Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, opettajat, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tommi Kinnunen

Syyskuun lähestyessä loppuaan luin iltapuhteena lähes yhdeltä istumalta Tommi Kinnusen (s. 1973) uutuusromaanin Pimeät kuut (WSOY). Vaikuttavaa, kerrassaan. Arvostelussa (https://www.satakunnankansa.fi/kulttuuri/art-2000009099225.html) oli kehujen paikka.

Minua viisi vuotta nuorempi turkulainen opettaja-kirjailija on tuonut julkisuuteen jaksamisongelmiaan. Pimeät kuut viittaa samaan asiaan historiallisen romaanin keinoin.

Romaani kertoo koskettavasti yksinäisestä naisopettajasta, joka ottaa vastaan syrjäkylän koulun opettajan tehtävät läheltä Neuvostoliiton rajaa 1947. Yksinäinen talvi monine haasteineen tiettömien taipaleiden takana vie naisparan voimat tyystin.

Pimeiden kuiden äärellä mietin väistämättä nykyistä koululaitostamme. Se taitaa olla kirjailijan tarkoituskin. Minullakin on opettajan työstä pitkä kokemus, yli 20 vuotta.

OPETTAJIEN JAKSAMINEN perustuu silkkaan matematiikkaan.

Monipuoliseen työhön kuuluu oppituntien valmistelua, varsinaista opetusta, kokeiden laatimista, niiden korjausta, tukiopetusta, vanhempainpalavereita, ja kokouksia kollegojen kesken. Muun muassa. Sairaudet jylläävät koulussa, ja opettajia on kipeinä monesti useita yhtä aikaa.

Opettajan työ on vaihtelevaa, vastuullista ja mielenkiintoista. Mutta parhaimmillaankin varsin työlästä, toisinaan jopa raskasta. Viime lukuvuonna minullakin oli monta työpäivää, jolloin väsähdin niin, ettei kotona illalla evä paljon heilunut.

Koronan myötä etäopetus muuttui pysyväisluontoiseksi osaksi monen opettajan työpäivää. Pitemmän päälle opettajan etätyö on huomattavasti kuormittavampaa kuin normi lähiopetus. Hankala oppilas, vanhempi tai kollega saattaa taittaa kamelin selän, niin että opettajan lukuvuosi päättyy kesken kaiken pitkään sairauslomaan.

Opettajien jaksamisongelmat hätkähdyttävät muita kulkijoita, mutta ketä ne aikuisten oikeasti liikuttavat? Kaikillahan on näinä aikoina raskasta, varsinkin töissä.

OPETTAJAN TYÖHÖN liittyy kuitenkin sitkeähenkisiä myyttejä, joiden on jo aika väistyä pois.

Opettajia on aina pidetty kansankynttilöitä, joiden lukuvuosi on lyhyt ja lomat pitkiä. Ja lähteväthän opettajat monesti koulusta kesken päivän, ihan luvan kanssa. Mutta kuinka moni vie työnsä kotiin samalla tavoin kuin nämä kansankynttilät tekevät?

Olen itse ollut muutaman vuoden amisopettajan vuosityöajassa, jossa lomaoikeus on huomattavasti perinteistä lyhyempi. Seurantaan kirjataan myös ilta- ja viikonlopputyöt. Niitä riittää joka kouluviikolle.
Ammatilliselle koulutukselle tutut vuosityöaika ja alituiset opetussuunnitelmamuutokset väijyvät myös muuta opetusta. Olen nähnyt kerran jos toisenkin pelonsekaisen ilmeen peruskoulussa tai lukiossa työskentelevällä kollegalla, jos puhe kääntyy vuosityöaikaan.

Miltei suurempi ongelma on opetussuunnitelmauudistustyö (tiedän, kamala yhdyssana!).

Jos opetussuunnitelma muuttuu muutaman vuoden välein, esimerkiksi lukion opettaja joutuu suunnittelemaan samalla syklillä lukuisat kurssinsa. Suunnitelman vaihtuessa opettaja joutuu käymään kuukausia ylikierroksilla ja tekemään työtään kellon ympäri.

ORAVANPYÖRÄ uuvuttaa vääjäämättä. Toisin kuin moni muu, itse jakselen mainiosti. Minulla on hyvä mieli työviikon kohta päättyessä (tänään on torstai). Pidin tosin neljässä päivässä 30 omaa oppituntia ja sijaistin kolmea kollegaa oman toimen ohella. Huominen päivä menee etätöissä, mistä laskeudutaan viikonloppuun ja Turun kirjamessuille.

Mutta aina ei ole ollut niin hyvä tilanne kuin nykyisin.

Opettajaurani alussa opetin aikuiskoulutuskeskuksen mamu-koulutuksessa viitenä päivänä viikossa peräti 14 kuukautta putkeen, ennen kun jäin ensimmäiselle lakisääteiselle vuosilomaviikolle. Eikä yhdenkään oppitunnin sisältö ollut valmiina ennakolta.

Olin silloin kolmekymmentävuotias ja jaksoin juuri ja juuri tehdä kyseisen työrupeaman. Enää en jaksaisi.

Rosa Liksomin Väylä kuvaa mieliinpainuvasti suomalaisia sotapakolaisia

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, John Steinbeck, Lapin sota, Lappi, romaanit, Rosa Liksom, Ruotsi, Satakunnan Kansa, sotaromaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 269 s.

ROSA LIKSOMIN (s. 1958) verevä romaani Väylä tuo esille suomalaisten pakolaisten kohtaloita Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944–1945 ja sen jälkeen.

Suomesta lähti Lapin sodan aikana evakkoon Ruotsin puolelle noin 60 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia nautaeläimiä. Näiden koskettavan kohtalon äärelle kirjailija pysähtyy pitkäksi toviksi.

Väylän päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka pakomatkalle lähtiessään häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Tyttö etsii äitiään, joka on jo mennyt edeltä Väylän eli Tornionjoen ylitse.

Perheen miehet ovat lähteneet sotaretkelle kauas itään. Kertojan kaksosvelipuolet ovat jo tulleet takaisin puuarkuissa. Isä on sodassa edelleen.

Romaanin vahva meänkieli eli Tornionjokilaakson murre tuntuu ensin luotaantyöntävältä ja työläältä. Sitten murre alkaa tulla läheisemmäksi, samoin sitä käyttävät ihmiset. Samalla murteella Liksom kirjoitti myös edellisen romaaninsa Everstinna (2017).

Väylässä pakolaisia ovat kaikki, jotka ovat lähteneet Suomesta Ruotsin puolelle: miehet, naiset, lapset, kotieläimet.

Lehmät ovat lappilaisten aarteita, joita vaalitaan hellästi, myös vaikeuksien keskellä. Lehmät ja naiset ovat välillä Väylässä iloisesti sekaisin:

”Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan. Halasin jokasta lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrille, Martale ja Matilleki.” (s. 108)

Kohta huomaan jännittäväni, kuinka sorkkaeläimet mahtavatkaan selvitä kolkosta evakkoretkestä. Mirja-hiehon synnytystä kuvataan kuin ihmislapsen maailmaantuloa.

Rosa Liksom. Kuva: Otava.

LAPPILAISET luontokuvat ovat Liksomille tärkeitä. Aukeat tunturimaisemat saavat rinnalleen kuraisia maanteitä ja ankeita ihmisasumuksia.

Ruotsissa lappilaiset joutuvat kokoamisleireille ja karanteeniin. Kuolema ympäröi pakolaisia kuin kolea syystuuli. Leirissä kulkutaudit korjaavat runsaan sadon.

Kahden viikon pakollinen eristys venyy paljon pitemmäksi. Ankeat parakit tuovat joillekin mieleen venäläisten kolhoosit.

Karanteenin jatkuessa suomalaisten viha kasvaa, ja kauheilta välikohtauksilta ei säästytä. Vihan hedelmät kypsyvät samaan tapaan kuin John Steinbeckin klassikossa (1939). Välillä leirillä istutaan seuroja, joissa maaseutupappien jyrkät parannussaarnat jylisevät lappilaisten päiden ylitse.

Romaanikertoja vaikuttaa toisinaan pikkuvanhalta:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.” (s. 155)

Tyttö kesyttää kaverikseen rotan, Aikilin. Äiti hyväksyy rotan lemmikiksi, toisin kuin leirin lapset. Aikilin kautta Liksomin monipuolinen ja antropomorfinen eläinkuvaus saa uuden ulottuvuuden.

Väylä on tyyliltään mitä rankinta realismia, jossa kajastaa toivon vahva kipinä. Päähenkilön tuima luonto on tulevan onnen tärkein takuumies.  

Arto Seppälän romaani Laskettu aika kertoo sotaa käyvästä Porista

Avainsanat

Arto Seppälä, historialliset romaanit, II maailmansota, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Kirjailija Arto Seppälä.

Arto Seppälä: Laskettu aika. Warelia 2021. 172 s.

TAMPEREELLA asuvan mutta Ulvilassa syntyneen Arto Seppälän (s. 1936) uutuusromaani Laskettu aika sijoittuu jatkosota-aikaan. Romaanin tapahtumista Seppälä on sijoittanut suurimman osan Poriin.

Päähenkilö ja minäkertoja on puoliorpo Sirkka-tyttö, joka romaanin alussa saapuu äitinsä Suoman kanssa rannikolta Poriin. Asunto löytyy työläiskaupunginosan laitamilta läheltä jokea ja vehreitä niittyjä. Jatkosotaa on kestänyt jo pari vuotta.

Vuokratalon yläkerrassa asuu Volmari, rintamapalveluksesta vapautettu aseeton korpraali, joka toimii sotilasesikunnassa kirjurina. Volmarin ja Sirkan välillä alkaa vähitellen säkenöidä, mutta uskaltaako tyttö sitoutua erikoislaatuiseen mieheen?

”Volmari? Tämänkin kysymyksen olin käynyt läpi, olin kuullut monien kyselevän, toisten sanovan suoraan että Volmari oli liian vanha minulle. Äitikin oli huokaillut herrajumalansa kun pelkäsi minun seurustelevan Volmarin kanssa niin kuin ikäiseni kulkivat käsikynkässä saksalaisten kanssa, seurustelivat. Hän oli kuullut saksankielisen sanankin verkehren, ja teroitti minulle sen merkitsevän suhdetta, seurustelua. Poikkesin lainastossa tarkentamassa äidin tiedon, päätin saman tien keskittyä saksan kielen opintoihin.” (s. 60–61)

Suoma ja Sirkka tutustuvat läheisesti myös ilmavalvontalotta Onervaan, jonka komea sulhanen Kauko on siellä jossakin. Onelman kihlaonnen herkistämä Sirkka uneksii kirjoittamisesta, joka tuntuu kaukaiselta unelmalta. Kaukon lämminhenkiset rintamakirjeet avaavat rintamaoloja porilaisille kotirintamaihmisille.

Saksalaissotilaita Porin lentokentällä II maailmansodan aikana.

ROMAANISSA sota on kaukana ja lähellä. Rintamalta tulee postin lisäksi kaatuneita Keski-Porin kirkon viereen haudattavaksi. Seppälä kuvaa sankarihautajaisia, joissa jopa kymmenen vainajaa pannaan maan poveen samaan aikaan.

Porissa asui sota-aikana hieman yli 20000 henkilöä. Kun tähän lisättiin yhtäkkiä yli 3000 saksalaista sotilasta, jännitteitä seurasi. Seppälän Porissa on paljon naimattomia tyttöjä, jotka katsovat haikeudella nuorten saksalaispoikien perään.

Laskettu aika on perusvireeltään romanttinen kehitysromaani, jossa eri-ikäiset romaanihenkilöt koettavat parhaansa mukaan sopeutua erikoisiin oloihin.

Seppälän lakoninen ja yksityiskohtainen ilmaisu tuo havainnollisesti esille sodan mielettömyyden, vaikka se on arkikuvauksen kannalta taustatekijä ja reunaehto.

Monipuolisen kirjoittajauran tehneen Arto Seppälän tuotantoon kuuluu proosateoksia, tietokirjoja, aforismikokoelmia, näytelmiä ja kuunnelmia. Esikoisteos, pienoisromaani Kukkopojat, ilmestyi kuusikymmentä vuotta sitten.

Lasketun ajan sodanaikainen aihepiiri liippaa läheltä Seppälän kertomuskokoelmia Selkeemmille vesille (1995) ja Paraatimorsian (2012).

The Pacific -TV-sarjan kirjaversio

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, Hugh Ambrose, II maailmansota, Jyri Raivio, The Pacific, TV-sarjat

Hugh Ambrose, left, and Stephen E. Ambrose in 2000. Hugh was also a former vice president of the National WWII Museum. Credit Grace Ambrose Zaken

Hugh Ambrose: The Pacific – Tyynenmeren taistelutoverit. Alkuteos The Pacific (USA 2010). Suom. Jyri Raivio. Otava 2010. 592 s.

TV1:ssä alkoi 28.12.2010 pyöriä 10-osainen, kahdeksan Emmy-palkintoa voittanut sarja The Pacific, joka kuvaa amerikkalaisen merijalkaväen taisteluja Tyynellämerellä II maailmansodan aikana. Historiantutkija Hugh Ambrose (1966-2015) julkaisi maaliskuussa 2010 USA:ssa virallisen kirjaversion HBO:n tuottamasta sarjasta, josta tuli yksi TV:n historian kalleimmista.

TV-sarjan kannalta tärkeimmät lähteet olivat Eugene Sledgen omaelämäkerrallinen teos With the Old Breed (1981) ja Robert Leckien muistelmateos Helmet for My Pillow (1957). Kirjaversio sitä vastoin on tehty laajemmista lähteistä. Ambrose ammensi teostaan varten tietonsa paitsi Sledgen ja Leckien teoksista myös lukuisista kirjeistä, päiväkirjoista ja haastatteluista.

Kirjaversio kulkee Tyynenmeren sotanäyttämön läpi viiden sotilaan matkassa. Eugene Sledge ja Sidney Phillips ovat nuoria alabamalaispoikia, jotka värväytyvät merijalkaväkeen ja taistelevat Guadalcanalissa, Peleliussa, Cape Gloucesterissä, Iwo Jimassa ja Okinawalla. Nuoret pojat tovereineen saavat kokea tämän tästä sekasortoa, kaaosta ja lamauttavia kauhunhetkiä.

Samasta sarjastako?

TV-sarjan tapahtumat poikkeavat melkoisesti kirjaversion vastaavista. Esim. minisarjan keskiöön nouseva Leckie ei esiinny kirjassa kuin parissa kohtauksessa.

Lisäksi Ambrosen kirjan päähenkilöistä kaksi puuttuu kokonaan TV-sarjasta. Everstiluutnantti Austin Shofner jää henkiin Bataanin taistelussa, pakenee japanilaisten vankileiriltä ja palaa Tyynellemerelle merijalkaväen pataljoonan komentajana. Luutnantti Vernon Micheel puolestaan sotii laivaston lentäjänä Midwayn taistelussa ja Filippiinien suurissa laivastotaisteluissa.

Viides teoksen päähenkilöistä on legendaarinen merijalkaväen kersantti John Basilone, joka saa USA:n korkeimman sotilasansiomitalin (Medal of Honor) urheudestaan Guadalcanalin taistelussa.

Ambrosen teos kuvaa jännittävästi ja laaja-alaisesti tosipohjaisia tapahtumia. Kirjoittaja käy seikkaperäisesti läpi niin ilma-, meri- ja maasotaa sekä poikkeaa jopa amerikkalaisten sotavankien leireillä Filippiineillä. Ambrose uhraa melkoisesti sivuja myös amerikkalaisten sotatarvikkeiden, ajoneuvojen, logistiikkajärjestelyiden, sodanjohdon jne. kuvaamiseen ja erittelyyn.

Tiiliskivimäinen opus on suomennettu harmillisen hätäisesti. Vaikka varsinaiset kirjoitusvirheet on oikoluettu pois, on teokseen jäänyt aivan liian paljon kielellisiä lapsuksia.

Järkäle kaksiulotteisesta maailmanpalosta (2012)

Avainsanat

Antony Beevor, book review, II maailmansota, The Second World War, war history

Antony Beevor: Toinen maailmansota. Alkuteos The Second World War (Englanti 2012). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2012. 960 s.

Englannin nimekkäimpien sotahistorioitsijoiden joukkoon kuuluu entinen brittiarmeijan upseeri Antony Beevor (s. 1946). Hänen II maailmansodan aikoja kuvaavia teoksiaan on käännetty 30 eri kielelle. Teoksien yhteismyyntimäärä eri puolilla maailmaa on yli viisi miljoonaa kappaletta. Beevorilta suomennetuista seitsemästä teoksesta ensimmäinen, Stalingrad, ilmestyi suomeksi 2000.

Beevorin uutuusteos on mammuttimainen suurteos II maailmansodasta. Mukana on aika paljon koostetta tekijän aikaisempien teosten sisällöistä, joissa historioitsija keskittyy yksittäisten taistelujen tai sotavaiheiden kuvaamiseen (esim. Stalingrad, Berliini 1945, Normandia 1944).

Kokonsa ja sisältönsä puolesta Toinen maailmansota on Beevorin pääteos. Tiiliskivimäinen järkäle mahtuu huonosti sotahistorian ystävän piknik-koriin tai yöpöydälle. Jorma-Veikko Sappisen on onnistunut hienosti suururakassaan sujuvan ja tiiviin suomennoksen eteen.

Tarkat yksityiskohdat

Historioitsijan luvut ja muut yksityiskohdat ovat edelleen tarkkoja. Jo Stalingrad osoitti Beevorin osaavan käsitellä tottuneesti isoja lukuja ja kolossaalisia mittakaavoja. Uutuusteoksessa tämä taito pääsee oikeuksiinsa, kun vertaansa vailla oleva maailmanpalo saa seikkaperäisen analyysinsä.

Historioitsija kuvaa maailmansotaa paljon yksittäisten henkilöiden ja ihmisryhmien kannalta. Massojen joukosta ja takaa Beevor nostaa esille sadoittain superyksilöitä, joiden merkitys kahden tai useamman maan yhteenotossa oli keskeinen lopputuloksen kannalta. Mikrohistorioiden valossa myös maailmansodan makrohistoria saa uusia, ennen oivaltamattomia sisältöjä.

Beevor kyseenalaistaa II maailmansodan alkuhetken jo esipuheessaan. Hänen mielestään maailmanpalon alkusoittona voidaan pitää Kiinan ja Japanin sotaa, joka alkoi jo 1937 jatkuen vuoteen 1945.

Historioitsija osoittaa monin tavoin, kuinka ja minkä vuoksi kolmiulotteinen maailma ajautui kaksiulotteiseen sotaan fasistien ja muun maailman välillä. Ymmärrettävästi Beevorin sympatiat ovat liittoutuneiden puolella alusta asti. Kotoisena kuriositeettina mainittakoon, että Beevor antaa kohtuullisen neutraalin kuvan myös Suomen talvi- ja jatkosodasta kansainväliselle lukijakunnalleen.

– – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa 25.7.2012.