Tapio Koivukarin vaikein kirja

Avainsanat

Islanti, romaanit, Sana-lehti, Tapio Koivukari, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro.

Tajusin, että voisin tehdä kirjan Islannin noitaoikeudenkäynneistä.

”ROMAANINI Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga 2018) on 1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani. Islannista on toinen kotimaani. Asuin siellä vuosina 1989-1993. Puolisoni on islantilainen. Siksi minulle oli luontevaa kirjoittaa Islannin historiasta ja ihmisistä.

Kuulin kirjan aiheena olleesta tositarinasta jo asuessani Islannissa.

Vaimoni on kuvataiteilija. Hän teki huovuttamalla hahmoja, joita aloimme kutsua ”Mangoiksi”. Manga on kansansadun naispuolinen kummitus. Myös Poltetun miehen tyttären päähenkilöä kutsuttiin Mangaksi.

Ajatus Mangan tarinan pukemisesta kirjan muotoon kyti vuosia.

Kun keräsin aineistoa aiempaan islantilaiseen kirjaani Ariasman (ilmestyi 2011), joka kertoo baskilaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten kanssakäymisestä, tajusin, että voisin tehdä kirjan myös noitaoikeudenkäynneistä.

Keräsin romaania varten aineistoa syksyllä 2014. Sen jälkeen kirjoitin valmiiksi romaanin Unissasaarnaaja (ilmestyi 2015).

Poltetun miehen tyttären kirjoitusprosessi oli poikkeuksellisen raskas ja monivaiheinen.

Suurin haaste oli juuri päästä sisään 1600-luvun ihmisten ajatusmaailmaan ja toisaalta nimenomaan päähenkilön persoonaan. Siksi tämä on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan tehnyt.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia.

KUTEN sanottua, romaanissa on jonkin verran todella eläneitä historiallisia henkilöitä: päähenkilö Hyväniemen Mangan eli Margrét Thórdardóttirin lisäksi on ollut olemassa hänen isänsä, josta myös kerrotaan. Kirjassa selostetut oikeudenkäynnit ja teloitukset ovat oikeasti tapahtuneet.

Poltetun miehen tytär ilmestyi samanaikaisesti myös islanniksi. Puolisoni vuoksi islanti on ollut kotikielenäni neljännesvuosisadan. Siitä on tullut melkein toinen äidinkieli, mutta ei aivan suomen veroinen. En siksi tehnyt islanninkielistä versiota itse.

Minulla oli onnea saada kääntäjäkseni Sigurður Karlsson, joka on kääntänyt minulta aiemmin jo kolme kirjaa.

Sigurður on kääntänyt islanniksi myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sekä Rosa Liksomin ja Sofi Oksasen teoksia. Alkuun toimin Sigurðurin ”alkuasukasoppaana” eli varmistin esimerkiksi sen, että hän oli ymmärtänyt tekstin käänteet oikein.

Kirjoitusprosessin vaivalloisuudesta kertoo jotain se, että kirjoitin käsikirjoituksen kahdesti ja tekstiä karsittiin päättäväisesti. Tavallisesti kirjoitan rennommalla otteella, kun olen saanut tarinasta kiinni.

Poltetun miehen tyttäressä voi havaita yhteisiä teemoja sekä Ariasmanin että Unissasaarnaajan suhteen. Toisaalta tämä on kuitenkin aivan uusi näkökulma ennestään tuttuun maailmaan ja maisemaan.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia. Minulla on teologin koulutus. Olen toiminut uskonnonopettajana seitsemisen vuotta ja joskus saarnannut tai muuten esiintynyt yhteisön luottomiehenä. Pappisvihkimys minulta kuitenkin puuttuu.

Niin on ehkä hyvä.

Uskonnollisten yhteisöjen raadolliset pyrinnöt antavat helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

KIRJAILIJAN kutsumushan on samalla tavalla kokonaisvaltainen elämäntapa kuin pappisvirka. Olen ajatellut, että yrittäisin liikaa, jos olisin samalla aikaa sekä pappi että kirjailija.

Teologin koulutus on minusta hyvä pohjakoulutus kirjailijalle.

Se on syväkairaus kulttuurimme perusteisiin. Hyvin monissa aiheissa on uskonnollinen ja hengellinen ulottuvuus, vaikka näkyvässä tekstissä ei viitattaisikaan perinteiseen uskonnollisuuteen.

Toisaalta uskonnollisessa yhteisössä vaikuttavat myös monet inhimilliset ja jopa raadolliset pyrinnöt. Kaikki tällainen on mielestäni kiintoisaa ja antaa helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

Vietin romaania varten kolme kuukautta Islannissa ja suurimman osan ajasta Poltetun miehen tyttären tapahtumaseuduilla Islannin Länsivuonoilla eli maan luoteisnurkassa. Samalla seudulla olen itsekin aiemmin asunut.

Kuriositeettina mainittakoon, että olen ollut Sana-lehdessä avustajana opiskeluaikoina. Sana on siis ollut minulle yksi ponnahdusalustoista kirjalliselle uralle.”

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin (s. 1959) ajatukset kirjattiin ylös Sana-lehden haastattelussa kesällä 2018. Teksti julkaistiin syksyllä.

 

 

Maalaiskylän enkelit ja veijarit

Avainsanat

religion, suomalainen kaunokirjallisuus, Tapio Koivukari, uskonto

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja. Johnny Kniga 2015. 332 s.

Raumalainen kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari (s. 1959) tunnetaan varsinkin länsirannikon ja Selkämeren saaristolaiskuvauksista sekä islantilaisten teosten suomennoksista. Runebergin kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Unissasaarnaajassa kirjailija kuvaa varsinaissuomalaista Nihtamon kylää, josta tulee uuden herätysliikkeen pesäpaikka murrosikäisen unissasaarnaajatytön ansiosta.

Uskonnollisen romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1949. Suomalaiset toipuvat pikkuhiljaa kahden sodan vaikutuksista, haavoja nuollaan ja kaatuneita muistellaan. Koivukarin kuvaamassa Suomessa viranomaiset kamppailevat pitääkseen kansan kurissa ja Herran nuhteessa. Tätä mietitään muun muassa yleisen kokoontumisvapauden rajojen suhteen, kun viranomaiset joutuvat pohtimaan, pitäisikö lapsekkaan horrossaarnaajan kokoukset kieltää jo tuoreeltaan.

Heinosen perheen Tuulikki-tyttö saa 13-vuotiaana ensimmäisen hurmoksensa, jonka aikana hän julistaa Jumalan sanaa ihmetteleville perheenjäsenilleen. Vähitellen Tuulikin julistusta kokoontuu kuulemaan väkeä kauempaakin ja syntyy pienimuotoinen herätysliike. Enkelimäinen unissasaarnaaja tempaisee kuulijat mukaansa vastustamattomasti:

”Tuulikin rintakehä kohoili voimakkaasti, jalat tekivät potkivaa liikettä, kädet kohosivat rentoina kyynärpäiden varassa ylöspäin, aivan kuin hän olisi ottanut vastaan ylhäältä tulevaa sadetta. Jalkojen potkiminen muuttui säännölliseksi liikkeeksi, ikään kuin hän olisi ajanut näkymätöntä polkupyörää ylöspäin ja raukeni sitten. Jalkojen asetuttua hän alkoi jännittää selkäänsä kaarelle ja väännellä käsiään. Äkkiä hän retkahti vuoteelle rentona, nyt saarna alkoi ja sanat tulivat. Ihmeellisintä sanoissa oli niiden vakuuttunut, rauhallinen, ylimaallinen sointi.” (s. 65)

Kielenkäytöllään hienosti irrotteleva teos on itsenäinen jatko-osa Koivukarin edelliselle teokselle Käpykaartilaiset.

Nihtamoa valvova nimismies odottelee kokousten hiipuvan itsestään nopeasti, mutta toisin käy. Väkeä tulee jopa pääkaupunkiseudulta asti. Kohua ei vähennä se, että Tuulikki profetoi jopa kaukomailla seilaavan laivan tuhon etukäteen.

Veijarit ilmestyvät

Unissasaarnaaja on Koivukarin yhdeksäs romaani. Kielenkäytöllään hienosti irrotteleva teos on itsenäinen jatko-osa Koivukarin edelliselle teokselle Käpykaartilaiset (2013), joka kertoo asepalvelusta karttavista miehistä sota-aikana. Myös Käpykaartilaisten tapahtumat sijoittuvat Nihtamon kylään ja metsiin. Romaanin päähenkilö Einari Takavainio päättää karata metsään saatuaan jatkosodan alussa palvelukseenastumismääräyksen.Unissasaarnaajassa hän esiintyy sivuroolissa.

Unissasaarnaajassa on vahvoja veijariromaanin piirteitä, kuten kriitikko Vesa Karonen on todennut. Kun Tuulikki tulee kuuluisaksi unisaarnojensa vuoksi, kohu houkuttelee paikalle myös virkaheittoja saarnamiehiä, jotka koettavat päästä samojen yleisöjen eteen Tuulikin varjolla.

Sattuman oikusta Tuulikin Veera-äiti kutsuu paikalle korsolaisen huijarisaarnaaja Sigurd Sihvosen, mistä on myöhemmin kohtalokkaita seurauksia. Tämä viekoittelee Tuulikin kumppaneineen hassunkuriselle saarnamatkalle Lappiin, ja reissussa sattuu kaikenlaista. Romaanin surullinen loppu, jossa Tuulikin saarnaura päättyy kesken kaiken, purkaa auki lavean rikollisuuden tunnun, joka tietyllä tavalla kantaa läpi koko romaanin.

Kun Koivukarilla oli romaaniparin ensimmäisessä teoksessa tendenssi valottaa sodan varjopuolia, korostuvat uutuudessa samantyyppisesti uskonnollisen ahdistuksen ja mielenpalon esittely ja erittely. Unissasaarnaajassa sodan möyhentämä maalaiskulttuuri toimii oivallisena kasvualustana erilaisille herätysliikkeille. Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka:

”Kaikki he saivat kantaa sanatonta huonommuutta ja syyllisyyttä, kuten rintamalla olleet kantoivat sanatonta syyllisyyttä henkiinjäämisestään. Syyllisyydessä ei ollut tietysti mitään järkeä, mutta silti se oli ja kaihersi mielen pohjalla. Ja jotkut, usein kaikkein hiljaisimmat miehet, kantoivat syyllisyyttä siitäkin, mitä olivat sotareissulla joutuneet tekemään tai, sikseen jopa, innostuneet tekemään.” (s. 126)

Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka.

Sodankäyneistä henkilöistä keskiöön nousee Tuulikin Jussi-isä, jota haukutaan Nihtamossa toistuvasti Tuuri-Heinoseksi: mies kun on selvinnyt hengissä niin talvi- kuin jatkosodan kauhuista, löytänyt puolisoksi vetävän naisen ja rakentanut omin käsin pienen talon perheelleen, vaikka ansaitsee vähän puukäsitöillään. Olipa kuulemma selvinnyt voittajana asemasodanaikaisista neljän kuninkaan käräjistä, sököringistä, jossa panokseksi nousikin loppujen lopuksi vuosien vankileirituomio.

Tuuri-Heinonen on Nihtamon kylähullu, johon kaikki suhtautuvat varauksella syystä ja syyttä. Kun hänen tyttärestään tulee herätysliikkeen airut ja keulakuva, se sopii Heinosen julkisuuskuvaan kuin nenä päähän. Erilaisuudessaan Jussi Heinonen on kyläläisille ikuinen kakkonen, jolta on turha odottaa onnistumisia:

”Hulluksi tullut ihminen kun oli peruuttamattomasti toisenmoinen, hulluuden kitaan joutunut, tumman verhon takana, vaikka toisten ihmisten joukossa olisikin. Ja melkein useimpien mielestä sikälikin kartettava, ettei vain tartuttaisi hulluuttaan toisiin. Tietysti, näillä mailla varsinkin oli toisen kautta totuttu siihen, että joukossa oli vähän omituisia, einen verran viurahtaneita tai muuten kummallisia kulkijoita. Mutta jokin raja oli asioihin vedettävä ja selvä hulluus oli semmoinen.” (s. 179)

Laupias kertoja

Koivukari on ollut luontokuvaajana lähes vertaansa vailla. Raumalaiskirjailijan teoksissa merellä ja rannikolla on ollut suuri merkitys. Havainnollinen miljöönkuvaus pitää tälläkin kertaa otteessaan loppuun asti.

Myös historiallista epookkia Koivukari kirjoittaa niin osuvasti, että lukija pysähtelee menneisiin yksityiskohtiin ja vanhentuneisiin kielenpiirteisiin. Kun romaanikertoja lähtee Heinosten mukana läpi Suomen jopa Ivaloon asti, tulee vastaan jälleenrakennustyömaita pitkin matkaa ja sodasta monin tavoin kärsineitä ihmispoloja.

Sama humaani ymmärrys, jolla Käpykaartilaisten romaanikertoja kohtelee sotilaskarkureita ja näiden poloisia omaisia, tulee vastaan myös Unissasaarnaajan kertojalla, joka täyttää heiveröisen tytön pään taivaallisilla näyillä jo pienenä ja ohjaa kansanjoukkoja kulkemaan näiden näkyjen viitoittamia polkuja. Heikko ihminen ei tarvitse niinkään tuomaria, vaan laupiaan ohjaajan, joka näyttäisi oikean suunnan ja antaisi armon käydä oikeudesta.

”Ja niin kävi, että Hemmilän Tarmo meni hiljaisena miehenä sanankuuloon, kun Heinosen Jussin uuden mökin pihalla oli väenkokous. Ihmeellisesti sousivat poutapilvet taivaan sinessä, pilvi väistyi juuri, kun tyttö tuli valkoisessa vaatteessaan suuren väkijoukon eteen, kuin pieni ja punatukkainen enkeli. Pilven varjo sai Tarmon tahtomattaankin muistamaan jippippiitä ja sen tuomaa synnintuntoa, mutta tytön saarna tuntui taas koskettavan Tarmon arkaa ja kolhiintunutta sisintä, pelkästään sanojen sointi tuntui rauhoittavalta, rakkaudelliselta. Maailmassa on tapahtunut suuria asioita, kauheita ja pelottavia, mutta myös suurenmoisia ja hienoja.[–] Tarmo putosi penkkien väliin polvilleen monen muun miehen ja naisen tavoin, sydämen padot aukenivat, sielun sadekausi saapui ja hän itki voimatta kyynelten tulvaa pysäyttää. Itki aikansa, unohti ajan ja havahtui vasta loppuvirsissä ja siihen, kun Veeran vanhempi tytär käytti kolehtikoria hänen nokkansa alla.” (s. 164-165)

Tällainen laupias kertoja sopii teologitaustaisen Koivukarin tuotantoon muutenkin kuin nakutettu. Sellainen esiintyy muun muassa veijariromaanissa Meren yli, kiven sisään (2007). Tosipohjaisen romaanin päähenkilö on Yrjö Aaltonen, perheellinen rannikkokalastaja, joka sodan päätyttyä alkaa salakuljettaa inkeriläisiä pakolaisia Selkämeren yli Ruotsiin. Kultaisella sydämellä varustettu päähenkilö tekee hienoja tekoja toisensa perään ja joutuu virkavallan kanssa kiipeliin säännöllisin väliajoin sekä Suomessa että Ruotsissa.

Saaristolaissaagan jatkumo

Tapio Koivukari on kaunokirjailijana tuottelias ja monipuolinen. Tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, kuunnelmia, näytelmiä ja runoja. Koivukari on kunnostautunut myös islantilaiskirjallisuuden kääntäjänä, suomentaen muun muassa useita Vigdis Grimsdóttirin teoksia.

Koivukarin pääteos on Saaristolaissaagaksi nimetty romaanitrilogia, joka koostuu romaaneista Luodetuulen maa (2002), Missä aallot murtuvat (2005) ja Sumun lokikirja(2009). Trilogia on nostalgishenkinen tunnustus sille peräänantamattomalle tulevaisuudenuskolle, jota raumalaiset ovat sodan jälkeen osoittaneet.

Uskonto on Koivukarilla eräänlainen kansankuvauksen kaikupohja.

Sama Koivukari, joka pääteoksessaan kuvaa havainnollisesti purjelaivojen syntyä mestarillisina käsitöinä, paneutuu Unissasaarnaajassa maalaisyhteisön arkisiin askareisiin ja niiden huipentumina juhlapyhien seuroihin ja hengellisiin kokoontumisiin. Välillä poiketaan kaukomaille Australiaa myöten. Unissasaarnaaja liittyy Saaristolaissaagan jatkumoon omalla näkökulmallaan: entä jos sodanjälkeinen jälleenrakennus sai voimaa paljon kärsineiden ihmisten hengellisistä kokemuksista? Kun esimerkiksi Sumun lokikirjassateollisuusnäkökulmat olivat vahvoja sotakorvausteollisuuden poikiessa fiktiivisellä Raumalla tulevan vaurauden ja elintason pohjan, Unissasaarnaajassa etsitään Länsi-Suomen kehityksen henkisempää pohjaa uskonnollisuuden kuvauksen kautta.

Uskonto on Koivukarilla eräänlainen kansankuvauksen kaikupohja, jonka kumauksia kertoja laajentaa suuremmiksi kansankuviksi. Kuvaustapa muistuttaa esimerkiksi Mika Waltarin Mikael Karvajalkaa, jossa päähenkilön vaimo joutuu katolisen kirkon noitavainojen kohteeksi 1500-luvun Saksassa. Uskonnolliseen hurmahenkisyyteen Unissasaarnaajan kertoja suhtautuu kriittisesti romaanin alusta asti. Kerrontaan kuuluu ajoittaisia ylilyöntejä, joissa joko hurmahenkinen agitaattori koettaa houkutella hurskaita sieluja puolelleen tai vastakohtaisesti joku suruton maailmankulkija antaa raikuvasti kyytiä papeille, uskonnollisille puheille ja ilmiöille. Jälkimmäisestä käyvät esimerkiksi paljon kärsineen Jussi Heinosen tunnot monin tavoin epäonnisella Lapin-matkalla:

”Jos se taivaan ukko oli olemassa, niin sen täytyi olla aika vittumainen äijä. Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?” (s. 246)

Monipolvisena kansankuvauksena Unissasaarnaaja on onnistunut tutkielma sodanaikaisen sukupolven vaihtoehdoista, tunnoista ja ratkaisuista maaseutumaailmassa, jota ei enää ole. Runeberg-voitto oli enemmän kuin ansaittu.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 21.2.2016.

 

Ruumiita Islannin rannoilla

Avainsanat

book review, islantilainen kirjallisuus, Tapio Koivukari, Tuomas Kauko, Vigdís Grímsdóttir, Yrsa Sigurðardóttir

Vigdis Grímsdóttir: Kun tähti putoaa. Islanninkielinen alkuteos Thegar stjarna hrapar (2003). Suom. Tapio Koivukari. Johnny Kniga 2007. 191 s.

Yrsa Sigurðardóttir: Kolmas merkki. Islanninkielinen alkuteos Þriðja táknið (2005). Suom. Tuomas Kauko. Otava 2007. 384 s.

Jäävuoren huippuna islantilaisesta kaunokirjallisuudesta ilmestyi syksyllä 2007 suomennokset kahdelta tunnetulta islantilaiskirjailijalta. Laajan romaanituotannon tehnyt Vigdis Grímsdóttir on maagisen realismin mestari. Häntä kymmenen vuotta nuorempi Yrsa Sigurðardóttir on puolestaan kirjoittanut kymmenille kielille käännettyjä trillereitä.

Vigdis Grímsdóttirin (s. 1953) romaani Kun tähti putoaa on kirjailijan kahdeksas suomennettu teos. Se päättää kolmiosaisen romaanisarjan, jonka aikaisemmat osat ovat Valosta valoon (suom. 2004) ja Sydän, kuu ja sinilinnut (suom. 2006). Trilogian kaikki osat on oivallisesti suomentanut raumalainen kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari.

Romaanin alussa Islannin rannalta löydetään kauhealla tavalla surmatun nuorukaisen ruumis. Mystisen kuolemantapauksen selvittely typistyy tutkielmaksi salaperäisten romaanihenkilöiden ihmissuhteista. Samalla luodataan taiteen ääriä. Kaikki kohtalon aalloille pudonneet päättyvät lopulta rantaan, jopa veteen pudonneet tähdet.

Grímsdóttirin romaanihenkilöiden määrä nousee entisestään. Mukana on sarjan aikaisemmista osista tuttuja henkilöitä, etenkin naiset Rósa ja Lúna, jotka joutuvat tahtomattaan mukaan murhatutkimuksiin. Uutta verta edustaa murhaa tutkiva poliisimies Kjartan. Näyttämölle saapuvat myös naishenkilöt Viktoria ja Didi, jotka poikkeavalla käytöksellään myllertävät tapahtumia ja Kjartanin päättelyketjuja.

Trilogian aikaisempien osien tapaan Grímsdóttirin uutuus yhdistelee maagis-realistista kerrontaa ja kompleksista dekkarijuonta. Kun tähti putoaa liikkuu pääosin islantilaisissa miljöissä mutta välillä myös USA:ssa Uudessa Meksikossa samassa Madridin kylässä, jossa sarjan aikaisemmissakin osissa on vietetty kosolti aikaa.

Grímsdóttirin kerronta on jälleen verraten aukkoista ja vaikealukuista. Kirjailija ottaa aineksia romantiikasta, uskomuksista, raakuudesta jne. ja sekoittaa niistä persoonallisen keitoksen. Suomentaja Koivukarin runollinen kieli antaa keitokselle kauniin astian, kuin juhla-aterialle.

Dan Brownia seuraten

“Tryggvi jähmettyi niille sijoilleen, mutta se ei johtunut lattialla lojuvasta kirjahyllystä eikä nelinkontin kirjakasan päällä laitoksenjohtajasta. Hänen edessään, puoliksi käytävällä, puoliksi pienessä tulostinkomerossa, makasi ruumis. Tryggvi tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin. Mitkä ihmeen rätit silmien päällä oli? Oliko rintaan piirretty jotain?“

Trilleristi Yrsa Sigurðardóttir (s. 1963) ponnahti maailmanlaajuisen huomion kohteeksi jo esikoisromaanillaan Kolmas merkki, jonka käännösoikeudet myytiin 26 maahan. Teokselle on ilmestynyt jatko-osa Islannissa 2006.Kirjailija oli ennen läpimurtoaan kirjoittanut joukon lasten- ja nuortenkirjoja.

Grímsdóttirin uutuuden tavoin Kolmas merkkikin käynnistyy nuorukaisen murhasta, jota aletaan tutkia oudoksuvien ja intensiivisten tunteiden vallassa. Kun Grímsdóttirilla päätutkija on mies, Sigurðardóttirin tutkija on kahden lapsen yksinhuoltajanainen Thóra Guðmundsdóttir.

Kolmannen merkin tapahtumat sijoittuvat viikon mittaiselle ajanjaksolle joulukuussa 2005. Keskiaikaisen inkvisition vanha käsikirja nousee esiin synkkien tapahtumien taustalta, ja Thóra saksalaisine tovereineen pääsee noituudesta kiinnostuneiden opiskelijanuorten jäljille. Modernin elämän ongelmat pienenevät, kun vuosisatojen takaa vyöryy näyttämölle pakanallisten riittien varjoja.

Eksoottiset islantilaisnimet tuntuvat hauskoilta (esim. miehennimi Þór). Grímsdóttiriin verrattuna Sigurðardóttirin kerronta on kevyempää, pinnallisempaa ja viihteellisempää. Viimeksi mainittu kulkee ratkaisuissaan uskonnollisista aiheista rahaa ammentaneiden menestyskirjailijoiden (Dan Brown, Umberto Eco) viitoittamia latuja pitkin. Problemaattisia henkilöitä, syvällisiä sanomia tai epäsovinnaisia lähtöasetelmia romaanissa on verraten vähän.

Tästä huolimatta Sigurðardóttir on kirjoittanut sujuvan ja jännittävän lukuromaanin, jonka äärellä moni viihtyy synkkinä syysiltoina. Kokonaisuus ja tyyli säilyvät yhtenäisinä teoksen loppuun asti.

 

Rakkauden maantiede

Avainsanat

book review, islantilainen kirjallisuus, Tapio Koivukari, Vigdís Grímsdóttir

Vigdís Grímsdóttir: Sydän, kuu ja sinilinnut. Alkuteos Hjarta, tungl og bláir fuglar (Islanti 2002). Suom. Tapio Koivukari. Johnny Kniga 2006. 199 s.

”Kojootit kutsuvat sinua Valon Pojaksi, ne päättävät nimistä, joita ihmiset valitsevat itselleen. Ne päättävät niistä aina tanssiessaan vuorilla tulitanssia kuun kanssa.”

Luonto nousee jumalaksi islantilaisen Vigdís Grímsdóttirin (s. 1953) romaanissa Sydän, kuu ja sinilinnut (2002; suom. 2006). Skandinaavisia ja latinalaisamerikkalaisia tunnelmia taidokkaasti yhdistävä teos muodostaa trilogian Valosta valoon –romaanin (2001; suom. 2004) ja vielä suomentamattoman Þegar stjarna hrapar –teoksen (2003) kanssa.

Sydän, kuu ja sinilinnut on maagis-realistinen tutkielma rakkauden maantieteestä, jossa rakastavaisten välimatkaa ei mitata kilometreillä vaan asenteilla. Uutuusromaanin päähenkilö on murrosiän ohittanut Lenni-poika, joka asuu pienessä kylässä Uudessa Meksikossa. Hän on Valosta valoon –teoksesta tutun Rósan poika ja haaveilee muutosta Islantiin. Tämä johtuu pitkälti Lennin ristiriitaisesta suhteesta islantilaiseen äitiinsä: poika kokee tulleensa tämän hylkäämäksi.

Romaanin perusjännite syntyy, kun Lennin meksikolainen tyttöystävä Edita ei halua muuttaa kotoaan mihinkään. Tyttö on rauhallisen Lennin vastapooli: räävitön suustaan, röyhkeä, ronski, usein huonotuulinen. Editan kesyttömyys kuitenkin vetoaa skandinaaviseen Lenniin vastustamattomasti. Lähtö Islantiin pois Editan luota osoittautuu ylivoimaisen vaikeaksi.

Islannista on kotoisin myös Lúna, joka saapuu Lennin kylään maalaamaan tauluja ja saa kuningattaren vastaanoton. Kyläläiset ripustavat Lúnan tauluja roikkumaan puiden oksille; samoin ei voisi tehdä puuttomassa Islannissa. Lúna esiintyy naisasian airuena näyttävästi kuin legendaarinen kollegansa Frida Kahlo (1907–1954). Lúnan värikkäät taulut ovat romaanihenkilöille kuin maagisia ikkunoita toiseen maailmaan, tuonpuoleisuuden ja unelmien keskelle.

Pitkäaikaiset naismyytit ja –symbolit muuttuvat irvokkaiksi Grímsdóttirin käsittelyssä. Mieskertojasta huolimatta Sydän, kuu ja sinilinnut on vahvojen naisten romaani täynnä voimakkaiden tahtojen törmäyksiä, ristiriitaisia keskusteluja ja karkeita solvauksia. Statisteiksi muuttuneet miehet eivät edes voivottele.

Sydämen luonnonvoimat

Islantilaiskirjailija sekoittaa surutta katolista mytologiaa eeppisten sankaritarujen ja raadollisen henkilökuvauksen kanssa. Historiallisen romaanikehyksen sijasta hän käyttää kuitenkin nykyaikaisia henkilöitä ja miljöitä liikkuen vaivatta maanosasta toiseen.

Lopputulos on koskettava mutta kauhea kertomus sydämen luonnonvoimista. Meksikolainen luonto ja tyttö vaikuttavat Lenniin hypnoottisella tenholla. Näiden alkuvoiman kanssa eivät pysty kilpailemaan Lúnan taulut eivätkä jumalaäidin palvontahuoneet. Mikään maa ei saa tulla väliimme, Edita sanoo Lennille, jonka torjuvat eleet jäävät näennäisiksi.

Grímsdóttirin romaanikerronta rakentuu jälkimoderniin tapaan luvuttomaan jäsennykseen ja vieraannuttavien tarinoiden jatkumoon. Aistillisuudessaan Sydän, kuu ja sinilinnut on tyrmäävän konkreettinen. Niukoilla lauseilla Grímsdóttir luo säkenöivää väriloistoa, chilin ja valkosipulin tuoksua, nopeasti vaihtuvia äänensävyjä, voimakkaita makuja ja vetoavia tunteita. Tekstissä ei monta ylimääräistä sanaa ole.

Grímsdóttirin ansiokkaan suomennoksen takaa löytyy jälleen raumalainen kirjailija Tapio Koivukari (s. 1959). Hän on asunut Islannissa 1989–1993. Koivukarin suomennos soljuu luvusta toiseen flamencon lailla rytmikkäästi ja kannustavasti.