Liisa Keltinkangas-Järvinen: Ujot ja introvertit. WSOY 2019. 286 s.
PSYKOLOGIAN emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen (s. 1946) on taistellut 25 vuotta ujojen suomalaisten puolesta. Uusin yritys kukistaa sosiaalisten taitojen kuviteltuja tuulimyllyjä on Ujot ja introvertit, laaja teos pidättävyyden mekanismeista ja introversiosta eli ujoudesta luonteenpiirteenä.
Keltikangas-Järvisen mukaan ujostelevaa lasta ei pitäisi väkisin työntää muiden joukkoon oppimaan sosiaalisia taitoja tai pakottaa puhumaan tunteistaan. Ujoudesta ja introverttiydestä on etua työmarkkinoilla jopa ratkaisevasti. Psykologi osoittaa monin tavoin, että maailma ja työelämä tarvitsevat myös ujoja ja introverttejä, ei pelkästään sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä.
Parasta Ujoissa ja introverteissä on tukeutuminen psykologiseen tutkimuskirjallisuuteen ja keskeisiin teorioihin. Keltikangas-Järvinen ampuu näiden varjolla alas monia myyttejä, joita on liittynyt ujouden ympärille.
Ujoudessa ei ole sukupuolieroa.
KELTIKANGAS-JÄRVINEN on suomalaisen temperamenttitutkimuksen edelläkävijä. Hän on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan.
Keltikangas-Järvinen valittiin Vuoden professoriksi 2008, ja hänen teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010) sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon ”merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona”. Vuonna 2019 hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.
Kirjoittaja ottaa esille jos jonkinlaisia näkökulmia ujouteen ja sen ilmenemismuotoihin. Ujoudessa ei ole sukupuolieroa: ujoja löytyy suurin piirtein samalla tavalla sekä miehissä että naisissa. Ujous tai introversio ei ole persoonallisuuden heikkous eikä ekstroversio myönteinen persoonallisuuspiirre.
Yksi kiinnostavimmista näkökulmista on ujouden näytteleminen.
Ekstroverttiyttä eli ulospäinsuuntautumista on näytelty iät ja ajat, mutta Keltikangas-Järvinen osoittaa samaa tapahtuvan myös ujouden kanssa. Ujous on perinteisesti ollut peittämistä vaativa ominaisuus.
Näin ei ole ollut aina. Menneisyydessä ujous oli jopa tavoiteltavaa, kun kontrolloitu ja hillitty käytös olivat odotusarvoja. Ihminen kykenee siis peittämään sekä ujouden että ekstroversion, jos ympäröivä kulttuuri sitä odottaa.
Professori painottaa ujouden kognitiivista komponenttia. Ujo ihminen on hyvä reflektoimaan itseään mutta menee itsetarkkailussa monesti yli. Hän asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia sosiaalisissa tilanteissa:
”Ujolta ihmiseltä puuttuu usein näkemys siitä, miten ihmiset yleensä toimivat sosiaalisissa tilanteissa, mitä voidaan pitää tavallisena käytöksenä. Häneltä on myös usein jäänyt huomiotta, että kaikki tekevät virheitä. Ujo ihminen ajattelee, että virheet kuuluvat vain hänelle, ja siksi häneltä puuttuu luottamus siihen, että hän voisi edes oppia asiallisen sosiaalisen käytöksen.” (s. 31)
Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei ole.
UJOT JA INTROVERTIT on monessa kohdassa sekavaa teorioiden, tutkimustulosten, myyttien ja arkihavaintojen sillisalaattia.
Kirjoittaja saattaa kuvata ujouteen liittyviä asioita jopa kappalekaupalla ja vasta myöhemmin käy ilmi, että nämä käsitykset eivät olekaan hänen omiaan, vaan länsimaiseen ajatteluun liittyneitä fiksaatioita, myyttejä tai vääriä yleistyksiä vailla teoriapohjaa tai tutkimustuloksia.
Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei varsinaisesti ole. Ujoudessa on pitkälti kyse harmin välttämisestä. Harmin välttelijä on altis ennakoimaan kielteisiä tapahtumia ja tilanteita ja välttää siksi niitä aktiivisesti.
Ujous ei monesti ole ihmisen hallitseva luonteenpiirre. Temperamentin muut piirteet voivat peittää ujouden niin, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Jos ujo ihminen on lisäksi levoton, keskittymiskyvytön ja huonotuulinen, hän on aivan erilaista seuraa toisille kuin sellainen ujo ihminen, joka on myös rauhallinen, joustava ja etupäässä iloinen.
Professori kiinnittää suuren huomion ujouden fysiologiseen ja biologiseen taustaan. Hän puhuu sisäisestä viritystilasta, joka introvertilla on niin korkea, ettei hän tarvitse ulkopuolisia ärsykkeitä tai kontaktia toisiin ihmisiin. Ekstrovertin viritystila on puolestaan niin matala, että hän hakeutuu luonnostaan toisten ihmisten pariin, siis ulkopuolisten ärsykkeiden pariin.
Ihminen voi ohjata temperamenttiaan merkittävästi.
ERIMAALAISTEN psykologien nimiä satelee lukijan syliin joka luvussa. Suomalaistutkijoita ei löydy ollenkaan kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta. Keltikangas-Järvisen teos on johdanto persoonallisuuspsykologian historiaan ja nykypäivään.
Vaikka temperamentti on pitkälti synnynnäistä ja perimän mukaista, ihminen voi ohjata sitä merkittävästi. Kirjoittajan mukaan ihmisellä on sisäinen autonomia, jonka myötä hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Ihmisen on pyrittävä olemaan perusluonteensa mukainen eikä muuttamaan itseään liikaa ajan hengen tai ympäristön vaatimusten vuoksi.
Yksi sovellus tästä on ammattiin suuntautuminen. Sitkeän ajatuksen, että persoonallisuuden ja ammatin pitäisi sopia yhteen, Keltikangas-Järvinen kyseenalaistaa kuuluvasti:
”Työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan osaamisella, ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Parhaimmillaankin persoonallisuus selittää korkeintaan 8 prosenttia työssä menestymisestä, joten 92 prosenttia jää muille tekijöille.” (s. 264)
Hieman ihmettelin, että valtakustantajan kirjasta löytyi yllättävän paljon kirjoitusvirheitä.
Keskeisiä tutkimustuloksia on, ettei ujous ole juuri suomalainen ilmiö. Niin arkimyyttien vastaista kuin onkin, amerikkalaiset ovat tutkitusti osoittautuneet jopa suomalaisia ujommiksi!
Kiinalaiset ovat vasta nyt huomanneet ujoutensa ongelmaksi.
TOINEN yllätys liittyy kiinalaisiin. Kiinalaisen yhteiskunnan suhde ujouteen on viime vuosikymmeninä kääntynyt vastakkaiseksi ja siksi vääristynyt. Kun heillä jokin aika sitten pidettiin introverttiyttä jopa tavoiteltavana ominaisuutena, tilanne on muuttunut länsimaiseen suuntaan.
Samalla Kiinassa on omaksuttu samoja ujouteen liittyviä väärinkäsityksiä, joista länsimaissa on jo hetken yritetty irrottautua. Kun USA:ssa ujouden ongelmallisuutta on raikuvasti kyseenalaistettu, Kiinassa ujous on alkanut selittää kaikenlaista epäonnea, mitä ihmisen elämään voi liittyä. Kiinalaisten kadunmiesten ja tutkijoidenkin kiinnostus ujoutta kohtaa on kasvanut Keltikankaan mukaan ”räjähdysmäisesti”.
UJOUDEN ristiriitaiseen puoleen on tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota vasta hiljattain.
Niinkin myönteisen sanan kuin sosiaalisuus Keltikangas selittää ”uudella” tavalla. Sosiaalisuus on hänelle palkintoriippuvaisuutta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa muiden ihmisten mielipide hänestä:
”Hän tavoittelee kaikilla ratkaisuillaan kiitosta, hyväksyntää ja muiden suosiota. Ne toimivat hänelle palkintona; siitä termi palkintoriippuvuus. Hän ei ole rohkea uudistaja eikä innovatiivinen keksijä, vaan varovainen myötäilijä, joka pelkää yli kaiken suosion menetystä.” (s. 129)
– – – – – – – – – – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.
