Warelia | VETUS Et NOVA

Avainsanat

book review, Markku Aalto, neromyytti, romaanit, Tammi, Warelia

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. 192 s.

MARKKU AALTO (s. 1970) on helsinkiläinen kustantaja ja kirjailija. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi romaania ja kymmenkunta runokokoelmaa. Romaanit Muistoa kunnioittaen ja Kaikki päivät maailman loppuun asti ovat molemmat ilmestyneet 2020-luvulla. Päivätyökseen Aalto toimii Tammessa tietokirjallisuuden kustantajana.

Aallon uusin romaani Turvallinen katastrofi ilmestyi hiljattain Warelialta. Päähenkilönä ovat kaksi romuluista mieskirjailijaa sekä heidän herttainen naiskustantajansa. Nimettömäksi jäävä kustantamo mainitaan Suomen suurimpiin kuuluvana.

Romaanikertoja kuvailee kirjailijoiden kehitystä mehevän satiirisesti. Antsa Horttanainen on menestyskirjailija, kustantamonsa kultamunia muniva hanhi, joka pyöräyttää menestyskirjan toisensa jälkeen. Hän tapaa kirjallisella kutsulla Pentti Hopeavuoren, joka on kirjailijana täysin päinvastainen. Miespolo ei ole saanut aikaan kuin yhden haukutun esikoisromaanin ja yrittää väen vängällä tehdä seuraavasta teoksesta paremman. Hopeavuoren silmissä siintävät kunnian kukkulat, joiden huipulle mokoma Horttainen on kiivennyt ajat sitten.

Horttanainen ja Hopeavuori lähtevät hetken mielijohteesta matkalle Fuengirolaan, jossa ensin mainitulla on vapaa-ajan asunto. Siellä tapahtumat etenevät niin hullunkurisiksi, että Suomesta on pakko kutsua hätiin sekä naiskustantaja Hanna-Riitta että Horttanaisen Katri-vaimo. Romaanin lopussa Hanna-Riitta kertoo, miksi kaikki meni niin kuin meni ja mitä ”turvallisesta katastrofista” seurasi.

TYKKÄSIN romaanikerronnasta loppua kohti yhä enemmän. Alku vaikutti varsin sekavalta, enkä meinannut päästä kärryille. Henkilökuvaus tökki vastaan. Romaanihenkilöt tuntuivat lyövän toisiaan poskelle monta sivua putkeen. Ylilyöntejä sateli. Lause oli pitkä, ja kappaleet venyivät.

Pienoisromaanin varsinaiseksi päähenkilöksi taisi lopulta nousta kirjailijoiden takaa kustantaja Hanna-Riitta, joka yritti junailla kirjailijoiden taustalla se, minkä ehti ja mihin pystyi. Romaanin lopussa lukijalle aukeaa, ettei kustantaja loppujen lopuksi pystykään ihan hirveän paljon tekemään. Eli hänkin on ajopuu, jota kohtalovoimat ohjaavat.

Juuri Hanna-Riitan työ onkin kaikkein tutuinta Markku Aallolle, joka on itsekin kustantaja. Itse kirjailijan työstä romaani antaa varsin raadollisen kuvan naturalistisuuteen saakka:

”Hän oli yksinkertaisesti asettanut tavoitteensa liian korkealle, paljon korkeammalle kuin mihin hänellä oli edellytyksiä kivuta, ja vieläpä omissa silmissään nostanut tuon päämäärän saavuttamisen oman ihmisarvonsa mittariksi. Luonnollisesti on ihmiselle kova isku huomata rakentaneensa identiteettinsä pelkän harhaisen kuvitelmaan varaan.”

TURVALLISEN KATASTROFIN perusidea on loistava. Toteutus ei kuitenkaan tainnut olla minun makuuni. Kaipaan romaanilta helppotajuisuutta, yllätyksellisyyttä, mukaansatempaavaa aloitusta ja kiinnostavia vuoropuheluita. Näitä löytyi Aallon romaanista ainoastaan ajoittain. Ei silti, kerronta vei lopussa mukanaan kuin pikku hiljaa kehittynyt joki ennen suurta putousta.

Aallon romaani sijoittuu jonnekin viihteen ja vakavan proosan välimaastoon. Tämä ei sikäli ole miinus teokselle, koska sinne viihteen ja korkeataiteen välimaastoon taitavat sijoittua kaikki muutkin nykyromaanit.

Markku Aalto kärjistää varsin hauskalla tavalla myyttisen kuvan Suuresta Kirjailijasta. Tähän myyttiin uskominen ajaa kirjailijaparkoja kauheaan henkiseen rääkkiin, lähes itsemurhan partaalle, ja heidän elämänhallintansa alkaa lipsua pahemman kerran. Kirjallisuushistoria jos mikä osoittaa tämän mekanismin toimivan.

Jo esikoisromaanissaan Aalto kävi miesneromyytin kimppuun. Seuraavassa romaanissaan hän pohti menestyneen ihmisen äkillistä poismenoa. Kaikki on katoavaista. Turvallinen katastrofi istuu tähän jatkumoon kuin nenä päähän.

Avainsanat

Algoth Untola, Antero Warelius, book review, Elias Lönnrot, kirjallisuussosiologia, kustannustoiminta, Marko A. Hautala, Marko Vesterbacka, Mikko Lahtinen, tietokirjallisuus, Warelia

Mikko Lahtinen Pukstaavissa Sastamalassa 1. joulukuuta 2022.

Mikko Lahtinen: Kirja on pitkä ajatus. Warelia 2022. 224 s.

SASTAMALALAISEN yhteiskuntatieteilijän ja filosofin Mikko Lahtisen (s. 1966) uusin teos Kirja on pitkä ajatus on ns. wareliaanisia esseitä sisältävä esseekokoelma. Lahtinen on tuottanut kirjan Sastamalassa toimivan Warelia-kustantamon 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Teos on kustantamon tämän vuoden viimeinen nimike.

Olin kuuntelemassa kirjailijan julkistuspuheen Sastamalassa Pukstaavissa 1. joulukuuta. Lahtinen totesi maailmoja syleilevällä tyylillään kirjoittaneensa kaikki esseensä yhden kuukauden aikana viime kesänä. Samaan tapaan hän oli kuulemma tehnyt aikaisemman kirjansa Vastapainon 40-vuotisesta historiasta (ilm. 2022).

”Olen muuten lukenut Warelian kaikki satakaksikymmentäkolme kirjaa. Lukuprojektiin meni huomattavasti pitempi aika kuin kuukausi.”

Näihin reiluun sataan Warelian kirjaan kuuluvat minunkin kirjoittamat kolme esseekokoelmaa. Tulenko siis esseissä vastaan? Toki, jopa useamman kerran!

Kirja on pitkä ajatus -kirjassa on kaksikymmentä esseetä. Lahtinen on valinnut motokseen Riikka Palanderin Poissaolon painossa (Warelia 2022) kirjoittaman runonpätkän: ”Pitkää ajatusta ei voi kulkea perille: tiet haarovat.”

Jotain haarovaa tulee myös Lahtisen esseekokoelmassa vastaan. Hän käsittelee Warelian kirjoja monelta puolelta, lähtee liikkeelle kielestä kansankielenä ja miettii Vammalan paikallishistoriaa ja sen houkuttavuutta. Esseessään ”Ei mitään neliömillimetrin tutkimusta” Lahtinen käsittelee Marko A. Hautalan kirjoittamaa mammuttimaista Algoth Untolan elämäkertaa sekä allekirjoittaneen galaktista runousoppia.

Yhteiskuntatieteilijän ja filosofin näkökulmat ovat varsin monipuolisia. Lahtinen tuo julki monenlaisia kirjallisuuteen liittyviä reunaehtoja, joita pieni sastamalaiskustantaja havainnollistaa jopa hätkähdyttävästi.

Warelia on kahdenkymmenen vuoden aikana julkaissut hyvin laajasti erilaisia kirjallisuuslajeja. Julkaisumahdollisuus on annettu runoilijoille, elämäkertakirjailijoille, romaanitaiteilijoille ja muille, jotka ovat halunneet nähdä hengen tuotteensa kirjan muodossa. Onpa wareliaaneihin liittynyt myös sellaisia kirjailijoita, jotka ovat aiemmin tuottaneet kirjoja valtakustantajille.

LAHTISEN katse kääntyy kohti Tyrvään omaa poikaa Marko Vesterbackaa (s. 1972), joka on perustanut kustantamon aikoinaan ja toiminut alusta asti sen primus motorina. Hänet Lahtinen mainitsee ansiosta useamman kerran.

Vesterbacka itse totesi julkistustilaisuudessa, että Warelia on alusta asti ollut useamman kuin yhden miehen kustantamo. Kustantaja on halunnut työnsä alle itseään leveämmät hartiat. Julkistustilaisuuden runsas wareliaaniyleisö sekä Lahtisen esseet osoittavat hänen onnistuneen siinä paremmin kuin hyvin.

Kustantamon nimi muuten tulee Antero Wareliuksesta (1821–1904), tyrvääläissyntyisestä kirjailijasta ja papista, joka auttoi muun muassa Elias Lönnrotia uudissanojen keksijänä. Eloisan ja hauskan kirjoitustyylin omaksunutta Wareliusta pidetään suomalaisen tietokirjallisuuden uranuurtajana. Suomen tietokirjailijat ry myöntää vuosittain Wareliuksen mukaan nimetyn palkinnon sellaiselle tietokirjailijalle, jolla on laaja ja korkealaatuinen tietoteostuotanto ja jonka teokset on suunnattu erityisesti yleisölle tai koululais- tai opiskelijakunnalle.

Lahtisen teksti rönsyilee surutta sivupoluille. Hän pohtii muun muassa kirjan tulevaisuutta painotuotteena. Warelialla on pieni kivijalkakirjakauppa Tyrvään Pryki Sastamalan keskustassa Marttilankadulla, johon on muotoutunut vertaansa vailla oleva kirjakatu. Lahtinen toteaa, että verkosta ladattavien sähköisten kirjojen ja äänikirjojen myynnissä kivijalkakaupoilla ei ole paljon tekemistä. Kun myös perinteisten antikvariaattien lukumäärä on vähenemässä, alkaakin kivijalkakaupan tulevaisuus näyttää huonolta. Viekö verkko loppujen lopuksi toimintamahdollisuudet perinteisemmällä kirjakaupalta?

Perinteisen kirjan ongelma on Lahtisen mukaan siinä, että se on fyysinen tuote, joka täytyy varastoida, kuljettaa ja pitää tarjolla. Kirjan sijoituskohde löytyy ensin kirjakaupasta, kirjastosta ja lopulta kodista. Kaikkialla kirjan säilyttäminen vie tilaa ja aiheuttaa kuluja.

Kuinka moni enää vanhaan tapaan säilyttää kotikirjastoa? Tähänkin Lahtinen käyttää joitakin sivuja. Hän tuo julki myös kirjan painamiseen ja ulkoasuun liittyviä tekijöitä, kertoo siitä, mitä kansitestit lupaavat, ja ottaa esimerkkinsä Warelian kirjoista, totta kai.

Carl Spitzweg: *Der Bücherwurm* (”Kirjamato/Lukutoukka/Kirjastonhoitaja”; Saksa 1850)

OMASTA kirjastostaan Lahtinen toteaa seuraavasti:

”Oma bibliofiilitilanteeni on ristiriitainen. Vanha taloni on periaatteessa iso ja avara, mutta käytännössä kirjojen liikaa kuormittama. Pelkkä ajatus siitä, että joskus joutuisi muuttamaan kerrostaloon, ahdistaa. Mihin laittaisin kymmenet tuhannet kirjani? Vuosikymmeniä jatkuneen kirjojen keräilyn verottamat varani eivät mitenkään riittäisi riittävän tilavaan kerrostaloasuntoon. Ellen tee asialle mitään, tyttäreni joutuu vielä kovan paikan eteen miettiessään perimäänsä kirjojen kohtaloa. Minkäänlaisia velvoitteita kirjakokoelmani säilyttämiselle en tietenkään halua asettaa. En millään tavalla halua lisätä kirjoistani jo muutenkin aiheutuvaa taakkaa.” (s. 75)

Warelian kirjailijoiden kasvava joukko kiinnostaa uusia lukijoita – ja myös uusia kirjailijoita. Lahtisen mukaan on helpompi tarjota omaa käsikirjoitusta kustantajalle, jolla on takanaan jo monipuolinen kirjailijakaarti. Pikkukustantajan mahdollisuudet julkaista uusia kirjoja ovat rajallisemmat kuin isommilla. Silti Warelia on löytänyt joka vuosi uusia kynäihmisiä, jotka haluavat ja myös saavat hengentuotteensa julki. Tämä jos mikä on kulttuuriteko.

Lahtisen teoksen kaltaisia kirjoja tehdään Suomessa aika vähän nykypäivänä. Harvoin on kustannustoiminnasta tehty samantyyppistä seikkaperäistä opusta, jossa käydään läpi yhden kustantamon kirjat koko kustannushistorian ajalta. Tosin Lahtinen ei ihan jokaisesta Warelian kirjasta kirjoita edes riviä, mutta hän on silti perehtynyt kaikkiin kirjoihin. Tällainen projekti olisi isomman kustantajan kohdalla hyvin vaikea ellei mahdoton toteuttaa.

MIKKO LAHTISEN journalistinen kirjoitusote on kiintoisa, kun ottaa huomioon, että on sentään kyse pitkän uran tehneestä tiedemiehestä. Kuivan akateemisen tyylin sijaan hän kuvaa varsin havainnollisesti, seikkaperäisesti ja elävällä kielellä Warelian kirjailijoita ja heidän kirjoittamiaan kirjoja. Yllätykset seuraavat toistaan.

Pitkään uutuuskirjoja arvioineena mietiskelen toisinaan uusien esikoiskirjailijoiden ikäjakaumaa. Voi olla, että nuori kirjoittaja kiinnostaa vanhaa enemmän kustantajia, kun he valikoivat kustannusohjelmiinsa debytanttien hengentuotteita.

Moni Warelian kirjailija on tehnyt päivätyönsä ihan muissa hommissa ja antautunut kirjailijan työhön eläkevuosinaan. Tähän on antanut yhteistyö Marko Vesterbackan kanssa hyvän mahdollisuuden. Hän kun arvostaa vuosien elämänkokemuksen mukanaan tuomaa hiljaista tietoa. Elämänkokemusten kristallinkirkkaaksi hiomien ajatusten muotoilu painokelpoiseksi tekstiksi voi ensin olla hapuilevaa, mutta wareliaanit ovat saaneet tähän ammattitaitoista tukea Warelian kustannustoimittajilta. Siitä itsellänikin on kokemusta jo kolmen kirjan verran.