Avainsanat
book review, maaginen realismi, metsä, novellit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tuija Takala, Virke
Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Novelleja. Avain 2021. 106 s.
SUOMEN KIELEN opettajan ja selkokirjailijan Tuija Takalan kertomuskokoelma Niin metsä vastaa sisältää 13 selkokielistä novellia. Monimuotoisissa teksteissä on mukana jopa sähköpostiviestejä.
Novelleissa metsällä on tärkeä rooli paitsi miljöönä, myös myyttisenä salaperäisten voimien pesäpaikkana. ”Kotona on joskus yksinäinen olo, metsässä ei koskaan” (s. 8). Metsässä vastaan voi kävellä yllättäviä kulkijoita, sellaisiakin, joihin ihminen ei haluaisi törmätä.
Myös maaginen realismi sävyttää Takalan novelleja. Tekstit vaikuttavat ensin runoilta, mutta runolle tyypillisiä aukkokohtia ei sitten löydykään. Rivit ovat lukemisen helpottamiseksi lyhyet kuin sanomalehtitekstissä.
Takalan novellihenkilöt ovat usein hiljaisia, itseensä kääntyneitä ja sosiaalisissa suhteissaan pidättyväisiä. Avausnovellissa ”Hirveä hetki” pieni ja ujo nainen löytää metsästä paikan, jossa häntä ei pelota lainkaan ja jossa on tilaa hengittää. Joskus metsäretkeen menee viisi minuuttia, joskus koko päivä. Nainen ihmettelee, miksi muut ihmiset eivät sinne eksy edes vahingossa.
Sitten eräänä päivänä nainen huomaa katsovansa silmästä silmään hirvilaumaa ja joutuu vastaavan pelon valtaan kuin ihmisten keskellä.
”Treffit”-novellissa poika etsii netistä naista, joka voisi harkita yhteiseloa rehellisen, luonnossa liikkuvan ja hyvää ruokaa rakastavan miehen kanssa. Hän löytää naisen, jolle kaikki nämä ovat tärkeitä. Mutta tutustuminen tuottaa naiselle pettymyksen. Mies ei olekaan puhunut totta. Mitäs nyt eteen?
TAKALA tunkeutuu hauskasti arkoihin aiheisiin kuten lasten tunne-elämään.
Juuso-tonttu on pihapiirin mystisin asukas, jolla pieni poika vie herkkujaan syötäväksi. Veikeässä tarinassa joulukuusesta pojat lähtevät innokkaasti etsimään kuusta metsästä. Sitten he alkavat pohtia metsää ja puita enemmänkin, ja koko projekti saa toisen luonteen.
Novellissa ”Metsä peittää” 16-vuotias tyttö matkustaa mummunsa luokse kauas maaseudulle. Kun laturi on jäänyt kotiin, tytön on pärjättävä jumalanselän takana neljä viikkoa ilman puhelinta.
Mummu panee tytön tekemään talon töitä ja vie mukanaan mustikkametsään. Metsässä mummu puhuu metsänpeitosta, maailman isoimmasta peitosta puiden päällä. Sen pudotessa yöllä taivaasta metsän päälle kuu nukuttaa puut.
”Ihminen voi joutua metsänpeittoon. Kai se on jotain sellaista, että metsä peittää ihmisen, piilottaa hänet ja pitää itsellään.” (s. 39)
Metsänpeitossa ihmisen ajantaju hämärtyy ja yhteys muuhun maailmaan kaikkoaa. Mystinen voima osoittaa, että metsä on kuitenkin suurempi ja vahvempi kuin ihminen, vaikka tämä voimiensa tunnosta monesti kuvittelee toisin. Metsä tarvitsee ihmistä paljon vähemmän kuin ihminen metsää.
Toisinaan kirjailija osoittaa ihmisen ja puiden suhteen olevan sittenkin symbioottisen. Kauneimmillaan tämä tulee esille ”Pihlaja”-novellissa, jossa maalaisnainen elää koko elämänsä sama pihlajapuu ikkunansa alla.
Takala kuvaa monessa tarinassa parisuhdeongelmia, mököttämistä, riitelyä ja riitojen sopimista. Monesti luonto eli metsä nousee keskeiseen rooliin arkisen kohtauksen huippuhetkessä. Pariskunnat ovat usein kypsään ikään ehtineitä, elämää nähneitä ja toisiinsa tottuneita.
Tuija Takalan novellien selkokieli tuo mukanaan kiintoisan kaunokirjallisen elementin. Pelkistetty ja tiivistetty ilmaisu selvine sanoineen on hioutunutta kuin kirkas runokieli.
VETUS Et NOVA 