkeisen pakolaistulvan myötä. Pakolaisilla on mukanaan mikroaaltotekniikkaa, jolla saadaan viimein estettyä tehokkaasti kuutomun kulkeutuminen ilmalukoista asuin- ja työtiloihin.
Kuun asukkaiden vihollisista tärkeimpiä on kuutomu, joka turmelee laitteet ja koneet ja sairastuttaa ihmiset keuhkosairauksiin.
Renate muistelee lapsuuttaan Kuussa hartaasti ja rakkaudella. Päiväkirjan ensimmäisellä sivulla Renate on kuusivuotias syntymäpäiväsankari vuonna 2001. Renaten syntymäpäivä on sama, jolloin Hitler aikoinaan käski polttaa epäsaksalaiset kirjat.
Kuunatsit opettavat lapsilleen asiat oikein päin. Lapset totutetaan Maan painovoimaan käyttämällä gravitaatiogeneraattoreita. Tälläkin valmistaudutaan invaasioon Maan pinnalle, jottei hyökkääjien voimat lopu saman tien astuttaessa Maan kamaralle.
Kuun erikoisin paikka on Valhalla Garten, jonne kuolemansairaat vanhukset ja ihmiset kootaan. Renaten parhaan ystävän Anneliesen mummo saa paikan tästä saattohoitokodista. Myöhemmin sinne lähetetään myös Renaten lähipiiriä.
Ensimmäinen kirja, jonka Renate lukee lapsena mikrofilmiltä, on Pikku Heidi (1880). Klassinen tarina kasvaa nuoren tytön mielikuvituksessa koskettavaksi vertauskuvaksi kuunatseista, jotka ovat joutuneet hylättyinä muuttamaan normi-ihmisten yhteisöjen ulkopuolelle.
Renate lukee sveitsiläistä satua vinoon siksi, että hän ei ymmärrä kaikkia sanoja. Esimerkiksi tarinan kannalta tärkeät sanat kuin tuuli, vuohi, pensas ja juusto eivät aukea Kuun tytölle ollenkaan. Ja kun tarinan jatko-osassa Heidi osaa käyttää oppiaan (1881) puhutaan jostain Jumalasta, Renaten äiti selittää sen Hitlerin vertauskuvaksi!
Keski-ikäinen Renate suhtautuu elämään ja kuolemaan kaikenkokeneella otteella. Hänen miehensä James on kuollut, ja Renate kokee kaikennielevää yksinäisyyttä. Hän on ainoa elossa oleva siltaihminen – eli ihminen, joka on oleskellut ennen sotaa sekä Kuussa että Maassa. Kuun johtajana Renatella ei ole paljon ystäviä. Kuussa syntyneet pitävät häntä maatiaisena (Maan asukkaana) ja Maassa syntyneet taas täysverisenä kuulaisena.
Renaten silmäterä on hänen aikuinen tyttärensä Obi. Renate ei kuitenkaan kirjoita päiväkirjaansa varsinaisesti tytärtään varten. Hän nimeää päiväkirjan Kittyksi (kuin Anne Frank) ja kirjoittaa kirjalle suoraan. Renaten suhde omiin vanhempiinsa on kompleksinen: hän kaipaa äitiään kovasti, mutta isää ei. Isä on Renaten muistoissa karkea valehtelija, jota hän ei muistele lämmöllä.
Renate tutkii 40 vuotta vanhoja muistiinpanojaan ihmetellen, kuinka paljon hän onkaan unohtanut lapsuutensa vaikeuksista. Kuulaisenkin aivot ovat armeliaat ja siivilöivät muistoista pois vastenmielisiä juttuja.
Renate käyttää hyväkseen lukuisia historian materiaaleja, joita hän on itse aikuisena laatinut Kuun koululaisia varten. Niihin kuuluu sotahistorian oppiaineisto Operaatio Perhosesta, joka on natsien tuhatvuotisen valtakunnan vaihtoehto, suunnitelma B.
Renaten lapsuus oikeastaan päättyy siihen hetkeen, kun hänestä tehdään Mondjugendunterführerin eli kuunatsien lasten opettaja. Edellinen opettaja oli vanha mies, jolla oli todettu kasvain. Hänkin sai lähteä pikavauhtia Valhalla Gardeniin!
TARPEEKSI hullu idea vetää vakavaksi. Renaten tarina on jotain kunnon seikkailuromaanin ja romanttisen tyttöromaanin välimaastosta. Scifi on romaanissa kolmannella sijalla. Sinisalon teos on kelpo kirja elokuvasta, jonka slapstick-huumori jakoi mielipiteet kaikilla mantereilla.
Hieman mietityttää, miksi Sinisalo on lähtenyt tekemään vakavasävyistä kaunokirjaa pähkähullusta parodiasta.
Kenties Iron Sky alkoi vuosia sitten Sinisalonkin mielessä parodiana, vitsinä, kunnon herjana tms. Myöhemmin perehdyttyään tarkemmin Renaten ja kumppaneiden taustoihin sekä kuunatsien oloihin ja historiaan kirjailijaa on alkanut houkuttaa tehdä aiheestaan ja henkilöistään kunnon kaunokirjallisuutta.
Miksi Sinisalo on lähtenyt tekemään vakavasävyistä kaunokirjaa pähkähullusta parodiasta?
Ei siis enää kieli poskella, vaan pohjamutia myöten.
Näin ollen Iron Sky -fanille Renaten tarina on aarreaitta. Teoksesta löytyy laajoja historiankirjoituksia esimerkiksi Kuun asuttamisen vaiheista II maailmansodan jälkeisinä vuosina.
Kuunatsien historia esitellään johdonmukaisena. Kuusta tulee romaanissa omavarainen 1949, jolloin viimeiset natsit muuttavat Etelämantereelta Kuuhun. Myöhemmin kuunatsit rakentavat helium-3-kaivoksia, joista löytyy energiaa suunnattomia määriä.
Olojen vakiinnuttua kuunatsit alkavat suunnitella kostoretkeä. Paluusuunnitelma on aikaansa odottava revanssi, kuin Kristuksen toinen tulemus tai Imperiumin vastaisku.
Tottuneena scifi-kirjailijana Sinisalo pudottelee futuristisia yksityiskohtia lukijan eteen tottuneesti kuin sanavalmis huutokauppameklari. Hän kansoittaa Kuun yli- ja ali-ihmisillä, joista jälkimmäiset työskentelevät käsityöverstaissa syvällä kuunpinnan alla ja näkyvät varsinaisille Kuun asukkaille harvoin.
Sinisalo syventyy kuunatsien elämänmenoon intohimoisesti, tunnontarkasti ja järjestelmällisesti. Olisiko pienempi intensiteetti riittänyt?
Vaikka Renaten tarinan vakavat sävyt rikkovat Iron Skyn hirtehistä tyyliä, osaa Sinisalokin ironisoida ja kyseenalaistaa, jopa naureskella. Keskeisimmät ironian piikit osoittavat samaan suuntaan kuin elokuvassakin eli USA:n hallintoon, jossa riittää aineksia satiiriin.
Kirjailija tosin sanoi Finnconissa, että Donald Trumpin päästyä USA:n presidentiksi oli ollut vaikea keksiä niin mielikuvituksellista parodiaa jenkkivaltion hallinnosta, etteikö reaaliuutisointi olisi ampunut sitä saman tien alas teränsä menettäneenä!
RENATEN tarinaa sävyttää koko ajan kirjailijan sitkeä tendenssi saarnata luonnonvarojen tuhlausta ja kapitalistista asennetta vastaan. Viisikymppisenä Renate huomaa olevansa kuolemansairas. Kuutomu on tehnyt tehtävänsä keuhkoissa.
Vanhana häntä ei enää miellytä kaaosteoria siten kuin nuorena. Henkisesti kypsynyt nainen haluaa ajatella koruttomasti, yksinkertaisesti ja tasapainoisesti sekä uskoa järjen voittoon tunteesta.
Renaten tarinan luontopuhe alkaa oikeastaan jo kuulinnakkeen kuvauksessa. Schwarze Sonne on elinkelpoinen ihmisille pitkälti yksinkertaistetun ekosysteeminsä ansiosta. Kuulaisten ruokavalio on yksinkertainen ja askeettinen. He viljelevät ainoastaan klorellalevää, hamppua ja lehtikaalia. Sinisalo kuvaa kunnianhimoisesti ravintoarvoja ja sitä, miten lapsi Maan ulkopuolella kokee maatiaislapselle itsestään selviä luonnollisia asioita.
Myöhemmin Maassa Renate ihmettelee avoimesti ja hartaasti monia maatiaisten kerskakulutuksen ilmentymiä. Maan asukkaat ovat lisäksi niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa pysähtyä edes ruokailemaan rauhassa. Pikaruokakulttuurin tuotteina syntyy valtavia määriä roskia.
Luonto on ollut Sinisalolle tärkeä aihe aikaisemminkin, jopa lähtien esikoisromaanista Ennen päivänlaskua ei voi.
Erityisen pöyristynyt Renate on muoviteollisuudesta:
”Kallisarvoisesta, valtavalla vaivalla kivimassojen syövereistä ja meren pohjasta lypsetystä, muinoin kuolleista eläimistä ja kasveista vuosimiljoonien kuluessa muodostuneesta, hankalasti ja ympäristöä turmelevasti jatkojalostetusta raaka-aineesta tehtiin tavaraa, joka oli tarkoitettu vain pois heitettäväksi.” (s. 35)
Puhuessaan Renaten suulla esimerkiksi öljyn jatkojalostuksen mielettömyydestä kirjailijan oma kriittinen ääni on vahva. Pointit liittyvät Sinisalon vuosikymmeniä kestäneeseen ympäristökritiikkiin. Renate toteaa yksikantaan, että maatiaiset olisivat voineet oppia ympäristö- ja energia-asioissa paljon kuulaisilta. Niin – elleivät nämä olisi olleet kostonhimoisia natseja.
Luonto on ollut itse asiassa Sinisalolle hyvin tärkeä kuvauskohde aikaisemminkin, jopa lähtien hänen esikoisromaanistaan Ennen päivänlaskua ei voi. Renate katselee Maapalloa kuin kirjailija aikoinaan Australian ja Uuden-Seelannin neitseellistä luontoa. Länsimaisen ihmisen kuluttajapainotteiset elämäntavat, veden ja luonnonvarojen tuhlaus ja saasteet lyövät molempia silmille kuin ruoska.
Niinpä Sinisalo leipoo Renatesta kaltaisensa ympäristöaktivistin, joka antaa sanan säilän heilua ihmisten ymmärtämättömyydelle.
Renaten tarinan tempo vaihtelee selvästi. Teos alkaa hitaasti lapsuuskokemuksilla. Tapahtumat kiihtyvät kunnon vauhtiin, kun Renatesta on tullut opettaja ja Maa-seikkailu alkaa.
Kirjailija käyttää satiiria ihmiskuvauksessa tämän tästä. Usein kertojan pointtina on se, kuinka tyhmästi ihmiset yrittävät toisiaan sumuttaa – tai uskovat toisen sumutuksen. Tässä Sinisalo painii todella raskaassa sarjassa. Yksi keskeinen vertauskohde on Voltairen klassikko Candide (1759).
SINISALO lähtee henkilökuvauksessa eri linjoille elokuvaohjaaja Timo Vuorensolan kanssa. Eniten ero näkyy Renaten hahmossa, joka elokuvassa on seksisymbolinen ja kirjassa taas tylsä, harmaa hahmo, joka ei kerää miesten katseita (paitsi Adlerin). Kirjallisen Renaten sukupuolisuudessa myös lesbous on mukana selvästi.
Henkilökuvauksen avainsana on indoktrinaatio. Renaten on pakko myöntää tulleensa vahvasti indoktrinoiduksi. Onko hän pettynyt? Eipä oikeastaan, ainakaan ensin. Kyllä hän opettajana ymmärtää yksioppisuuden merkityksen päälle. Historian huonoimmilta asioilta tekee kenen tahansa mieli ummistaa silmänsä. Toisaalta Renate ymmärtää, että Kuussa on ollut syytä viljellä vahvaa propagandaa.
Kostoretkessä ei ole järkeä, mutta tunnetta – sitä riittää!
Yksi syy käyttää propagandaa on vallanhimo. Se ajaa Renatelle tuttuja ihmisiä mielettömiin tekoihin. Kuunatsit suunnittelevat kostoa bolsevikeille, kapitalisteille ja aasialaisille, jotka natsien sijasta nyt hallitsevat Maassa. Tällaisessa kostoretkessä ei ole järkeä, mutta tunnetta – sitä riittää!
Maassa Renatea odottaa täydellinen kulttuurishokki. Ihmiset elävät käsittämättömässä yltäkylläisyydessä, toisin kuin kuunatseille on opetettu.
Kirjoittaako Sinisalo nykypäivän johtajista tai johtamismenetelmistä? Kuin vastauksena tähän Klaus ottaa Maahan mukaan Hakenkreuzigung- eli hakaristeytyskoneen, jonka äänellä pitäisi pystyä aivopesemään kuulijoita. Ensin kone tuntuu toimivan moitteettomasti, mutta sitten Renate ja Klaus huomaavat ongelman. Maan ihmiset näyttelevät vaikutusta!
Romaanin toisen osan alussa astronautti James Washington saapuu Maasta sekoittamaan kuulinnakkeen – ja Renaten – elämänmenon:
”Elämäni oli mullistunut jo Klausin kosinnasta, mutta vangin saapuminen muutti sen kuin oudoksi uneksi. En saanut ajatuksiani irti muukalaisesta. Mitä kaikkea hän olisi voinut minulle kertoa?” (s. 121)
Renatella riittää häkellyttäviä hetkiä tämän tästä. Yksi ironisimmista on, kun Klaus Adler lyö hänelle käteen kansallissosialistisen sukupuolielämän käsikirjan. Hän on ilmeisesti itse opiskellut käsikirjan kannesta kanteen. Kuten arvata saattaa, Schwarze Sonnessa miehet ovat kaikessa naisten edellä.
Eli kyllä tätä kirjaa on tehty myös vahvassa #metoo-hengessä!
Renaten tarina on värikäs kertomus, josta tihkuu läpi alituinen hermostuneisuus ja angsti. Sinisalo pohtii Renaten suulla arkipäivän politiikkaa, geopolitiikkaa, mediaa, muotia ja koulutusta.
Kuunatsien yhdyskunnassa kaikki valjastetaan koston tarkoitusta varten. Kuunatsien kostoiskun valmistelu vie kuitenkin mehut siltä tärkeimmältä eli yhteiskunnan kehittämiseltä. Esimerkiksi digitaalinen vallankumous ei kosketa Kuun asukkaita. He vain ihmettelevät, miksi maatiaisilta siepatut TV- ja radiolähetykset muuttuvat yhtäkkiä kryptisemmiksi avata. Kun James Washington tulee käymään, hänen älypuhelimensa herättää syystä ihmetystä.
Lähtiessään 2018 Maata valloittamaan kuunatseja odottaa vihollinen, joka on tottunut tietokoneisiinsa ja älypuhelimiinsa. Maan päällä Renate tajuaa, että Schwarze Sonne on kaukana ihanteesta, johon hän uskoi. Havahduttavaa on toisaalta sekin, ettei Maakaan ole paratiisi.
Vaihtoehtoinen historia saa täyden merkityksen: natsipropaganda laittaa tositapahtumat kirkastamaan järjestelmää. Indoktrinoinnissa kuunatsit ja Maan kapitalistit ovat samanlaisia, yhtä oppineita.
Sinisalo onnistuu uskottelemaan, kuinka inhimillisiä natsit ovat karmeassa projektissaan. Historiankirjoitus on voittajien, toivotti jo Churchill. Natsit vaikuttavat tiettyyn pisteeseen asti jopa onnellisilta. Renaten tarina on oikeastaan Renaten historia, hänen tulkintansa tapahtumien kulusta ja kausaliteettisuhteista. Tässä vaihtoehtoisessa historiassa Barack Obamasta ei tullut Yhdysvaltain presidenttiä vuonna 2008, vaan Sarah Palinista.
Sinisalo korostaa reaalimaailman heikkouksia ja itsestäänselvyyksiä. Natsismi kääntyy romaanissa naurettavaksi suhteessa yhteisöönsä, joka on vienyt periaatteensa äärimmäisyyteen, vaikka elää epäinhimillisissä oloissa. Samaan tyhmyyteen taisivat oikeatkin natsit sortua.
Maan pieneliöt ovat synekdokee planeetan satumaisesta faunasta, floorasta, vesistöistä ja ilmastosta.
Miten voidaan palauttaa historia, jos ei ole tietoja, arkistoja ja keskustelua? Silloin myytit ja legendat leviävät kuin rikkaruoho.
Kuunatsit pitävät Hitleriä hienona humanistina, jopa pyhimyksenä. Se, että hieno ihminen ajettiin itsemurhaan 1945, ajaa kuunatseja omassa projektissaan eteenpäin kuin lokomotiivi.
Kuunatsien ylemmyys perustuu loistavan puhtaisiin jälkeläisiin. Kuunatsit luulevat Maan teknisten edistysaskeleiden liittyvän lähinnä huvitteluun, laiskotteluun, kapitalistiseen voiton maksimointiin ja kansan tyhmentämiseen.
Kuunatsien aseistuksen tärkein elementti on Götterdämmerung (Jumalten tuho). Kuunatseilla on myös Hitlerin Silmä, jolla he ovat tarkkailleet vuosikymmeniä maatiaisten touhuja. Renate alkaa epäillä koko härveliä, koska hänen saamissaan tiedoissa on valtavia puutteita ja aukkoja.
Renate lähtee Maahan missionaan oppia siitä olennainen tieto – ja palata sen kanssa Kuuhun takaisin. Kun Renate katsoo Kuuta New Yorkin yötaivaalla, hän on hienoisen pettynyt. Tuo harmaa kiekonpuolikas ja suttuinen lamppu on hänen lapsuudenkotinsa.
Kuunatsit pelkäävät muuten henkeen ja vereen Maan eläimiä, pieniä ja isoja. Kun Klaus Adler näkee Maan majapaikassaan rotan, hän hyppää kauhuissaan vessan istuimen päälle seisomaan ja huutaa suoraa huutoa.
Villieläimiä enemmän kuitenkin kuunatsit pelkäävät Maan bakteereja, joille heillä ei ole vastustuskykyä. Maan pieneliöt ovat synekdokee planeetan satumaisesta faunasta, floorasta, vesistöistä ja ilmastosta:
”Kun vedin ensimmäistä kertaa keuhkoihini Maan ilmaa, se oli niin täyteläistä ja rikasta kosteudesta ja tuoksuista, että tuntui kuin olisin koettanut hengittää jotain puoliksi kiinteää, hyytelömäistä ainetta. Jos ei ole tuntenut Maan ilmassa vallitsevaa tuoksujen kaaosta, ei pysty ymmärtämään, miten se jyräsi hajureseptorini oikosulkuun.” (s. 165)
Tavallaan Maan bakteerit ovat sukua maatiaisille, joista kirjailija leipoo kuunatseja selvästi ovelampia pirulaisia. Kun Kuun ja Maan välille syttyy avaruussota, Maasta lähtee nopeasti hyökkääjiä vastaan monikansallinen avaruussotalaivasto. Missä välissä tällaiset avaruusalukset valmisteltiin Maan eri valtioissa?
Renaten tarinan kannalta Antarktis on lähes yhtä tärkeä paikka kuin Kuun hakaristilinnake. Antarktiksella tehdään 1940-luvulla kaikki se, joka mahdollistaa Kuuhun siirtymisen ja siellä asumisen. Siellä rakennetaan avaruusraketit, joilla matkustetaan Kuuhun.
RENATE ja Klaus Adler kihlautuvat jo ennen matkaa Maahan. Maassa kuitenkin lopahtaa sekin vähä rakkaus, mitä Renate tuntee Klausia kohtaan.
Romaanin varsinainen rakkaustarina on Renaten ja Jamesin välinen. James Washington muuttuu romaanihenkilönä moneen kertaan. Hänethän kuvataan koko ajan Renaten silmin, toisin kuin Iron Sky -elokuvassa, jossa näkökulma on laveampi.
Renaten silmissä James-parka kärsii tavattomasti. Ensin hänet ”aivopestään” Kuussa kuunatsien hakaristeytyskoneen äänipurskeella ja musta ihonväri valkaistaan. Sitten James menettää Maahan palattuaan USA:n kansallissankarin maineensa. Kun hänestä on leivottu luuseri, hän lähtee saarnaamaan New Yorkin kadunkulmiin ”Moon nazis are coming”-kylttien kanssa. Mies leimataan hulluksi kiihkoilijaksi, ja poliisit vievät hänet putkaan.
Stressi ajaa Sinisalon henkilöitä itseään korkeampiin suorituksiin – tai entistä suurempiin naurettavuuksiin. Kun James ajetaan nurkkaan, hän alkaa puhua pölpöttää kuin posetiivari. Samanlaisen reaktion huomaa myös Renate itsessään, kun hän houkuttelee Vivian Wagnerin kuunatsien puolelle.
Renaten ja Jamesin rakkaustarina jää romaanissa hämäräksi: missä, milloin ja miksi se rakkaus syttyikään? Molemmathan rakastuvat sellaiseen häviäjään, joka menettää kaiken tuntemansa (siis itsensäkin, minuutensa). Onko tällainen mahdollista muualla kuin spefissä, joka muutenkin yllättää ihmeellisyyksillään?
Huumorin osalta Sinisalon romaanikerronta muuttuu olennaisesti, kun Renaten ja Klaus Adlerin retkikunta pääsee Maahan asti. Elokuvassa kuvatut roisit ja huvittavat kohtaukset pääsevät oikeuksiinsa myös romaanissa.
Pitäisikö Iron Skysta löytyä uskottavia tieteellisiä selityksiä? Eipä tietenkään. Tämähän on herjaa lähtökohdistaan lähtien. Sinisalo on kuitenkin selvästi eri mieltä.
Satiirin ohella kirjailija jatkaa sinnikästä filosofointiaan ja alakuloista tyyliään. Hän kuvaa intohimoisella yksityiskohtaisuudella niitä vaikeuksia, joita kuunatseilla on perehtyessään Maan hyödykkeisiin, ruokaan, vessoihin jne.
Natsiajattelun avainsana on indoktrinaatio, kansallissosialistisen aatteen siirto sellaisenaan arjalaisille.
Sinisalo kertoo kirjansa lopussa kaivaneensa aimo annoksen faktaa romaanissa esiintyvien natsipuheiden pohjaksi. Tämä on tarkoittanut tutustumista Saksan natsijohtajien puheisiin, Hitlerin Taisteluni-teokseen ja Hitleristä kirjoitettuihin elämäkertoihin. Natsijohtajien puheet eivät olleet naurettavia omana aikanaan. Päinvastoin, ne kirjoitettiin vakavassa hengessä.
Kuun pimeä puoli on vertauskuva natsi-ideologiasta, jonka ei ole tarkoituskaan olla läpinäkyvää tai avointa. Natsiajattelun avainsana on indoktrinaatio, kansallissosialistisen aatteen siirto sellaisenaan arjalaisille.
Kaikki, mikä vierailussa ei oikein istu natsi-ideologiaan, on indoktrinaation nimissä pakko muunnella sellaiseksi, että istuu. Silloin siitä tulee naurettavaa itsessään, tosin sillä edellytyksellä, ettei kukaan oikeasti naura.
Renate näyttäytyy sokeana ja epäluotettavana kertojana, jonka silmistä (dostojevskilaisittain ilmaistuna) putoaa suomuksia pitkin matkaa kypsään aikuisuuteen. Naiivisuudessaan hän älyää monet asiat liian myöhään. Kuitenkin romaanin loppua kohti hänestä kehittyy kuunatsien uusi johtaja. Henkinen kasvu johtaa todelliseen aikuisuuteen, jossa infantiilit ja naiivit elkeet on hylätty.
Johanna Sinisalo. Kuva: Katja Lösönen.
Johanna Sinisalon pitkä tie Kuun pimeälle puolelle on alkanut oikeastaan jo 1980-luvulla.
Mainosalalla 15 vuotta toiminut Sinisalo jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1997. Tässä vaiheessa Sinisalo oli jo tullut tutuksi suomalaiselle SF/F-fandomille voitettuaan novelleillaan suomalaisia Atorox-palkintoja.
Finlandialla vuonna 2000 palkittu esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi huomattiin myös ulkomailla. Romaani palkittiin 2004 tieteis- ja fantasiakirjallisuuden James Tiptree Jr. -palkinnolla. Romaani on myös käännetty 14 kielelle.
Sinisalon Lasisilmä-romaani (2006) toi lukijan eteen saippuasarjan käsikirjoitustiimin arkea. Todentuntuinen kerronta selittyi kirjailijan taustalla eri TV-sarjojen (mm. Salatut elämät, Kotikatu, Käenpesä) taustajoukoissa.
Romaani Linnunaivot (2008) tutkii luonnon manipuloinnin hyytäviä seurauksia Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Suomalaiset romaanihenkilöt Jyrki ja Heidi lähtevät seikkailemaan koskemattomaan erämaahan, jossa on vastassa pitkiä hiekkadyynejä, loputtomia rankkasateita ja sademetsiä. Retki vertautuu suoraan Sinisalon ja hänen miehensä Hannu Mänttärin 1990-luvulla tekemään matkaan kyseisille seuduille.
Romaani Enkelten verta (2011) on tutkielma lähitulevaisuudesta ekokatastrofin äärellä. Romaanissa eletään 2010-luvun jälkipuoliskoa. USA:ssa ja Euroopassa on kadonnut isoja määriä mehiläisiä kuin tuhkan tuuleen yli 10 vuoden ajan. Kun pölyttäjät ovat poissa, leipäviljaa ei kasva, mistä seuraa globaali nälänhätä ja kansainvaelluksia hedelmällisille maille.
Enkelten veren keski-ikäinen päähenkilö Orvo on suomalainen mehiläistenhoitaja, joka kaihtaa kohtaamasta epämiellyttäviä totuuksia niin kotona kuin suuressa maailmassa. Orvon 17-vuotias poika Eero on uuden sukupolven radikaali kasvatti, jonka surullisessa kohtalossa kertoja havainnollistaa isän toiveajattelun romuttumista.
Orvo saa lohtua luonnosta anarkistisen ja kaoottisen maailman keskellä. Miehen maailma romahtaa vasta hänen löydettyään mehiläistarhastaan kuolleita kuningattaria ja hylättyjä pesiä. Orvo tarttuu ensin pulloon. Sitten hän löytää ladon seinästä mehiläisten jyrsimän ikkunan rinnakkaistodellisuuteen, jonne hänenkin tekisi mieli paeta mehiläisten perässä.
Enkelten verestä paistaa selvä tendenssi puhua luonnonsuojelun puolesta. Kirjailija tavoittaa yhtä aikaa sekä kiintoisan maagisen kerronnan, ajankohtaiset luontoteemat että koskettavan tunne- ja henkilökuvauksen.
Renaten tarina on mahdollisesti jopa Johanna Sinisalon tärkein teos, johon hänen tähänastinen tuotantonsa on tähdännyt.
Lennokkaassa romaanissa Auringon ydin (2013) 2010-luvun Tampere on muuttunut naisten kannalta synkäksi paikaksi, jossa seksi, kielletyt nautintoaineet ja pariutumisriitit sanelevat dystooppisen yhteiskunnan perustan. Romaaniin kirjailija sommitteli eusistokratian eli terveysarvoihin uskovan totalitaarisen diktatuurin, jossa lähes kaikki nautintoaineet oli kielletty. Samalla Sinisalo pohti Margaret Atwoodin hengessä naisten asemaa suljetussa diktatuurissa. Auringon ydin palkittiin Prometheus-palkinnolla USA:ssa 2017.
Romaanien ohella Sinisalo on kirjoittanut novelleja ja käsikirjoituksia radiolle, TV:lle ja jopa sarjakuviin.
Renaten tarinan loppua kohti suru ihmisen tyhmyyden vuoksi nousee pintaan niin voimallisena, että satiiri, komedia ja huumori jäävät sen jalkoihin. Tarjolla olevat suunnattomat rikkaudet riivaavat vuonna 2018 maatiaiset toistensa kurkkuun ja tuhoamaan ydinasein sen kaikkein tärkeimmän eli Maan luonnon.
Tämä tekee Renaten tarinasta mahdollisesti jopa Sinisalon tärkeimmän teoksen, johon hänen tähänastinen tuotantonsa on tähdännyt. Todetaan kehityslinjan indikaattorit vielä kerran: (1) spefi-romaani (2) globaali kuva luonnon tuhoutumisesta (3) ihmisen tyhmyyden alleviivaaminen (4) ”virallisen” historiankirjoituksen kyseenalaistaminen.
Sinisalo heittäytyy valistusfilosofi Voltairen kelkkaan, joka pisti kuuluisan satiirinsa Candide (1759) nimihenkilön kiertämään maailmaa ja oppimaan kaikenlaista maailman pahuudesta ja ihmisen tyhmyydestä. Renaten tavoin myös Candide oppi luonnon merkityksen ihmisen hyvinvoinnin kannalta ja keskittyi hoitamaan puutarhaansa, pahuuden filosofisen pohdiskelun sijasta.
Voltaire uskoi, että ihmisten suurelle enemmistölle oli mielenrauhan vuoksi kehitelty erilaisia illuusioita. Vahva indoktrinaatio esti maailman todellisen pahuuden paljastumisen esimerkiksi 1700-luvun ranskalaisten silmissä.
Candiden maailmassa pahuus ja kärsimys oli minimoitu, unohdettu, oikeutettu, poisselitetty, romantisoitu tai kielletty. Kirjailijan filosofinen tavoite oli estää lukijaa pakenemasta illuusioihin maailman pahuuden suhteen.
Samaan suuntaa Johanna Sinisalokin Renaten tarinaa. Viimeinen sivu tiivistää kirjailijan eetoksen:
”Historia voi toistaa itseään, sillä sitä ei ole koskaan kirjoitettu järjellä, vaan tunteella. Mutta eihän kaiketi voi olla niin, että jokaisella sukupolvella on oma Hitlerinsä? Että muuttuneessa, turvattoman tuntuisessa maailmassa joku lupaa parempia elinehtoja, yhteenkuuluvuutta ja oikeutta, ja sen nimissä ihmiset ovat valmiita hyväksymään syrjinnän, vihamielisyyden ja väkivallan?” (s. 354)
– – – – – – – – – – – – –
Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 20.10.2018 (teksti löytyy täältä).
MERJA MÄKI (s. 1983) työskentelee Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Sivutyönään hän kirjoittaa spekulatiivista fiktiota. Tuorein teos on dystopiaromaani Kaksi vettä (Nordbooks 2017).
