Sodan järkytys siirtyi Tolkienin fantasiaan

Avainsanat

book review, books, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Game of Thrones, J. R. R. Tolkien, Jaakko Kankaanpää, käännöskirjallisuus, Kersti Juva, Suomen Kuvalehti, WSOY, WW I

J. R. R. Tolkien: Gondolinin tuho. Alkuteos The Fall of Gondolin (Englanti 2018). Toim. Christopher Tolkien. Kuvittanut Alan Lee. Suom. Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva. WSOY 2019. 315 s.

”Kun nyt katson työtäni, jonka yli neljänkymmenen vuoden jälkeen olen saanut päätökseen, sen tarkoituksena on nähdäkseni ainakin osittain ollut tuoda paremmin esille ”Silmarillionia” ja sitä, kuinka suuri on sen merkitys Tarulle Sormusten herrasta – miten se muodostaa välttämättömän ensiajan kahdelle isäni luomukselle, Keski-Maalle ja Valinorille.” (s. 11)

Näillä sanoilla avaa Christopher Tolkien (1924–2020) isänsä nimiin laittamaansa teosta Gondolinin tuho. Teos on yksi niistä J. R. R. Tolkienin (1892–1973) alkuperäisistä kadonneista tarinoista, jotka muodostivat perustan kirjailijan pääteokselle, Silmarillionille.

Tolkien alkoi kirjoittaa tarinaa 1917 brittiarmeijan kasarmeissa. Se on ensimmäinen tarina hänen Keski-Maastaan. Vuoden 1920 kevätpuolella Tolkien luki tarinan Oxfordissa Exeter Collegen esseekerholle, vaikkei kyseessä ollut tavanomainen esseeteksti.

Tarinan ensimmäinen puoli tulkitsee Tolkienin hidasta velvollisuuden hyväksymistä sodan ensimmäisenä vuotena, toinen puolisko heijastaa hänen henkilökohtaista kamppailuaan Sommen taistelussa.

Gondolinin surullinen tarina tulee lähelle myös keväällä 2019 julkaistua Tolkien-elokuvaa. Kauhun hetket juoksuhaudassa inspiroivat kirjailijaa fantastisten ainesten äärelle.

Itsenäinen, kirjanpituinen versio tarinasta julkaistiin Englannissa vasta 30. elokuuta 2018.

Teoksen haltiankielisessä nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen.

GONDOLININ TUHOON on liitetty laajoja kommentaariosuuksia. Ne ovat oikeastaan teoksen parhaimpia osia.

Christopher Tolkienin toimitustavasta on todettava, että hän on sijoittanut mukaan varsinaisen tarinan rinnalle myös varhaisimmat versiot muutoskommentteineen. Samaa tekniikkaa hän käytti myös teoksessa Beren and Lúthien (2017) ja vähäisemmin teoksessa Húrinin lasten tarina (2007).

Gondolin oli noldoli-haltioiden upea salainen kaupunki Keskimaan Ensimmäisellä Ajalla. Elettiin aikaa, joka on noin tuhat vuotta ennen Sormusten Herran tapahtumia.

Pitkän linjan Tolkien-suomentajan Kersti Juvan sekä Jaakko Kankaanpään yhteissuomennos toisintaa Silmarillionin, Sormusten Herran ja Hobitin suomennoksista tuttua kielimaisemaa ja käännöstapaa. Tosin monia sanoja on korjattu vastaamaan paremmin Tolkienin alkuperäisiä ilmaisuja.

ESIMERKIKSI HALTIANKIELISESSÄ nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen. Gondolinin tuhon sanasto-osuudessa selitetään käytetyn Tolkienin alkuperäisiä muotoja. Näin esimerkiksi noldor on noldoli, Melkor on Melko jne.

Kaiken kauniin ja ihmeellisen vastapoolina oli Melko, Rautavuorilla majaileva pahuuden ruumiillistuma, jonka vakoojia löytyi joka paikasta ja jonka vihaiset hiisit (örkit) olivat saastuttaneet monta paikkaa. Örkit ovat haltiakielellä glamhoth, kauhistuttavan vihan kansa.

Melko, joka nimeä ei saanut mainita, vertautui lähes suoraan J. K. Rowlingin pääpahikseen Voldemortiin. Melkon voima haltioihin nähden oli pohjattoman kauhun lumous, niin että hän tuntui olevan alati lähellä haltioita, vaikka nämä olisivat kuinka kaukana tahansa Varjovuorista.

Tolkien sepitti paratiisin ylisanoja säästämättä.

GONDOLININ TUHON taustalla oli Nirnaeth Arnoediad eli Lukemattomien kyynelten taistelu, jossa Melko oli voittanut haltioiden armeijan ja tehnyt heistä kaivosorjia.

Romaanin alussa Ulmo houkutteli Tuorin lähtemään kivessäasujien luokse. Taustalla oli noldolin orjuus Melkon rautasaappaan alla. Rautavuoret oli nimetty Varjovuoriksi. Niiden alla oli Melkon valtakunta, jossa noldori asuivat orjuudessa. Örkkien kanssa!

Melko ei kuitenkaan ollut saanut selville kivessäasujien salaista kaupunkia Gondolinia, johon Tuor opastettiin ja jossa asuivat viimeiset vapaat haltiat.

Ulmon hahmossa oli myös raamatullisia piirteitä. Hän laittoi profeetalleen sanat suuhun kuin Vanhan testamentin Jumala Moosekselle. Ulmo myös lupasi Tuorille suuren perillisen ”jota enempää yksikään mies ei tiedä suurimmista syvyyksistä, sen paremmin merestä kuin taivaanvahvuudesta” (s. 48).

Tuor pääsi monen mutkan kautta perille Gondolinin laaksoon. Tolkien sepitti kaupungin kauneuden paratiisimaiseksi ylisanoja säästämättä. Kuninkaanlinnan marmoriportaiden päästä löytyi haltiakuningas Turgon, Húrinin lasten tarinasta tuttu sotasankari.

Tuor jäi asumaan Turgonin luokse vuosiksi, nai tämän tyttären Idrilin ja sai pojan nimeltä Eärendel.

Ulmo oli luvannut Tuorille, että jos tämä löytäisi tien Gondoliniin, hän tulisi saamaan pojan, josta tulisi isona tunnettu merimies. Aikuisena pojasta tulikin Eärendel Merenkävijä, jonka poika taas oli Sormusten Herrasta tuttu Elrond. Eärendelin syntymä on yksi romaanin huippukohtia:

”Mitä kaunein oli tämä lapsi, sillä hänen ihonsa oli hohtavan valkea ja hänen silmänsä olivat sinisemmät kuin eteläisten maiden taivas, sinisemmät kuin Manwën viitan safiirit; ja syvä oli Meglinin kateus hänen syntytessään, mutta Turgonin ja kaiken kansan riemu oli suuren suuri.” (s. 64)

Pelko kahlitsi sydämen loppuiäksi.

TOLKIENIN MILJÖÖNKUVAUKSESSA keskeisen roolin sai Sirion-joki. Se johti Ulmon valtakuntaan eli meren maille. Merenrannasta alkoi meritie Valinoriin, jonne haltiat uneksivat pääsevänsä.

Kun Turgon kieltäytyi Tuorin kehotuksesta käymästä Melkon joukkojen kimppuun, Tuor kehotti häntä seuraavaksi pakenemaan kansansa kera Valinoriin. Tähänkään Turgon ei suostunut, koska kukaan hänen lähettämistään haltioista ei ollut onnistunut löytämään meritietä Valinoriin.

Shakespearen ja Lönnrotin tavoin Tolkien kiinnitti valtavasti huomiota päähenkilöidensä heittelehtivien mielentilojen kuvaukseen.

Hän eritteli jokaisen mielentilan muutosta erikseen. Lukija pääsee näin kurkistamaan Tuorin, Turgonin, Melkon, Idrilin (Tuorin vaimo ja Turgonin tytär) ja petturi Meglinin pään sisälle kuin terapeutti.

Kaikkein onnettomimmaksi osoittautui Meglinin hahmo, jonka kovaa kohtaloa voi surkutella. Kuninkaan sisarenpoika oli Gondolinin kaivosmiesten päällikkö, joka joutui örkkien vangiksi ja ennen kuolemaansa päätti kavaltaa kotikaupunkinsa. Kun Meglin pääsi kosketuksiin itsensä Melkon kanssa, hän joutui tämän vangiksi myös henkisesti.

Tolkienin kertoja kuvasi taikuutta, jolla Melko kahlitsi Meglinin sydämen loppuiäksi.

Sen ydin oli suunnaton pelko, josta Meglin ei vapautunut, vaikka hänet palautettiin takaisin Gondoliniin ja vuodet kuluivat.

Moni asia kopioitiin lähes sellaisenaan Game of Thronesiin.

TOLKIEN KUVASI paljon päähenkilöiden päätöksentekoon liittyneitä ajatuskulkuja ja prosesseja. Heikot premissit ja perustelut korostuivat, mistä seuraten esimerkiksi Turgon vaikutti tyhmältä kuninkaalta.

Poikkeuksen teki Tuor, joka puhui Ulmon sanoja eli esiintyi jumalallisena profeettana. Toinen poikkeus oli Idril, jolla oli jumalallista näkökykyä tulevaisuuteen (vrt. Silmarilit):

”Idrilillä oli kyky nähdä ajatuksillaan tarkasti ja syvälle pimeyteen, joka haltioiden ja ihmisten sydämissä vallitsee, ynnä synkkään tulevaisuuteen, jonka se saattaa tuoda tullessaan; ja siinä hän oli taitavampi kuin eldaliën suku yleensä.” (s. 67)

Idril arvasi kaiken etukäteen: Melkon juonet, Meglinin petoksen, Gondolinin tulevan tuhon. Hän sai Tuorin palkkaamaan parhaat ja luotettavimmat kaivajat, jotka ryhtyivät kaivamaan salaista pakokäytävää. Tämäkin projekti venyi vuosien mittaiseksi.

Samaan aikaan Melko rakensi taikavoimilla lohikäärmeiden kaltaisia hirviöitä. Niiden tehtävänä oli yhtäältä tuhota tulella Gondolinin rakennuksia ja puolustajia (vrt. Game of Thrones) ja toisaalta kuljettaa mukanaan vahvoja örkkijoukkoja henkiinjääneiden puolustajien kimppuun.

Tämä tuo vahvasti mieleen Kalevalan Louhen, joka sammon ryöstön jälkeen noitui itsensä valtavaksi petolinnuksi ja otti armeijansa selkäänsä.

Henkilökuvauksen tumma kukka oli Melko vakooja-armeija, jota kertoja kuvasi antaumuksella.

Se koostui suuresta joukosta erilaisia eläimiä: lintuja, susia, kärppiä, käärmeitä jne. Melko lähetti nämä eläinlaumat Tuorin perään – vuosiksi. Mutta eivät vakoojat olisi onnistuneet selvittämään Gondolinin sijaintia ilman vangiksi saamiaan haltioita, joilta kidutettiin tietoja säälimättömästi.

Mitä enemmän Gondolinin tuhoa lukee, sitä enemmän huomaa Game of Thronesin tekijöiden ja George R. R. Martinin lainanneen Tolkienilta.

Gondolinin keskellä oli esimerkiksi valkoisia puita, jotka iässä ja elinvoimassa vertautuvat suoraan Talvivaaran valkoiseen puuhun.

Meglinin kuolema oli täysin samantyyppinen kuin Vuoren kuolema Game of Thronesissa: sotasankari heitti hänet alas linnoituksen päältä ja hän putoaa pitkän matkan ennen kuin iskeytyy liekkimereen.

Gondolinin puolustusjoukot koostuivat kahdentoista haltiahuoneen varustamista sotureista, joilla oli kilvissään huoneen merkit. Tämäkin vertautui suoraan Game of Thronesiin!

GONDOLININ HÄVITYSTÄ johtivat balrogit, Sormusten Herrasta tutut henkihirviöt, jollainen vilahtaa myös Tolkien-elokuvan loppupuolella Sommen taistelukentän yllä. Tolkien pani nämä jopa neuvottelemaan keskenään taistelun kuluessa.

Samalla tavoin kuin Gandalf surmasi balrogin Kaksi tornia -romaanissa ja -elokuvassa, Gondolinin puolustajat onnistuivat päihittämään kokonaisen lauman balrogeja – ennen kuin menehtyivät itse.

Tuorin ja kumppanien pakomatka Gondolinista Sirionin suistoalueelle kesti yli vuoden. Gondolinin tuho esittelee yllättävästi myös Legolas Viherlehden, Puun huoneen haltiasoturin, joka onnistui pakenemaan salaista käytävää pois Gondolinista.

Oliko tämä sama Legolas, joka kunnostautui myöhemmin sekä Hobitissa että Sormusten Herrassa? Eipä sentään. Synkmetsän haltiakuninkaan poika ei voinut olla mukana Gondolinin taistelussa.

Tolkien viritteli ensimmäiseen Keski-Maa-tarinaansa surullisia sankaritarinoita toisensa perään. Olivatko kovat kohtalot suoraan verrannollisia hänen asetovereihinsa, jotka juoksivat Sommessa saksalaisten konekiväärien ja tykkien eteen, kuten Tolkien-elokuvasta voi päätellä?

TOLKIENIN VELKA muinaisskandinaavisia kansanrunoja kohtaan on vertaamattoman iso. Kalevala-rinnastuksia tulee vastaan tämän tästä.

Väinämöisellä oli kanteleensa, Ulmolla näkinkenkäsoittimensa. Molempien härveleiden tarkoitus oli sama: lumota kuulijansa maagiseen uneen tai todellisuuteen:

”Siihen puhaltamalla ja soittamalla pitkillä sormillaan loihti Ulmo syviä säveliä, joiden taikuus oli suurempaa kun yksikään toinen soittoniekka oli koskaan saanut aikaan harpulla tai luutulla, lyyralla tai huilulla tai kielillä tai jousella. [–] Se, joka on kerran kuullut Ulmon näkinkengät, kuulee niiden soiton kuolinpäiväänsä asti, ja sen tuli myös Tuor tuntemaan.” (s. 47–48)

Teoksen päähenkilöllä Tuorilla oli muuten harppu, jota hän kantoi mukanaan matkoilla!

 

Arvostelu on julkaistu huomattavasti lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä kesällä 2019.

Claes Andersson – Ruohonjuuritason taivaanrannan maalari

Avainsanat

Claes Andersson, Jyrki Kiiskinen, politiikka, suomalainen kaunokirjallisuus, suomalainen runous, Suomen Kuvalehti

Claes Andersson (30.5.1937 – 24.7.2019).

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.

Taiteen ja kulttuurin monitoimimiehen Claes Anderssonin (1937 – 2019) 24. runokokoelma osoittautuu aiheiltaan sillisalaatiksi.

Pitkän elämän elänyt puhuja kuvaa jos jonkinlaisia näkyjä, kokemuksia, mielialoja ja ajatuksia. Mukana on mietteitä ihmisyydestä ja sen ulottuvuuksista, eri maanosien ihmisten kohtaloista, päivänpolitiikasta, vanhenemisesta, sukupolvirajoista jne.

Puhuja ei usko vakaumusten voimaan.

VANHAN RUNOILIJAN kaleidoskooppi maalaa antaumuksella taivaanrantaa ruohonjuuritasolta. Päävärit ovat valkoinen ja musta; muut värit ovat haalistuneet pitkässä juoksussa harmaan eri sävyiksi.

Avausrunossa puhuja myöntää menettäneensä uskon vakaumusten voimaan:

”Se mitä näin vei minulta yksinkertaistuksieni / voiman [–] Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta” (s. 5)

Kokoelman lopussa tämä osoittautuu poliitikon puheenvuoroksi: mitä poliitikko tekeekään vakaumuksella, jos hän menettää luottamuksen kansansa silmissä eikä tule valituksi jatkokaudelle vallan keskiöön?

”Ilman ääniä sinua ei näy eikä kuulu, ilman / ääniä et ole kukaan” (s. 62)

ANDERSSON on nimennyt kokonaisen osan ironisesti isänmaallisiksi runoiksi. Niiden näkökulma ja eetos ovat silti kosmopoliitin. Puhuja on kasvanut irti isänmaastaan.

Andersson katselee isänmaata laveasti kuin Runeberg tai Topelius, tosin mitään ihannoimatta ja ilman sankarihahmoja.

Toisin kuin Topeliuksen Maamme kirjassa (1875), Anderssonin Suomessa on paljon selvittämättömiä ongelmia, joita puhuja alleviivaa muste roiskuen. Puhujan havainnon mukaan monilla suomalaisilla ei ole varaa lähteä ulkomaille; itsemurha on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Suomalaisuuskuvien rinnalla Andersson esittelee tuokiokuvia ulkomailta. Suurin osa niistä havainnollistaa ulkomaalaisten köyhyyttä ja ankeita kohtaloita sekä sotien rikkirepimää todellisuutta. Kuinka rauhallista Suomessa onkaan, puhuja veistelee.

Globaalit näkökulmat sinkoilevat muutenkin tämän tästä. Puhuja saattaa tuosta heittää esiin raa’an näyn Afrikan sarven väkivallanteoista, viskaa sen lukijan kasvoille ilman esivalmistelua.

Politiikka on vallan kylmien käytävien suhmurointia.

AJOITTAIN tulee vastaan jopa scifiä, kuten runossa, jossa puhuja matkustaa monikansallisen retkikunnan mukana Maan keskipisteeseen, kuumiin oloihin.

Puhujan kokemukset ja näkökulmat ja ajatukset vaikuttavat omakohtaisilta.

Puhuja käy tapaamassa kirjailijakollegoita Moskovassa. Venäjän parhaat kirjailijat ovat kuin sotaan lähdössä, valmiina mittelemään voimiaan vallanpitäjien kanssa. He ovat valmiita uhraamaan jopa henkensä vapauden puolesta. Tähän suomalaisrunoilija ei ota kantaa – vaan nostaa votkalasin rauhalle venäläiskollegojensa kanssa.

Kiintoisimmasta päästä ovat pelkistykset hallitustyöstä, johon Andersson osallistui kulttuuriministerinä 1995–1998. Runoilija tiivistää hallituspolitiikan vallan kylmien käytävien suhmuroinniksi, jossa ihmisyys ja sen hyvät puolet työnnetään syrjään ja raha lopulta ratkaisee, mihin mennään tai mitä tehdään.

”Valtionpäämiehelle on tärkeä hankkia vihollisia, koska niiden kautta legitimoidaan oma toiminta.” (s. 31)

Suomentaja Jyrki Kiiskinen.

ERI SUKUPOLVIEN äänet ovat runoilijalle tärkeitä.

Andersson hakee yhden isältään, joka oli viisi vuotta rintamalla: ”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista panostani, tehnyt siitä opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa” (s. 10).

”Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta” (s. 10)

Andersson ei suhtaudu kritiikittömästi ulkomaalaisiinkaan. Ulkomaalaisetkin ihmettelevät sitä mitä eivät ymmärrä.

Hyvä esimerkki on se, etteivät ulkomaalaiset runopuhujan mukaan tajua, että suomalainen tekee enemmän kuin puhuu. Eikös niin olekin parempi! Ei melua tyhjästä!

Kirjoittaminen on Anderssonille ”kirjoittamattoman ulkolukua” (s. 25). Hän painottaa, ettei kaikkea kannata lukijan eteen työntää, koska ”kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää”.

Anderssonin kokoelmasta jää hivenen ristiriitainen vaikutelma. Taidokkaat tekstit kirkastavat kestäviä ajatuksia esiin kuin kultajyviä rantahiekan joukosta. Silti kokoelmassa on paljon turhiakin jaksoja, joiden myötä pääajatukset unohtuvat.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Ujouden puolustuspuheenvuoro

Avainsanat

book review, Liisa Keltikangas-Järvinen, psykologia, Suomen Kuvalehti, tietokirjallisuus

Liisa Keltinkangas-JŠrvinen

Liisa Keltinkangas-Järvinen: Ujot ja introvertit. WSOY 2019. 286 s.

PSYKOLOGIAN emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen (s. 1946) on taistellut 25 vuotta ujojen suomalaisten puolesta. Uusin yritys kukistaa sosiaalisten taitojen kuviteltuja tuulimyllyjä on Ujot ja introvertit, laaja teos pidättävyyden mekanismeista ja introversiosta eli ujoudesta luonteenpiirteenä.

Keltikangas-Järvisen mukaan ujostelevaa lasta ei pitäisi väkisin työntää muiden joukkoon oppimaan sosiaalisia taitoja tai pakottaa puhumaan tunteistaan. Ujoudesta ja introverttiydestä on etua työmarkkinoilla jopa ratkaisevasti.  Psykologi osoittaa monin tavoin, että maailma ja työelämä tarvitsevat myös ujoja ja introverttejä, ei pelkästään sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä.

Parasta Ujoissa ja introverteissä on tukeutuminen psykologiseen tutkimuskirjallisuuteen ja keskeisiin teorioihin. Keltikangas-Järvinen ampuu näiden varjolla alas monia myyttejä, joita on liittynyt ujouden ympärille.

Ujoudessa ei ole sukupuolieroa.

KELTIKANGAS-JÄRVINEN on suomalaisen temperamenttitutkimuksen edelläkävijä. Hän on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan.

Keltikangas-Järvinen valittiin Vuoden professoriksi 2008, ja hänen teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010) sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon ”merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona”. Vuonna 2019 hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.

Kirjoittaja ottaa esille jos jonkinlaisia näkökulmia ujouteen ja sen ilmenemismuotoihin. Ujoudessa ei ole sukupuolieroa: ujoja löytyy suurin piirtein samalla tavalla sekä miehissä että naisissa. Ujous tai introversio ei ole persoonallisuuden heikkous eikä ekstroversio myönteinen persoonallisuuspiirre.

Yksi kiinnostavimmista näkökulmista on ujouden näytteleminen.

Ekstroverttiyttä eli ulospäinsuuntautumista on näytelty iät ja ajat, mutta Keltikangas-Järvinen osoittaa samaa tapahtuvan myös ujouden kanssa. Ujous on perinteisesti ollut peittämistä vaativa ominaisuus.

Näin ei ole ollut aina. Menneisyydessä ujous oli jopa tavoiteltavaa, kun kontrolloitu ja hillitty käytös olivat odotusarvoja. Ihminen kykenee siis peittämään sekä ujouden että ekstroversion, jos ympäröivä kulttuuri sitä odottaa.

Professori painottaa ujouden kognitiivista komponenttia. Ujo ihminen on hyvä reflektoimaan itseään mutta menee itsetarkkailussa monesti yli. Hän asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia sosiaalisissa tilanteissa:

”Ujolta ihmiseltä puuttuu usein näkemys siitä, miten ihmiset yleensä toimivat sosiaalisissa tilanteissa, mitä voidaan pitää tavallisena käytöksenä. Häneltä on myös usein jäänyt huomiotta, että kaikki tekevät virheitä. Ujo ihminen ajattelee, että virheet kuuluvat vain hänelle, ja siksi häneltä puuttuu luottamus siihen, että hän voisi edes oppia asiallisen sosiaalisen käytöksen.” (s. 31)

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei ole.

UJOT JA INTROVERTIT on monessa kohdassa sekavaa teorioiden, tutkimustulosten, myyttien ja arkihavaintojen sillisalaattia.

Kirjoittaja saattaa kuvata ujouteen liittyviä asioita jopa kappalekaupalla ja vasta myöhemmin käy ilmi, että nämä käsitykset eivät olekaan hänen omiaan, vaan länsimaiseen ajatteluun liittyneitä fiksaatioita, myyttejä tai vääriä yleistyksiä vailla teoriapohjaa tai tutkimustuloksia.

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei varsinaisesti ole. Ujoudessa on pitkälti kyse harmin välttämisestä. Harmin välttelijä on altis ennakoimaan kielteisiä tapahtumia ja tilanteita ja välttää siksi niitä aktiivisesti.

Ujous ei monesti ole ihmisen hallitseva luonteenpiirre. Temperamentin muut piirteet voivat peittää ujouden niin, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Jos ujo ihminen on lisäksi levoton, keskittymiskyvytön ja huonotuulinen, hän on aivan erilaista seuraa toisille kuin sellainen ujo ihminen, joka on myös rauhallinen, joustava ja etupäässä iloinen.

Professori kiinnittää suuren huomion ujouden fysiologiseen ja biologiseen taustaan. Hän puhuu sisäisestä viritystilasta, joka introvertilla on niin korkea, ettei hän tarvitse ulkopuolisia ärsykkeitä tai kontaktia toisiin ihmisiin. Ekstrovertin viritystila on puolestaan niin matala, että hän hakeutuu luonnostaan toisten ihmisten pariin, siis ulkopuolisten ärsykkeiden pariin.

Ihminen voi ohjata temperamenttiaan merkittävästi.

ERIMAALAISTEN psykologien nimiä satelee lukijan syliin joka luvussa. Suomalaistutkijoita ei löydy ollenkaan kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta. Keltikangas-Järvisen teos on johdanto persoonallisuuspsykologian historiaan ja nykypäivään.

Vaikka temperamentti on pitkälti synnynnäistä ja perimän mukaista, ihminen voi ohjata sitä merkittävästi. Kirjoittajan mukaan ihmisellä on sisäinen autonomia, jonka myötä hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Ihmisen on pyrittävä olemaan perusluonteensa mukainen eikä muuttamaan itseään liikaa ajan hengen tai ympäristön vaatimusten vuoksi.

Yksi sovellus tästä on ammattiin suuntautuminen. Sitkeän ajatuksen, että persoonallisuuden ja ammatin pitäisi sopia yhteen, Keltikangas-Järvinen kyseenalaistaa kuuluvasti:

”Työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan osaamisella, ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Parhaimmillaankin persoonallisuus selittää korkeintaan 8 prosenttia työssä menestymisestä, joten 92 prosenttia jää muille tekijöille.” (s. 264)

Hieman ihmettelin, että valtakustantajan kirjasta löytyi yllättävän paljon kirjoitusvirheitä.

Keskeisiä tutkimustuloksia on, ettei ujous ole juuri suomalainen ilmiö. Niin arkimyyttien vastaista kuin onkin, amerikkalaiset ovat tutkitusti osoittautuneet jopa suomalaisia ujommiksi!

Kiinalaiset ovat vasta nyt huomanneet ujoutensa ongelmaksi.

TOINEN yllätys liittyy kiinalaisiin. Kiinalaisen yhteiskunnan suhde ujouteen on viime vuosikymmeninä kääntynyt vastakkaiseksi ja siksi vääristynyt. Kun heillä jokin aika sitten pidettiin introverttiyttä jopa tavoiteltavana ominaisuutena, tilanne on muuttunut länsimaiseen suuntaan.

Samalla Kiinassa on omaksuttu samoja ujouteen liittyviä väärinkäsityksiä, joista länsimaissa on jo hetken yritetty irrottautua. Kun USA:ssa ujouden ongelmallisuutta on raikuvasti kyseenalaistettu, Kiinassa ujous on alkanut selittää kaikenlaista epäonnea, mitä ihmisen elämään voi liittyä. Kiinalaisten kadunmiesten ja tutkijoidenkin kiinnostus ujoutta kohtaa on kasvanut Keltikankaan mukaan ”räjähdysmäisesti”.

UJOUDEN ristiriitaiseen puoleen on tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota vasta hiljattain.

Niinkin myönteisen sanan kuin sosiaalisuus Keltikangas selittää ”uudella” tavalla. Sosiaalisuus on hänelle palkintoriippuvaisuutta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa muiden ihmisten mielipide hänestä:

”Hän tavoittelee kaikilla ratkaisuillaan kiitosta, hyväksyntää ja muiden suosiota. Ne toimivat hänelle palkintona; siitä termi palkintoriippuvuus. Hän ei ole rohkea uudistaja eikä innovatiivinen keksijä, vaan varovainen myötäilijä, joka pelkää yli kaiken suosion menetystä.” (s. 129)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Jarkko Tontti avaa äidin salaiset kansiot

Avainsanat

book review, Jarkko Tontti, jännitysromaanit, perhekuvaukset, Suomen Kuvalehti

Jarkko Tontti. Kuva: Turun Sanomat.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. 251 s.

PERHEENJÄSENTEN välit ovat arka asia. Jo William Shakespeare osoitti sisaruskateuden kaunokirjallisen voiman.

Jarkko Tontin (s. 1971) Perintö-romaanissa keski-ikäinen Henrik on taistellut siskonsa Anna-Leenan kanssa aina ja kaikesta. Kun äiti kuolee 75-vuotiaana, hän jättää jälkeensä päiväkirjat, joita Anna-Leena ei soisi veljensä lukevan.

”Alimmaisena työpöydän laatikossa oli kasa sinikantisia vihkoja. En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni niitä.” (s. 11)

Henrik saa kuitenkin päiväkirjat käsiinsä, ja siitäkös riemu repeää!

Yllätys on täydellinen, kun yhden vihon välistä löytyy kondomi. Päiväkirjat tuovat esille erilaisen äidin, jonka Henrik on tuntenut.

Kuka onkaan salaperäinen M, joka esiintyy päiväkirjavihoissa kerran jos toisenkin – vieras mieskö, jota äiti on tavannut vuosikymmeniä?

Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu sisarensa kotiin.

LUKIJALLE selviää, että juuri Anna-Leena on houkutellut äitinsä kirjoittamaan päiväkirjavihot. Samalla äiti on vannottanut tytärtä hävittämään vihot, jos hän sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Perintö aukeaa ensin raadollisena perhekuvauksena, mutta muuttuu loppua kohti koskettavaksi perhetarinaksi, jossa sentimentaalinen tunne syö lopulta muiden tunteiden elintilan.

Perinnönjako tuo sisarusten eteen sellaista, mitä he odottavat ja mitä eivät odota. Yllätykset seuraavat toisiaan. Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu Anna-Leenan kotiin ja käy hakemassa ne vihkot, joita sisko ei haluaisi veljen näkevän.

Perheteemasta huolimatta Perintö on jännitysromaani, jonka kerronta muistuttaa dekkaria.

Kirjailija on varannut itselleen cameo-roolin tapahtumien taustalla. Anna-Leena jättää avioerohakemuksen kiinteistönotaarille, jonka nimi sattuu olemaan – Tontti!

Henrikin lapsuus on päättynyt 17-vuotiaana isän kuolemaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän yrittää räpistellä itseään irti isosiskostaan, mutta se ei onnistu niin helposti.

Perintö on raikkaan persoonallinen ja puhutteleva lukuromaani.

KIRJAILIJANA Tontti pysyy koko ajan kertomukselle sopivalla tontilla: realistinen perhekuva ei himmene muiden aiheiden äärellä. Romaanin miehet ovat selvästi naisia heikompia, hauraampia ja tasapainottomampia.

Kirjailija käyttää välillä sekä Henrikiä että Anna-Leenaa minäkertojana. Näkökulmatekniikka havainnollistaa hyvin sisarkateuden syvyyttä ja lähtökohtia, kuviteltua ja todellista. Vaikka Tontti ei yllä aiheessaan lähellekään Shakespearen intensiteettiä, lopputulema on silti raikkaan persoonallinen ja puhutteleva.

Pienoista liioittelua romaanissa on alusta asti. Esimerkiksi Henrik ei ole syönyt lihaa 20 vuoteen. Silti mennessään viemään äitinsä muuttokuormaa hän ”lankeaa” saman tien syömään suun täydeltä kalkkunaleikkeitä!

Yllätysloppu alleviivaa rakkauden merkitystä elämän rankkojen valintojen majakkana ja huonojen aikojen turvasatamana.

Perinnössä Espoo on todella läsnä äänineen, maisemineen ja tuoksuineen. Keuruu on toinen paikka, jossa viivytään yhä enemmän romaanin loppua kohti.

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Dekkaristi J. P. Pulkkinen palasi lapsuutensa Vantaalle

Avainsanat

dekkari, J. P. Pulkkinen, suomalainen kaunokirjallisuus, Suomen Kuvalehti, Vantaa

J. P. Pulkkinen. Kuva: Antti Yrjönen.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi. Vantaa I. Teos 2018. 334 s.

KUKA MUISTAA, ETTÄ Vantaan eli Helsingin maalaiskunnan historia on pitempi kuin varsinaisen Helsingin?

Pitkän linjan toimittaja ja kirjailija J. P. Pulkkinen (s. 1959) vaihtoi viihteelle ja ryhtyi dekkaristiksi. Uutuusromaani Sinisiipi aloittaa Vantaata kuvaavan rikosromaanitrilogian.

Pulkkisen romaanissa Vantaa on totisesti läsnä.

Pulkkinen on itse asunut Vantaalla 16 vuotta. Kirjailijan lapsuudessa Vantaa oli isompansa varjoon jäänyt pikkuveli. Vantaa ei ole jättänyt Pulkkista rauhaa, vaikka hän on asunut Helsingin puolella jo yli 35 vuotta.

Sinisiipi-perhoslaji ei ole valikoitunut romaanin nimeksi sattumalta. Sinisiipi etsii toukilleen muurahaispesän, jossa muurahaiset ruokkivat niitä. Toisin kuin käenpoika, sinisiipitoukka syö pesän alkuperäiset toukat.

Sinisiiven alussa ollaan 1970-luvulla, jolloin suuri osa Vantaasta suurten teiden halkomaa metsää. Kertoja esittelee Leon ja Timon, kaupunkilaispojat, jotka seuraavat torninostureiden liikkeitä uudisasutustyömailla ja rata-ajoharjoituksia Keimolassa. Romaanin alussa nähty kauhea auto-onnettomuus syöpyy poikien takaraivoon vuosikymmeniksi.

 

ROMAANIN NYKYAIKA ON vuosi 2010, jonka syksyssä viivytään noin kuuden viikon jakso. Timo ja Leo ovat viisikymppisinä kaukana toisistaan kuin maa ja taivas. Silti ystävyyden juuret löytyvät vuosikymmenien takaa.

Vantaa näyttäytyy Sinisiivessä juurettoman sukupolven ikonina.

Isona Timosta on tullut talousrikostutkijana epäonnistunut ylikonstaapeli. Leo taas on toiminut vuosia pomona isossa rakennusliikkeessä, joka on rakentanut Vantaata lähiökaupalla.

Sitten Timo saa tutkittavakseen purkutalon perustuksista löytyneen naisen ruumiin. Tutkimuksissa avustava nuorempi työpari Liina Vahtera kantaa erikoisen menneisyytensä painolastia ja ajautuu Timon perheen kanssa läheisiin väleihin.

Romaanissa löytyy ruumiita yllättävistä paikoista pitkin matkaa.

Pulkkinen sepittää dekkaria valtapeleistä, joilla Vantaa luotiin nykymuotoonsa. Helsinki on imenyt maalaispitäjästään parhaimmat mehut ja palauttanut tilalle valtavan määrän jätteitä. Kuten Myllypurossa, jätteistä tehdään lähiöiden alusmaata, jonka päälle kerrostalot pystytetään.

Pulkkisen romaanissa Vantaa on totisesti läsnä. Kaupunkiin liittyviä yksityiskohtia ja maamerkkejä satelee lähes joka sivulla.

Vantaa näyttäytyy Sinisiivessä juurettoman sukupolven ikonina, josta Vesa Haapalakin aikoinaan runoili näyttävästi. Todellisten paikkojen rinnalle Pulkkinen on sepittänyt Kalliston kaupunginosan. Sille löytyi sopivasti tyhjä kohta kartalta Ruskeasannan pohjoispuolelta.

Sinisiipi osoittaa, että Pulkkinen osaa kirjoittaa myös dekkareita.

VANTAAN JOHDON KORRUPTIOSYYTÖKSET ovat romaanissa tärkeitä. Yhdenkään romaanihenkilön takaa ei löydy todellista ihmistä.

Vantaan historia on ollut ainaista remonttia, uudisasutusta ja laajenemista. Kirkonkylien paikkakunta muutettiin moderniksi asutuskeskukseksi.

Miltä tuntuu asua paikassa, joka on tuomittu kasvuun ja muuttuu koko ajan? Muuallekaan ei voi lähteä, sillä syntyperäiselle vantaalaiselle muualla ei ole elämää.

Yksityiskohtia muun muassa populaarikulttuurista satelee koko ajan jatkuvalla syötöllä.

Pulkkisen sinänsä toimiva dekkarikerronta kangistuu loppua kohti yksioikoiseksi ja hurmeiseksi väkivaltanäytösten sarjaksi. Kirjailijan tuotannossa romaani on monimuotoisuuden indikaattori: tämänkin lajin hän näyttää osaavan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Siperian massiivinen pakkolaitos

Avainsanat

esseet, Martti Anhava, Neuvostoliitto, Paavo Haavikko, Siperia, Suomen Kuvalehti, suomentajat, Venäjä, venäläinen kirjallisuus

Martti Anhava Turun Kirjamessuilla 2013.

Martti Anhava: Siperia opettaa. Kirjoituksia. Otava 2018. 335 s.

Kevään 2018 vetävimpien tietokirjojen joukkoon Martti Anhavan (s. 1955) esseekokoelma venäläisistä klassikoista. Venäläisten ohessa kirjoittaja tulee veistelleeksi läntisistäkin kirjailijoista, muun muassa Blaise Pascalista ja Paavo Haavikosta.

Pitkän kirjallisen uran tehnyt Anhava on toiminut kirjailijana, suomentajana ja vapaana toimittajana. Siperia opettaa keskittyy pitkäksi aikaa tuomaan esiin neuvostodiktatuurin ilmentymiä Siperiaan karkotettujen kirjailijoiden teosten ja elämänkäänteiden kautta.

Värikkäiden ihmiskohtaloiden kautta syntyy voimakkaita kuvia venäläisten kärsimysten maksiimeista. Anhavan kuvaamina ne näyttäytyvät pitkän venäläisen perinteen osana.

Siperian asuttamisen historia on ollut pitkälti karkottamisen historiaa. Venäjä ryhtyi aikoinaan käyttämään Siperiaa inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana samalla tavoin, kuin englantilaiset Australiaa ja ranskalaiset Pirunsaarta.

Ennen valtaannousuaan Stalin karkotettiin Siperiaan peräti yhdeksän kertaa. Ihmekö, että hän käytti tsaarinaikaista rangaistusta ahkerasti itsekin.

Neuvostodiktatuurissa Siperiaan karkotettiin lukuisia ihmisiä ns. hallinnollista tietä. Menettelyä sovellettiin ihmisiin, jotka eivät olleet rikkoneet lakia mutta joiden oleskelu jollakin seudulla muodosti paikallisviranomaisten käsityksen mukaan uhkan yleiselle järjestykselle. Näiden poloisten yhteydet omiin sukulaisiin katkaistiin yleensä kokonaan ja tehokkaasti.

Aleksandr Solženitsyn mainitsee Vankileirien saaristossa (1973-1976), että Stalinilla oli aikoinaan suunnitelmia siirtää Suomen väestö jonnekin Kiinan rajan tuntumaan, juutalaisten autonomisen alueen naapurustoon.

Siperian läpi matkustanut Anton Tšehov ei halunnut kirjoittaa esimerkiksi Sahalinin rangaistusvankien todellisuudesta. Toisin kuin Dostojevski, Tšehov ei ollut itse ollut tuomittuna, eikä halunnut kirjoittaa aiheista, joita ei itse tuntenut.

Onneksi muut kirjailijat (ennen muuta Vladimir Korolenko ja Pjotr Jakubovitš paikkasivat tämän aukon kiitettävästi.

Erityisesti Anhavan essee Solženitsynista havainnollistaa, kuinka vaikeaa venäläisen kirjailijan on ollut sopeutua julkisuuden valokeilaan kotimaassaan ja ulkomailla.

Solženitsyn aloitti esikoisteoksellaan Ivan Denisovitšin päivä vankileirikirjallisuuden lajin. Kirjallisuuden Nobel-palkinto (1970) teki kirjailijasta maailmankuulun, muutaman vuoden päästä seurannut karkotus ulkomaille vielä kuulumman.

Solženitsynista tuli karkotusvuosiensa aikana poissaoleva profeetta, jonka paluuta kotimaahansa odotettiin kuin Messiaan paluuta.

Aleksandr Solženitsyn vangin puvussa. 

Kolme vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Solženitsyn palasi kotimaahansa. Profeetta oli muuttunut USA:ssa yltiöisänmaalliseksi, joka Dostojevskin tavoin hyökkäsi vanhoilla päivillään Venäjän juutalaisten kimppuun.

”Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin.”

Gulagiin joutuneet ihmiset näkivät leireillä asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä. Rankat olosuhteet hioivat ihmisten primitiivisiä eloonjäämisvaistoja ja tukahduttivat tehokkaasti sydämellisyyden ja auttamishalun.

Anhavan mukaan Gulagin kaltaisia pakkolaitoksia syntyy jatkuvasti eri puolilla maailmaa, varsinkin Kiinassa ja Pohjois-Koreassa.

Anhavan teos sisältää paljon tietoa venäläisistä kirjailijoista, näiden kirjoittamista Siperia-kirjoista ja Venäjän kansan kohtalonvuosista neuvostodiktatuurin alla.

Vuosikymmenet venäläisten klassikoiden kääntäjänä ovat tehneet tehtävänsä: Anhavan esseiden kieli on hioutunut kirkkaaksi, havainnollisesti ja selväksi kuin pläkki. Siperia opettaa on selvästi pitkän, vuosikymmeniä kestäneen perehtymisen, valmistelun ja ajatustyön tulos.

Pitkän linjan suomentaja tuo väsymättä esille sellaisia kirjailijoita, joita suomalaislukija ei liene koskaan kuullut: Juri Trifonov, Vasili Grossman, Vladimir Korolenko, Varlam Šalamov jne.

Neuvostodiktatuuri toi mukanaan stalinistisen kirjallisuuskäsityksen, jonka piirteet ja jolla tehdyt tuotokset Anhava teoretisoi ja havainnollistaa seikkaperäisesti. Kuvatessaan kirjailijoiden vihamielisiä olosuhteita Anhava lähtee monta kertaa kauhukuvaukseen, joka vetää vertoja venäläiskirjailijoiden tosipohjaisille vastineille.

Anhava tutkii venäläiskirjailijoiden tuotoksia yleensä varsin tyylitajuisesti ja analyyttisesti. Siperia opettaa on pullollaan oivaltavaa kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä, joka sinänsä on tutustumisen arvoista.

Anhavan esseet ovat kuitenkin tekstijaksoiltaan sekavia siten, että välillä kirjoitusote ikään kuin karkaa käsistä ja kirjoittaja tulee kirjoittaneeksi pehmeämpiä tekstejä. Samalla ajatus karkaa kauas Venäjän ahdistavasta kulttuurimaisemasta: länsimaihin, populaarielokuviin, omiin kokemuksiin.

Kuin vahingossa Anhava tulee kertoneeksi, miksi jatkosodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 suomalaisjoukkojen tie nousi pystyyn ja sota jähmettyi paikoilleen.

Talvisodasta viisastunut Stalin näet laittoi suomalaisia vastaan parhaat joukkonsa, siperialaiset sotilaat. Nämä olivat venäläisiin nähden todella rämäpäistä porukkaa, aseiden käyttöön lapsesta asti varttuneita:

”Siperialaiselle välttämätön tottumus tuliaseisiin tulee vastaan kaikkialla, tottumus vaaroihin ja riuskoihin otteisiin on tehnyt siperialaisesta talonpojasta sotaisemman, kekseliäämmän ja paremmin puoliaan pitävän kuin isovenäläisestä veljestään.”

Esseekokoelman lopussa Anhava kirjoittaa pitkästi Paavo Haavikosta, keskittyen tämän rahankäyttöön ja talousjohtajuuteen erityisesti Otavassa.

 

Ironisen Kekkosen aikakirjat

Avainsanat

book review, Pekka Seppänen, suomalainen kaunokirjallisuus, Suomen Kuvalehti, Urho Kekkonen

Pekka Seppänen: Nyman. Otava 2018. 477 s.

Talouselämä-lehden entisen päätoimittajan Pekka Seppäsen (s. 1960) esikoisromaani Nyman sisältää pitkän mutta hauskan tarinan Urho Kekkosesta.

Veijariromaanin alussa eletään syksyä 1986. Kekkonen on kuollut. Lukijalle selviää heti, että maan isä on lavastanut oman kuolemansa ja seuraa hautajaisiaan Hietaniemen kappelin kellotornista.

Romaanikertoja Pekka Seppänen löytää vahingossa Kekkosen piilopaikastaan. Tämä esittäytyy Nymaniksi, vaikka Seppänen tunnistaa hänet muuksi.

Ex-presidentti asuu tämän jälkeen 30 vuotta New Yorkissa salanimellä. Pääosa romaanin tapahtumista tapahtuu juuri USA:ssa, jonne Nyman houkuttelee Seppäsen luokseen useammankin kerran.

Kummallisissa tapaamisissa Bronxin kaduilla Nyman muistelee vuosikymmeniään maan johdossa ja Seppänen äimistelee historiallisia kehityskulkuja.

Seppänen kirjoittaa Nymanissa Suomen poliittista historiikkia 1970-luvulta nykypäiviin. Vaikka keskiö on Kekkosen puuhasteluissa, näkökulma on laajempi.

Nyman on reipashenkinen kannanotto siihen, miten kansakunnasta kasvoi Kekkoslovakia, yhden miehen valtio.

Vaikka romaani piirtää ironisesta Kekkosesta jopa koskettavan kuvan, kertoja-Seppänen ei sulata Nymania helpolla.

Hän muistelee Nymanille, kuinka hänen oma setänsä on ampunut itseään saatuaan presidentiltä yhden tämän kuuluisista myllykirjeistä. Nyman pahoittelee tapahtunutta, vaikka ei muista asiaa henkilökohtaisesti.

”Minulla oli vastuu. Kukaan muu ei olisi pystynyt sitä kantamaan. Kaikki muut halusivat valtaa, vastuuta ei kukaan.”

Seppäsen debyytti lähtee käyntiin ensi starttauksella. Sitten kerronta yskii hetken kuin tukkoinen pakoputki – ja aukeaa taas. Sitten mennään vauhdikkaasti, loppuun saakka.

Iso osa romaanista on Nymanin ruutupapereita, joihin ex-presidentti on kirjoittanut muistelmiaan. Ne pitäisi jonakin päivänä saada suuren yleisön tietoon.

Kekkosen historiallinen hahmo on Suomen oloissa ainutkertaisen suunnaton. Silti Nyman tunnustaa kadehtineensa suurempiaan.

Näistä tärkein on Mannerheim, jonka mukaan on nimetty Helsingin pääkatu. Kekkonenkin sai katunsa, paljon vaatimattomamman.

Romaanikertoja on mukaelma Pekka Seppäsestä itsestään: Tapiolan kasvatti, joka kiinnostuu Nymanista. Myöhemmin Seppäsestä kouliutuu pidetty toimittaja ja kolumnisti.

Nyman kohtelee Seppästä ystävällisesti mutta pidättyväisesti. Hän ei aluksi luota toimittajaan, vaan pitää tätä epätasapainoisena.

Niinpä Nyman päättää viedä Seppäsen saunaan. Siellä on aina avautunut umpimielisinkin mies. Nymanilla on Seppästä varten erityistehtäviä.

Nyman on säilyttänyt vanhat vakoojan elkeensä. Hän liikkuu niin näkymättömästi kuin pystyy, seuraajien varalta. Nymanin kotoa löytyy muun muassa aseita pyykkikorista.

Kaunokirjallisten ominaisuuksiensa rinnalla Nyman on terävä ja onnistunut analyysi suomalaisen politiikan poliittisista prosesseista.

Pituutta Nymanissa on silti aivan liikaa.

Elina Karjalaisen elämän suvantovaihe

Avainsanat

elämäkerrat, Elina Karjalainen, ortodoksit, Satakunnan Kansa, suomalainen lastenkirjallisuus, Suomen Kuvalehti, Uppo-Nalle

Elina Karjalainen: Koskesta suvantoon. WSOY 2001. 168 s.

Kirjailija Elina Karjalainen (1927-2006) tuotti vuosituhannen vaihteessa värikäskielisiä ja konkreettisia muistelmateoksia. Näistä ensimmäinen, Isän tyttö (1999) koski Karjalaisen lapsuusaikoja Viipurissa ja Kuopiossa.

Seuraava teos Villit vuodet (2000) keskittyi kirjailijan työvuosiin Suomen Kuvalehdessä. Sarjan kolmas osa Koskesta suvantoon (2001) kertoi Karjalaisen eläkevuosista, Pentti-puolison kuolemasta ja yksinäisyyden voittamisesta.

Koskesta suvantoon on Isän tytön ja Villien vuosien tapaan vauhdikas ja hauska kertomuskokoelma. Tyyli tempaa mukaansa ja kantaa kauas.

Karjalainen osaa kirjoittaa karuista asioista hyvin positiivisesti ja elämänmyönteisesti. Hänen tekstistään ei paista katkeruus kovien koettelemusten jälkeen, vaan toiveikas ja kiitollinen asenne elämää itseään kohtaan.

Karjalainen tuo paljon esille niitä henkireikiä ja kiinnekohtia, jotka auttoivat häntä  hyvien ja huonojen päivien ylitse. Näistä kenties keskeisimmäksi nousee ortodoksinen usko ja hiljentyminen esimerkiksi Valamon luostarissa.

Eläkevuosiin liittyviä tuntemuksiaan kirjailija kuvaa elävästi ja konkreettisesti. Töiden päättyessä Karjalainenkin oli varsin hämmentynyt, surullinen, jopa pettynyt. Identiteetti oli hukassa ja yksi tilinteon hetki koittanut.

”On hämmästyttävä kokemus, kun monta vuosikymmentä pyörinyt oravanpyörä äkkiä pysähtyy. Astut siitä ulos, etkä tiedä, mitä sinulta odotetaan tai itse toivot itsesi tekevän.”

Eläkeläisellä kiire lakkaa – vai lakkaako? Ainakin Elina Karjalainen keräsi suorituspaineissaan itselleen nopeasti niin paljon hommia, että hänen kalenterinsa täyttyi töistä kuukausiksi eteenpäin.

Omat ongelmansa eläköityminen poiki avioliittoonkin. Pianotaiteilijana loistavan elämäntyön tehnyt Pentti Karjalainen sai Elinan jäätyä kotiin harjoitella etydeitään kodin ulkopuolella. Elina saikin lapsiltaan haukut ”isän karkoittamisesta”.

Toimittajana ja pakinoitsijana elämäntyönsä tehnyt Karjalainen alkoi kirjailijaksi vasta keski-iässä. Kirjailijan esikoisteos, arkkipiispa Paavalin (1914-1988) omaelämäkerta, ilmestyi vuonna 1973.

Elina Karjalaisen luomista fiktiivisistä hahmoista tunnetuin on Uppo-Nalle, jonka vaiheita Reetan ja Laulavan Lintukoiran kanssa monet lapset ja aikuisetkin saattoivat seurata vuodesta 1977 eteenpäin. Karjalaisen monipuolista tuotantoa palkittiin muun muassa Savonia-palkinnolla vuonna 1987.

Koskesta suvantoon -teos koostuu muistelmasarjan aikaisempien osien tapaan suppeista tapauskuvauksista ja kuriositeeteista. Elina Karjalainen osasi kirjoittaa lyhyitä, hauskoja ja henkilökohtaisuudessaan konkreettisia tapauskuvauksia ja avata havainnollisia maisemia lähihistorian taakse.

 

 

Femme fatale japanilaisittain

Avainsanat

Haruki Murakami, japanilainen kirjallisuus, Juha Mylläri, Suomen Kuvalehti, Tammen Keltainen Kirjasto

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen. Alkuteos Kokkyǒ no minami, taiyǒ no nishi (Japani 1992). Suom. Juha Mylläri. Tammen Keltainen Kirjasto 484. Tammi 2017. 230 s.

Haruki Murakamin (s. 1949) uusin suomennos Rajasta etelään, auringosta länteen on ilmestynyt alkukielellä 25 vuotta sitten. Suosittu japanilaiskirjailija kirjoitti teoksen aikoinaan USA:ssa vieraillessaan Princetonin ja Harvardin yliopistojen opettajana.

Maagis-realistisen pienoisromaanin päähenkilö on keski-ikäinen, Hajime-niminen japanilaismies. Hänellä on kaikki hyvin: kaunis ja viisas vaimo, kaksi tervettä lasta, kaksi omaa jazzravintolaa sekä huvila. Silti Hajime huomaa silti haikailevansa oudon, uuden ja saavuttamattoman perään.

Yksityiskohtia rakastava kertoja viittaa toistuvasti Hajimen epäonnisiin rakkausseikkailuihin. Hajime näkee rakkaudennälkäisten nuoruudenystäviensä muuttuvan kolhiintuneiksi ja pettyneiksi aikuisiksi, kun tulevaisuudenusko ja elämänhalu ovat hävinneet.

Sitten ikuinen haikailija törmää vuosien jälkeen nuoruuden rakastettuunsa Shimamotoon. Salaperäisen naisen vetovoima vie miehen järjiltään ja valheiden kierteeseen. Hajime kuitenkin aistii kuoleman kosketuksen vanhan luokkatoverinsa kintereillä.

Eroottisen romaanin kummalliset seksikohtaukset korostavat romaanin maagisia tunnelmia. Shimamoto on romaanin haavoittunein yksilö, jonka arvoituksellinen kohtalo kätkeytyy lopulta sekin sumuverhon taakse.

Murakami kirjoitti 43-vuotiaana tyylikkään ja monipolvisen kehitysromaanin. Kun monia loukannut Hajime opettelee lopulta elämään ihmisiksi, kasvatuksellinen moraliteetti ja tendenssi voittavat lopulta koskettavan tunnelmakuvauksen.

Juha Myllärin (s. 1978) hieno suomennos on kielellisesti moitteeton ja tyylillisesti yhtenäinen.

Akateemisen Kirjakaupan nousu ja tuho

Avainsanat

Akateeminen Kirjakauppa, elämäkerrat, kirjallisuussosiologia, Stig-Björn Nyberg, Suomen Kuvalehti

N a l l e   N y b e r g   muistelee menneitä ja yhteistyökumppaneitaan

 

Björn Nyberg som stod bakom fusionen av Söderströms och Schildts.

Stig-Björn Nyberg: Kirjatalossa. Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin. Otava 2017. 255 s.

Muun muassa Akateemisen Kirjakaupan johtajana tunnettu Stig-Björn ”Nalle” Nyberg (s. 1947) on kirjoittanut hyvin vähän kirjoja, mutta myynyt ja kustantanut senkin edestä. Nybergin ensimmäinen ikioma kirja on muistelmateos Kirjatalossa, joka tuo ilmi pitkän linjan kirjallisuusihmisen elämänmenon ja uran taitekohtia.

Samalla Nyberg on tullut puolivahingossa kirjoittaneeksi Akateemisen Kirjakaupan historiikin muistellen sen perustamista ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Henkilökohtaiset näkökulmat synkkenevät loppua kohti Nybergin käydessä läpi syitä siihen, miksi Akateemisen Kirjakaupan nimekemäärä tipahti 2000-luvulla mammuttimaisesta 140 000 kappaleesta nykyiseen 20 000 kappaleeseen.

Kirjatalossa julkaistiin samanaikaisesti sekä suomeksi että ruotsiksi (Bokhuset; S&S). Tietokirjana se on kirjakauppiaan työelämäkerta. Nyberg käy läpi uransa huippukohdat ja tähtihetket. Hän kapusi Akateemisen Kirjakaupan johtajaksi tavallisesta kirjamyyjästä. Kiintoisaa on, että Nyberg lähti talosta monesti muualle toisiin tehtäviin – ja palasi aina takaisin.

Historiaa aikoinaan opiskellut Nyberg kertaa Akateemisen historiikin pieteetillä. Akateeminen Kirjakauppa perustettiin 1893 toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana. Vuosikymmenien vieriessä Akateemisen toimenkuva laajeni, ja kirjakauppa kävi läpi monia, kivuliaitakin organisaatiouudistuksia.

Nalle Nybergin tuntevat kaikki pienen maan pääkaupungin kirjallisuusammattilaiset ja toisinpäin. Kirjatalossa marssittaa näyttämölle Nybergin moninaiset yhteiskumppanit nimeltä vuosikymmenien ajalta, joista monia hän on haastatellut Kirjatalon Kohtauspaikalla. Nimiä satelee uuvuttavuuksiin saakka.

Joistakin henkilöistä Nalle kirjoittaa sivukaupalla. Näitä ovat esimerkiksi Akateemisen entiset johtajat Eino E. Suolahti, Jorma Kaimio sekä Doris Stockmann, joka vuonna 1970 teki päätöksen Nybergin palkkaamisesta myyjäksi Akateemisen kirjamyyntiin.

Kirjallisuussosiologisesti Kirjatalossa on hyvinkin kiintoisaa luettavaa. Nyberg kertoo vuolaasti kustantajien ja kirjakauppaketjujen yhteiselosta ja kipupisteistä koko itsenäisyyden ajalta.

Koin ansioksi se, että Nybergillä on moneen kirja-alan asiaan skandinaavinen näkökulma, ei niinkään supisuomalainen. Monet vierailut eri Pohjoismaihin (erityisesti Ruotsiin) sekä alan moninaiset luottamustehtävät maan rajojen ylitse ovat avanneet katsantokantaa kotimaata laajemmalle.

Omasta perheestään Nyberg puhuu yllättävän vähän, muutaman heiton sivulauseissa. Vaimolleen Irjalle kirjoittaja antaa lopussa muutaman sivun puhuessaan tämän vanhuudensairauksistaan ja niistä selviytymisestä.

– – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.