Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin

Avainsanat

Helsingin Sanomat, Ilkka Malmberg, Tuntematon sotilas, Väinö Linna, Ville Tietäväinen

 

Ilkka Malmberg: Tuntemattomat sotilaat. Kuvitus Ville Tietäväinen. Helsingin Sanomat 2007. 207 s.

Toimittaja Ilkka Malmberg lähestyy syksyllä 2007 ilmestyneessä teoksessaan Tuntemattomat sotilaat kaikkien tuntemia mutta silti salaperäisiä romaanihenkilöitä Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas (1954). Palkitun sarjakuvataiteilijan Ville Tietäväisen karikatyyrimäiset kuvat havainnollistavat Linnan piiloisia kärjistyksiä.

Feature-tyyliin kirjoitettu Tuntemattomat sotilaat on Malmbergin toinen tietoteos. Esikoisteos Seitsemän miestä (2005) käsitteli Aleksis Kiven kuulua veljesjoukkoa. Debyytin tapaan Tuntemattomien sotilaiden tekstit perustuvat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistuihin artikkeleihin.

Malmbergin silmä näkee tarkasti murteellisten vuoropuheluiden ja kertojan kommenttien taakse. Hän osoittaa Rahikaisen Tuntemattoman moderneimmaksi hahmoksi, joka ei kykene empatiaan eikä liikutu edes ensimmäisen ruumiinsa äärellä. Linnan moniulotteinen romaani vilisee orpopoikia, jotka joutuvat kohtalon oikusta samoamaan pitkin Laatokan Karjalan metsiä virkaintoisten upseereiden ohjauksessa. Yhtymäkohtia Seitsemään veljekseen on kosolti:

“Tuntemattoman sotilaan miesjoukko on varsin eläväinen, verbaalinen ja tunteikas. Siinä on aika niukalti näitä jäyhiä ja lujia suomalaishahmoja. Mutta samoinhan on Jukolan veljeksissä: hekin lörpöttävät, paasaavat ja uhoavat kuin latinot.“

Kliseiden alasajo

Toimittaja on kaivanut koko joukon kiintoisia faktoja sotaromaanin tapahtumien taustalta. Malmberg kiinnittää melkoisesti huomiota mm. haavoittuneiden kohtaloihin joukkosidontapaikoilla, joilla sotalääkärit käyttivät lääkkeinä kovia huumeitakin (amfetamiinia ja heroiinia). Vaikka Malmbergin monet ajatusleikit, joissa kehitellään esim. kohtaloita kuolleiden romaanihenkilöiden jälkikasvuille, ovat mielikuvituksellisia, ne eivät tunnu kaukaahaetun makuisilta.

Monet TK-miesten ylevät sanat (meidän poikamme, korpisoturimme, sisukimppumme, hehkuva puolustustahtomme) saivat Vanhalan naurussa raikuvan tuomionsa kirjailijalta. Malmbergille romaanin murteellinen kieli on tärkeä havaintojen ja erittelyiden kohde. Hän viittaa lingvistien havaintoihin esim. Lehdon yllättävästä kirjakielisyydestä, joka itsessään viestii vahvoja merkityksiä. Linnan romaanikertojan käännyttyä jotakuta romaanihenkilöä (vaikkapa Lammiota) vastaan, ei tämän suuhun enää mahdu kotikunnaiden murretta.

Linnan romaanin kautta Malmberg ottaa kantaa paitsi historiallisiin faktoihin myös kaunokirjallisuuden painotuksiin. Hän näkee suomalaisessa kirjallisuudessa vahvan juopottelukohtausperinteen, joka käy kansallisesta totuustestistä. Perinne saa osansa myös Tuntemattomassa tuoden esille ennalta-arvaamattomia piirteitä varsinkin Koskelassa.

Pitkään ammattikirjoittajan työtä tehnyt Ilkka Malmberg on hionut feature-tyylinsä mukaansatempaavaksi. Tuntemattomiin sotilaisiin on kehittynyt hyvin persoonallinen kertojanääni, joka haastaa Linnan lukijat ja tutkijat jatkamaan puhkiluetun klassikon avaamista.

 

Kirves kivessä – kirjallisuuskritiikki mestariteoksen äärellä

Avainsanat

1950-luku, Jussi Talvi, kirjallisuuskritiikin historia, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna, Ystäviä ja vihollisia

Yksi kiintoisimmista päivämääristä suomalaisen kirjallisuuskritiikin historiassa on 19.12.1954. Tuona sunnuntaina näet ilmestyi Helsingin Sanomissa kriitikko Toini Havun arvostelu Väinö Linnan uutuusromaanista Tuntematon sotilas. Arvostelullaan Havu pääsi kirjallisuushistoriaan lähtemättömällä tavalla.

Kuuluisan möhläyksen äärellä moni unohtaa, että Toini Havun (1908-1998) ura Hesarin kirjallisuuskriitikkona on enemmän kuin hatunnoston arvoinen. Hän kirjoitti kirja-arvosteluja Suomen johtavaan päivälehteen vuodet 1946-1962, siis yhteensä kuusitoista vuotta. Häntä katsottiin ylöspäin, kun haluttiin tietoa vaikkapa lasten- ja nuortenkirjojen parhaimmiston rankkaamiseksi.

Havun kaltaisia kirjallisia makutuomareita on nykyään harvassa. Vaikka edusti valtalehteä, Havu jäi Tuntemattoman murskakritiikkinsä kanssa kuitenkin yllättävän yksinäiseksi muihin kriitikoihin nähden. Kritiikit Linnan teoksesta olivat näet lähinnä myönteisiä, osa jopa haltioituneita. Keskustelu Tuntemattoman sotilaan ympärillä laajeni nopeasti tavalla, jota ei ollut ennen nähty. Kyseinen kirjallisuuskeskustelu havainnollistaa kiintoisasti 1950-luvun kirjallista elämää Suomessa.

Huono kritiikki?

Kirjoittiko Havu Tuntemattomasta huonon kritiikin ilman kirjallisia ansioita? Arvostelusta huomaa kriitikon lukeneen Linnan teoksen perusteellisesti. Havun näkökulma sotakirjaan oli taustoittava, laaja-alainen ja tyylitietoinen. Kriitikko etsi uutuusromaanista ansioita ja puutteita ja arvotti teoksen havaintojensa perusteella. Havu koki myös ilmeistä kasvatusvastuuta eli piti tehtävänään kertoa kirjailijalle, missä tämä oli onnistunut, missä ei.

Kriitikko oli antanut arviolleen raflaavan otsikon ”Purnaajan sota”. Kritiikin kärki kiteytyi ilmauksiin ”purnaaja” ja ”sammakkoperspektiivi”. Havu kritisoi Linnaa juuttumisesta yksittäistapauksiin ilman laajempaa näkemystä. Kriitikon ylimielinen sävy oli silmiinpistävä. Havu yhtäällä eksplikoi ja toisaalla implikoi tietävänsä, millaisen kunnon sotakirjan piti olla. Hän väitti, ettei Linnalla ollut hajuakaan jatkosodan makrohistoriasta eikä hänellä sen vuoksi ollut kykyä tehdä päätelmiä sodan laajemmasta todellisuudesta ja ”lopullisista totuuksista”. Linnan muihin teoksiin (Päämäärä, Musta rakkaus) kriitikko ei viitannut kertaakaan.

Havun ylistävien ja parjaavien ylisanojen ambivalenssi oli häiritsevän suuri. Yhtäällä hän kehui Linnaa loistavaksi tyyliniekaksi ja erinomaiseksi henkilökuvaajaksi. Toisaalla hän sanoi Linnan kirjoittaneen niin karmeata sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa. Linnan kuvaaman yksilöiden sodan Havu teilasi ala-arvoiseksi: eihän siihen olisi kannattanut näin paljon paukkuja haaskata.

Havu kohteli kirjailijaa kokonaisuudessaan varsin säälimättömästi. Hänen mielestään Linna ei ollut vapautunut purnaajan sodanaikaisista aggressioista. Miten hänen romaanihenkilönsä olisivat siis voineet käyttäytyä ylevämmin? Purnaajien sota on yksilöiden sodan irvikuva, Havu tiivisti kritiikkinsä kärjen.

Kriitikko norsunluutornissa

Jos kirjallisuuskritiikillä nähdään kasvatuksellista merkitystä laajan kansan sivistyksen edistämiseksi, Havun Tuntematon-kritiikki käynee kouluesimerkiksi. Kriitikon kirjailijaa kohtaan suuntaama ylimielisyys näet kohosi vielä toiseen potenssiin hänen puhutellessaan arvostelun potentiaalisia lukijoita. Havu antoi jopa kasvatuksellisia lukuvinkkejä niille, jotka katsoivat Linnan kuvanneen todellista suomalaista sotilasta.

Näin kriitikko todella osoitti olevansa kansankunnan kaapin päällä norsunluutornissa, josta näkyi yhtä aikaa pitkälle, syvälle ja moneen suuntaan. Havun arvostelusta olisi moni rintamamies voinut hermostua niin, että Hesari olisi lentänyt saman tien uunin pesän täytteeksi. Kriitikko näet leimasi sodankäyneen kansan luonnonlapsen asteella oleviksi purnaajiksi, joiden sitkeää kestävyyttä hirvittävissä sota-oloissa sopi vain ihmetellä.

Havu selitti tämän ”ihmeen” hengen voitolla aineesta: suomalaiset olivat kestäneet jatkosodan karmeudet isänmaallisuuden ja vapauden aatteiden siivittäminä, vaikka olivat henkisesti ja kulttuurisesti muiden kansojen alapuolella. Tällainen kansa tarvitsi Havun mielestä kunnon kirjailijoita, eikä Linnan kaltaisia materialisteja, joille henkevä ja idealistinen kansankuvaus ei ollut itsetarkoitus.

Romanttinen vastakirja

Joka yhden painaa alas, nostaa toisen ylös. Havu nosti kohuarvostelussaan sotakirjallisuuden huipulle Jussi Talven puolitoista kuukautta aikaisemmin julkaiseman sotaromaanin Ystäviä ja vihollisia (Otava). Millainen teos oli Talven romaani, jota huippukriitikko piti yhtenä aikansa parhaista sotakuvauksista?

Jussi Talvi (oik. Yrjö Johannes Talvio, 1920-2007) teki elämäntyönsä kirjailijana ja päätoimittajana. Talven kirjallinen tuotanto on mittava: yhteensä 40 tieto- ja kaunokirjaa. Romaani Ystäviä ja vihollisia kertoo lähinnä suomalaisten aseveljeydestä saksalaisten kanssa. Romaanin varsinaisia päähenkilöitä ovat tykistön luutnantti Honka ja saksalaiset kapteeni Breise ja majuri Welke. Ystävien ja vihollisten loppuhuipennus tapahtuu Lapin sodassa, jolloin saksalaisten ja suomalaisten aseveljeys päättyy karulla tavalla.

Sotakirjallisuuden traditioista tulee Talven romaania lähimmäksi idealistis-eeppinen perinne. Kansallisromantiikan maailmasta nouseva sotakirjallisuuden laji sai monta II maailmansodan kuvaajaa mukaansa, muun muassa kaukopartiokuvaajia, kuten Juhani Niemi on todennut Suomen Kirjallisuushistoriassa. Tuntematon sotilas edusti puolestaan realistista sotaromaania.

Toini Havu ylisti Talven kerrontaa jo Helsingin Sanomien uutuusarviossaan (23.10.1954) kutsuen Ystäviä ja vihollisia muun muassa ”monumentaaliseksi, suurimittaiseksi sotaromaaniksi, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitettäne”. Arvostellessaan vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Tuntematonta sotilasta Havu käytti Talven romaania tulkinta-alustana: Linnan uutuus oli monin verroin tätä huonompi. Arvostettu makutuomari löysi Jussi Talvelta sellaisia kirjailijanominaisuuksia, joita hän olisi suonut Linnallakin olevan: selvän perspektiivin, suuret näköalat, eettisen selvänäköisyyden, oikean henkisen asennoitumisen sekä terävän kyvyn tehdä oikeita johtopäätöksiä. Näiden ansioiden vuoksi Talvi onnistui Linnaa paremmin luomaan ”todistusvoimaisen sotaromaanin”, joka olisi käynyt historiallisesta sotadokumentista.

Jussi Talvi oli pyrkinyt sotaromaanissaan korkeisiin ja kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita mukaillen suomalaiset sotilaat kuvattiin maailman parhaina, joiden sotataitoa, aseita, asenteita ja elämäntapoja jopa saksalaiset ihannoivat. Jos Väinö Linna pyrki ja onnistui muuttamaan suomalaisten luutuneita käsityksiä kaunokirjallisen sotakirjan kuvauskohteista, Jussi Talvi ei sitä vastoin pyrkinyt antamaan tähän mitään uutta. Hän pidättäytyi tutussa, turvallisessa ja konventionaalisessa.

Mihin kritiikki vaikuttaa

Mitä vaikutusta Havun Tuntematon-kritiikillä oli? Korkeakirjallisissa piireissä juuri Havun kritiikki käynnisti kuukausia kestäneen sotakuvauksia koskeneen keskustelun, jolle on myöhemmin annettu nimitys ”Suomen kirjallisuuden jatkosota”. Huomattavaa on se, että keskusteluun osallistui toki paljon muitakin kuin varsinaisia kirjallisuusoppineita ja –ihmisiä. Jopa sotilaat ja poliitikot halusivat hekin valaista käsitystään ”oikeasta” sotakirjallisuudesta julkisen keskustelun riepoteltavaksi.

Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.” (suom. Antti Nuutinen)

Havu oli aivan oikein haistanut Linnan lähteneen kirjalliselle sotaretkelle Runebergia vastaan. Kirjallinen jatkosota onkin nähtävissä tietynlaisena jatkumona sille kaunokirjalliselle kansankuvauspolemiikille, joka oli aikaisemmin kärjistynyt ennen muuta 1870-luvulla Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ilmestyessä.

Havun jyrkät äänensävyt löytävät vastineensa August Ahlqvistin surullisen kuuluisasta kritiikistä, joka aiheutti Kiven vakavan masentumisen. Kansallisromanttisen kriitikon kirves kalahti jälleen pahemman kerran realismin kiveen. Ja jos kritiikin kirves jämähtää kunnolla kaunokirjalliseen kiveen, ei kukaan lähde sitä irrottamaan.

1950-luvun kirjallinen elämä sai Linnan sotaromaanista todellista pontta. Stormbomin kuvaamat Tuntemattoman myyntiluvut kasvoivat ennätyksellisiksi: teosta myytiin vuodessa 175 000 kappaletta. Tuntui kuin kansa olisi saanut vihdoin luettavakseen pitkään odottamansa romaanin, joka aukoi hienosti vanhoja, poissuljettuja kipupisteitä ja antoi synkkiin kysymyksiin uskottavia vastauksia. Sitä vastoin Ystävien ja vihollisten maine ja myynti jäivät aikanaan pieniksi ja jälkipolvet tuskin muistavat koko teosta. Miksi Havun painokas sana ei painanut mitään myöskään Ystävien ja vihollisten kohdalla?

Jälkitutkimuksen valossa voi todeta Talven teoksen jääneen unohduksiin käytännössä enemmän siksi, että se kuului kirjallisen jatkosodan häviäjien joukkoon. Luulen siitä pitäneen monen muunkin kuin Havun kaltaisten konservatiivikriitikoiden. Lukeva kansa oli kuitenkin alkanut etsiä uudenlaista sotakerrontaa, eikä rivimiehen näkökulmaan enää kaivattu romanttisia näköaloja tai lähtökohtia. II maailmansodan kuvauksessa realismi ilmeisesti puri paremmin kuin vanha kansallisromanttinen tai uusi moderni kirjoitusote. Veijo Meren Manillaköysi (1957) tosin osoitti kansan pystyvän lukemaan myös modernistisia sotakuvauksia.

Talven ja Linnan romaaneissa on nähtävissä myös isoja mentaliteettieroja. Avain Tuntemattoman sotilaan ymmärtämiseen on kansanomainen mentaliteetti, kuten Jyrki Nummi on osoittanut Suomen Kirjallisuushistoriassa. Linnan maailmankuvan ytimenä oli yhtäältä vieroksua ylhäältäpäin annettua kasvatusta, vastustaa korkeakulttuurisia malleja ja toisaalta esittää tavallisen ihmisen elämä sinänsä arvokkaana.

Voidaanko tästä johtaa analogia myös ohjailevaan tai kasvattavaan kirjallisuuskritiikkiin? Nummen mukaan Toini Havun lanseeraama sammakkoperspektiivin käsite avasi näkymän suomalaisen yhteiskunnan paljolti kätkettyihin rakenteisiin. Suomen alempien yhteiskuntaluokkien kulttuurinen aktiiviteetti ja itsemäärittelyn tarve saivat Linnalta ikään kuin luvan toimia sammakkoperspektiivistä käsin. Tämä loi työläiskirjailijoille ennennäkemättömän etsikkoajan.

Kritiikin tarkoitus

Havun tapaus nostaa pakosti esiin tärkeitä kysymyksiä kirjallisuuskritiikin merkityksestä ja tarkoituksesta. Onko kritiikillämme aikuisten oikeasti mitään merkitystä, kun laaja kansa kuitenkin ottaa suosikkikirjoihinsa nähden sellaisen asenteen kuin ottaa? Kansa ja kirjallisuushistoria muistavat lämmöllä painosten kuninkaalliset Mika Waltarin, Kalle Päätalon ja Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies). Samalla unohdetaan ilman omantunnontuskia kirjallisuuskriitikot, jotka aikanaan arvostelivat ankaraan sävyyn kyseisiä kirjailijoita ja heidän bestsellereitään.

On syytä muistaa, että aika on muuttanut paitsi kirjallisuuskäsityksiä myös lukevaa yleisöä. 2010-luvulla kirjallisuusyleisö on pirstaleina pieninä yksikköinä eikä ”kansan” kirjallisen maun selvittäminen ole sen vuoksi helppoa. Yhdelle kelpaa fantasia, toiselle teknotrillerit, kolmannelle sarjakuvat jne. Toisin kuin 1950-luvulla, nykyään ei enää voida puhua sellaisesta lukevasta yleisöstä, joka päättäisi ikään kuin itsenäisesti antaa tukensa Sofi Oksaselle tai Tuomas Kyrölle. Suosittuja kirjailijoita luettaneen nykyään lähinnä sen vuoksi, että media ja palkintoinstituutiot ohjaavat niin tekemään.

Jotkut asiat kuitenkin säilyvät kirjallisuuden vastaanotossa. Yksi on se, että me kriitikot myönnämme valitettavan harvoin tekemiämme virheitä. Voi olla, että Toini Havukin nojasi omaan erinomaisuuteensa loppuun saakka, vaikka myyntitilastot ja jopa kriitikkokollegat kääntyivät häntä vastaan. Kuten edellä lienen osoittanut, Havu taisi kompastua ylimielisyyteensä niin kirjailijan kuin lukijan osalta. Havun Tuntematon-kritiikin äärellä huomaa lisäksi sen, kuinka suppeiksi muotoutuvat uutuuskritiikin rajat tulevan klassikon äärellä. Pitäisikö silloin nostaa kädet ylös sanattomaksi lyötynä, kun kustantajan lähettämästä arvostelukappaleesta ei löydy muuta vikaa kuin yksi repaleinen sivunreuna?

On luonnollista ja jopa todennäköistä, että kirjalliseen kenttään uusia latuja avaava mestariteos toisinaan suututtaa ja ärsyttää uutuuskirja-arvioitsijaa. Vastenmielisyyden tunne ei ole kriitikolle selvä merkki teoksen huonoudesta. Kirjallisuushistoriasta voi oppia, että uusi kirjallisuus ja sen edustajat kirjailijoista kriitikoihin ja tutkijoihin ovat tavanneet lyödä poskelle vanhaa kirjallisuutta, kävellä sen ylitse ja unohtaa menneet suuruudet. Yksi Havun ”virheistä” oli puolustaa suomalaisittain katsottuna ikivanhaa kirjallista perinnettä samaan aikaan, kun siitä hieman nuorempi tyylisuunta sai kansan syvät rivit suurin joukoin kirjakauppoihin.

– – – – – – – – – –

Artikkeli on julkaistu pääkirjoituksena Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 2.1.2013.

Väinö Linna uskonnollisten kysymysten äärellä (2007)

Avainsanat

book article, religion, Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Suomalaisen kirjallisuuden suvereeneimpiin mestareihin kuulunut Väinö Linna  (1920-1992) ei vierastanut tuotannossaan uskonnollisia aiheita. Oikeastaan kaikissa hänen teoksissaan tulee esiin Jumalaan ja uskontoon liittyviä pohdintoja.

Linnan esikoisteoksessa Päämäärä (1947) nuori päähenkilö Valte ajautuu ristiriitaisten ajatusten valtaan rakastuttuaan nuoreen naiseen. Uskonnollinen kotikasvatus ja Jumalan kaikkinäkevä katse luovat ahdistusta romaanihenkilölle. Kuten kirjailija Jaakko Syrjä on todennut, Linnan varhaisromaanissa siveys määrittyy Jumalan rakastamiseksi, vaikka on ennen kaikkea pelkoa ja sukupuolista kieltäytymistä. Valte ajautuu ahdistuksissaan uskonnonvastaisiin purkauksiin. Kalevi Jäntin palkinnolla palkitun Musta rakkaus -romaanin (1948) henkilöinä on kihlapari, jonka morsian joutuu vietellyksi. Romaani on traaginen tarina sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja itsekkyydestä, joka ajaa ihmisen entistä suurempaan ahdistukseen ja jopa itsetuhoon.

Ennen läpimurtoteostaan Tuntematonta sotilasta (1954) Linna valmisteli psykologista romaania, jonka työnimenä oli ”Messias” ja johon kirjailija tiivisti uskonnolliset ja filosofiset pohdiskelunsa. Romaanin nuori päähenkilö sairastuu tappavaan keuhkotautiin, ajautuu synkkiin itsetutkisteluihin ja menehtyy lopulta kirkon pihalle. Jos Messias-käsikirjoitus olisi julkaistu, Linna olisi saanut nimeä uskonnollisena kirjailijana. Romaanihenkilön uskonnollinen kriisi laukaisi kirjailijan oman kriisin, mistä ei seurannut omakohtaista uskonratkaisua.

Kun Messias-romaanissa kuolema tuli konkreettiseksi yhden ihmisen kohdalla, lähestytään Tuntemattomassa sotilaassa kuolemaa ihmisjoukkoa koskettavana ilmiönä. Romaanin kuuluisassa alkulauseessa uskonnollista kieltä käytetään taiteellisena tehokeinona ja Jumala ironisoidaan kuvaamaan aktiivista maanpuolustus- ja hyökkäyshenkeä:

”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut metsäpalon polttaa…”

Niin kuin emeritusprofessori Yrjö Varpio on todennut, Tuntemattomassa sotilaassa Jumala joutuu irvokkaaseen ja alennettuun rooliin. Petroskoissa juopunut kapteeni nimittää itseään Jumalan Myrskyksi. Avuton Riitaoja näkee ankarassa esimiehessään Lehdossa ”raivopäisen jumalan”, joka hetkeä myöhemmin parahtelee kuoleman kielissä. Romaanihenkilö Hietanen kommentoi, että Jumala on sodassa pappien asia. Tämä kuvastelee Varpion mukaan Linnan käsitystä rivimiesten Jumala-kuvasta:

”Romaani kyselee kirkon ja sotilaspastorin vastuuta sodan julmista ratkaisuista samaan tapaan kuin Messias-käsikirjoitus asetti kysymyksen piispan ja kirkon vastuusta perimmäisten kysymysten ääreen ajautuneen ihmisen ratkaisuista.”

Linnan elämästä laajan teoksen julkaissut Varpio toteaa kuitenkin, että Tuntematon sotilas sisältää kosolti raamatullisia viittauksia. Sotamies Niemen sängynpohjasta paloaukean tyhjentyneestä parakista löytyy kirjoitus: ”Kun lähestyt tätä petiä, niin riisu ruojut jaloistasi, sillä peti, jota lähestyt, oli vanhan pyhä paikka”. Lehto, Määttä ja Rahikainen seisovat kovennettua rangaistustaan vihollisen lentopommituksen keskellä kuin kolme pahantekijää Golgatalla.

Varpio toteaa, että vaikka Linnan raamatulliset viittaukset ovat parodisia, ne viittaavat kuitenkin koskettavan myönteisesti Raamatun suuriin kertomuksiin. Luomalla kohtalon tai armon varassa elävän ihmisen ulottuvuuden kirjailija rakensi romaaniin taitavasti pyhyyden alueen. Myöhemmin myös Pohjantähti-trilogian alussa Linna tekee harkitun kirjallisen ratkaisun sijoittaessaan Johanneksen evankeliumin ja Jussin suonraivauksen osuvasti yhteen. Tämä tuo Varpion mukaan koko trilogian ylle Johanneksen evankeliumin hengen. Tästä käsin Linna alkaa etsiä ja kuvata suomalaisuuden perusolemusta.

Raamatullisia aiheita, muun muassa Jeesuksen kärsimysnäytelmää sivutaan trilogiassa jatkuvasti. Osuvimmin raamatullinen näkökulma kiteytyy Koskelan Elinan taivas-ajatuksissa:

”Tähdet, taivas ja Jumala kuuluivat jotenkin yhteen. Siellä jossakin se oli, suuri ja käsittämätön mahti, joka otti ja antoi. Ja tuosta pienestä taivaankaistaleesta, jossa vilkkui pari himmeätä taivaanrannan tähteä, tuli hänen mieleensä kevyempi ja levollisempi tunne.”

Pohjantähti-trilogia kuvaa ihmisten uskonnollisten tunteiden ja asenteiden koko kirjon lisäksi uskontoa myös vertauskuvallisesti. Tässä mielessä kristillinen hyvä ja paha sekä Golgatan tapahtumat saavat tärkeän aseman.

Väinö Linna oli koko elämänsä ajan kirkon jäsen. Kirjailijan läheisen ystävän Jaakko Syrjän mukaan Linna hyväksyi kirkon, koska se kuului sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Linnan asenteeseen vaikutti uskonnollinen äiti, jonka kotikasvatus jätti jälkensä Väinö-pojan sielunelämään.

Syrjän mukaan nuori Linna selvitti suhteensa uskontoon 20-vuotiaana talvisodan sytyttyä. Tampereelle muuttanut nuorukainen ei ollut koskaan uskonut luomiskertomukseen eikä ollut varsinaisesti uskovainen. Uskonnollinen ja tieteellinen näkemys ottivat toisistaan mittaa. Syrjän mukaan jälkimmäinen voitti, ei tosin lopullisesti:

– Lopputilitystä ei uskonnon kanssa voi tehdä, ja tunteisiin jää aina jotakin, Väinö oli todennut ystävälleen.

Kirjailijatyönsä alkuvaiheissa Linna oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja luki haltioituneena muun muassa Kantia ja Nietzscheä. Syrjän mukaan kirjailija luki myös Raamattua, ei niinkään uskonnollisessa merkityksessä vaan kirjallisuutena ja juutalaisten historiana. Linna pohti Jumalaa ennen kaikkea Auktoriteettina ja sivussa kaikkia itsestäänselvyyksiä, joita yhteiskunta antoi Jumalan nimissä.

Myöhemmin Linna alkoi puhua Jumalasta ironisesti, muiden asioiden ja ilmiöiden tulkinta-avaimena. Esimerkiksi kirjoittaessaan kuuluisassa esseessään kirjojen arvostelusta hän toteaa:

”Ainakin toistaiseksi Jumala suorittaa senkin [kirjallisuudenarvostelun] ihmisten mielipiteiden kautta, ja silloin tiedämme, mitä on odotettavissa. [–] Mutta joka tapauksessa Jumala ampuu aina haulikolla, ja kaikki se, mikä meidän tiellämme meren pohjaliejusta maan pinnalle saakka on saanut keskeisen merkityksen, on noussut esiin lukemattomien erehdysten, tapailujen ja mitättömyyksien joukosta.” (Kirjallisuuden arvostelusta. Näköala 1/1950. – Julkaistu myös teoksessa Oheisia. Esseitä ja puheenvuoroja. WSOY. 1967)

Kirjallisuus:

Väinö Linna: Oheisia. Esseitä ja puheenvuoroja. WSOY. 1967

Nils-Börje Stormbom: Väinö Linna. Kirjailijan tie. WSOY. 1963.

Jaakko Syrjä: Muistissa Väinö Linna. I osa. WSOY. 2004.

Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä. WSOY. 2006.

– – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 2007.

Nousevien klassikkokirjailijoiden jäljillä (2008)

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, Antti Tuuri, Arto Paasilinna, Bo Carpelan, Ilkka Remes, Kaari Utrio, Kari Hotakainen, klassikko, Laila Hirvisaari, Väinö Linna

Suomalainen kaunokirjallisuus on nuorta verraten esimerkiksi ruotsalaiseen tai venäläiseen. Kirjallisia klassikoita meillä on vähän, ja vanhimmat niistä ovat ainoastaan 150-200-vuotiaita. Suomen kirjallisuuden klassiset merkkiteokset Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen eivät pitkää listaa vaadi.

Mutta voisiko uudesta proosasta nousta selvästi esille kirjailijoita, joille voisimme jo nyt osoittaa klassikon asemaa tulevaisuudessa? Kun kaunokirjojen elinkaari on lyhentynyt ja nykykirjailijat elävät kirjallisten muotivirtausten ja kustantajien linjanvetojen puristuksessa, voidaan kysyä, synnyttääkö oma aikamme lainkaan klassikoita.

Luonnostelen seuraavassa suuntaviivoja klassikoiden määrittelemiseksi ja peilaan niitä vasten joitakin nykykirjallisuutemme prosaisteja. Jätän vähiin varsinaisen kanonisointiprosessin analyysin eli erittelen niukalti sitä kirjallisuusinstituution osakoneistoa, jolla kaunokirjailija siivilöityy myöhemmin kirjallisuushistoriaan.

Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Juhani Niemi on hahmottanut pitkäikäisten menestysteosten sosiologisia reunaehtoja useissa tutkimuksissaan (mm. Suomalaisten suosikkikirjat, uud. laitos 1997). Niemeä mukaillen määrittelen todellista klassikkokirjailijaa seuraavilla kriteereillä: (1) Klassikkokirjailijan teokset (tai teos) myyvät hyvin sukupolvesta toiseen, jopa vuosisatoja. Näin ollen niistä otetaan jatkuvasti uusia painoksia. (2) Klassikkokirjailijan teokset kestävät poikkeuksellisen hyvin siirron muihin maihin ja kielikuntiin sekä toiseen aikaan löytäen lukijoita myös lähtömaansa ja –kielensä ulkopuolelta. (3) Klassikkokirjailijan sanomassa tai kerronnassa on jotain niin ainutkertaista, että se raivaa uutta kirjallista uomaa. Näin ollen hän saa jäljittelijöitä.

Itsekin klassikkorunoilijan asemaan päässyt T. S. Eliot määritteli II maailmansodan aikana, ettei kaunokirjallista klassikkoa synny ilman kypsäksi kehittynyttä kulttuuria. Eliot ei nähnyt klassista ainesta oikeastaan muualla kuin antiikin latinankielisissä teoksissa. Suomen ainoastaan parisataavuotiaalle kirjalliselle kulttuurille Eliot varmaan nauraisi: pöh!

Sukupolviensa tulkit

Jotkut kaunokirjailijat nousevat sellaiseen sukupolvitulkin asemaan, joka kantaa heitä kirjallisuushistorian sivuille. Tällaisia kirjailijoita ovat olleet muun muassa noin sata vuotta sitten syntyneet Mika Waltari (1908-1979), Olavi Paavolainen (1904–1964) ja Helvi Hämäläinen (1907–1998), monia muita unohtamatta.

Onko nykyisin kirjoittavista prosaisteista löydettävissä sukupolviensa tulkkeja? Yksi ehdokas voisi olla Anna-Leena Härkönen (s. 1965), joka varhaistuotannossaan on puhunut kokonaisen kansanosan (naisjoukon) ja ikäryhmän puolesta. Persoonaltaan, käyttäytymiseltään ja tuotannoltaan Härkönen on värikäs kirjailija, ei omaan kammioonsa käpertyvä yksinäinen puurtaja.

Ekshibitionismiin taipuvainen Härkönen on esitellyt itseään monessa teoksessaan. Heikosti positiivinen (2001) aloitti kirjailijan avainteosten sarjan. Härkösen Image- ja Anna-lehtiin kirjoittamista omakohtaisista kolumneista on koottu kokoelmia. Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa.

Olisiko Härkösestä tulevaksi klassikoksi? Kirjojen myyntiluvut näyttävät hänen aikansa menneen ohitse. Eroottisen Ei kiitos –romaanin (2008) kaltaiset kirjalliset irtiotot tuntuvat kriitikosta epätoivoisilta yrityksiltä löytää uudestaan lukijoiden kadonneet armeijat.

Se, minkä vuoksi Anna-Leena Härkönen kuitenkin on jo ansainnut paikan kirjallisuushistoriassa, on hänen teostensa ainutkertaisuudessa. Häräntappoase (1984) oli aikansa nuorisokuvauksena tienraivaaja. Härkösen aikaisempia romaaneja on käännetty 10 kielelle. Erityisen käännetty on Akvaariorakkautta (1992), joka sekin avasi uutta latua naiskirjailijoiden hiihtää kirjalliselle parnassollemme. Lupaavasti kaunokirjailijan uran aloittanut Härkönen on eksynyt 2000-luvulla viihteen keskitysleirin valvojaksi, Jyrki Kiiskisen määritelmiä lainatakseni.

Toinen sukupolvensa ja aikansa kuvaaja on ollut Kari Hotakainen (s. 1957). Runoilijana hän oli kielellinen kokeilija, jonka läpimurroksi osoittautui ironinen elämäkertaromaani Klassikko (1997). Varsinainen täysosuma oli romaani Juoksuhaudantie (2002), joka toi Hotakaiselle Finlandia-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Juoksuhaudantie on Hotakaisen myydyin romaani.

Hotakaisen tuotannossa on silmiin pistävää kuvienpalvonnan vastustaminen. Kuvienpalvontaa vastaan Hotakainen on hyökännyt myös toisella tasolla eli ikonien kuvauksen kautta. Hotakainen on klassikkoainesta sikäli, että häneltä löytyy sekä muualle siirrettäviä sanomia että ainutlaatuisia romaaneja ja romaanihenkilöitä. Hotakaisen teoksia on käännetty 15 kielelle.

Kolmas ehdokas sukupolvitulkiksi on yli 30 romaania tuottanut Laila Hirvisaari (ent. Hietamies, s. 1938). Hänet tunnetaan erityisesti entisajan Karjalaa kuvaavista romanttisista teoksistaan. Hirvisaaren kirjoja on painettu yli kolme miljoonaa kappaletta. Askel askelelta pimeän suuntaan – siinä vahva eetos kirjailijan myöhemmissä romaanisarjoissa.

Puhtaasti kirjojen myyntilukujen perusteella Hirvisaari pääsisi klassikkojen riviin. Käännöksiä ei kuitenkaan löydy Hirvisaaren nimellä yhtään, Hietamiehen nimellä taas ainoastaan kolmella kielellä: englanniksi, venäjäksi ja viroksi. Karjalaiskuvaajaa ei siis lueta paljon Suomen ulkopuolella.

Siinä missä Hirvisaari lähtee historiallisena kirjailijana viihteen tekijäksi, Kaari Utrio (s. 1942) on valinnut toisenlaisen linjan. Utrio on julkaissut yli 50 teosta, joita on käännetty yhdeksälle kielelle. Varsinkin kirjailijan laadukkaat naishistoriat ovat herättäneet kansainvälistä kiinnostusta. Feministinen eetos miehisen mielivallan paljastamisesta ja naisten emansipaatiosta kantaa useiden teosten läpi. Uutuusromaaneissaan kirjailija on usein lähtenyt työstämään eetostaan ilottelevan ja irvokkaan hauskan epookkikerronnan keinoin.

Utrio on halunnut romaaneissaan kuvata mm. naisten elämää miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Ne ovat myyneet kohtalaisen hyvin: esimerkiksi romaani Ilkeät sisarpuolet (2007) saavutti ilmestymissyksynään 29 000 kappaleen myynnin. Ilkeät sisarpuolet osoittaa konkreettisesti Utrion kirjailijanlaatua epookkikirjailijana. Kyseessä on vauhdikas historiallinen kertomus 1820-luvun Suomessa elävistä sisaruksista. Romaani liittää humoristisen veijarijuonen klassisen sadun (Tuhkimo) käänteiseen henkilöasetelmaan ja kuvaa samalla Suomen historian käännekohtaa, kun Turku menettää pääkaupunkiasemansa Helsingille. Teos osoittaa Utrion rakkauden suuria valtiollisia tapahtumia ja värikästä henkilökuvausta kohtaan. Vahvat naishahmot raivaavat itselleen hyviä yhteiskunnallisia asemia, mikä alleviivaa Utrion feminististä tendenssiä.

Sukupolviensa kaunokirjalliseen eturiviin voisi nostaa vielä esimerkiksi Eeva Kilven, Leena Krohnin, Hannu Väisäsen, Olli Jalosen, Kjell Westön, Juha Itkosen, Maarit Verrosen, Juha Seppälän ja Lars Sundin.

Alkukertomukset jyräävät

Klassikoiden näkökulmasta katsottuna Arto Paasilinna (s. 1942) on värikkäimpiä nykykirjailijoitamme. Esimerkiksi Ranskassa häntä on luettu aivan eri lailla kuin Suomessa. Kun suomalaiset lukevat Paasilinnaa lähinnä humoristina, ranskalaisille hän on vanhanaikaisten myyttien luoja, jonka teoksissa on näkyvissä jopa suuriin kertomuksiin verrattavaa alkuvoimaa. Se, että Paasilinnan veijariromaaneja on käännetty 26 kielelle, osoittaa hänen päässeen läpi moneen muuhunkin maahan ja kulttuuriin.

Paasilinnan tuotantoon ja kirjailijantyöhön avaa havainnollisen näkökulman muistelmateos Yhdeksän unelmaa (2002). Teos rakentuu näennäisesti yhdeksän rakennuksen ympärille, jotka kirjailija on rakentanut eri puolille Suomea, mutta esittelee merkittävällä tavalla Paasilinnan elämän kuriositeetteja ja käännekohtia. Menestyskirjailijaelämän pohjapiirustukset tulevat esille, samoin se, miten menestysprojekti on onnistunut tai mennyt metsään. Yhdeksässä unelmassa kaksikasvoinen Paasilinna kertoo yllättävän avoimesti kirjoittamisen paineistaan, kustantajan ja kirjailijan suhteen problematiikasta, kirjailijan haavoittuvuudesta ja muista työnsä kipupisteistä. Lukuisista naapureistaan Paasilinnalla ei sano monta hyvää sanaa, toisin kuin esimerkiksi Waltarilla, jonka ystävälliset naapurit Hartolassa jättivät kokonaan rauhaan.

Yhdeksän unelman kirjoittamisen motiiveina narsismi ja itsensä paljastaminen (vrt. Anna-Leena Härkönen). Teoksessa romuttuu tehokkaasti myytti kirjailijasta yli-ihmisenä tai epäihmisenä. Paasilinna ei koe saavuttaneensa kaikkia unelmiaan, ei läheskään, minkä vuoksi tietynlainen synkkä pohjavire sävyttää teosta kauttaaltaan. Kipeitä elämänkokemuksia riittää yhtä paljon kuin riemukkaita.

Vaikka suomalaiskriitikot ovat painottaneet painosten kuninkaan teosten viihteellisyyttä, Paasilinnan teokset myyvät hyvin, kestävät hyvin siirron muihin maihin ja kieliin ja ovat ainutlaatuisia kerrontatavoiltaan. Näin ollen Arto Paasilinnasta taitaa mitä selvimmin olla klassikoksi.

Varteenotettava nykyajan klassikkoehdokas on myös Pohjanmaan kuvaaja Antti Tuuri (s. 1944). Hän on käännetyimpiä nykykirjailijoitamme (teoksia käännetty 16 kielelle). Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Varhaistuotannossa huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen (vrt. Antti Hyry). 1980-luvulla Tuurin ilmaisu muuttui Pohjanmaa-sarjassa laajemmaksi ja maaseutuhenkisemmäksi. Tuurin romaaneista useita on filmatisoitu. Islantilaisia saagoja suomentaneen diplomi-insinöörin taito käyttää kaunokirjallista kynää on tunnustettu kirjallisuuspalkinnoilla. Pohjanmaa-sarjan ensimmäinen osa toi hänelle Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1985 ja viimeinen osa Finlandia-palkinnon 1997. Ensin mainittu palkinto avasi Tuurille tien ulkomaalaisten lukijoiden pariin.

Raamatun vaikutus Pohjanmaa-sarjan aiheisiin on todettu kirjallisuustieteellisellä väitöskirjalla (Juhani Sipilä). Raamatullinen sovitusteema on vahva erityisesti viimeisessä osassa (Lakeuden kutsu), jossa maanpakoon lähtenyt tuhlaajapoika saapuu isiensä kotiin ja sovittaa pahat tekonsa. Tuuri on sittemmin kirjoittanut uskonnollishenkisen romaanisarjan, jossa historiallisen herätysliikkeen vaiheiden kautta peilataan myös yksilökristittyjen elämänasenteita.

Tuurin teosten äärellä kysyy, onko suomalainen mentaliteetti paljoa muuttunut 300 vuoden takaisista päivistä.  Romaanien mukaan tutut pohjavirrat tuntuvat lyövän edelleen kansanluonteeseemme leimansa.  Tämä erottuu selvimmin, kun maanmies heitetään Amerikan siirtolaiseksi tai Eurooppaa koluavaksi uskonkilvoittelijaksi.

Tuurin klassikon asema on kirjojen myyntilukujen myötä epäselvä. Teokset ovat myyneet kohtalaisesti, eivät loistavasti. Hänen teoksiaan myydään kuitenkin juuri Pohjanmaalla niin paljon, että ei jää epäselvyyksiä maakuntakirjailijan manttelin haltijasta. Tuurin persoonalliset tavat kuvata uskonnollisuutta ja ironisoida pohjalaisuutta ovat löytäneet pohjalaiset lukijansa. Käännökset osoittavat, että Tuuri on toisaalta löytänyt lukijoita varsin laajalta alueelta Suomen ulkopuolelta. Tuurin teokset ovat epäilemättä viitoittaneet muiden kirjailijoiden kerronnallisia ja temaattisia valintoja. Näistä näkökulmista katsottuna Antti Tuurista on jo tullut klassikko.

Painosmäärätkö ratkaisevat?

Nykykirjallisuuden kiintoisa väriläiskä on Jari Tervo (s. 1959), 19 teoksen kirjoittaja. Tervon varhaisen ”menestysreseptin” voisi kiteyttää seuraavasti: paras ja mukaansatempaavin proosa syntyy, kun yhdistetään veijaritarina rikosromaaniin ja annetaan farssin edetä kohtalokkaaseen loppuunsa. Tervo loi varhaisteoksillaan yhä vankempaa pohjaa ”pohjoisten juoppojen kansanperinteelle”, kuten Pekka Tarkka on todennut. Tervon lähihistoriaa kuvaaviin uutuusteoksiin edellä mainittu menestysresepti istuu kuitenkin huonosti. Hotakaisen tavoin Tervokin aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Hän on perinteisen, juonipohjaisen proosan taitaja. Monipuoliseen tuotantoon mahtuu romaaneja, novelleja, runoja ja kuunnelmia. Arkielämän huumori on Tervon keskeinen tyylipiirre. Tervon kirjoista Poliisin poika (1993) ja Pyhiesi yhteyteen (1995) on toteutettu myös elokuvana.

Historiallinen Suomi-kuvaus on noussut 2000-luvulla Tervon keskeiseksi kohteeksi. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan Myyrässä (2004) myyttiselle tasolle. Romaanissa Urho Kekkonen ja muut suomalaispoliitikot vierailevat Stalinin Neuvostoliitossa ja kipuilevat itsenäisyyden eteen kylmän sodan vuosina. Pohjarakenteena romaanissa on perinteishenkinen dekkarijuoni. Myyrässä Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Rehevän kielenkäyttäjän särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista. Tervon jälkimoderni kirjoittajanote siivittää Myyrässä melko journalistista romaanikerrontaa.

Aika näyttää, miten Uutisvuoto-Tervon sinänsä kelvolliset romaanit kestävät ajan rientoa. Tervon teokset eivät ole kelvanneet ulkomaille kovin hyvin; niitä on käännetty vasta neljälle kielelle.

Hirvisaaren ja Paasilinnan ohella Ilkka Remeksen (s. 1962) teokset ovat monena vuonna kohonneet vuoden myydyimpien joukkoon Suomessa. Teknotrilleristinä Remes painii Suomessa omassa sarjassaan, jossa ei kilpailijoita näy. Kesään 2008 mennessä Remeksen trillereitä oli myyty yli miljoona kappaletta. Remeksen teoksista ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta. Toimivat jännitysjuonet selittävät suuret myyntiluvut. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia Remeksen romaaneissa on vähän. Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta, jopa amerikkalaiskirjailijoilta kopioidulta. Antisankareita ja pelkureita riittää. Karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.

On selvää, että suuret painosmäärät Suomessa eivät sinänsä ole menestystekijä ulkomaiden suuntaan. Esimerkiksi Ilkka Remeksen romaaneista taitaa löytyä verraten vähän muualle siirrettäviä sanomia. Hyvin myyvät amerikkalaiset vastineet ja esikuvat ovat saattaneet estää Remeksen romaanien kääntämisen muille kielille. Remeksen tuotantoa on käännetty ainoastaan saksaksi ja viroksi.

Carpelanista nobelisti?

Entä kirjallisuuspalkintojen merkitys tulevan klassikon aseman kannalta? Lienee selvää, ettei Suomessa niinkin merkittävä palkinto kuin Finlandia tuo yksinään kenellekään klassikon asemaa, vaikka voi alleviivata sitä esimerkiksi Bo Carpelanin (s. 1926) kohdalla. Suomenruotsalainen Carpelan on kirjallisuuden moniottelija: lastenkirjailija, runoilija, kriitikko, ruotsintaja, kirjastonjohtaja. Kirjallisuuspalkinnoilla mitattuna Carpelan on Suomessa vertaansa vailla. Hän on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1977. Erityisen poikkeuksellista on se, että Finlandia-palkinto Carpelanille on myönnetty kahdesti, vuosina 1993 ja 2005.

Jos suomalainen kirjailija lähivuosina saisi Nobel-palkinnon, sen voisi kuvitella menevän juuri Carpelanille. Hän on yksi käännetyimmistä nykykirjailijoistamme; käännöksiä löytyy 15 kielellä. Nobel-ajatusta tukee lisäksi Carpelanin ruotsinkielisyys. Carpelanin ruotsin- ja suomenkielisten teosten myyntiluvut Suomessa ovat jääneet kohtuullisiksi. Mikään painosten kuningas hän ei ole ollut koskaan.

Finlandia-palkinto perustettiin aikoinaan monien kirjallisuuspalkintojen tapaan lisäämään kirjallisuuden myyntiä. Juhani Niemi toteaa teoksessaan Kirjallisuus instituutiona (1991), etteivät kirjallisuuspalkinnot pitkällä aikavälillä luo kirjallisen kaanonin perustaa. Palkintoja on jo liian paljon, että ne voisivat antaa teokselle tai kirjailijalle pitkäkestoista julkisuusarvoa.

– – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehden Kiiltomato.net pääkirjoituksena 5.12.2008. (Linkki: http://www.kiiltomato.net/onko-nykyprosaisteistamme-kirjallisuushistoriaan-nousevien-klassikkokirjailijoiden-jaljilla/)